Jokapäiväinen elämämme

Venäläinen runoilija Marina Tsvetajeva asui vallankumouksen aikaisessa maanpaossa perheineen, mutta poliittisten olosuhteiden järkkyessä jälleen he muuttivat 30-luvulla takaisin Moskovaan. Mies kaipasi kotimaataan ja oli opettanut myös tyttären, Aljan, sitä kaipaamaan. Eikä vain kaipaamaan, vaan myös toimimaan: isä ja tytär toimivat Neuvostoliiton salaisen poliisin raportoijina jo Pariisin-aikanaan. He halusivat olla mukana rakentamassa ihannevaltiota, jossa on yllin kyllin kaikille, tekniikka maailman edistyksellisintä: haaveissa siintelivät tulevat pilvenpiirtäjät ja mukavuuksilla varustetut asunnot, vahva Neuvostoliitto, joka huolehtii lapsistaan - koko uusi uljas yhteiskunta.

Marina oli keskittynyt taiteeseensa, perhe oli tottunut hoitamaan käytännön asiat hänen puolestaan, Alja saa vastuuta pienestä pitäen. Tunteistaan elävä äiti ei huomannut tyttärensä rakkauden tarvetta, äiti jää etäiseksi, ja äidin ja tytön suhde on kuin ikiaikainen taistelu sukupolvien välillä. Äiti elää kirjoittamiselleen.

"Runous oli hänen vetensä, sieluun uurtunut musiikki joka oli vain käännettävä äänteiksi, säkeiksi, rytmiksi, sanoiksi ja kirjoitukseksi, ja kun se lakkasi kuulumasta, kun taivas oli vain taivas, kivi kivi, vuori vuori, hän jäi pohjaan makaamaan, mutaan, niin kuin täälläkin oli aluksi juuttunut, päivät eivät kuluneet, sanat eivät tulleet, ei vesi joka olisi nostanut hänet taas ylös, hänestä tuntui kuin hän olisi jäänyt kuivuneen joen pohjalle eläinten syötäväksi, eikä kukaan voisi nostaa häntä sieltä ylös."

Monimutkaisten järjestelyjen avulla tytär sai luvan matkustaa Neuvostoliittoon, isä, äiti Marina ja pikkuveli, jota äiti paapoi Aljaa huomattavasti enemmän, seurasivat perästä. Kirja kertoo vuodesta 1923 Marinan silmin, kun Alja oli vielä lapsi, ja vuodesta 1939 aikuisen Aljan näkökulmasta. Alja oli toimittaja, sujuva kirjoittaja hänkin. Hän rakastuu toimituksessa työkaveriinsa Muljaan.

"Se mies ei tee sinua onnelliseksi, Marina sanoi. Hän tulee tuottamaan sinulle pelkästään onnettomuutta. Nauroin. Tätäkään onnea sinä et minulle antaisi, kademieli, kuin sadun äitipuoli, mutta tämä on minun onneni, sitä et voi minulta ottaa pois.
Mikään ei ole totta sinun rakkaudessasi, hän sanoi. Niin Marina sanoi minulle."
 
Marina oli synkkä ja pessimistinen, ajatteli paljon kuolemaa. Käytännöllisempää Aljaa ärsytti äidin dramaattisuus, tunteella eläminen. Pelko alkoi kuitenkin tunkeutui jokaisen venäläisen elämään, ensin vaivihkaa, sitten suoremmin. Kiitos muun muassa Sofi Oksasen, tiedämme jo paljon mielipuolisen neuvostojärjestelmän kauheuksista, tässä ne vasta alkavat muotoutua. Ensin häviää työkaveri, huhutaan hänen tehneen itsemurhan. Sanojaan on varottava kaikkialla: apparaatin vakooja voi olla kuka tahansa, jopa perheenjäsen. Vaikka Alja on ollut tunnollinen raportoija itsekin, hän toteaa:

"Asiat jotka tapahtuivat olivat liian suuria käsitettäviksi, ne alkoivat hiljalleen muuttua epätodellisiksi, valtava mullistus tapahtui samaan aikaan omassa kehossani ja koko maailmassa."

Alja-parka. Hän ei saanut lapsena päänsilityksiä eikä rohkaisua omille kyvyilleen, joten hän oli helppo kohde järjestelmälle ja petoksille. Maataan rakastanut isä ei myöskään saanut tunnustusta työstään Venäjänsä hyväksi. Marina ei pystynyt rakastamaan perhettään kuten he olisivat tarvinneet, eikä valtava maa pystynyt huolehtimaan lapsistaan. Tässä pelissä ei ole voittajia.

Kirja ei ole helppolukuinen, vaan vaatii keskittymistä, jotta tunnelma tavoittaa lukijan. Se on surullinen, raskas ja venäläisenhaikea, samalla traaginen perhetarina ja pala historiaa. Historiapuoli kiinnosti minua enemmän, Tsvetajevan runoutta tunteville vaaka saattaisi kääntyä päinvastoin. Runoilijasta ei  synny mairittelevaa ihmiskuvaa, päinvastoin. Kirjasta jää painostava olo, vaikka se on tekstinä hieno, näkökulmien ja kirjoitustyylien erot vaihtelevat uskottavasti, ja tuon ajan olot ja naisten erilaiset ajatukset avataan lukijalle taitavasti.

Rehellisesti sanottuna, jos Pelo ei olisi voittanut Finlandiaa, kirja olisi jäänyt minulta lukematta; vasta toisella kerralla maltoin pysähtyä sen pariin kunnolla, ja enemmän päättäväisyydellä kuin viehtymyksellä kirjan tyyliin upposin sen päällisin puolin hitaaseen, mutta sisältä kiihtyvään maailmaan, ja vasta puolen välin paikkeilla löysin sopivan rytmin ja lukufiiliksen sen kanssa. Mukaan upotetut runot myös vieraannuttivat, koska en ole runouden tuntija, mutta otin kirjan oppimiskokemuksena tältäkin kannalta.

Muualla: Jaana muistuttaa Pelon upeista metaforista, Valkoinen kirahvi sanoo Pelon tavoittavan slaavilaisen kirjallisuuden tunnelman tarkasti, Minna epäilee monen yksityiskohdan menneen häneltä ohi. Kaikkiin näihin voin hyvin yhtyä!

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme. Teos 2013.

Pääoma

Anja Snellman on kirjoittanut kiihkeän, syvästi henkilökohtaisen ja tunteikkaan tarinan Marusta, huulihalkioisena ja "syntymässä säikähtäneestä" tytöstä ja tämän perheestä.

Ruslan ja Ludmila pakenivat Karjalasta sodan melskeissä, ja samaan kaaokseen syntyi Maru. Lääkäri ei ollut kovin toiveikas, kun vauva ja vanhemmat passitettiin matkalle Suomeen. Hoitoa olisi lapsi tarvinnut, ei retuutusta uusille asuinsijoille järkyttyneiden vanhempiensa kanssa.

Mutta Maru oli sitkeä ja selvisi. Perheeseen syntyi kymmenen vuoden kuluttua toinenkin tytär, Anu, tarinan minäkertoja. Anun ja perheen koti on Helsinki, lapsuus 50-60-lukujen tunnelmissa ja Kallion köyhillä kulmilla.

Anu rakastaa siskoaan lapsen mutkattomuudella, mutta kasvaessaan häpeää tätä. Maru ei osaa puhua selkeästi, on outo, näyttää kummalliselta. Ja Anu häpeää häpeäänsä, koska hän hyvin ymmärtää Marun ainutlaatuisuuden ja sen, ettei tämä ole tyhmä - ovathan he kasvaneet yhdessä, Anu siskonsa hoitajana eikä toisinpäin kuten iän mukaan kuuluisi. Pikkusisko menee kehityksessä ohi, eikä se ole helppoa. Sairautta ei silloin selvitelty, ehkä Marulla oli jonkinlainen kehitysvamma, ainakin reuma vaivasi pahoin.

Anun mieltä kaihertaa pienestä asti syy, miksi Marusta tuli sellainen kuin tuli. Pienenpieni DNA-virhe tai pikkuinen alue vääränlaista pehmytkudosta - ja koko elämä on toisenlainen. Anu yrittää löytää selitystä, ensin fantasiasta, sitten lääketieteestä. Hän yrittää selvittää perheen terveyshistoriaa, samalla kun on Marulle uskottuna, joka auttaa käytännön asioissa ja ymmärtää tämän kieltä.

Perheessä on taiteellisia ja tarinallisia lahjoja. Ruslanille tärkeä on kirja, äidillä on varasto huimia perinnetarinoita ja uskomuksia. Maru on lahjakas piirtäjä, ja Anu on monesta kiinnostunut fiksu tyttö, myöhemmin kirjailija, jonka tunnemme paremmin Anja Snellmanina.

Snellman on sanonut kirjan olevan henkilökohtaisimman kirjoittamansa. En lukiessa juuri miettinyt, mikä on totta ja mikä ei; ehkä kaikki on totta, mutta se ei ole mielestäni lukijalle olennaisinta. Kirja on täysi sinällään: yhden perheen ja sisarussuhteen kuvaus, ajankuva ja kehityskertomus - mutta ennen kaikkea tunnustus ja anteeksipyyntö.

Pikkusisko muutti aikanaan pois, perusti oman perheen ja eli omaa elämäänsä, kuten nuorelle ihmiselle on luonnollista. Maru ei elänyt vanhuuteen saakka, ja Anu tuntee haikeutta, syyllisyyttä ja surua siitä, että isosisko jäi niin paljon kaikesta paitsi. Kuten rakkaudesta. Ja modernin lääketieteen keksinnöistä, joista ehkä olisi apua, jos tilanne toistuisi tänään. Mutta ajat olivat toiset. Pikkusiskoa kalvaa ajatus, oliko hän tarpeeksi Marun tukena. Hän kysyy koko kirjan rivien välissä, jos ei suoraan sanoina: Mitä olisin voinut tehdä toisin? Teinkö tarpeeksi? Vastaus: Et mitään. Teit. Huono omatunto on aina terveen seuralainen sairaaseen verratessa. Ja Anu oli Marulle ilkeistä riidoista ja häpeilystä huolimatta oikea sisko - myös terveet sisarukset riitelevät raastavasti, loukkaavat toisiaan. Mutta myös tuntevat toisensa paremmin kuin ketkään, ja se näillä sisaruksilla toteutui.

Ihailen Snellmanin tunnevoimaista, rehellistä esitystapaa ja tarinankerrontataitoa. Hän nappaa kiinnostavasti menneen sekaan tätä päivää, niin ettei eletä pelkissä muistelmatunnelmissa. Marun tarina on liikuttava ja surullinen, muttei varsinaisesti dramaattinen, jos joku sellaista odottaa. Kirjan päähenkilö ei ole oikeastaan olekaan Maru, vaan tarina käsittelee enemmän kirjoittajan omia tunteita, häntä itseään siskona, toimijana ja tekijänä. Ja samalla myös meitä kaikkia erilaisuuden kohtaajina.

Marun tuntemuksista emme voi tietää muuta kuin mitä sisko meille kertoo. Kirjan voi nähdä myös ikävästä ja surusta kumpuavana kunnianosoituksena kuolleelle siskolle, tapana pitää häntä elävänä, samoin kuin lapsuuden muistoja. Iän myötä vanhat asiat nousevat pintaan. Se voi yllättää monet - menneisyydestä ei niin vain pääsekään eroon, kuten nuorena kuvittelee.

Haikeankipeä tarina, ja Snellmanin taitavaa tekstiä on aina ilo lukea. Kirja ei ole elämää suurempi, mutta olisiko juuri sen kokoinen?

Kirjasta kertovat myös Leena Lumi, Marjatta ja  Pihi nainen, jolta löytyy lisää linkkejä.

Anja  Snellman: Pääoma. Otava 2013.

Lyhyehköjä päiviä

Nyt puhutaan oikeasti nykykirjallisuudesta, ei sodanjälkeisestä, vaan tästä päivästä Saksassa: näyttämönä perinteikäs Stuttgart, jossa perhearkea kuvataan naisten kautta.

Leonie on uranainen, joka asuu hyvällä alueella miehensä ja kahden tyttärensä kanssa, ja taistelee suomalaisen silmin normaaleissa kuvioissa lasten tarhakuljetusten ja töihin ehtimisen välillä. Hän on keskiluokkaisen, hyvinvoivan perheen lapsi itsekin, tottunut olemaan kaunis ja haluttu. Ja itseensä käpertynyt.

Yhteys aviomieheen on heikko, kuten muihinkin ihmisiin. Liekö syy hyvinvoinnin ja iän kertyminen, vanhojen kaavojen väistämätön rapistuminen, pinnan rapautuminen -  hän ei itsekään osaa sitä sanoiksi pukea eikä edes ajatella - mutta onnelliseksi Leonieta ei voi kuvata. Hän ei ole valmis muutoksiin vielä, ehkä ei koskaan omasta aloitteestaan, vaan ottaa mieluummin lasin viiniä.

Judith, kahden pienen pojan äiti ja kotirouva, on ponnistanut samaan naapurustoon köyhistä oloista ja osaa arvostaa tilannettaan ja miestään siltä osin. Muuten hän on Leonieta tunteikkaampi ja käytännöllisempi - mutta yhtä itsekeskeinen. Judith osaa pitää järjestystä, saada lapset tottelemaan ja syöttää heitä oikeaoppisesti. Silti tyytymättömyys kaihertaa ja mielessä on usein entinen seksikäs poikaystävä, nuoruuden kaipuuta?

Luise puolestaan on jo vanhus, joka asuu vielä iäkkäämmän miehensä kanssa. Naiset eivät tunne toisiaan kuin pintapuolisesti, mutta kohtaavat siellä täällä. Kirjailija kuvaa kylmäävästi läheisyyden puutetta, toisten ihmisten täydellistä tuntemattomuutta, itseen keskittymistä. Ja myös ikääntymisen oireita, niin keski-ikäistyvien kuin vanhevien henkilöidensä kautta. Mukana nuoruutta edustamassa on Marco, omine kuvioineen.

Kenestäkään henkilöstä ei voi varauksetta pitää. Luise on sympaattisin ja liikuttavin, kuvaus vanhan ihmisen ajattelusta todentuntuinen ja elävä. Tarkkanäköinen kirjailija tuo salakavalasti tiettäväksi asioita, joista ei yleensä puhuta, sekä ikääntymiseen että yhteiskuntaan liittyviä.

Hahnilla on oma tyylinsä, joka on lukijalle haastava - vai onko syy saksan kielen takaperoisesta sanajärjestyksestä ja pitkistä virkkeistä suomennoksen, mutta lukija saa olla tarkkana. Monet lauseet ja virkkeet ovat niin täysiä, että pienikin repsahdus saa aikaan sen, että jotain menee ohi. Jotkut kohdat on luettava toiseen kertaan hitaammin, jotta ajatus selvenee. Tähän tapaan:

Peukaloisen farmin rakennuksen edessä olevasta nuotiosta luikertelee ylös sinistä savua ja hälvenee illan hämäryyteen.

Poika keltaisessa yöpuvussa vetää puupossun mustan nahkakorvan silmän eteen kuin merirosvon silmälapun.

Hahn käyttää paljon kielikuvia; ne ovat tuoreudessaan kiinnostavia, kuten hänen kielenkäyttönsä muutenkin. Varmasti haastava suomennettava! (Ja taas kerran tulee mieleen, että pitäisi kerrata omaa saksankieltä).

Tarina ei nostata miellyttäviä tunteita, eikä se siihen pyrikään; lähinnä ärsytystä, sääliä ja kylmää puistatusta - tällaisiako me olemme? Tuntuu, että kirjailija haluaakin pitää lukijan hieman etäällä, jotta ilmiöitä voisi analysoida viileästi. Teos vaatisi sisäistyäkseen vähintään uusintalukemisen, mutta on jotenkin ärsyttävästi kiinnostava ja herättää halun kaivautua syvemmälle saksalaiseen mielenlaatuun ja kirjallisuuteen. Myös pienkustantamo oli minulle uusi tuttavuus. 

Anna Katharina Hahn: Lyhyehköjä päiviä. LURRA Editions 2013. Suomennos Jaana Mäkelä.

Kirjabloggaajien joulukalenteri 18.12.2013





                                                                                                                         Kuva: Tomi Parkkonen

    
Miten luet, jos et näe?

En yhtään ole jouluihmisiä. Kynttilät ovat tukalan kuumia ja vaarallisia, ruuista saa ähkyn, hössötys hermostuttaa, värivalot särkevät päätä ja jollotukset, joita joulumusiikiksi sanotaan, herättävät halun juosta karkuun, kauas. Vielä kun heitetään yhteen joukko sukulaisia, jotka ovat vuosikymmeniä sitten päättäneet elää turvallisen kaukana toisistaan, ei siitä hyvää jälkeä synny.

Mutta lahjaihmisiä olen ilman muuta! On ihanaa suunnitella täsmälahjoja, miettiä kokonaisuus pakettia ja korttia myöten ja nautiskella tunteesta, että nyt löytyi juuri saajalle sopiva. Otan tästä kaiken irti, hehkuttelen itsekseni. Toivon, että edes joskus osuisi nappiin myös vastaanottajan mielestä.

Sopiva lahja ei vaadi aina rahaa, mutta aikaa se vaatii aina, uskon. Ilman harkintaa tehty hätäostos tuskin ilahduttaa sen enempää saajaa kuin antajaakaan. Keräyksiä hyviin tarkoituksiin on lukemattomia, mutta rahan laittaminen johonkin kovin kaukaiseen kohteeseen saattaa tuntua vieraalta.

Lue lahjaksi!

Keksin kymmenisen vuotta sitten kirjahullulle sopivan lahjanantotavan, joka ei maksa muuta kuin aikaa. Lukutoukka voi tehdä sitä, mitä muutenkin tekisi eli lukea, ja samalla auttaa heitä, jotka eivät näkövamman vuoksi itse pysty lukemaan. Win-win, eikö vain? Suosittelen kaikille kirjahulluille lämpimästi vapaaehtoislukijaksi ryhtymistä.

Näkövammaisten Keskusliiton lukupalvelu välittää lukutoiveita näkövammaisilta vapaaehtoislukijoille, jotka lukevat halutut kirjat cd:lle ääneen. Lukemiseen käytetään erityistä Daisy-ohjelmaa, jota on helppo käyttää. Lukija voi itse valita, mitä kirjoja tai lehtiä haluaa toiveista lukea, ja aikataulunkin saa valita itse. Työ ei siis pääse stressaamaan, vaan sitä voi tehdä juuri silloin, kun itselle sopii, kotona, maailmalla tai tyylikkäissä Iiriksen tiloissa Helsingin Itäkeskuksessa.

Lukutoiveet ovat pääosin oppi- tai kurssikirjoja, omakustanteita tai muita julkaisuja, joita ei löydy valmiina äänikirjoina tai erikoiskirjasto Celian valikoimista ammattilukijoiden tai koneääni Esan lukemina. Vapaaehtoislukijana tulee luettua sellaista, mitä muuten ei kuvittelisikaan lukevansa. Bloginpitäjälle avartavaa niin oman lukumaun kuin kirjatuntemuksen kannalta! 

Äänitteen saajalle apu on ainutlaatuista; monta mahdollisuutta oppia tai viihtyä kirjan parissa menisi muuten ohi. Näönmenetys ei ole pieni asia - mieti vain, mitä se omalla kohdallasi tarkoittaisi. Minä koen asian tärkeäksi siksikin, että suvussani on sokeutta.

Kenelle? Vapaaehtoislukeminen sopii sinulle, joka haluat auttaa muutenkin kuin rahalla. Sinulla on aikaa ja viitseliäisyyttä sen verran, että saat sovitun lukutehtävän suoritetuksi. Normaalin selkeä ääni ja sujuva lukutaito riittävät, ja jos osaat ylipäänsä käyttää tietokonetta, osaat myös ohjelman käytön.

Jos kiinnostut, kysele minulta tai suoraan lukupalvelusta lisää. Vaikka taustalla on vakava asia, itse homma ei ole hankalaa eikä totista puurtamista, auttamisen ilon saa helpolla tavalla. Muulloinkin kuin jouluna.

Muualla: Viime vuonna Suketus tarjoili infopaketin Celia-kirjastosta.


Lokoisaa joulunaikaa ja lahjamieltä koko vuodelle!



Juttu on osa kirjabloggaajien 25 päivän joulukalenteria 2013.

Eilen luukku aukeni Calendulassa, huomenna sen avaa Tea with Anna Karenina.

Kaikki osallistujat on listattu Elinan Luettua elämää -blogissa.




P.S. Okei, annan hieman periksi joulun tunnelmalle. Kaikki joulumusiikki ei karkota. Sellainen on ainakin Rajaton lauluineen, joita kuuntelen joka joulu.

Alkemistit - Maallinen rakkaus

Antti Tuuri tunnetaan parhaiten noin sadan vuoden taakse sijoittuvista kirjoista pohjanmaalaisista henkilöistään. Tällä kertaa hän yllättävästi matkaa ajassa paljon kauemmas, 1700-luvun lopulle saakka.

August Nordenskiöld, kirjan Vuorikapteeni, oli todellinen henkilö, kuuluisaa aatelissukua, jossa oltiin kiinnostuneita kullan valmistuksesta. Vuorikapteenin motiivit olivat ylevät: jos kultaa valmistettaisiin riittävästi, sitä riittäisi kaikille ja sen arvo laskisi. Kulta eli omaisuus ei enää hallitsi maailmaa eikä sen himo riivaisi ihmiskuntaa, vaan se voisi keskittyä henkisiin arvoihin ja pyrkimykseen korkeampaan.

Vuorikapteeni oli swedenborgilainen, joka ei tyytynyt perinteiseen raamatulliseen maailmanselitykseen. Kumppanikseen hän sai Carl Bergklintin, Turun Akatemiassa opiskelleen maanmittarin, veljensä suojatin, joka myös halusi uskoa henkiseen tiehen, kuoleman voittamiseen ja Vuorikapteeniin mestarina. Bergklint on tarinan minä-kertoja, ja kullan tuotantoa alettiin valmistella.

Epäonnekseen Vuorikapteenilla ei juuri ollut varoja, vaikka hänellä oli monenlaista kulunkia. Piti hankkia muffeli eli uuni, jossa kultaa tuotettaisiin, sysiä polttoaineeksi ja miesvoimaa tarkkaa ja raskasta työtä hoitamaan. Lisäksi piti elättää vaativa vaimo Anna Charlotte ja liuta lapsia, ylläpitää useita asuntoja ja elää herrasmiehen elämää, matkustella ja nauttia elämän mukavista puolista. Itse kuningas Kustaa kolmas oli kiinnostunut kultahankkeesta ja sijoitti siihen rahojaan.

Tarina kertoo vaikeuksista herrojen kullan valmistuksen tiellä. Bergklint uskoo vakaasti kapteeniinsa, vaikka tosiseikat eivät uskoa tue. Milloin rahat loppuvat kesken, milloin tähtien asento on väärä: työn aloitus tuntuu tuskastuttavasti siirtyvän. Nuori mies henkisine haaveineen on täysin ohjailtavissa, kiltti luonnoltaan, koulutettu muttei liian hieno käytännön töihin eli täydellinen apulainen Vuorikapteenille, jonka aikaa verottivat varainhankinta ja suhteidenhoito, jopa niin, että perhe jäi Bergklintin harteille. Vuorikapteeni pakeni mielellään ikäviä velvoitteitaan muille maille.

Bergklint on sympaattinen, mutta lukijaa rassaa hänen kiltteytensä. Onneksi hän tapaa kauniin Katariinan ja saa muutakin ajateltavaa kuin mystiset kirjoitukset ja epävarma kullanteko. Tiedämme, ettei hanke onnistunut - kullan arvo ja rikkauksien epätasainen jakauma maailmasta eivät ole poistuneet, päin vastoin. Mutta Tuuri kuvaa tarkasti, mitä tapahtui. Tai olisi voinut tapahtua.

Tarina on kiehtovasti todellisuuteen perustuva historiallinen seikkailu, rakkaustarina ja tieteellinen katsaus alkemistien, metallurgien ja muiden huippuoppineiden tuon aikaiseen tietämykseen. Lisäksi se valottaa swedenborgilaista filosofiaa. Sopii siis lukijoille, joita jokin näistä aihepiireistä kiinnostaa.

Pidän Tuurin mietiskelevästä, rauhallisesta otteesta ja hiljaisesta huumorista, ja arvostan hänen yksityiskohtia myöten tarkkoja taustatöitään. Kultauunin rakentamisesta ja käytöstä ja näiden toisteisesta kuvauksesta tuli väistämättä mieleen Antti Hyry Uuneineen. Tämä osuus on raskas luettava kärsimättömälle lukijalle, vaikka muuten tarina tarjoaa kiinnostavia täkyjä ja tietoa niin, että kiinnostus pysyy hyvin yllä ilman vauhdin huumaakin.

Tuuri on ällistyttävän tuottelias, hyllyssäni odottaa myös tänä vuonna julkaistu kirja Mannerheim-ristin ritareista. Kysyin kirjamessuilla hänen vaimoltaan, mahtaako mies ehtiä osallistua arkielämään ollenkaan. Kuulemma hyvin ehtii: kirjailija herää niin aikaisin aamulla, että kirjoittamisen jälkeen jää aikaa muuhunkin.

Tuurin historiantuntemus on kunnioitusta herättävä, ja sitä hän on kartuttanut myös kirjoittamalla yrityshistorioita, kuten rakennusyhtiö Lemminkäisen yli satavuotisen huiman tarinan. Vedän taas "kotiin" päin,  tai siis työpaikalle, mutta kirja on hieno kuvaus rakennusalasta ja koko yrityselämästä Suomessa kuvaamaltaan ajanjaksolta. Ja luulen, että monipuolisuus ruokkii kirjailijaa itseään uusilla aiheilla, yhteyksiä asioiden kesken löytyy varmasti jatkuvasti sitä mukaa, kun tietoa kertyy.

Kiehtova on myös Nordenskiöldien suku, jossa rakkaus kiviainestieteisiin, uuden löytämiseen ja matkustamiseen periytyy useassa sukupolvessa. Vuorikapteenin veljenpoikaa Nilsiä kutsutaan Suomen mineralogian isäksi, ja tämän poika Adolf Erik puolestaan oli kuulu tutkimusmatkailija, jonka mukaan sai nimensä esimerkiksi tuttu Nordenskiöldinkatumme Helsingissä. (Hän oli muuten naimisissa Anna Mannerheimin kanssa, joka oli marsalkka Mannerheimin täti. Ylhäiset piirit olivat pienet.) Nordenskiöldien sukukartano Mäntsälässä, josta Vuorikapteenikin oli kotoisin, on nykyisin museona, Wikipedian mukaan Augustin kultauunikin on siellä nähtävänä. Pitäisi käydä vilkaisemassa!


Amma sanoo Tuurin haastavan lukijansa hidastamaan, ajattelemaan ja pohtimaan. Lukukauden Jaana kiittää ja kertoo minulle uuden tiedon: Alkemistit on kaksiosaisen romaanisarjan ensimmäinen! Anssi sanoo Tuurin paranevan kypsyessään. No, jos ensi vuonna 70 vuotta täyttävä oppinut, maailmaa laajalti nähnyt kirjailija ei ole "kypsä", kuka sitten?

Antti Tuuri: Alkemistit - maallinen rakkaus. Otava 2013.

Talvisota

Kävi huono tuuri, kun luin tämän kirjan heti Tontin kirjan perään. Jälleen professori naishuolineen, pitkäaikaisen avioliiton kyseenalaistamisineen, ikäkriiseineen ja ihastumisineen, akateemisine ympäristöineen, omaan napaan tuijottamisineen. Ikääkin professoreilla on muutaman vuoden heitolla saman verran. Kirjoja on vaikea olla vertaamatta, vaikka ne ovat niin erilaisia, ettei vertailussa ole pointtia.

Teir ei käsittele omaa professoriaan, sosiologi Max Paulia, satiirina eikä heitä häntä pelastamaan maailmaa. Kunhan nyt pystyisi edes omat asiansa hoitamaan, alkaa lukija toivoa. Mies on kuitenkin tässä Tonttia todellisempi, ei karikatyyri - paitsi sen verran kuin kirjan päähenkilö sitä aina on. Tällä miehellä on enemmän menneisyyttä, nykyisyyttä, ehkä tulevaisuuttakin. Ja perhe, joka on hänelle tärkeä, vaikka Maxin ja Katriinan avioliitto on väljähtyneessä tilassa. Silti he tuntevat toisensa läpikotaisin ja tunnistavat toisen ajatuksen jo katseesta tai kädenliikkeestä. Kaksi aikuista tytärtä ovat jo omillaan, Helen omine perheineen, Eva opiskelemassa taidetta Lontoossa. 

Max on päähenkilö, mutta tarinaa kootaan myös perheen naisten näkökulmasta. Etenkin nuoremman tyttären Evan elämää seurataan tiiviisti. Hän ihastuu taiteenopettajaansa ja viettää villiä opiskelijaelämää. Fiksu nuori nainen hän kuitenkin on - eivätkä tyhmiä ole muutkaan perheenjäsenet, haluaa kirjailija lähes alleviivatusti sanoa. Siitä todisteena mukana on tietysti muutakin kuin ihmissuhdepohdintoja, kuten Maxin omaa alaa sosiologiaa, Evan kautta taidetta. Äly ei kuitenkaan tälläkään kertaa pelasta yllätyksiltä ihmissuhteissa (ei ihan tuorein havainto). Eva ottaa eniten välimatkaa vanhempiinsa, ainakin aluksi, Helen seurailee enemmän perinteisiä kuvioita, joissa noloin juttu on tanssia Ruotsin-laivalla lasten kanssa Muumihumppaa. Katriinalla on oma totalitäärinen käsityksensä hyvästä liitosta, eikä siihen sisälly ylitsevuotavaa avoimuutta tai läheisyyttä. Katriinan ja Maxin erilaiset toiveet, maut ja kaipaukset käyvät selvästi ilmi, jatkuva tyytymättömyys nakertaa pohjaa pitkältä yhdessäololta.

Teir kirjoittaa helppolukuisen napakasti ja tekee nasevia huomioita eri-ikäisten henkilöidensä kautta. Dialogia on paljon, mikä saa aikaan autenttisen vaikutelman. Maxista tehty Hesarin juttu on tehokeino, josta pidin: se tuo tekstiin vaihtelua ja tietysti antaa kuvaa miehestä itsestään - ja aika lailla myös jutun kirjoittaneesta toimittajasta, Laurasta.

Kuten Teir Strindberg-sitaatissaan sanoo, pikkuasiat eivät ole merkityksettömiä, sillä elämä koostuu niistä. Niin tämä kirjakin, ja riittävästi pikkuasioita kansien väliin sopivasti koottuna muodostuu tarina erään ns. hyvän perheen kriisistä.

Pidin tekstin tuoreudesta, reippaasta etenemisestä ja virkistävästä näkökulmasta ikiaikaisiin ongelmiin tässä ajassa. Vierastan käsittelyn hygieenisyyttä ja näytelmällisyyttä. Tunnetasolla kirja tai sen hahmot eivät kirpaise, mutta tarina voi kuvata fiksuksi ihmissuhdeviihteeksi. Osa henkilöistä jää pakosti vaisummiksi kuin toiset, eikä kaikkia tapahtumia voi ulkopuolinen tajuta. Mutta näinhän on oikeassa elämässäkin. Rosoisempi olisi minun makuuni, mutta se ei siloiseen sivistyneen keskiluokkaiseen suomenruotsalaisuuteen perheeseen sopisi.

Muualla: Näppärää, helpohkoa ja miellyttävää, sanoo Ilselän Minna. Anneli ikävystyi. Karoliina koki samaistumisen hetkiä.

Philip Teir: Talvisota. Otava 2013. Suomennos Jaana Nikula.

Lento

Suomalainen osaaminen on arvossaan. Jarkko Tontti vie lukijat lennolle Helsinki-Vantaalta Tokioon, jonne professori Tiitus Toiviainen Helsingin yliopistolta saa kiireisen konferenssikutsun. Eikä tehtävä ole sen vähäisempi kuin maailman pelastaminen, parhaaseen Hollywood-spektaakkelin tyyliin. Suuri asteroidi, 433 Eros, uhkaa törmätä maapalloon, ja parhaat asiantuntijat ja tähtitieteilijät valjastetaan miettimään, mitä tilanteessa on tehtävissä.

Hannu Raittilan insinöörit pelastivat Venetsian vajoamisesta Canal Grandessa, onnistuuko Tontin Toiviainen kumppaneineen?

Tiitus ei ole enää nuori mies, vaan reilusti myöhäiskeski-iässä. Hänellä on vaimonsa Auroran kanssa 11-vuotias Vesa-poika. Pitkä avioliitto ei miehelle riitä, vaan hän harrastaa ahkerasti naisten hurmaamista. Tiukkaa lihaa tavataan jo kirjan toisella rivillä, tosin syötävässä muodossa, mutta lihan heikkous tai vahvuus on paljon esillä muutenkin. Nuori kollega Anniina odottaa mieheltä enemmän kuin seksiä, mihin taas Tiitus mieluiten sivusuhteessaan tyytyisi. Onko Eros-törmäys odotettavissa myös Tiituksen henkilökohtaisessa elämässä? Ja keitä sen jälkeen on hengissä?

Naisia riittää lennollakin. Tiituksen haave on Kahden naisen päivä - ellei jopa kolmen. Vaikka matkan tavoite on kaikkea muuta kuin henkilökohtainen nautinto, Tiitus onnistuu saamaan aikaan säpinää. Ehkä keskittymisestä hormonihurmioon johtuu se, ettei hän vaikuta kovin terävältä professoriksi. Matkalaisista hän huomioi lähinnä kauniit naiset. Vieruskavereiden kanssa sentään tulee juttua: vieressä istuu lähetyssaarnaaja Raija, toisella puolella mies, Kasim, tyttärelleen matkamuistoja tunnollisesti keräävä muslimi.

Tontti ripottelee tunnollisesti mutta satunnaisen tuntuisesti tiedonjyväsiä, kuten tähtitieteilijöiden ajatuskulkuja, seikkailunsa mausteeksi - mutta ei liikaa, joten kirja on helppo lukea, ehkä liiankin kevyt kirjailijan tyyliin, josta ei heittovitsejä odotakaan löytävänsä, vaan miehen hikistä kipuilua, joka on niin raadollisesti esitetty, että se saa lukijan olon lähes tukalaksi, jos ei naurata. Kovin on vakavaa satiiriksi. Muistan ilmiön Sali-kirjasta, sama toistuu. Keski-ikäisen miehen keskenkasvuiselta vaikuttava rimpuilu naisten lumoissa ei ole hauska asia, naurettava ehkä. Miehen menneisyysmuistelut ovat hajanaisia, eivätkä oikein kanna kehitystarinaksi asti.

Mutta tarina on sujuva ja sisältää riittävästi aineksia, jotta mielenkiinto säilyy ja kirjan lukee uteliaana pian loppuun. Tosin suurta tunnetta tai synteesiä ei synny, eivätkä yllätykset ole isoja. Sen verran voin paljastaa, että vanha teatteritotuus pätee tässäkin: jos asetta vilautellaan useaan kertaan, jossain vaiheessa sen täytyy laueta. Tiitus on tavallaan hyvin uskottava hahmo; naisten ihailusta elävä ihanuudestaan vakuuttunut mies, joka ei mieti juuri muita, kuten perhettään. Seurakunta on sisäänlämpiävää muutenkin. Maailmanloppu uhkaa, mutta tieteellisistä ansioista kiistellään ja selkään puukotetaan täyttä päätä - näpäytys akateemiselle maailmalle?

Pidin kuitenkin lennokkaasta tarinasta, johon Tontti on rohjennut heittäytyä, ja myös paneutuvasta pirullisuudesta, jolla kirjailija asiansa esittää. Rohkeutta sekin, näyttää mies vähemmän mairittelevasta vinkkelistä. Sopii heille, jotka haluavat lukea muunlaista kotimaista mieskirjallisuutta kuin helposti nieltävää huumoria ja miettiä aikamme miesnäkökulmaa ja -kuvaa.

Jani Saxell viihtyi kirjan kanssa. Tekstinäyte Luekirja.fi:ssä.

Jarkko Tontti: Lento. Otava 2013.