Kun aika loppuu

Laura on äiti, joka opettaa yliopistossa ympäristötiedettä. Hän on palava ilmastonmuutoksesta informoija, joka vastustaa arktista öljynporausta, sademetsien tuhoamista, aavikoitumisen edistämistä taloudellisen hyödyn takia. Hän haluaa opiskelijoidensa ymmärtävän, kuinka vakavasta asiasta on kyse. Mutta valaa myös toivoa, uskoa mahdollisuuteen. Eerikissä hän tapasi sukulaissielun, avioitui - vaikkei olisi uskonut vakiintuvansa - ja sai kaksi lasta, Aavan ja Aslakin.

Lapset kasvavat: Aava muuttaa kauas. Aslakista tulee juro teini, jonka itsetunto on nollassa. Otollinen kohde kiusaajille ja nettikäärmeille, jotka houkuttavat pojan surmatekoihin. Aslak ampuu tuntemattomia ihmisiä. Miten näin pääsi käymään?

"Hänessä ei ollut mitään, mitä kukaan, kaikkein vähiten hän itse, haluaisi maailmassa nähdä."

Hirvonen valottaa syitä ja seurauksia taitavalla kielenkäytöllään. Alkuosa pitkästytti. Juujuu, maailmanparannusta hyvinvoivassa perheessä ja noin.

Mutta sitten jysähti. Kolmannen osan alun paikkeilla. En tiennyt aihetta etukäteen, välttelen arvioita kirjoista, joita aion lukea, jotta näen ne omin silmin, takakansitekstejä en lue. Tällä kertaa välttely onnistui liian hyvin; olisi ehkä ollut parempi tietää, mistä on kysymys. Sillä se kolahti kovaa.

Pidän itseäni järki-ihmisenä, mutta nyt itkin. Itkin Aslakin puolesta, hänen äitinsä puolesta (isä jäi kaukaiseksi - ehkä yksi syy sille, mitä tapahtui), niiden ihmisten puolesta, jotka menettivät henkensä sivullisina. Ja ihmiskunnan puolesta. Ja taisi siinä tulla itkettyä omat pelot, huonommuuden ja riittämättömyyden tuntemukset samalla.

"Kun hiljainen oppilas tulee kouluun ase pitkän takkinsa alla ja ampuu kymmenen luokkatoveria, kaikkien kuuluu ajatella uhrien vanhempia. Miten hirveää olisi olla yksi heistä. Miten hirveää olisi, jos tuo tapahtuisi minun lapselleni. Pelosta ja ahdistuksesta voi puhua muiden kanssa, koska sen tunnistavat kaikki. Vanhemmat, jotka unohtavat sellaisia uutisia lukiessa hengittää, koska tietävät, että ampuja voisi olla heidän lapsensa, kantavat kauhunsa yksin.

Mistä kirja oikeastaan kertoo? Nuoruuden tuskasta ja itsekeskeisyydestä, vanhemmuuden vastuusta, yksinäisyydestä, pelosta ja huolesta. Siitä, miten vaikea on tietää, milloin juro teini on normaali teini ja milloin kipeästi apua tarvitseva. Siitä, että sukupolvimuutos on iso, eivätkä perinteiset arvot periydy geeneissä. Ei siitä, että netti olisi kauhea keksintö: se helpottaa verkostoitumista ja nopeuttaa asioita, mutta uskon, että tuhoisat tuttavuudet voi solmia muutenkin. Aslakin tilanne riipii sydäntä, ja niin tekevät myös hänen vanhempansa: asiasta ei voi mitenkään päästä yli, koskaan. Ja pahinta on ehkä se, että tilanne ei ole mitenkään yllättävä (vaikka kirjan aihe oli), vaan jonkinlainen sairaan looginen seuraus, jota Hirvonen kuvaa. Vanhemmille en sälyttäisi suurinta syyllisyyttä, vaikka vastuu on iso; on myös asioita, joihin äiti tai isä ei voi vaikuttaa. Jossain vaiheessa on päästettävä irti. Ja sitä on hyvin vaikea hyväksyä.

Elina Hirvosen kirjoihin pitäisi liittää jokin varoitusmerkki: saattaa aiheuttaa suunnittelemattomia tunnereaktioita. Ainakin minuun ne vaikuttavat niin, ja kummallisen fyysisesti. Ravisti pitkäksi aikaa. Olen ihan yhtä ällistynyt reaktiostani kuin mieheni, joka kuunteli paksulla äänellä kertomaani selostusta kirjasta. Näin kertoo Aslakin äiti omasta itkustaan:

"En itke nyt, koska se tuntuisi kohtuuttomalta. Itku kuuluu ihmisille, joita kohtaa yllättävä vääryys. Se kuuluu ihmisille, joiden elämä suistuuu raiteiltaan sairauden tai onnettomuuden seurauksena, joilla on jotain, mikä voidaan ottaa pois. Itku on sellaisten ihmisten etuoikeus, jotka olettavat saavansa parempaa. Minä en itke, koska tunnen, että tämä on minun osani. Se, mitä minun lapseni juuri nyt tekee, on paljas ja armoton kuva minusta. Hänen tekonsa paljastaa pimeän, jonka minä olen yrittänyt kätkeä."

Mutta vielä itse tarinasta: se sisältää niin monia aikamme ilmiöitä, etten edes ala listata niitä. Nyt pääsen käyttämään hienoa sanaa aikalaisromaani. Tarina tapahtuu meidän lähitulevaisuudessamme, mikä tuo mukanaan erityisen jännitteisen näkökulman. Nykyisyyttä, mutta silti hieman kauempana: voimmeko vaikuttaa juuri nyt siihen, mitä parinkymmenen vuoden kuluttua tapahtuu? Miten voivat silloin lapset, jotka tällä hetkellä tuhisevat suloisesti sylissämme?

Kirja vie ajattelemaan isoja asioita, ja tekee sen taidolla ja kauniilla kielellä, joka on karmea kontrasti synkille tapahtumille ja siten nostaa tarinan vaikuttavuutta. Mutta aivan toivoton se ei ole, koska tilanteisiin voi reagoida toisinkin. Voi paeta. Eivätkä vanhemmat voi vaikuttaa siihenkään. Aava sanoo:

"Minä pääsin pois. Lähden aina kun haluan."


Kenelle: Liikutusta pelkäämättömille, teinejä kasvattaville, persoonallisen suomiromaanin ystäville.

Muualla: Yksi pakahduttavimmista romaaneista aikoihin, sanoo Sara P.S. Rakastan kirjoja -blogista. Parasta juuri nyt, sanoo Lumiomena. Näkymätön ihminen ei voi hyvin, sanoo Omppu. Hirvonen on kehittynyt kirjailijana huimasti, sanoo Sinisen linnan kirjaston Maria. Amma näkee kirjan kirjana äitiydestä, äidin ja lapsen sekä puolison ja sisarusten välisistä suhteista.


Elina Hirvonen: Kun aika loppuu. WSOY 2015.

Kantaja

Hotakainen taitaa tragedian ja melankolisen komiikan yhdistämisen. Sekä nasevan tiiviin ilmaisun, joka pienoisromaanissa pääsee oikeuksiinsa. Lukijan ei tarvitse uppoutua monimutkaisiin juonikuvioihin tai kulttuuristen viitteiden suohon. Kunhan seuraa ajatusta.

Ajatus on Timo Kallion, koulutukseltaan filosofian maisteri, pääaineena teoreettinen filosofia. Oman alan töitä ei löytynyt, joten monen pätkätyön kautta kaveri päätyy hautausmaan hoitajaksi, ja yllättäen (tai ehkä ei?) viihtyy.

Mutta ruumiiden runsaus käy rankaksi herkälle opiskeelle ihmiselle, kuten Timolle, joka joutuu työn puolesta osallistumaan hautajaisiin ja kantamaan arkkua, kun muita läheisiä ei kannettavilla ole.

Ilmaantuu outoja ajatuksia ja unettomuutta. Ja lisäksi vielä ikääntymisen riesat, kuten tunnemuistot teini-iän ihastuksesta: nostalgiaa, jonka kaikki tunnistamme. (Jos väität, ettet ole koskaan kuunnellut Entisten Nuorten Sävellahjaa, olet joko liian nuori tai valehtelet.)

Timo on historiaansa verraten äkkiä yllättävän aikaansaava: hän osaa toimia ja ratkaista suhteensa Hanneleen. Multiin ei päädytä, kuten on jo julkisuudessa paljastettu, mutta ehkä toisenlaisiin peitteisiin.

Viihdyttävä, nopealukuinen makupalakirja, joka antaa makoisan näytteen kirjailijan tyylistä snapshot-versiona, kuten kaupanpäälliselle kuuluu. Kirjan sai Kirjan ja ruusun päivänä kirjakaupoista 15 euron ostoksen kylkiäisenä. Olen hyvin tyytyväinen sekä kylkiäisideaan (nostaa kirjaostosmäärää) että kylkiäiseen (on oikea kirja tai ainakin erittäin hyvä näyte sellaisesta). Toivon, että Kirjakauppaliiton kylkiäisidea saavuttaa ja synnyttää uusia kotimaisen proosan lukijoita. Laadun puutteesta ei ainakaan kylkiäistä voi syyttää, missään mielessä.

Kenelle: Nopeaa laatuviihdettä hakeville, Hotakaisesta kiinnostuneille muttei lukemaan uskaltautuneille, kotimaiseen nykyproosaan varovasti tutustuville.

Muualla: Monet lempibloggarini ovat kirjoittaneet tästä, kuten Kirsi, Jokke, Amma, Anneli ja Tuija. Ja paljon muita löytyy googlaamalla.

Kari Hotakainen: Kantaja. Kirjakauppaliitto 2015. Kirjan ja ruusun päivän kirja 2015. Etukannen suunnittelu: Elina Warsta. Valokuva: Laura Malmivaara.

Viimeinen sana

Koulusurmat ovat yksi traagisimpia asioita yhteiskunnassa. Asia, jolta haluaisi sulkea silmänsä ja korvansa, mutta se tuskin auttaa ketään. Ehkä ainoa keino estää samanlainen tragedia jatkossa on tietää enemmän syistä, jotka siihen johtavat.

Pärttyli Rinne kuvaa fiktiivistä koulusurmatapausta surmaajan näkökulmasta. Franz on lukiolainen, jonka maailma on yksinäinen ja kova. Hänen haaveensa, tai paremminkin selkeä tavoitteensa, on tulla maailman suurimmaksi filosofiksi, ylivertaisen viisauden kantajaksi, joka hämmästyttää kaikki neroudellaan. Hänen tasolleen ei moni yllä - eli todellisessa elämässä Franzilla ei ole ystäviä, jos aseilla leikkivää Kolehmaista ei lasketa.

Rinne kuvaa synkällä todentunnulla nuoren pojan omille poluilleen vinksahtanutta ajattelua. Sitä, kuinka kummajaisena kaveria pidetään; kuinka omat vanhemmat ovat hyväntahtoisia, mutta kaukaisia ja lähes pelkäävät lastaan; kuinka kukaan ei huomaa, miten huonolla henkisellä tolalla poika on. Ei ole yhteisöä, joka kasvattaa, ei turvaverkkoa, johon jossain vaiheessa pitäisi takertua, vaikkei itse huomaisi tai tunnustaisi apua tarvitsevansa. Kyse on myös muiden ihmisten hengestä.

Franz ei tunne empatiaa, sääliä tai kiintymystä. Hän tuntee vihaa ja ylemmyyttä, ei osaa muutakaan. Pelko, ahdistus ja häpeä omasta outoudesta on selätettävä jollain, selitettävä jotenkin. Rakkaudesta hänellä on ylevä käsitys, niin ylevä, ettei se vahingossakaan hipaise tosielämän maankamaraa. Filosofia on hänen intohimonsa ja pätemisensä aihe, ja monimutkaiset ajatusrakennelmat vievät hänet yhä kauemmas arjesta, jossa Franz ei viihdy. Ei kukaan viihtyisi. Kirja ei onneksi ole yliymmärtävä, mutta jostain karmea lopputulos kumpuaa, ja sitä Rinne pyrkii esittämään.

Kirja on surullisen musta, mutta ei kauhistele eikä liioittele: arvostan asiallisen viileää otetta, joka tehostaa tilanteen traagisuutta. Teksti on nopealukuista sekä huolella oikoluettua (tätä kiitän: ei ollenkaan itsestään selvää isoillakaan kustantamoilla) ja toimitettua, tosin jokunen kohta olisi kaivannut vielä editointia. Asiallinen puheenvuoro, jossa ykkösenä on tärkeä aihe, kuten pitääkin. Fokus pysyy kirkkaana, esitystapa ja teksti tukevat sitä sujuvasti, pistämättä suuremmin silmään suuntaan tai toiseen.

Kenelle: Asia-aiheista kiinnostuneille, ilmiöiden syitä hakeville, tunteellisuutta ja psykologisointia välttäville.

Muualla: Kas, taas on luettu Tuijan kanssa sama kirja.

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana. Noxboox 2014.
Kustantajan lukukappale.

Kuinka sydän pysäytetään

Juho Stendahl on tsaarin upseerin poika, joka Venäjän vallankumouksen myötä muuttaa perheensä mukana Pietarista Helsinkiin. Mutta isä palaa rajan taa, liittyy bolševikkeihin ja jättää vaimonsa ja kolme lastaan. Lapset kasvavat, aikuistuvat ja sotivat, kukin tavoillaan. Isän menetyksestä he eivät toivu koskaan.

Loikkauksen välittömät seuraukset isätön perhe kokee omassa selkänahassaan tai paremminkin vatsassaan, sillä he joutuvat Suomenlinnaan valkoisten vankileirille näkemään nälkää ja sodan raakuuksia. Kokemuksen jälkeen Juho Stendahlista tulee Juho Kivilaakso, joka päätti, ettei ikinä rukoile.

Ironista kyllä, myös Juhosta kasvaa sotilas, josta tulee Mannerheimin läheinen apulainen. Juhoa kalvavan isäasian Mannerheim kiteyttää näin:

"Isäsi oli sielultaan sotilas. Bolševikit tarjosivat hänelle sotaa, pitkää sotaa. Jos unohdetaan ideologiat, sotataito on vain yksi taito muiden joukossa. Kuka tahansa on onneton, jos ei voi hyödyntää parasta taitoaan."

Kirjan alaotsikko kertoo sen olevan romaani talvisodasta ja rakkaudesta: odotellessani tirkistelin jo blogiystävän ennakkokappaletta alkuvuonna. Mutta kun kuulin, että muutoksia tulee lopulliseen versioon, odottelin. Pidin osuvampana alkuperäistä alaotsikkoa, josta puuttui rakkaus.

Sillä tästä tarinasta ei paljon rakkautta löydy. Löytyy yltäkylläisesti muuta: sotahistoriaa, politiikkaa, kansainvälisyyttä; mielenliikkeitä, himoa, katkeruutta ja laskelmointia. Perspektiiviä, kyynisyyttä, realismia äärimmillään; toisaalta huimaa mielikuvitusta. Henkilökohtaista kasvutarinaa ja konkreettista sotimista - todella, sitä löytyy niin, ettei lukija ole sohvalla pysyä kranaattien paukkeessa. Mutta rakkautta? Se, mikä näkyy, on valheellista ja kuluttavaa. Määrittele rakkaus?

Koskinen kuvaa upean monitasoisesti ja -tahoisesti päähenkilöään ja tämän maailmaa. Hän havainnoi tarkasti ja kiinnittää lukijan huomion juuri sinne, minne haluaa. Minua selvästi ohjataan ja heitellään, enkä pistä pahakseni. Ihailen. Kirjan monitahoisuus ei avaudu yhdellä lukemisella. Kokeneen kirjailijan tekstiä ei tarvitse kyseenalaistaa missään kohtaa.

Pidin eniten sitaateissa esitetyistä mielipiteistä ja elämänviisauksista. Kirja olisi toiminut mainiona opasteena ja muistutuksena vaalien alla siihen, miten yhteiskunnat toimivat.

"Jos tavallinen mies ryöstää pankin, hänet heitetään vankilaan. Kun diktaattori varastaa kaupungin tai peräti valtion, hänelle hurrataan."

"Politiikalla ei ole koskaan ollut mitään tekemistä tavallisten ihmisten ja pyhäkoulujärjen kanssa. Jokaisen on osattava ottaa irti kaikki hyöty mielettömyydestä."

Tai ehkä sittenkin pidin eniten historian ja ajankohtaisuuden sekoittamisesta. Sillä vaikka kirja kuvaa mennyttä, lukija on tässä ajassa ja peilaa lukemistaan sen kautta. Tai ehkä parasta kirjassa on se, etteivät ihmiset ole mukavia, mutta eivät myöskään tyhmiä. Tai ehkä sittenkin runsaus, joka saa etsimään tarinasta lisää - yksi lukukerta ei mitenkään riitä. (Ja puolitosissaan: kirja, jossa Mannerheim on mukana, ei voi olla huono. En silti miellä tätä vain historialliseksi romaaniksi Rasputinin tavoin.)

Hieno ja vaikuttava kirja, joka ei ole ennalta-arvattava eikä jätä rauhaan. Ammattitaidolla tehty ja lukijaa kunnioittava teos on suomalaisen fiktio-osaamisen taidonnäyte. Riittävän synkkä, riittävästi Mannerheimia isänmaalliseen makuun. Oikeasti hyvä kirja.

Kenelle: Kotimaisen laaturomaanin ystäville, historiaa harrastaville, älykästä fiktiota hakeville, tämän päivän poliittisen tilanteen pohtijoille, vaikuttavuutta arvostaville. Ehdottomasti ei sodan ajatusta kaihtaville, menneestä pitkästyville eikä hyvän mielen viihdettä hakeville.

Muualla: Kirsiin kirja iski kuin metrinen halko. Taika sanoo romaanin etenevän kuin luoti. Kirjakirpun mielestä Koskinen saa historian henkiin. Elinalle romaanin parasta antia oli se, miten talvisotaan johtaneet tapahtumat kerrattiin. Kirjan vuoksi povaa Finlandia-ehdokkuutta. Kulkeva lukuromaani, sanoo Tuijata, vaikka hämmentyi naiskuvauksen yksiulotteisuudesta.

Juha-Pekka Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään. WSOY 2015.

Ella ja kadonnut karttakeppi

Kummityttöni Jonna pitää Ella-kirjoista. Hänen mielestään ne ovat hauskoja, koska ”niissä on outoja ja hassuja henkilöitä, joille tapahtuu kaikenlaista.” Ella ja kadonnut karttakeppi on sarjassa peräti 17. kirja.

Haastattelin kirjan moneen kertaan lukenutta 10-vuotiasta Ella-asiantuntijaa.

Mitä kirjassa tapahtuu, kerro lyhyesti?

- Ellan luokan pitää järjestää äitienpäiväkonsertti, josta tulee ooppera. Opettajan karttakeppi on hukassa eikä hän pysty opettamaan. Ella kavereineen lähtee etsimään karttakeppiä koulusta. Esimerkiksi he etsivät kuudennesta luokasta, jossa asuu örkkejä ja erkkejä. Ja ehkä lohikäärme.

”Käytävä hämärtyi loppua kohden ja varjot hiipivät yli lattian. Me lähestyimme koulun pelottavinta osaa. Siellä olivat kuudes luokka ja rehtorin kanslia. Mordor ja Tuomiovuori. Kuudesluokkalaisten takit ja kengät näyttivät kamalan suurilta ja haisivat omituisilta. Kukkasilta ja kellarilta. Me hiivimme luokan oven taakse ja kuuntelimme. Sisältä kuului tasaista murinaa ja huokauksia. Aivan kuin suuri peto, lohikäärme vaikka olisi hengittänyt luolassaan. Me katsoimme Paten kanssa toisiamme.”

Mikä kirjassa oli parasta? Naurattiko kirja sinua?

- Vähän nauratti, kun luin sitä ekan kerran. Olen lukenut tämän kolmesti tai neljästi. Pidän kaikista Ella-kirjoista, olen lukenut melkein kaikki. Maukka ja Väykkä -kirjoja en jaksa lukea, ne vaikuttavat tylsiltä.

Oliko kirjassa jotain, mitä olisi toivonut olevan eri lailla?

- Kaikki oli hyvin ja sopivasti.

Miten nopeasti luet yhden kirjan?

- Noin päivässä tai parissa, riippuu siitä, onko koulupäivä.

Mitä pidit kirjan kannesta ja ulkoasusta?

Kannen kuva on hieno ja värit hyvät. Kirjassa olisi voinut olla sisällä [näyttää sisäkantta] kaikkien tyyppien kuvat.

Kenelle suosittelisit tätä kirjaa?

- Kaikille! Pojille, tytöille, äideille, isille, opettajille, kummitädeille ja kummisedille.

Ehkä laitamme asiantuntijan vinkin korvan taakse?

Muualla: Lumiomena lapsineen nauroi vedet silmissä. Hämeenlinnassa tehtiin kirjasta teatteria.

Timo Parvela: Ella ja kadonnut karttakeppi. Tammi 2012.

Haastattelu on osa Lukukeskuksen lukuviikko-kampanjaa, jonka tarkoituksena on houkutella lapsia ja nuoria lukemisen pariin.  #lukuviikko

Kirja sulle, ruusu mulle

Kirjan ja ruusun päivää vietetään torstaina 23.4.

Taustalla on kirjailijan idea Barcelonasta vuodelta 1925: naiset antavat päivänä miehelle lahjaksi kirjan, mies naiselle ruusun (entä jos hän haluaa mieluummin kirjan?)

Unesco julisti 1995 Kirjan ja ruusun päivän kansainväliseksi kirjan ja tekijänoikeuden päiväksi. 

"Kirjat ansaitsevat erityisen päivänsä, jolloin niitä juhlitaan vapauden, yhteenkuuluvuuden ja rauhan symboleina."

Eihän tuota voi olla juhlistamatta. Suomessa on vuodesta 2012 asti nimetty myös erityinen päivän kirjailija, jonka teos jaetaan 23.-25.4. kaikille yli 15 euron kirjaostoja tehneille kaupan päälle. Kirjailijat ovat alansa huippuja: Tuomas Kyröä, Jari Tervoa ja Anna-Leena Härköstä seuraa tänä vuonna Kari Hotakainen. Juu, kyllä kerään koko sarjan.

Kannelmäestä saa sekä kirjoja että ruusuja ja kotiinpäin pitää vetää. Kaaren Suomalaisella kirjakaupalla on huhtikuussa Uusi luku -kampanja, jossa on paljon tarjouksia niin kaunokirjoista, tietokirjoista kuin lasten- ja nuortenkirjoistakin. KukkaCardella vanhalla ostarilla myy ruusuja.

Pari lukuvinkkiä Suomalaisen tarjouskirjoista, etenkin naisten makuun:

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta. Brittiläistä laatuviihdettä parhaimmillaan; romantiikkaa, huumoria ja ajankuvaa samassa paketissa. Jos pidit David Nichollisin kirjoista tai Rimakauhua ja rakkautta -telkkarisarjasta, pidät myös tästä. 

Anna-Leena Härkönen: Ihana nähä ja muita kirjoituksia. Härkönen vain on niin naseva sanomaan. 

Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua. Kerrankin kotimainen romaani, joka kertoo jo kypsempään ikään ehtineiden elämästä. Hui, niillä ikivanhoilla viisikymppisillä voi olla sutinoitakin! 

Nuoria koskettaa takuulla John Greenen Tähtiin kirjoitettu virhe, alakouluikäisille suosittelen uutta Ella-kirjaa (tällä viikolla tulee blogiin lisää Ella-asiaa) ja ihan pienille vaikka uutta Tatun ja Patun Touhukirjaa. Ja Me Rosvolat on kuulemma paljon parempi kirjana kuin leffana.

Dekkareita löytyy tarjouksista myös; esimerkiksi Varistyttö-trilogia boxina (ken uskaltaa lukea - en olisi aloittanut, jos olisin tiennyt mitä tuleman piti, mutta kun tuli aloitettua, luin kaikki) ja Viveca Steniä.

Elämäkerroista tarjouksessa on yksi viime vuoden suosikkini: Antti Heikkisen kirja Juice Leskisestä, Risainen elämä.  

Kaikki Kirjan ja Ruusun päivän tapahtumaan osallistuvat kirjakaupat ovat täällä.

Ja nyt vietetään myös Lukukeskuksen Lukuviikkoa: se on Lukukeskuksen järjestämä kampanja, jonka tarkoituksena on houkutella lapsia ja nuoria lukemisen pariin. Tämän vuoden teemana on "Minä lukijana." Postaan 10-vuotiaan kummityttöni kirja-aiheisen haastattelun ke 22.4.

Lukuiloa ja ruusuntuoksua!

Rajoilla

Sympaattinen taistelija Eva Wahlström osoittaa kirjoittajan kykynsä muistelmateoksessaan. Hän kertoo urastaan nyrkkeilijänä, äitiydestään, vaikeista vammoistaan ja uran lähes keskeyttäneestä hengenvaarallisesta sairastumisestaan niin rehellisesti ja aidosti, että lukija on äkkiä riisuttu aseista.

Teksti on niin luontevaa, että lukeminen tuntuu siltä, kuin kuuntelisin kirjailijan juttelua, juuri minulle. Teos on paitsi karu kertomus urheilu-urasta, myös ehkä terapiaa kirjoittajalleen, joka on kokenut isoja ja kulkenut jyrkkiä mäkiä ylös alas tuona aikana, jota hän kirjassa kuvaa; Euroopan mestaruuksista todelliseen kuolemanpelkoon, yksinäisyydestä äidiksi, nuoresta tytöstä aikuiseksi.

"Mutta onneksi on urheilu. Se kelpaa kaveriksi, pitää minut järjissäni. Se ei ole minulle koskaan vihainen."

Se ei ehkä ole vihainen, mutta se voi tappaa. Eva sai keuhkoveritulpan molempiin keuhkoihin ja munuaislaskimotukoksen - yhtä aikaa. Silti hän treenasi ja kilpaili, sillä jatkuvat kivut ja muut oudot oireet menivät "normaalien" urheiluvammojen piikkiin. Kuten sanotaan, urheilija ei tervettä päivää näe, ei etenkään urheilija, jonka pitää pystyä sietämään kipua jo lajin luonteen vuoksi.

"Harva jättää menemättä kilpailuihin, vaikka kärsisikin vammoista. Harva jättää menemättä harjoituksiinsa, sillä joku muu voi aina viedä paikkasi. Motivaatiosta ja kyvyistä on annettava osoituksia jatkuvasti."

Nyrkkeily ei katselulajina monia miellytä, ei minuakaan, mutta kirjan myötä hieman ymmärrän sen viehätystä. Itse asiassa, laji voisi olla mikä vain, kun kilpaillaan verissäpäin mestaruuksista, tosin tässä lajissa verta konkreettisesti roiskuu enemmän. Kyse on enemmän asenteesta ja intohimosta. Uskon, että monet urheilijat ja heidän valmentajansa voivat samaistua Evan juttuihin rankoista treeneista, uskosta ja uskonpuutteesta, ravinnon ja ruumiintoimintojen fanaattisesta tarkkailusta ja kaikenlaisista hulluista keinoista suorituksen vauhdittamiseksi - laillisista sellaisista.

Evan kiihkeys ja intohimo nyrkkeilyyn on jotain totaalista. Hänen kilpailuviettinsä on supervahva, ja hänen on aina pitänyt todistaa olevansa hyvä, parempi kuin muut. Hän on tehnyt harjoituksia toisia enemmän, salaa, valmentajan määräämien lisäksi tai lääkärin kiellosta huolimatta. Kuten hän toistuvasti korostaa, asiat on hoidettava kunnolla ja loppuun asti. Tuo pakkomiellettä lähentelevä asenne on pelottava, mutta herättää myös kunnioitusta ja ajatuksen siitä, että ihminen tosiaan pystyy mihin tahansa, kun on riittävän päättäväinen ja valmis tekemään töitä. Siitä Eva Wahlström on hyvä esimerkki.

Mutta huippu-urheilu kuluttaa. Fysiikan lisäksi on huomioitava julkisuus, hankittava sponsoreita, siedettävä onnenonkijoita ja hyväksikäyttäjiä - niistäkin kirjailija kertoo ikäviä esimerkkejä - ja lähes uhrattava normaali perhe-elämä. Evan onneksi hän tuli raskaaksi eräällä sairastumisjaksollaan (lue: kisatauolla): pieni poika on ainoa asia, jonka hän sanoo asettavansa urheilun edelle. Olen iloinen urheilijan puolesta: vaikka hän rakastaa nyrkkeilyä ja antaa mielellään sille kaikkensa, vain yhdelle asialle perustuva elämä tuntuisi rajalliselta, ja ehkä hän jossain kohtaa katuisi kaikkea kokematonta.

Ennen blogiaikoja luin Evan aiemman kirjan Homma hanskassa, joka kertoo nuoremman naisen suulla lapsuudesta ja teini-iästä, poikaystävistä ja urheilijan uran alkuvaiheista. Sujuva ja kiinnostava teksti sekin, mutta uudemmassa kirjassa kirjoittaja on kypsempi, kokeneempi - ja huomattavasti pohdiskelevampi ja vakavampi, mikä raastaa sydäntä. En kuule lukiessani enää korvissani Evan hersyvää hihitystä yhtä vuolaana. Hän on käynyt läpi kovan koulun - omien valintojensa tuloksena, minkä hän kyllä itse hyvin ymmärtää - ja joutunut miettimään asiat loppuun asti.

"Olen hyväksynyt ajatuksen, että voin kuolla kehässä. Se on äärimmäisen epätodennäköistä, mutta mahdollista."

Kirjaa kirjoittaessaan Eva oli väsynyt ja pettynyt niin urheiluun kuin ehkä itseensäkin ja mietti uutta suuntaa, jos fysiikka ei enää kestä urheilua. Lopussa selviää jo, että urheilu-ura jatkuu. Kirjan kirjoittamisen jälkeen hän uusi Euroopan-mestaruutensa.

Ja nyt kaikki jännittämään! Sillä netti kertoo, mitä tapahtuu ensi perjantaina:

"24. huhtikuuta 2015 Wahlström ottelee avoimena olevasta ylemmän höyhensarjan WIBF- ja WBF-liittojen maailmanmestaruudesta bosnialaista Irma Balijagic Adleria vastaan."


Kirja on kiihkeä, vaikuttava tositarina ja "ei-ammattikirjoittajan" tekemäksi yllättävän hyvä ja raikas kieleltään ja sujuvuudeltaan; luistaa loistavasti, koskettaa tunteita. Sen etuja ovat avoimuus, persoona, lämpö ja luottamus lukijaan; hän kertoo asioista kuin ystävälle, tai ainakin kuin ihmiselle, jolle hän haluaa vain hyvää. Yksi kirjoittamisen motiivi onkin kertoa nuorille, millaista huippu-urheilu voi olla. Pitkät treeni- tai ottelukuvaukset pitkästyttivät välillä urheilua tuntematonta lukijaa, mutta teos on perusteellinen ja kunnioitettavan laaja kuvaus huippu-urheilusta, sen viehätyksestä ja suuresta annista elämään, mutta myös sen ikävistä ja rankoista puolista.

Toivon Evalle lämpimästi hyvää jatkoa ja menestystä! Tuolla asenteella pärjää missä vain ja millä uralla vain: hieman anteeksiantoa itselle tekisi jossain vaiheessa hyvää, mutta ilmeisesti vielä ei ole se vaihe.

Kenelle: Urheilijoille ja sellaisiksi haluaville, urheilun piirissä työskenteleville, penkkiurheilijoille, suomalaisen sisun ja osaamisen esimerkkejä hakeville, vahvoja persoonia ihaileville.

Muualla: Anneli sanoo kirjaa hurjaksi ja maagiseksi. Notkopeikko, joka ei ole koskaan tykännyt urheilusta, katsoi nyrkkeilyotteluita kirjan myötä. Linnea kiinnostui nyrkkeilystä Million Dollar Baby -leffan myötä. Kirjakirppua Evan tarina on kiehtonut aina.

Eva Wahlström: Rajoilla. SKS 2014.
Kustantajan lukukappale.

Kirja on osa lukemaani Elämäkertahaastetta.