Andy Weir: Yksin Marsissa

Avaruusnörtiksi tituleerattu Andy Weir kehitti tarinan, joka tempaisee lukijan tukevasti ilmaan ja vielä paljon kauemmaksi taivaille, aina Marsiin saakka, puoleksitoista vuodeksi. Nasan organisoiman miehitetyn Mars-vierailun seurauksena yksi astronauteista, Mark Watney, jää planeetalle yksin, koska muut luulevat hänen kuolleen.

"...tajuntaani iski: Mars on hedelmätön joutomaa ja minä olen täällä tavattoman yksin. Totta kai olen yksin, ei siinä sinänsä ole mitään uutta mutta tietämisellä ja kokemisella on ero."

Onko Marsissa mahdollista selviytyä hengissä? Pääseekö Mark koskaan takaisin Maahan? Kuumottavia kysymyksiä, joiden ratkomista ongelma kerrallaan lukija saa seurata henkeä pidätellen. Mahdollisuuksia on: Mark on insinööri ja tottunut ratkomaan teknisiä haasteita. Polttavimmat ongelmat ovat tietysti hengittämisen ja veden- ja ravinnonsaannin mahdollistaminen. Lisäapuna hänellä on botaniikan asiantuntemus, josta on arvaamatonta hyötyä lievästi sanottuna erikoisissa olosuhteissa, niillä välineillä ja laitteilla, joita avaruuslennolta tutkimusasemalle planeetalle jäi. Mies ei menetä toivoaan, toimintakykyään eikä edes huumorintajuaan, vaikka koville ottaa. Hän alkaa rakentaa itselleen "kotia" ja samalla suunnitella ratkaisua poispääsyyn. Markin minä-kerronnan lisäksi saamme lukea hänen tekemisistään lokimerkinnöistä.

"Käytin muovin poistamiseen hienovaraista tekniikkaa (vasara) ja sitten irrotin varovasti eristimenä toimivaa vaahtomuovia (vasaralla jälleen). --- Toin eristinkappaleita tutkimusasemalle. Kehittyneillä rakennustekniikoilla (ilmastointiteippi) kokosin osan niistä neliön muotoon."

Vaikka fiktiosta on kyse, Weir kuvaa ongelmat ja niiden ratkaisut niin tarkasti, että lukija luottaa niihin täysin (en tiedä, olisivatko tilanteet oikeasti mahdollisia; esimerkiksi kemian ja tekniikan asiantuntijat pystyvät arvioimaan paremmin; minä en siihen pysty, mutta täydestä meni outoineen termeineenkin, vaikka osin ymmärrykseni ohi). Ainakin voi uskoa, että astronauteiksi valitaan henkilöt, jotka pystyvät toimimaan itsenäisesti ja rationaalisesti myös äärimmäisen stressin alaisena, mikä osaltaan lisää uskottavuuden tuntua. Uutteran, rohkean ja toivoaan menettämättömän Markin puolesta ei voi kuin jännätä ja toivoa parasta!

"Testasin kannattimien kestävyyttä iskemällä niitä kivillä. Tällaisesta sofistikoituneesta toiminnasta me interplanetaariset tieteilijät olemme tunneet tunnetuiksi."

Lisäksi on tietysti Nasa. Kuten missä tahansa organisaatiossa, byrokratia voi joskus haitata käytännön tekemistä, mistä Mark ei nyt voi piitata, kun kyse on hengissä selviämisestä. Naljailu siihen suuntaan hänelle sallittakoon, mutta enimmäkseen käy selväksi, että huippuasiantuntemusta löytyy. Amerikkalaisen osaamisen esiintuominen on tarinan yksi juonne. Saamme seurata nasalaisten tekemisiä ja keskusteluja siitä, miten kriisi hoidetaan. Aina pomojen päätökset eivät näyttäydy järkevinä - eniten minua raivostutti Markin tiimin pitäminen pimennossa hänen tilanteestaan; tuo on niin tuota, ettei luoteta edes itse valittuihin, aikuisiin asiantuntijoihin, ikään kuin pimittäminen koskaan auttaisi mitään. Mutta eivät amerikkalaisetkaan yksin kaikkeen pysty... Mainio työyhteisökuvaus ja samalla kuvaus kriisistä, johon sotkeutuu mukaan myös kansainvälistä politiikkaa, sekä tietysti median roolista ja somen salamannopeudesta. Jälleen nähdään viestinnän keskeinen rooli asioiden sujumisessa, niin työyhteisön sisällä kuin sieltä ulospäin.

"Nasa on valtava organisaatio. Se ei sopeudu helposti nopeisiin muutoksiin. Epätoivoiset olosuhteet on ainoa syy, miten me tulemme nyt toimeen."

Lukija oppii uusia avaruudellisia termejä: ekstravehikulaarinen. Liikkuja. Pölymyrsky. Sol. EVA-puku. Ja myös karmean todentuntuisia detaljeja avaruuslentosuunnittelussa, kuten yhden valinta "selviytyjäksi", jos koko miehistön ei ole mahdollista palata hengissä.

"Ruoka-annokset eivät ole ainoa ruuanlähde."

Virkistävää, ettei jännärissä ole väkivaltaisia taisteluita pahisten kanssa - Marsin olosuhteissa on riittävästi pahista ihmisen kannalta - eikä yliluonnollisin kyvyin varustettuja supersankareita (no... ehkä vähän), mistä pointseja. Lähinnä tyyli on jonkinlainen sci-fi-vivahteinen katastrofikuvaus, mikä sivuaa isoa aihetta: jos onnistumme sössimään maapallon elinolosuhteet lopullisesti, miten pitkällä olemme uusien löytämisessä.

Nasan uuden astronauttikurssin hakuaika muuten päättyi viikko sitten, joten jos et muistanut laittaa hakemusta, myöhästyit! 2017 julkistetaan seuraavat todellisen elämän avaruussankarit, ehkä lähivuosina jopa ehdokkaita oikeasti miehitetylle Mars-lennolle - jos joku enää moiseen uskaltaa Mark Watneyn jälkeen.

Kiehtova, kihelmöivän jännittävä ja hauska tarina, josta on tehty myös leffa - se on pakko nähdä! Letkeässä suomennoksessa käytetään luontevaa, ajantasaista kieltä. Ei hienostelua (jos tekniikkatermistöä ei sellaiseksi lasketa).

Kenelle: Avaruusfaneille, rentoa jännitystä hakeville, viihdyttävää tämän päivän fiktiota kaipaaville, teknologiasta kiinnostuneille, ihmisen elinmahdollisuuksia miettiville.

Muualla: Niina T Yöpöydän kirjoista on katsonut myös leffan. Ehdottoman viihdyttävä ja jännittävä, sanoo Lukuisan Laura. Nörttien tuhkimotarina, tuumii Lukupinon Simo, joka kertoo myös leffasta ja sen mielenkiintoisen yksityiskohdan, että bestselleriksi noussut kirja oli alunperin omakustanne. Populaarinen, lukumassoille suunnattu, arvelee Taikakirjainten Raija, jolle kirja ei ollut täysosuma, mutta suositeltava silti.

Andy Weir: Yksin Marsissa. Alkuperäisteos The Martian: A Novel. USA. Suomennos Kaj Lipponen. Into 2015.

Helmet-haasteeseen 2016 itsestäänselvä kohta 35: "Kirjassa ollaan avaruudessa."

Jouko Heikura: Asemapaikka New York

Ensimmäisen kerran tutustuin Rakel Vargaan, o.s. Ahoon, naisen työskennellessä helsinkiläisen sanomalehden Yhdysvaltain kirjeenvaihtajana.

Rakel joutuu vasten tahtoaan todistajaksi tapahtumalle, joka aloittaa kirjan ja löyhästi toimii juonena kirjanmittaiselle rikostyyppiselle tarinalle. Nuoren miehen ikkunasta putoaminen - itsemurha vai murha?

Se on vasta alkua taivaalta sataville ihmisille. Ajankohta on nimittäin WTC-terrori-iskujen, jota Rakel paikan päällä seuraa. Sitä ennen kirja on ehtinyt esitellä kaupunkia ja sen ilmiöitä, arkisista pastramisandwichien syömisistä dinereihin ja deittikulttuuriin (juu, Sex and the City on mainittu monesti). Kerjäläisiä, upporikkaita. Huumeita - hyvin vahvasti mukana etenkin hyvinvoivien elämässä. Arkkitehtuuria ja tunnettujen rakennusten kommentointia. Empire State Building on "yhteinen erektio", ja

"Kaksoistornit eivät piitanneet edes Atlantilta hyökkäävistä myrskyistä, vaan reagoivat niihin rennosti kuin kaksi jazzklubin baaritiskillä jammaavaa jättiläistä."

Kirjailijalla on mainioita vertauskuvia ja nokkelaa sanankäyttöä, joka tosin joissakin kohtaa piipahtaa paasaamisen puolella, kuten amerikkalaisia aselakeja käsittelevissä osuuksissa. Kaunokirjallisesti se ei kirjaa paranna, mutta en pannut pahakseni, sillä olen asiasta samaa mieltä. Väkivalta ei vähene aseiden määrää lisäämällä.

Tuntuu kuin Heikura olisi kerännyt kaikki julkisuudessa isoimmin esiintyneet amerikkalaiset ilmiöt: ehkä kirja olisi hyötynyt tarkemmasta keskittymisestä joihinkin syvällisemmin, sillä kirjoittaja on itse asunut kaupungissa ja siten varmaan osaisi kertoa niistä enemmän kuin jo medioista olemme lukeneet. Tosin nautin kyllä tästäkin matkasta! Ja legendaarinen hotelli Chelsea on kuvattu ansaitsemallaan tavalla. Siellä asuivat tunnetut muusikot, kirjailijat ja muut taiteilijat.

Rakel piipahtaa työmatkalla myös Los Angelesissa ja toisella Washingtonissa; missäpä muualla kuin itse isoa johtajaa tapaamassa. Ei vähä mitään, tuumii Heikura, ja sehän sopii lukijalle. Kirja on kuin amerikkalaisuuden abc, romaanin muotoon naamioituna. Ei siis ihan kumpaakaan, mutta viihdyttävä silti.

"...mitä muuta nainen tarvitsi New Yorkissa kuin herkullisia juoruja kertovan homokampaajan, jämerän gynelogin, pirullisen personal trainerin ja spanielilta näyttävän terapeutin. Rakelista tulisi aito newyorkilainen vasta kun hänellä oli ne kaikki."

Mukava tutustuminen, jonka perusteella saatan tutustua Rakelin aiempiinkin asemapaikkoihin Bosniassa ja Lontoossa. Kirjan huolimaton oikoluku hieman häiritsi - tämä olisi niin helppo korjata (oikeinkirjoitus ja verbimuodot kuntoon). Heikura kuitenkin oikeasti on nähnyt asioita, joista kirjoittaa, toimittajatyyliin.

Kenelle: NYCistä kiinnostuneille, toimittajatyyliä sietäville, kirjan kanssa matkaileville.

Muualla: Kirjailija toteaa reporttityyliin asioita, sanoo Mari A, joka on tutustunut myös Heikuran aiempiin kirjoihin. Kuten minulle, myös Kristalle nimi oli uusi, ja hän suosittelee lämpimästi.

Jouko Heikura: Asemapaikka New York. Gummerus 2015.

Helmet-haasteesta 2016 täppä kohtaan 8: "Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin".

Pekka Sauri: Ratkaisemattomien kysymysten kirja

Välittömästi kirjan avattuani alan kuulla ääniä. Tarkemmin sanoen ääntä, jolla Pekka Sauri keskusteli radiossa 1980-luvun lopulta 2000-luvun alkupuolelle asti Yölinjalla-ohjelmassa sukunimettömien soittajien kanssa, näiden vaikeita henkilökohtaisia ongelmia pohtien. Miellyttävän rauhallinen ääni, harkitseva, ajatteleva (joidenkin mielestä lässyttävä): sama puhuu uusimmassa kirjassa, yhä vahvemmin omalla äänellään.

Nyt psykologi-filosofi-politiikko-kirjailija Sauri ajattelee omiaan. Vuodet mittarissa näkyvät (kuuluvat): tällä kokemuksella, näitä minä pohdin. Kaikkein vaikeimpia kysymyksiä, joihin ei ole olemassa vastauksia. Eikö meistä jokainen tee samaa jossain vaiheessa? Ainakin pitäisi. Arvostan avautumista: Sauri tekee sen julkisesti, mitä me muut salaa tai emme lainkaan. Hänen perusjärkevään ajatuksenjuoksuunsa on helppo samastua, ainakin tämän lukijan, joka on lähes samaa ikäluokkaa ja seurannut kirjoittajan uraa aina Vihreän liiton perustamisesta asti. Mikä veto! Tarkemmin noista ajoista voi lukea miehen aiemmasta kirjasta Parempaa kuin seksi.

Mutta ei juututa menneeseen. Sauri tuskin siitä pitäisi, sillä hän vaikuttaa aktiivisesti Helsingin apulaiskaupunginjohtajana lukijan arkeen, tänäänkin. Radio on vaihtunut Twitteriin, jossa miehellä on yli 40 000 seuraajaa. Ja silti häntä koskevaan twiittiin kolahtaa heti vastaus. Huh, ihailen. Hän toteuttaa arvojaan käytännössä, mikä on harvinaista. Ja jos vastaat kun kysytään ja olet henkilönä läsnä, vaikka olisit johtaja, se herättää luottamusta. Sauri onnistuu antamaan vaikutelman, että hän on kiinnostunut. Se saattaa johtua siitä, että hän on kiinnostunut. Ja on aina ollut: maailmaa voi parantaa asia kerrallaan, tuntuu olevan hänen filosofiansa. Ikuinen maailmanparantaja hän on aina ollut ja on, eikä vaikene siitä.

"Hiljaisuus ei ole hyvä. Siihen voi lukea aivan liian paljon."

Ratkaisemattomien kysymysten kirjassa Sauri avaa ongelmakohtia, joita hän kokee työssään, omien periaatteidensa valossa. Miten yhdistää yksilön hyvä ja yhteisön hyvä? Julkinen sektori vs. ihmisen onnellisuus vs. taloudellinen hyvinvointi vs. kommunikaatio vs. halkojen hakkaaminen ja koivunhavina?

"Demokratia on pelkkää puhetta."

Isoja kysymyksiä pohdittavaksi, ja siinä on kirjan suuri arvo - se johdattaa ajattelemaan. Kun oikeita vastauksia ei ole, voi silti olla oikeita kysymyksiä. Mitkä ovat sinun elämää suuremmat kysymyksesi? Minkälaiselle pohjalle olemisesi perustat? Tämä poikkihallinnollinen hanke nimeltään elämä on hauras, ihmisten tekemät sopimukset ohuita. Siksi periaatteellisuus paitsi ihastuttaa, myös pelottaa. Sauri uskoo ihmiseen, aina vain. Onko sille enää perusteita? Mutta jos ei ihmisyyteen, mihin voi uskoa? Vaikka rahkasammal säilyy ihmistä kauemmin, kuten Sauri toteaa.

Elämän tarkoitus on kärsimyksen vähentäminen, Sauri päättelee. Jumalasta ei tässä työssä tunnu olevan apua. Talouteen tai elinkeinoelämään hän ei ota kirjassa isommin kantaa,  nyt liikutaan syvemmillä vesillä. Vaikkei politiikkaa vältellä: politiikka on yhteisten asioiden hoitamista, koulussa opetettiin. Ja sitä juuri Sauri tekee. En ole puoluepoliittinen ihminen, mutta arvostan selkeää kannanottoa, järkeen käypää ajattelua tunnetta mitätöimättä ja käytännön tekemistä - sekä rohkeutta, jolla kirjoittaja ilmaisee myös epävarmuutensa ja tietämättömyytensä. Vain viisas ihminen voi tehdä niin.

"Kun kirjoittaa viisaimpia, jalostuneimpia ajatuksiaan paperille, ne tuijottavat sieltä tyhjin silmin kuin peilistä."

Ajatteluttavien ajatusten kirja, joka ajoittain lähentelee runoutta: silti se on enemmän filosofinen, aforismipäiväkirjamainen katsaus kirjoittajan pään sisältöön tiettynä hetkenä. Ja sellaisena kovin kiinnostava.

Pekka Sauri: Ratkaisemattomien kysymysten kirja. Kosmos 2016. Graafinen suunnittelu: Joel Melasniemi.

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon.

Kehuttua nobelistia Toni Morrisonia en juuri tunne, yhden sentään näköjään aiemmin lukenut. Luoja lasta auttakoon
-kirjaa olen kuullut sanottavan kirjailijan teoksista "helpoimmaksi", joten sopii hyvin tutustumiseen. Koti-kirjan kanssa tässä on paljon samankaltaisuuksia.

Bride on musta tyttö, jonka äiti inhosi tyttöä syntymästä asti tämän ihonvärin takia - äiti ei itse ollut näkyvästi tummaihoinen, eikä isäkään, vaan tytön väri tuli jostain kauempaa suvusta. Syrjintä oli siten Bridelle tuttua pienestä lähtien, hätkäyttävimpänä se, että pahimmin lyötiin oman perheen taholta. Edes äiti ei osannut nähdä kaiken sen mustan ohi, että kuka siellä takana oli,...

Morrison kuvaa syrjintää ja vähättelyä ja niiden vaikutuksia tehokkaan tiiviisti, harkituin iskuin ja aidonoloisten äänien kautta. Hän taitaa psykologiansa ja väläyttää ihmistuntemusta vähintään sivulauseissa nasevilla kuvauksillaan:

"...hän ei tehnyt muuta kuin reagoi  - ilkkui, nauroi, hylkäsi, löysi vikoja, halvensi - se oli nuoren miehen näkemys kriittisestä ajattelusta."

Kirjassa on monta ääntä Briden ja hänen äitinsä lisäksi, mutta ne kaikki puhuvat samaa surullista tarinaa. Vaikka Bride nousee ja pärjää, moni muu ei. Lasten laiminlyöntejä, lukijaa itkettävää hyväksikäyttöä. Ikuista huonommuuden tunnetta, anteeksipyytelyn tarvetta.

"Sillä on väliä, mitä lapselle tekee. Lapset eivät välttämättä unohda sitä koskaan."

Nopealukuinen muttei kevyt kirja aiheesta, jonka ensin ajattelin olevan kaukainen perinteisesti Pohjois-Amerikalle ominaiselta mustat-valkoiset-asettelultaan, ja kieltämättä, hieman se sellaiseksi jäikin maantieteellisen ja kulttuurisen välimatkan vuoksi. Ehkä myös osin rankkuutensa; saattoi olla lukijan itsesuojelua olla päästämättä pahimpia juttuja lähelle. Lukemisesta ei voi sanoa nauttivansa, paitsi huipputekijän tekstin takia.

Vaikka itse asiassa, saman ajattelun kanssa nimenomaan tässäkin yhteiskunnassa koko ajan kipuillaan. "Ne" ja "me" -ajattelun - ketkä ovat oikeutettuja johonkin ja ketkä eivät. Aikaan iskevä kirja, jota tekisi mieli suositella rasisteille, fasisteille ja muille herkästi ihmisiä luokitteleville. Ehkä surullisinta on kuitenkin se, että juuri ne ihmiset, jotka kirjan herättämiä ajatuksia kipeimmin tarvitsisivat, eivät sitä varmasti lue.

Kenelle: Ennakkoluulojaan vastaan kamppaileville. Syrjinnästä kärsiville tai siitä toipuville. Lasten kohtelua pohtiville. Ymmärrystään laajentamaan yrittäville.

Muualla: Moniäänisesti etenevä kerronta on sujuvaa, sanoo MarikaOksa. Mari A yllättyi; kirja ei ollutkaan odotetun vaikea. Selkeä kannanotto onnellisen lapsuuden puolesta, sanoo Kirjakirppu. Morrison on suvereeni tarinankertoja, sanoo Kaisa Reetta. Kirkasta kristallia, sanoo Omppu. Bleue lumoutui. Myös Ulla hämmästyi tekstin kirkkaudesta. Suketus vertaa kirjaa Hertta Müllerin Matalaan maahan.

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon. Suomennos Kaijamari Sivill. Tammi 2016.

Helmet-haasteessa 2016 ruksi kohtaan: Nobel-voittajan kirjoittama kirja.

Rosamund Lupton: Hiljaisuuteen hävinneet

Ankara Alaska, jäätikköä silmänkantamattomiin. Kun tundralla, jota Alaskan pinta-alasta on suuri osa, riehuu myrsky, se on muuta kuin meidän kesyt rajuilmamme. Mitään ei ole estämässä tuulen voimaa ja viimaa. Lumivyöryt vellovat, näkymä muuttuu; jos jälkiä jostain elävästä on jäänyt, ne peittyvät hetkessä.

Tuohon maisemaan Rosamund Lupton on sijoittanut kirjansa tapahtumat. Yasmin etsii pienen kuuron tyttärensä Rubyn kanssa epätoivoisesti miestään; poliisin mukaan Matt on kuollut räjähdysmäisessä tulipalossa, joka tappoi kokonaisen pienen kylän. Matt oli siellä kuvausmatkalla, eikä hänestä ole kuulunut tulipalon jälkeen mitään. Silti Yasmin ei suostu uskomaan, että hän on kuollut, eikä Rubykaan, ainakaan alkuun.

Osin perhesuhdekertomusta, osin road-movieta tarjoava tarina on hirveä ja jännittävä. Hirveän jännittävä. Siinä on enemmän kuin ripaus uusinta Mad Maxia rekkoineen kaikkineen, jopa välähdyksiä McCarthyn Tiestä. Rehellisyyden nimissä, mukana on siivu perinteistä viihderomaania romanttisen makeanpuoleisine virityksineen. Mutta matkalla ollaan, kohtalokkaalla sellaisella.

"Yasmin oli iloinen siitä, että Ruby ei kuullut tuulen väkivaltaista ääntä. Polaarinen ilmamassa laskeutui heidän yläpuoleltaan stratosfääristä Maan pinnalle hirmumyrskynä, keinutti rekkaa ja lennätti horisontaalisia lumivyöryjä yli tundran."

Rubyn kuulovamma tuo tärkeän lisän tarinaan ja avaa hienosti kuuron ihmisen maailmaa, erilaisia keinoja viestiä ilman kuuloa ja puhuttua ääntä. Tätä pidän kirjan arvokkaimpana antina, jännittävyyden lisäksi. Lapsen näkökulma tuo oman aspektinsa liikuttavuudessaan, viattomuudessan ja avuttomuudessaan. Ja ehdottomalla vanhempien ihailullaan. Ruby kohoaa kirjan tärkeimmäksi ja syvimmäksi henkilöksi ja hänen suhteensa äitiin kirjan tärkeimmäksi ihmissuhteeksi. Ruby kertoo tapahtumia minä-muodossa, Yasmin on etäisempi mutta tarkempi, kertojan ääni.

"Äiti juoksee minua kohti, kiipeää kiireesti portaat ja tulee sisään. Hän näkee minut ja hymyilee koko kasvoillaan, vaikka näyttää kyllä edelleen aika huolestuneelta. Hän käskee minun kiinnittää turvavyöt, mutta ei odota sitä vaan lähtee heti liikkeelle. Minun rannekkeeni tärisee vain silloin, kun kuuluu jokin kova ääni."

Vaikka Ruby vaikuttaa ylikiltiltä ja -viisaalta kymmenvuotiaaksi ja vaikka Yasmin venyy yli-inhimillisiin suorituksiin, nuo ylilyönnit lukija antaa anteeksi, sillä ne tavallaan kuuluvat lajityyppiin. Jossa on tietysti myös roistonsa, pahikset, joita hyvikset pakenevat. Juoneen kertyy hieman ylimääräistä, turhan uskomattomalta tuntuvaa, mutta sama juttu: mitäpä ei lukija ilolla nielisi, tunnelman vuoksi. Ajassa ollaan kiehtovasti ja todentuntuisesti: Twitteriä ja gps:ää käytetään, mutta myös inuiittien perinteisiä tapoja väläytetään.

Viihdyttävä trilleri; lukusukkula, joka koukuttaa ja solahtaa nopeasti alusta loppuun. Tunnelman lisäksi kiitän kirjailijaa Rubystä henkilönä sekä aina kiehtovaa Alaskaa tapahtumapaikkana. Suomentajaa kiitän suorituksesta sekä jotakuta kirjan nimestä suomeksi, joka on kaunis ja kuvaava (alkuperäinenkin on kaunis: The Quality of Silence).

Ja hei, nyt muuten Lupton rikkoi kirjakaavan, jonka kuvittelin keksineeni. Tämä täräytti, mutta edelleen kirjailijan Sisar on Luptoneista täräyttävin. Sen kauhu ei vaadi niin suurta näyttämöä ja tapahtumavyöryä kuin tämä. Tosin samoja piirteitä kaikista löytyy, eli jos pidit edellisistä, pidät tästäkin.

Kenelle: Trillerien ystäville, Alaskasta innostuville, kuuroudesta kiinnostuneille, helppoa nopeaa jännitysviihdettä kaipaaville.

Muualla: Luptonin kirjoista jännittävin, sanoo Leena Lumi, jolla on paljon sitaatteja kirjasta. Lupton on taitava tarinakertoja, eivätkä trillerikäänteet ole mässäileviä, kuvaa Kaisa-Reetta.

Rosamund Lupton: Hiljaisuuteen hävinneet. Suomennos Outi Järvinen. Gummerus 2016.

Helmet-haaste 2016: kirjassa on myrsky.

Niina Repo: Kompleksi

Kirjan nimeä kuvittelin "tunnepitoiseksi mielleryhmäksi", kuten kirjan alussa avuliaasti sanan merkitystä selitetään, mutta jonka päällimmäiseksi merkitykseksi alkusivut ilmaisevat "itsenäisistä osista koostuvan kokonaisuuden". Eli laitoksen, jossa Niina työskentelee. Tieteen, taiteen ja bisneksen uljaan kombinaation, jossa kunkin työntekijän lohkon tunnistaa vaatetuksesta: arvaat, minkä osan edustajia saattaa tavata kahviautomaatilla punaisessa hassunhauskassa mekossa tai keillä on harmaat kauhtuneet villatakit.

Mutta se ei ole tässä se juttu, vaan jyrsijäongelma tuossa silmää välttelevän värittömässä, byrokratian viilentämässä laitoksessa. Jokin nakertaa siloista ulkokuorta pahasti. Ja on pari muutakin ongelmaa, ainakin Niinalla. Kuten hänen miehensä Tuomas, joka on kadonnut. Niina viedään kuulusteluihin.

"Olen joskus leikitellyt ajatuksella, miltä aivan tavallinenkin elämä, pienetkin salaisuudet, alkavat näyttää rikostutkinnan yhteydessä. Kaikilla on elämässään asioita, jotka haluaisi unohtaa, jopa salata. Jotain viatonta, joka paljastuessaan kuitenkin näyttäisi pahalta."

Repo luo kuplivan kauhutunnelman tämän päivän työyhteisöön: kuin Kafka kuvaisi laitoselämää ja yt-neuvottelujen aikaa. Hauskinta tietysti on se, että vastaavia kokeneet voivat hyvin tunnistaa kerrotut asiat, kuten pään yllä riippuvan yt-miekan alla motivaatiota rakentavat ilo- ja runotyöpajat. Ja surullisinta se, että "on huhuttu, että Niinalla olisi yt-neuvottelut käynnissä myös kotona."

Pelottavaa on se, että muisti alkaa mennä. Niinan avaimet katoavat, ja iPad. Tapaamiset unohtuvat, ihan tavallisetkin asiat, kuten vuosia vanha salasana (alatko jo samastua?) Tavarat löytyvät eri paikoista kuin mihin ne on jätetty - hän ja lukija alkavat epäillä jo alzheimeria, tai ehkä jonkinlaista aivotoiminnan häiriötä stressin seurauksena. Sillä stressinaiheita löytyy: vesivahinko, terveysongelmia (josta tulee mieleen Revon aiempi omakohtainen syöpäkuvaus, Arpi), vaikeuksia kotona ja töissä... Mistä ei päästä puusta pitkälle - kai ihmisellä joka tapauksessa on stressi, jos mies katoaa. Ei Tuomas täydellinen ole, mutta rakastaa vaimoaan ja lapsiaan. Ainakin ajoittain ja ainakin silloin, jos hänelle ei aseteta rajoja. Mutta voiko Niinan kertomukseen luottaa, hänhän unohtelee muutenkin?

"Mutta muistihan on muutenkin epäluotettava! Ihmiset muistavat mitä sattuu. Uskovat kuultua tapahtuneeksi."

Hauskanilkeä tarina nuoresta perheestä ja avioliitosta sekä lohduton näkemys työelämästä, jossa kukaan ei halua noudattaa vanhanaikaisia moraalikoodeja vaikkapa työkaveria tukemalla, paitsi pakosta yt-neuvottelujen alla (ja aina voi pystyttää Valitusten laatikon). Repo on sujuva tekstintekijä, joka ei väännä vitsiksi tarkoitettua vitsiä, vaan sivaltaa ilkeämmin ja salaa selän takana, kuten teemaan sopii. Nauroin ääneen monta kertaa; teksti on osuvaa, vaikken halua epäsympata Niinaa. Jonka hätä koskettaa aidosti, ja tekisi mieli sanoa että... Mutta ei, tässä vaiheessa ulkoa sanominen ei auta, on oivallettava itse.

"Niina itkee jonnekin universumiin. Uikutiuikuti, vastaa universumi."

Liitän kirjan mielessäni toivomiini työelämäkuvauksiin Antti Leikaksen jatkoksi ja kiitän Repoa: aiheesta on kirjoitettu aivan liian vähän. Vaikka voisi tämä olla myös parisuhdekuvaus tai dekkari. Virkistävä ja fiksu omassa omalaatuisessa lajissaan. Ja varmasti hyvin, hyvin terapeuttinen monelle. Nauru vapauttaa, vaikkei Niinan tilanteessa olisikaan. Repo onnistuu osoittamaan, että asioita voi katsoa tällaisenkin linssin läpi.

Kansi muistuttaa hämäävästi jotain toista kirjaa, mutten saa kiinni mitä: melkein sanoin kirjaston sedälle, etten ota, tuo minulla on ollut jo. Ainakin Dilbert tulee mieleen.

Kenelle: Perhettä ja uraa tekeville naisille, jotka yrittävät olla yli-ihmisiä (kaikki sympatiani heille!). Uskottomuutta epäileville, yt-neuvotteluissa kärventyville; heille, joiden on vaikea kohdata todellisuutta, genrerajoja kaihtaville, vapauttavaa naurua hakeville.

Muualla: Aikuisten perheellisten uranaisten pienoismaailmaan sijoittuva painajaisunimainen selviytymistarina, jonka luki mielellään, tuumii Jokke. Yllätyksellinen ja mielikuvituksellinen, sanoo Krista.

Niina Repo: Kompleksi. Siltala 2016. Kansi: Elina Warsta.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys Turun Kaupunginteatterissa

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys on osoittautunut kirjana tähdeksi: sen julkaisuoikeudet on tätä kirjoitettaessa myyty jo 14 kielialueelle, ja pisteytys on ollut loistoluokkaa kaikkialla. Ei tiennyt pienen kylän poika, mitä seuraa, kun kirjoitteli iltaisin ilokseen tarinaa ja näytti sen kaverille, joka lähetti käsiksen kustantamoon.

Ei edes kustantamo arvannut seurauksia, vaikka pitikin tarinasta - mikä kertoo alan vaikeudesta, ennakoinnin mahdottomuudesta jopa asiantuntijavoimin. Kirja kuitenkin räjähti: ennen maailmavalloitusta se oli Suomessa myydyimpien ykkönen monta kuukautta ilmestymisvuonnaan 2014. Kansa tykkäsi, josta on luonteva seuraus, että tarinasta on tehty teatterisovitukset tätä kirjoitettaessa Turussa ja Kotkassa. Ensinmainittua kävin katsomassa kirjabloggaristatuksella samalla reissulla, jolla juhlittiin Kinnusen seuraavan kirjan, Lopotin, julkkareita. Kirjasta lisää heti kun ehdin sen lukea!

Logomo on viihtyisä, Helsingin Kaapelitehdasta muistuttava entinen teollisuustila, jossa Turun Kaupunginteatteri tätä nykyä pääosin toimii, kun teatteritaloa peruskorjataan. Minulle Logomo oli tuttu vain telkkarista, Voice of Finlandista; myös sen nauhoituspaikan läpi kävelin. Ilmeisen laajat ja muunneltavat tilat siis.

Neljäntienristeys-näytelmä noudattaa kirjaa tarkasti. Repliikit ovat lähes kokonaan suoraan kirjan tekstiä, mikä aiheutti hassun tunteen: tiedän, mitä tuo sanoo seuraavaksi, ja melkein sanon sen ääneen, kuten lapset tuttua satua lukiessa. Ratkaisu on ymmärrettävä: miksi muuttaa mietittyä ja hienoa tekstiä. Ja se palkitsee kirjan lukeneita. Yllätyksiä silti saa olla, kun ollaan eri foorumilla, ja muutama sellainen tulikin. Mutta pääosin teksti on kirjasta, joten keskitytään dramaturgiaan. Miten kirja taipuu näyttämölle, teatterin keinoin esitettäväksi? 

Viihdyttävästi ja fiksusti. Kirjan runsas sisältö on tehokkaasti tiivistetty kahteen näytökseen. Ensimmäinen tutustuttaa katsojan tilanteeseen, henkilöihin ja draaman avainasioihin, toinen syventää ja edistää niitä ajan kulumisen ja ihmisten ikääntymisen kautta. Tiivistys toimii, vaikka epäilin, ettei kirjaa lukematta kaikkea voisi ymmärtää: kysyin tätä monelta kanssakatsojalta, mutta kirjaa lukemattomat vakuuttivat, etteivät asiat olleet epäselviä. Itse en olisi ollut yhtä hoksaava; en varmasti olisi tajunnut kirjaa lukematta vaikkapa korsuissa asumisvaihetta, en ehkä tiettyjä Onnin ihmissuhteitakaan.

Onni on selin oveen, jonka takana "tuntematon mies".

Lahja ja Kaarina. 

Toisaalta, näytelmä tuo tarinasta esiin piirteitä, joita en kirjaa lukiessa noteerannut. Kuten Lahjan fyysisen tarpeen rakastaa, epätoivon. Tai Kaarinan ja Lahjan suhteen, joka lavalla konkretisoituu jopa kirjaa terävämmin; Kaarina herää henkiin persoonana, mistä kiitos mainiolle Ulla Reinikaiselle. Kirjassa lapsilla on iso rooli, näytelmässä pienempi. 

Näyttämöllä kirkkaimmin loistaa Joonas Saartamo Onnina. Hän on Onni, uskottava ja elävä, naimisissa Lahjan kanssa, kahden ja puolen lapsen isä. Maria, Kirsi Tarvaisen taidolla tulkitsema viisas ja itsenäinen kantaemo, on herkullinen hahmo, joka ei kuvia kumartele ja joka rakastaa tytärtään Lahjaa. Lahja, jota esittää Riitta Salminen, kasvaa tarinassa kehdosta hautaan. Ehkä näytelmän vaikein rooli, siksikin, ettei Lahjan elämä ole helppoa eikä hän henkilönä herätä sympatiaa. Salminen suoriutuu urakasta puhtain paperein. Lahja on toimen nainen, mutta yksioikoinen, ja oman avioliittoturhautumisensa vuoksi karmea anoppi Kaarinalle. Kaarinan tunteikkaampi hahmo tuo piristettä ja myönteisyyttä muuten synkänpuoleiseen tunnelmaan. Lahjan poika Johannes valitsi siis vaimon oikein, vaikka Lahja tietenkin moittii, siitäkin. 

Ihmissuhteita ja sukupolvien kiemuroita pohditaan, ikiaikaisia kysymyksiä. Neljäntienristeys on siten hyvin perinteinen kirja - ja näytelmä. Ja sanon tämän myönteisessä mielessä. Siinä ehkä piilee suosion salaisuus? Samaistumispintaa löytyy monelle sukupolvelle, rooleja ei tarvitse arvailla.

Kantaemo Maria lapsenlapsineen, joista keskellä ihastuttava Helena.

Katsomot on järjestetty lavan molemmin puolin. Kiva ratkaisu, joka tuo läheisyyden tuntua näyttelijöiden ja katsojien välille ja osoittaa, että isokin teatteri voi olla pieni. Mutta varmasti haastava tekijöille, kun molemmat katsomot on huomioitava. Hienosti homma kuitenkin toimii, samoin puitteet muuten, kuten lavastus, puvut ja äänet. Tarkkaa työtä ja paljon mietintää on niiden eteen tehty, sen aavistaa taviskatsojakin. Kokonaisuus puhuu yhtä kieltä.

Tehokeinot menevät hieman överiksi. Pyrotekniikkaa käytetään ylitsevuotavasti (vaikka olimme muutenkin liekeissä, hah), samoin joitakin symbolisia asioita, kuten kirjeiden heittelyä ja naulan naputtamista rakentamista kuvaamassa, on paljon. Pidän viitteellisemmästä ilmaisusta: lastenohjelmamainen ylikorostaminen tuntuu turhalta. Vaikka liekit näyttivät kyllä hienoilta! Etenkin kohtauksessa, jossa saksalaiset polttavat Kuusamon talot. Tehokeinojen käyttämisessä on se vaara, että katsoja alkaa seurata vain niitä, jolloin katse harhautuu itse sisällöstä.

Seurasin näytelmää henkeä pidätellen. Jos ensimmäinen näytös meni tunnustellessa ja tutustuessa, toisessa tunnelma sakeni ja sisältö alkoi kristallisoitua. Jos näytelmässä olisi ollut vielä kolmas näytös, ties mihin olisi päästy! Muutamia tunnelmaltaan todella tiiviitä kohtauksia nähdään, kuten "rättikohtaus". Joitakin pieniä epätasaisuuksia näyttelijätyössä saattoi olla, mutta hetkeäkään en toivonut ajan pikaista kulkua enkä vilkuillut kelloa. Nautittava, monipuolinen ja huolella toteutettu elämys ja mannaa kirjaa rakastaneille. 

Kenelle: Maakuntateatterin ystäville, perustarinaa kaipaaville, sukupolvien ketjua miettiville.

Muualla: Isa oli ensi-illassa, mutta katsoi näytelmän uudestaan kanssamme ja puhuu siitä vuoden merkkitapauksena, jo tässä vaiheessa. Isa on seurannut näytelmää harjoituksista saakka. Kirsi sanoo näytelmässä korostuvan kirjaa synkemmät sävyt.

Toinen Kirsi raportoi kattavasti Lopotti-kirjan ennennäkemättömän valtaisat julkkarijuhlat (no, en ole monissa julkkareissa ollut, mutta oletan, ettei näin megaluokan upeita tapahtumia usein ole), joiden jälkeen menimme katsomaan näytelmän. Kiitos illan järjestäneelle Bonnierille ja kaikille kanssajuhlineille hienosta ja antoisasta tapahtumasta! Ja tietysti itse Tommi Kinnuselle sekä Turun Kaupunginteatterille elämyksistä ja sisällöstä, joka kaiken tämän mahdollisti.

Turun kaupunginteatteri: Neljäntienristeys. Perustuu Tommi Kinnusen samannimiseen romaanin. Dramaturgia: Paula Salminen. Ohjaus: Susanna Airaksinen.

Jutun kuvat: Otto-Ville Väänänen / Turun kaupunginteatteri.