Avioliittosimulaattori

Kirjaston pikalainahylly on aarre: tarjolla nopeasti uutta kiinnostavaa luettavaa, suunnittelematta. Avioliittosimulaattori kuuluu näihin löytöihin.

Esikoiskirjailija Veera Nieminen kertoo pirteän tarinan Ainosta, hevosia rakastavasta nuoresta naisesta, joka törmää messuilla Elämänsä Mieheen - ja se on menoa.

"Terveisiä vaan kaikille, jotka eivät usko rakkauteen ensisilmäyksellä."  

Jussi Joki on nuori isäntä, joka asuu ja työskentelee isänsä, setänsä ja pikkuveljensä kanssa lypsytilalla Varsinais-Suomessa. Itäsuomalainen Aino lähtee tutustumaan rakkautensa kotiin ja perheeseen, ja kun länsi ja itä kohtaavat, on karjalaistyyliin hölpöttävällä tunneihmisellä sopeutumista uuteen ympäristöön, jossa kukaan ei puhu mitään eikä edes katso silmiin. Mököveljeksiksi Aino mielessään appiukkokokelastaan veljineen kutsuukin.

"Voi helvetti, meillä on ongelma. Meillä on murreongelma, meillä on artikulointiongelma, meillä on katseongelma ja meillä on yleinen käytöstapa ja -kulttuuriongelma."

Näinköhän rakkaus kestää; ainakaan Aino ja Jussi eivät sitä epäile. Draamaa ei tarvitse hakea, mikä on helpotus lukijalle, mukavaa vaihtelua yleensä viihteessä niin mutkikkaisiin suhdekiemuroihin. Arkinen ja suora mutta sitä ihanampi rakastumisen alku kuvataan hersyvästi ja napakasti - tyylillä, joka kuvastaa Ainoa itseään.

"Nyt tiedän miksi tämä jokaisen barbin unelma-ken ei ole vielä naimisissa. Se on tuonut muijansa kotiin näytille."

Kirja on kuin Maajussille morsian ilman sitä ikävää kilpailuasetelmaa, ja tv-kamerana toimii kirjailijan näppäimistö. Kieli on täsmällistä, murretta sopivasti, lauseet lyhyitä ja täpäköitä. Ja aitoja, mikä on kirjan suurin vahvuus. Vaikka kirjailija on uransa alussa, tämä lupaa hyvää, kunhan oma ääni säilyy.

"Mieleni tekee seuraavaksi avata keskustelu repliikillä No mites Erkki, ootko pillua saanu? Minun tekee mieli kiusata sitä, saada siitä jotain reaktiota irti. Sama vaikka suuttuis, kunhan reagoisi jotenkin."

Olen asunut samalla paikkakunnalla kuin kirjailija mäkihyppääjänä tunnetun Toni-miehensä kanssa, tosin ajallista eroa asumisillamme oli kolmisenkymmentä vuotta (terveisiä vain kaikille leppävirtalaisille), joten tiedän jotain maalaisympäristöstä, vaikka tässä ollaankin eri puolella Suomea. Rakkaus sekä kumppaanin että maaseutuun on tarinassa vahva, muuta ei kuvitellakaan. Nuoria, koulutettuja naisia tekemässä opiskelujensa lopputyötä kestävästä kehityksestä Ainon tapaan löytyy maalta oikeasti, eivätkä kaikki nuoret isännät tosiaankaan ole peräkammarin poikia.

Tarina on virkistävä katsaus Kehä kolmosen ulkopuolelle. Samalla se on tyttöromaanien perinteitä noudattavaa, perisuomalaista mutta modernia chick-littiä, jota on helppo ja viihdyttävä lukea. Ilman nolostelua ja myötähäpeää, joka usein väijyy lajityypin kantapäillä.

Yllätyin iloisesti, rehellisyyden nimissä ehkä siksikin, ettei kummoisia etukäteisodotuksia ollut. Toivon kirjailijan jatkavan uraansa - olen varma, että tämäntyyppisille tuoreille Tuija Lehtisille ja Enni Mustosille löytyy lukijoita.

Muualla: Kirjanainen sanoo tarinaa Rakkauskertomukseksi isolla ärrällä. Kuten minäkin, myös Mari A luki kirjaa työmatkoilla. Hanna ei kauheasti innostunut, mutta pitää kirjaa raikkaana.

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori. Tammi 2013.

Kunkku

Suomi on kuningaskunta, joka elää rauhaisaa rinnakkaiseloa keskenään nahistelevien naapuriensa kanssa. Sotaisaan Ruotsiin on tipahtanut Norjan ydinpommi, vahingossa tosin, mutta nuo viinaan menevät ja itsemurhataipuvaiset ruotsalaiset ovat olleet alakynnessä ja maksaneet lujasti sotakorvauksia. 

Suomi sen sijaan kukoistaa, jo 1940-luvulla aloitettu peruskoulu on nostanut sivistystasoa ja tasannut sosiaalierot lähes täysin. Puuta osataan jalostaa, markka on vahva. Onnelliset suomalaiset harrastavat massoittain perinteikästä kansallisurheiluamme tennistä, euroviisuja on voitettu, Ilkka Lipsanen on maailmanluokan stara ja Markku Veijalainen ahkera mediamies.

Tutunkuuloisia nimiä vilahtelee paljon muitakin, kuten Jorma Ojaharju tennistähtenä, Lipponen ja Ahti Martti varastomiehinä, Hilja Liukko sosiaalivirkailijana ja Lasse aff Mortensson Mongolian suurlähettiläänä. Mäntyharjulla sijaitsee Kuninkaallinen Avaruuskeskus, ja Punavuori on teollisuusaluetta. 

Kaikkea hallitsee viisaasti kuningasperhe, äksy kuningataräiti jälkeläisineen. Kuninkaanlinna sijaitsee Vantaan Martinlaaksossa, maamme tärkeimmässä keskuksessa. Nuori kunkku Kalle XIV Penttinen kasvatetaan kuten monarkille kuuluu, ja hallintomme erinomaisuutta käydään ihastelemassa kehittymättömämmistä valtioista kuten Amerikasta saakka, josta vierailee ainakin John F Kennedy.

Nuori kunkku ei kuitenkaan sulata valmiiksi viitoitettua urapolkuaan. Sitä paitsi käy ilmi, ettei monarkilla oikeasti ole valtaa mihinkään. Hän rakastuu virolaiseen Sofiin ja lähtee omille teilleen. Hänestä tulee Pena.

Hauskaa? Yhteiskuntien, historioiden ja kulttuurien uudelleen järjestäminen tai nurinniskoin kääntäminen on hupaisa ajatusleikki, mutta kokonaan en kirjaa jaksanut lukea. Päähenkilöksi nouseva nuori Kunkku ei herättänyt kiinnostusta niin paljon, että hänen kohtaloaan olisi tarvinnut seurata viimeiseen pisteeseen. Eivät edes luvatut Suomen olympialaiset (Vantaan-Forssan olympialaiset) saaneet intoani nousemaan; urheilua rakastaville kirja olisi varmasti hauskempi, sillä aihe on vahvasti esillä. 

Kyröllä riittää ehtymätön virta nokkelia poikamaisia vitsejä vitsin perään kuin parhaassa step up -illassa, mutta varsinainen juoni jää jokseenkin olemattomaksi, tai en ehtinyt tajuta sitä keskeyttäessäni jossain sadan ja kahden välillä, loppua selailin. Tämä toimisi ehkä paremmin pieninä annoksina - vaikka kuunnelmina Mielensäpahoittajan tapaan - mutta satojen sivujen vitsailu alkaa äkkiä tökkiä. Kuin katsoisi tuntikaupalla hassua naamanvääntelyä. Pitkästyin. Voin kuvitella, kuinka Penan käy, hän varmaan lopussa liikuttavasti sisäistää kunkkuutensa perimmäiset arvot ja ihmisyyden ydinmerkityksen. Ja olympialaisten.

Kenelle? Kyrön tyylistä tykkääville, vääntelyvitseissä viihtyville, penkkiurheiluhulluille ja niille, jotka hakevat huumorilla hyvitystä historiastamme.

Tuomas Kyrö: Kunkku. Siltala 2013.

Ruutukymppi

Kirjassa pääsee vauhtiin Tuomas Vimma kirjoittajana ja Sami etelähelsinkiläisen korjausrakennusfirman, Hyperborean, projektipäällikkönä. Tapasimme Samin ja hänen pomonsa Danikan jo Vimman aiemmassa Raksa-kirjassa, mutta nyt kierroksia on nostettu lukijan huvitukseksi tappiin asti.

Hyperborea tekee laatua, ja Sami on huippu alallaan. Hän on kaveri, joka jäätävän kylmähermoisesti tekee isotkin päätökset ripeästi ja saa eripuraiset porukat toimimaan yhteen niin, että tuloksesta ei löydy huomautettavaa maalisudin karvan vertaa. Samin ominaislaadun huomaa myös mediayhtiö, joka suunnittelee uudenlaista tosi-tv:tä remontin teosta. Löytyisikö yhteistä intressiä?

Yhteistyön alku on nihkeää. Sami ei arvosta tv:n remppaohjelmia, jotka antavat hänen mielestään täysin epärealistisen kuvan homman kustannuksista. Sponsoridiilien arvoa kun ei kerrota kansalle. Ja ilmanvaihdon tyriminen katon välipohjasta lahottaa pytingit kymmenessä vuodessa, kun tehdään pintaa nopeasti ja näyttävästi. Rakennesuunnittelua ei harrasteta, vaikka täydelliseen jakkupukuun pukeutunut sisustussuunnittelija, sissari, ei tietäisi edes asunnon tarkkoja mittoja tai kantavan väliseinän tarkoitusta - pois vain, kun tarvitaan valoa ja ilmavuutta!

Mutta Sami kaipaa muutosta jatkuvaan projektiensa puurtamiseen. Väsyneissä silmissä siintelee jopa surffiloma trooppisella vyöhykkeellä, kunhan muutaman homman saisi alta hoidettua. Houkutusta lisää citypupu Lada, elämän nautinnoista estottomasti iloitseva mediafirman assistentti. Vaikka sissarien pääasiallisin taito Samin mielestä on matsata kynsilakka ja huulipuna sävy sävyyn, saavat Lada ja lomahaaveet kuitenkin hänet ujutettua keskelle tuota raadollista maailmaa, tosi-tv-helvettiä.

Vimman huumori osuu ja uppoaa tähän lukijaan. Hänen tapansa vetää kaikki överiksi menee niin, no, överiksi, että se naurattaa hulvattoman tarinan ystävää. Ja aiheet ovat mitä parhaat, rakentaminen ja tosi-tv. Tämän jälkeen en koskaan enää katso remonttiohjelmia samoin silmin! Vimma kirjoittaa vapautuneen tuntuisesti, tarina etenee entistä rennommin ja letkeämmin, kielikuvat ja sanavalinnat ovat hauskoja. Välillä vähän turhan väännetynkin tuntuisia, eivätkä ehkä riittävän roiseja vaan jopa sievisteltyjä, jos ajatellaan mielikuvaa raksa-alasta. Mutta hei, eihän tämä todellisuutta kuvaakaan! Jos tätä huumoria sietää, kirja on erittäin viihdyttävä.

Klassikko, tuskin. Tarina on nimittäin monin tavoin sidottu kirjoittamisajankohtaansa: joko tästä tulee mainio historiallinen ajankuva joskus, tai sitten se ei kestä aikaa lainkaan, vaan häviää kuin mojito projektipäällikön kuivaan kurkkuun. Ipadilla pelataan Clash of Clansia, Windows 8 temppuilee, kun Excelillä tehdään tarjouslaskentaa, ja monia muita tuote- ja valmistajanimiä vilahtelee, milloin kiroiltavana ja joskus lähes kunnioittavastikin. Sami sönköttää sujuvasti etelähelsinkiä naistensa kanssa - eikä häneltä toisen sukupuolen seuraa koskaan puutu - mutta kuten Vimman aiemmissakin, päähenkilö, tämä nuori mies, on oudon yksinäinen, noin perhe-, sukulais- ja kaverimielessä. Työ ja huvi, siinä se, överisti tietysti molempia.

Luin vanhan arvioni Raksasta ja toistan näköjään itseäni monessa kohtaa. Jossain kommenteissa arveltiin Vimman haluavan tuovan kirjoillaan esiin oikeita epäkohtia - näin varmaan on, mutta mutta ensisijaisesti itse nautin viihdyttävyydestä.

Muualla: Norkku nautti Vimman innovatiivisesta sanastosta. Ystävällistä sikailua, kuvaa Vimma itse.

Tuomas Vimma: Ruutukymppi. Gummerus 2013.
Kustantajan arvostelukappale.

Runoilijan talossa

Helena Sinervon kirja Eeva-Liisa Mannerista on tuijottanut minua syyttävästi hyllystä jo kauan. Nyt päätin vihdoin lukea sen loppuun ja sukeltaa runoilijan nahkoihin Sinervon silmin. Suhteeni fiktiivisiin ja autofiktiivisiin elämäkertoihin on ollut lähinnä hämmentynyt: en ymmärtänyt pointtia. Miksi keksiä sisältö todellisten henkilöiden faktojen pohjalta - miksei kirjoittaisi sitten kokonaan fiktiivistä teosta? Tai vaihtoehtoisesti todellista elämäkertaa? Miten paljon saa keksiä itse todellisesta henkilöstä olematta valehtelija tai röyhkeä hyväksikäyttäjä?

Sittemmin olen oppinut nauttimaan niistä. Oivalsin, miten tosiasiat saattavat kiehtoa mielikuvitusta. Tekijästä saattaa tuntua jopa siltä, että hän todella aistii ja ymmärtää henkilönsä ajatuksia. Hän voi tuoda henkilöstään esiin aiemmin tuntemattomaksi jääneitä puolia tai tuoda tarinaan täysin uusia lisäulottuvuuksia oman luovuutensa kautta. Ja mikä voisi olla suurempi kunnianosoitus kohdehenkilölle kuin kokonainen kirja tästä!

Sinervon Manner on masentunut ja yksinäinen taiteilija, jonka kova äiditön ja isätön lapsuus evakkomatkoineen ja ruumiillisine kuritukseen on suominut rikkinäiseksi. Hän tuntee olevansa varjonsa varjo, joka on koko ajan tuhoutumisen kynnyksellä, kuolemanpelon vallassa. Rakastaminen on vaikeaa, jopa mahdotonta: monen masentuneen ja yksinäisen tavoin Manner on hyvin itsekeskeinen, jopa julma muita ihmisiä kohtaan. Taiteen tekeminen, kirjoittaminen, on hänen ainoa keinonsa elää ja purkaa tunteitaan hyväksytyllä tavalla.

Impulsiivisena ihmisenä Manner ihastuu paikkoihin ja tavaroihin nopeasti, mutta myös kyllästyy niihin nopeasti, tai ei ainakaan osaa pitää niistä huolta. Miten sitten ihmisistä - älykkäänä hän tietää tämän itsekin hyvin ja sanoo, ettei hänestä olisi kissaakaan hoitamaan. Lasta hän silti kaipaa jossain vaiheessa paljonkin. Luopuminen ja menetykset ovat kuitenkin hänen elämänsä perusvire.
"Näen elämän eräänlaisena menettämisen prosessina, joka alkaa heti kun ihminen on syntynyt."

Pysyvä arvottomuuden tunne ja mielenterveyden järkkyminen saavat hänet käyttäytymään epärationaalisesti, itsetuhoisestikin. Manner omistaa asunnon Espanjassa, jossa hän kirjoitti monta teostaan, joten kirjassakin vietetään paljon aikaa sypressipuiden maisemissa. Käytännön asioiden kanssa on hankaluuksia, asuntojen remontit ja jatkuva rahapula syövät voimia. Raha-asioiden hoitokaan ei suju, mutta onneksi ovat kustantamot: ennakoilla ja kirjatuloilla hän elää, lisäksi hän tekee kirjallisuuskritiikkejä ja käännöksiä.

Koska Manner ei hallitse sosiaalisia pelejä, hän joutuu usein huijatuksi. Tosin hän myös itse ottaa ennemmin kuin antaa, vaikkei osaa pitää puoliaan. Fyysisen rakkauden kaipuu sekoittuu helposti hyväksikäyttöön tai oikean rakkauden hapuiluun.

Kirja kertoo arkisia tapahtumia kirjailijan elämästä ja hänen ajatuksiaan, paljon myös muistelua, ajassa hypitään edes ja taakse. Jokaisen luvun alussa Sinervo summaa luvun sisällön kuin vanhanaikaisessa lastenkirjassa: "32. luvussa Eeva-Liisa halveksii maailmaa." "33.luvussa Eeva-Liisa pumppaa ilman pyörän takarenkaaseen."  Alussa tapa ärsytti, mutta oikeastaan se on aika hauska yksityiskohta muuten kovin surullisessa teoksessa. Pidin myös ajankuvaa kuvaavista kohdista: pääosin ollaan 1970-luvulla, Kekkonen on presidenttinä meillä ja Nixon USA:ssa Vietnamin sotineen, massaturismi on vasta aluillaan ja puhelinkoppeja käytetään.

Sen enempää Mannerin kuin Sinervonkaan tuotanto ei ollut minulle tuttua, joten kirja oli sivistävä monin tavoin. Täytyy tunnustuu, etten ystävystynyt kummankaan kanssa, en kuvitellun Mannerin enkä kirjailija-Sinervon. Taitava jälkimmäinen on, se on selvä, kieli on kaunista ja teksti painavaa ja harkittua. Mutta raskas ja runollinen tyyli ei saa minua huokailemaan ihastuksesta, vaan enemmänkin vieraantumaan, samoin Mannerin hahmo tuntuu ärsyttävältä enemmän kuin ihailtavalta. Hän on epäjohdonmukainen, arvaamaton, usein itsesäälin vallassa, näkemättä ihmisiä ympärillään. Reippaitakin otteita häneltä tosin löytyy, kuten Ruoveden mökin osto. Ja kirjoittamiseen hän suhtautuu into- ja kunnianhimoisesti. Yleinen tunnelma kirjassa on ahdistava, levoton - mikä varmasti heijastelee Mannerin mielenliikkeitä (Sinervon mukaan), mutta lukijalle tukala, jopa ärsyttävyyteen asti. Kirja ei innosta minua lukemaan lisää Sinervoa, Manneria kylläkin, mutta toivon, ettei Sinervo-väritys vaikuta siihen kokemukseen.

Mannerin suku ei kuulemma pitänyt kirjaa kunnianosoituksena, vaan loukkaantui. Kirja oli ilmestyessään 2004 raju, siinä kerrotaan muun muassa perheväkivallasta ja Mannerin sukupuolisuudesta, seikkoja, jotka eivät enää tänään nostata kulmia missään. Silloiset kriitikot pitivät, ja Sinervo voitti kirjalla Finlandia-palkinnon.

Jos pidät runoista, fiktiviisistä elämäkerroista tai taiteilijuuden kuvauksista, kirja on sinulle. Annan omani kiertoon eli ensimmäinen minulle lukuhalukkuudestaan ilmoittava saa kirjan postitse. Laita viestiä tai kommenttia!

Morre piti runollisesta kielestä ja yllätyksellisyydestä. Lue, ihminen -blogissa kiitetään kirjan kauneutta. Kirjanainen aloitti jälkisanoista ja vaikuttui.

Helena Sinervo: Runoilijan talossa. Tammi 2004.

Mercy Closen mysteeri

Vaihteeksi kevyttä kivaa, uusin Marian Keyes. Olen aina pitänyt Keyesin kirjoista ja hänen tavastaan yhdistää kepeyteen ja sujuvuuteen syvempääkin tasoa. Yleensä se on jokin mielenterveydellinen ongelma päähenkilön kautta kuvattuna, kuten alkoholismi tai eroahdistus. Keyes ei käsittele niitä mitenkään syvällisesti eivätkä nämä opaskirjoista käy, vaan ovat ehtaa chick littiä. Mutta kirjailija osoittaa tuntevansa aiheet, joista puhuu, joten uskon, että kirjat tarjoavat lohtua samoja ongelmia kohdanneille. Ja ainakin viihdettä, pakoa arjesta. Ehkä ne jopa auttavat näkemään valoisampia puolia.

Mercy Closessa ongelma on masennus. Ei mikään kevytdepis, vaan todellinen sairaus, josta kolmikymppinen Helen on kärsinyt, mutta on jo toipumassa. Lisäksi kasautuneet työvaikeudet ja rahapula pakottavat naisen pinnistelemään rajoillaan.

Helen on tietysti yksi Walshin laajasta sisarusparvesta, josta kirjailijan kirjat ovat aiemminkin kertoneet, kustakin sisaruksesta vuorollaan. On hauska huomata tuttuja hahmoja vilahtavan Helenin tarinassa. Helen on sieltä nuorimmasta päästä, taitaa olla peräti nuorin. Ainakin hän puhuu isosiskoistaan (Rachelista on muuten tullut , ja Helen oli viimeinen kotoa muuttanut.

Rahapulassaan Helen joutuu turvautumaan vanhempiinsa, jotka ovat jo ehtineet haaveilla kahdenkeskisestä vanhuudenvietosta ikäkauteen kuuluvine harrastuksineen ja nyreissään hyväksyvät tytön paluumuuton. Miesasioissa kauniilla Helenillä menee hyvin: Artie on upea poikaystävä, mutta hänellä on ex-vaimo ja kolme lasta, jotka hieman hidastavat suhteen kehittymistä.

Ammatikseen sankarittaremme on yksityisetsivä - okei, nyt mennään hieman oudoille alueille, mutta annetaan anteeksi. Hän saa entiseltä heilaltaan Jaylta rahakkaan toimeksiannon, josta ei voi kieltäytyä: tehtävänä on etsiä comebackia puuhaavaan entisen poikabändin yksi jäsen, joka on kadonnut mystisesti. Bändille on buukattu keikkoja ja kaikenlaista, ja monien rahat ja maine ovat hankkeessa kiinni - siksi Waynen löytyminen on elintärkeää.

Reipas Helen ryhtyy toimeen ja joutuu tietysti monenlaisiin kommelluksiin ja kummallisiin tilanteisiin tehtävän myötä. Hetkittäin tarinaan tulee dekkarin tuntua, mutta ei sittenkään. Kuten Helen itse sanoo: "Ei tässä sentään elämästä ja kuolemasta ole kyse - toivon."

Asiat ratkeavat, tavallaan, niin Waynen mysteeri kuin Helenin ja Artien suhde. Ja se masennus, se täytyy ottaa vakavasti. Helen tietää jo varoa, sillä tautii uusiutuu helposti. Kun lokit maiseman yllä alkavat näyttää korppikotkilta, on syytä huolestua.

Keyes kirjoittaa mukavan sujuvasti ja pakottomasti, lörpöttelevää ja välillä hykerryttävän hymyilyttävää tekstiä valuu solkenaan. Hän on taitava eikä sorru ilmeisimpiin itsestäänselvyyksiin, joten lukija pysyy hyvin hereillä. Viihdekirjan ominaisuuksiin kuulunee, ettei tarina itsessään ole järin mieleenjäävä, mutta sitä on mukava ja vaivaton lukea ja se nostattaa hyvää mieltä. Kriteerit täyttyvät.

Marian Keyes: Mercy Closen mysteeri. Tammi 2013. Suomentanut Liisa Laaksonen.

Kangastus 38

Pelottaa kirjoittaa tästä kirjasta; olen odottanut sitä niin paljon ja ladannut tunteita, että nyt on vaikea käynnistää tekstiä, vaikkei se yleensä ole minulle ongelma. Mutta ei auta, päin on mentävä.

Mistä johtuu? Missä kuljimme kerran oli niin järisyttävä kokemus, ehkä suurin lukemani. Eivätkä muutkaan Westön kirjat ole jättäneet kylmäksi. Jotenkin hän onnistuu aina viettelemään mukaan tarinaan niin elävästi, että tuntuu kuin itse eläisi mukana. Ja että tunnen juuri nuo ihmiset ja tiedän tasan tarkkaan, mistä nyt puhutaan. Vaikken tuntisi edes aikakautta, jota kuvataan.

Hän tekee sen taas, tosin tiedän jo, millaista odottaa. Mielelläni antaudun silti tarinan vietäväksi. Jossain sivun 40 paikkeilla huomaan jo olevani täysin muualla kuin omalla sohvallani, nimittäin Helsingin Kasarmitorin laidalla kivitalossa, jossa konttoristi Matilda Wiik ja hänen esimiehensä, asianajaja Thune, tekevät töitä asiallisesti ja ammattimaisesti, vaikka molempien taustalla myllertää.

Heti alkuun mennään Akateemisen Kirjakauppaan, ei huono veto. Matildan pätevässä seurassa on hyvä kulkea. Vanha Helsinki jaksaa kiehtoa, viime vuosisadan alkupuolen kaupat, ravintolat ja kaupunginosat, joita mielessäni näkyinä kuvittelen ja historiikeista haen. Ai tuolloin jo kauneudenhoitolaitos Stockmannilla? Ja ravintola Mikado, asianajotoimistoja ja monta muuta tuttua nimeä. Maisemaa laajennetaan Helsingistä Tukholmaan piipahtamalla laivamatkalla. Maailma on avarampi muutenkin, poliittinen kuohunta Euroopassa mietityttää ja alkaa vaikuttaa myös suomalaisissa. Ja vasta parikymmentä vuotta on kulunut omasta sodastamme.

Wiik ja Thune tulevat täysin eri yhteiskuntaluokista, mutta fiksuina ihmisinä pärjäävät mainiosti keskenään. Toisin kuin muutamat Thunen tuttavat tai hänen veljenpoikansa Rollo, joka ei lainkaan tule toimeen Matildan kanssa. Ammattimaisena ja kaukaisena pysyttelevä Matilda hieman säälii vastaeronnutta Thunea, vaikka hän itse on vielä yksinäisempi. Matilda tapaa muusikkoveljensä Konnin perhettä harvoin, ja ystävätär Fanny on hänen ainoa huvittelu- ja elokuvaseuransa. Thunella on sentään asiakkaansa ja Keskiviikko-seura, joukko ystäviä, jotka kokoontuvat viikoittain kinastelemaan politiikasta ja ryyppämään. Kerhoon kuuluu myös Robi, johon Thunen on vaikea suhtautua. Ruotsinkielisen sivistyneistön keskinäinen tiiviys ja seurapiirinsä tarkka tunteminen kiehtoo - kaikki tuntevat kaikki - ja vähän tekee kateelliseksikin. Vaikka Westön ansiosta tiedän, että oli toisenlaisiakin ruotsinkielisiäkin, köyhiä, jotka asuvat Pitkänsillan pohjoispuolella.

Thune ei ole snobi, vaan viisas mutta vaatimaton, arkakin mies, joka kiltteyttään jopa vierailee väärällä puolella siltaa. Kirjassa esiintyvät monet Westölle tyypilliset hahmot ja teemat. Sodan läheisyys ja vaikutukset, äärimmäisyyksien pelottavuus, läheiset ystävyydet, musiikki...  Thunen läheiset ja Keskiviikko-seuran jäsenet ovat tutunoloisia. Arelius tuo mieleen Cedin, ex-vaimo Gabi saattaa muistuttaa hieman Lucieta? Mielenterveydeltään heikko taiteilija Jogi Jary on myös jotenkin tuttu, tosin hänen suurta rooliaan mietin: halusiko Westö alleviivata paitsi ihmisen haavoittuvuuden eri muotoja, myös ajankuvaa vuonna 1938? Jary on juutalainen. Entä kuka on Kapteeni?

Matilda tunnistaa hänet. Ja sen myötä tarina vyöryttää lukijalle myös naisen menneisyyden. Palataan sisällissodan kauheuksiin. Sota ei päästä uhreistaan eroon yhden ihmiselämän aikana. Ja tässä sentään eletään vasta vuosia, kun Stadionia rakennetaan.

Ajan musiikkia, elokuvia, poliitiikkoja muita julkkiksia on ripoteltu mukaan mielikuvitusta härnääviksi koukuiksi. Matilda jopa sattuu asumaan samassa talossa Mechelininkadulla kuin rouva Craucher. Ainakin yksi koukku jäi kiusaamaan: taulu, joka on asianjotoimiston seinällä, tuntuu, että olen nähnyt sen jossain, en osaa perustella. Ehkä se oli se kangastus...?

Samaa lumoa tässä on kuin Westön aiemmissakin, kaihoisan surumielisellä tavalla. Thune tai Matilda eivät henkilöinä ole samaistuttavia loppuun asti, vaan jäävät kohteliaasti kaukaisiksi, mutta sekin on tuttua Westöä - kuin korrekti tuttavuus, joka ei tule liian liki, mutta kiehtoo (ehkä juuri siksi). Lopussa saamme tosin tietää paljon Matildasta ja muutamasta muustakin. Tarina on niin vahva ja teksti taitavaa ja kaunista, että sen voi lukea mainiosti useampaan kertaan. Uskon, että kirjasta löytyy aina uutta, eikä se mielestä aivan heti irtoa. Tuskin koskaan.

Muualla: Missä kuljimme kerran on myös Kirsin lempikirjoja. Suketus odotti kirjaa kovasti eikä pettynyt. Ja Ilselän Minna sanoo nappiin: Suuret kirjat ajatteluttavat. Kaikkein suurimmat muuttavat ajattelua.

Helsingin Kirjamessuilla pe 25.10. on lukupiiri Kangastus 38 -kirjasta, bloggaajaedustajana Hanna Kirjainten virrasta. Mukaan voi ilmoittautua linkin kautta messujen sivuilta.

Kjell Westö: Kangastus 38. Otava 2013. Suomennos Liisa Ryömä.

Tähtikirkas, lumivalkea

Tarina alkaa vuodesta 1889, kun nuori mies on muuttanut Helsingistä Pariisiin. Hänen on ollut pakko, käy pian ilmi.

Kunnianarvoisa setä järjestää siistin nuorukaisen töihin lennätintoimistoon sähköttäjäksi. Ammatissa vaaditaan käden kestävyyttä ja morseaakkosten lukutaitoa. Eivätkä hoksottimetkaan ole haitaksi. Vaikka nuorukainen onkin taipuvaineen haaveiluun ja melankoliaan, hän oppii ammatin nopeasti, samoin ranskan kielen, ja tutustuu kaupunkiin ja sen houkutuksiin.

Ajan politiikka arkkiherttuan murhineen sekä muut ilmiöt ja taide on huomioitu: nuorukainen lukee (Victor Hugon Kurjat oli äskettäin ilmestynyt), näkee paljon elokuvia ja näytelmiä ja kuuntelee musiikkia. Ja pääsemme elävästi mukaan jopa maailmannäyttelyyn! Ja taidetta, Vermeeri, ja myös Degas: impressionistit ovat juuri raivaamassa tietään julkiseen tietoisuuteen. Mies itse harrastaa maalausta, vakavastikin. Ja kirjoittaminen ja sanat, ne ovat myös yksi henkireikä.

Työkavereita ja ystäviä on, mutta läheiseksi ei nouse kukaan, eikö Clarakaan? Nuorukainen on joukossakin yksin, vaikka viehättää naisia. Ja vaipuu välillä itsesääliin:

"Setä on niitä ihmisiä, jotka astelevat kengänmitan muita edellä. Tuuli työntää heitä eteenpäin ja avaa edestä kaikki ovet. Minä taas saavun paikalle myöhässä, ja orkesteri on jo lopettanut."

Aika kuluu, ollaan vuodessa 1913. Työ on vienyt miehen Berliiniin kirjeenvaihtajaksi. Edelleen hän on yksinäinen, hieman sivullinen kaikesta.

"...on ehdittävä raapustaa muutama juttu ja tehtävä vierailu toimistossa. Kello löi juuri neljä ja ikkunalaudalle lennähti perhonen. Taitaa olla kesän viimeinen, ihan eksyksissä, siipi on revennyt rikki. Mutta siinä se vielä räpyttelee niin kuin jo itsekin ymmärtäisi."

On ollut terveysongelmia. Ja kuten eräästä sivulauseesta käy ilmi, myös avioliitto. Nyt on Margaret, laulajatar, mutta melankolia jatkuu ja jopa syvenee.

"Margaret sanoo, etten osaa rakastaa ketään todella, siis aidosti. Miten hirvittävästi, miten musertavasti sanottu. Siinäkö yksinkertaisuudessaan koko ongelma? Siinä syy tähän ainaiseen pakenemiseen, imitoimiseen."

Usko maailmaan vaihtelee tarmonpuuskista väsymykseen. Lopulta auttaa vain perusteellinen maisemanvaihdos: mies lähtee laivamatkalle Aasiaan. Hän kuvaa taitavasti 20-luvun alun Bangkokia ja Siamia, samoin kuin matkalla tapaamiaan henkilöitä, kuten perhostutkija Brunnerin ja muita maailmanmatkaajia.

Loppunäytös: takaisin Saksassa. Päiväkirjamerkinnät lyhenevät, harhailevat. Löytääkö mies lopulta rauhan? Mitä hän oikein etsii? Yksi vastaus löytyy aivan kirjan lopusta, joka sitoo yksityiskohtia yhteen tehokkaalla tavalla. Ahaa! Tekee mieli lukea kirja heti uudestaan, nyt uusin silmin.

Kirja tuo mieleen kiehtovan Carlsonin William N:n päiväkirjan. Siinäkin kuvataan yksinäisen miehen mietteitä ja terveydentilaa. Myös siinä lukija voi päätellä paljon enemmän itse kuin mitä merkinnät kertovat. Haahtelan teksti on yhtä kaunista kuin aina, veden lailla soljuvaa, nautinnollista lukea. Ehkä enemmän kuitenkin romaanimaista kuin runollista tällä kertaa, jo tekstin pituuden vuoksi.

Kulttuuriset ja historialliset viitteet tarjoavat paljon täkyjä tiedostavalle lukijalle. Ja bingolappu täyttyy moneen kertaan. Paljon jää kuitenkin kirjoittamatta, ehkä jopa ne kaikkein tärkeimmät seikat? Ehkä juuri niistä päiväkirjamerkintöjä ei ole jäänyt jäljelle. Tai, kuten itse luulen syyksi, silloin kun hyvin menee, ei ole tarvetta kirjoittaa. Muutamaan lukemaani Haahtelaan verrattuna tämä on hyvin täysi kirja, jopa värikäs. Tunnelmissa mennään äärestä toiseen, tähtikirkkaasta sysimustan kautta lumivalkeaan. Tuttu melankolia, vieraus ja ulkopuolisuus, on kuitenkin pohjavireenä.

"Ei maailma koskaan pysähdy, joskus vain aavistuksen hidastuu. Ja on sentään kesä, huonomminkin voisi olla. Voi olla, etten vähään aikaan ehdi kirjoittaa, vaikka sanojen luona on aina turva; jopa silloinkin kun tuntee, ettei tule mistään eikä ole matkalla mihinkään. Mutta miten monta kertaa ihmisen on aloitettava alusta? Ja miten uupuneeksi minä tunnen itseni tänään."

Muualla. Kirjan on lukenut Sinisen linnan Maria. Poplaariin upean tiivistyksen on tehnyt Pekka, lisää runollista muotoa Haikuarvioista.

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea. Otava 2013.

Lukutaitokampanjan tulokseni!

Viikon ajan kirjabloggaajat keräävät rahaa lukutaidon edistämiseksi. Lahjoitan jokaisesta 6. - 13.9. lukemastani ja postaamastani kirjasta euron keräykseen. TULOKSENI: olen blogannut viikon aikana peräti kymmenestä kirjasta! Muutaman olin lukenut jo aiemmin, joten ihan noin hurja lukutahtini ei ole, aika hurja kuitenkin. Oli mukava kokeilla urakointia maratonhengessä; miten monta kirjaa ehtii lukea viikossa, montako arviota on mahdollista kirjoittaa, laskeeko kirjoitusten taso tahdin tihentyessä? Itse olen tyytyväinen, mielestäni luin kirjat perusteellisesti vaikka nopeasti ja vaikka arviot ovat aika pitkiä eivätkä niin tiivistettyjä kuin tavallisesti - pelkistys vie aikaa, pitkä on helpompi tehdä. Mutta nyt palaan normitahtiin urakan jälkeen.

Koska siemenraha on vitonen, lahjoitan keräykseen 15 euroa. Paljonko Sinä?