sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Jouni Ranta & Marko Erola: Vilpitön mieli

Jos seinälläni komeilisi aito Schjerfbeck tai Edelfeldt, olisi hyvin, hyvin huolissani. Ja hyvin, hyvin hiljaa. Mutta koska ei komeile (harmi sinänsä), voin taloudellisista intresseistä vapaana ihmetellä taidekaupan kiemuroita.

Jouni Ranta on tehnyt uransa taidekauppiaana. Hän on kertomansa mukaan mies, joka haluaa tehdä nopeasti paljon rahaa ja elää elämää, jossa ei kituuteta tylsästi pienellä palkalla ja kellokortilla, kesälomasta kesälomaan. Elämäntapaa kuvastavat hänen intohimon kohteensa rahapelit ja kuvataide, jolla hän sanoo ansainneensa hurjia summia myymällä taideväärennöksiä vuosikymmenien ajan, Suomen täyteen, kuten hän huomauttaa.

Lopulta häkki heilahti ja tuomioita rapsahti, kuten oikeustajun mukaisesti kuuluu, mutta sadun loppu ei ole onnellinen. Tarina on kesken ja taiteen ystäviä huolestuttava.

Miten on mahdollista, että tunnetuimpien ja rakastetuimpien suomalaisten taiteilijoiden töitä olisi väärennetty näin laajassa mitassa kuin Ranta kertoo? Miten on mahdollista, etteivät sadat oudoista olosuhteista ilmestyneet taulut, ilman kunnollisia alkuperäpapereita, olisi herättäneet epäluuloja galleristeissa ja huutokaupanpitäjissä? Kirja antaa ihmeteltäväksemme kysymyksiä ja Rannan vastauksia.

Se puolestaan on erittäin mahdollista ja jopa todennäköistä, että taiteen keräilijät ja loppuostajat menevät helposti halpaan: hankit taulun sitten sijoitukseksi, perinnöksi tai ihailusta, intressisi on uskoa sen aitouteen viimeiseen asti, pitää yllä haavettasi.

Jonkinlaisena auktoriteettiuskovaisena lienen liiankin tottunut luottamaan asiantuntijoihin, joten on hämmentävää kuulla taidealalla vuosikymmeniä toimineelta väite, ettei maalauksen alkuperän todentamiseen löydy varmoja keinoja, ei Suomesta eikä kansainvälisesti. Ranta luettelee joukon asiantuntijoita, jotka hänen mukaansa erehtyivät, ja irvii "arviointia" aika tavalla. Toisaalta, jos hänen kertomastaan osakin on totta, irvimiseen on syytä. Mutta kukapa meistä olisi erehtymätön työssään - pointti on enemmän siinä, onko ostajia mahdollisesti harhautettu tahallisesti vai ei.

Googlelta opin, että jos myyt väärennökseksi myöhemmin ilmenevän taulun, voit vedota lain vilpittömän mielen suojaan - bona fide - jonka mukaan henkilöä ei voida tuomita, jos hän oli tietämätön jostakin sopimukseen liittyvästä merkityksellisestä olosuhteesta tai seikasta. Eli jos et tunnusta tienneesi tai edes epäilleesi myymääsi taulua väärennökseksi, et ole tehnyt rikosta. Näppärää!

Rannan kirja on kuin paraskin dekkari, sekä sisällöltään että luettavuudeltaan - pakko sanoa, että se myös viihdyttää, kun ei ole pelkoa omasta lehmästä ojassa. Ja kysymyksessä on kuitenkin "vain" raha eikä esimerkiksi väkivaltarikollisuus. Tosin nämä kaksi ovat monesti kytköksissä, ja yhteiskunnan luotettavuuden, tasa-arvon ja turvallisuuden kannalta bisneksen epäluotettavuus millä alalla tahansa on vakava asia. Ne niin sanotut maan tavat!

Saamme kuvauksen miehen motiiveista, alemmuudentunteiden synnystä alkaen: työläisperheen lapsen kateus ja katkeruus ns. sivistyneitä kohtaan nosti halun näyttää nokkeluutensa, päihittää parempiosaiset ja viettää makeaa elämää. Kertomansa mukaan näki hän sen eteen vaivaa, vaikka helppoa vaurautta tavoittelikin. Mutta Rannan paljastuksen mukaan varsinaisen päätyön eli väärennösten maalaamisen teki tähän asti tuntematon suuruus Veli Seppä, jolla taas oli omat motiivinsa. Mies, jonka maalauksia ei Rannan tarinassa juuri kukaan erottanut mestareiden töistä! Mihin näin taitava tekijä olisi pystynytkään, jos olisi löytänyt ja kehittänyt oman tyylinsä, muita matkimatta. Mutta asiat menivät toisin, jos kirjaa uskomme, ja kaksikon hämäräbisnes kukoisti pitkään.

Onko tarina laajamittaisesta väärennösbisneksestä taidemarkkinoilla totta - sitä ei tavislukija pysty arvioimaan sen paremmin kuin arvotaulun aitoutta. Vai onko tarinakin vain helppoa rahantekoa osaavan kumppanin avustuksella? Niin kirjan takakannessa kuin muun muuassa Hesarin jutussa viitataan tämänvuotiseen laajaan taideväärennösoikeudenkäyntiin. Jäämme kuulolle.

Kenelle: Kuvataiteen ystäville, bisnesmoraalin pohtijoille, asiantuntijoita uskoville tai heitä epäileville.

Muualla: Assyriologin lifestyle -blogi pohtii niin (taiteen) keräilyn kuin väärennösten myynnistä nauttivan psykologiaa. Uskomaton, vetävästi kirjoitettu tarina, sanoo Kirsi kirjanurkassaan.

Jouni Ranta & Marko Erola: Vilpitön mieli. Tammi 2017.

4 kommenttia:

  1. Olipa mielenkiintoista lukea tekstisi Arja, kiitos! Olen itse jäänyt seuraamaan miten tämä juttu kehittyy -- myös SKssa oli mainio juttu nykytaiteen kerääjistä, jotka olivat samaa mieltä kuin minä: taiteeseen ei kannata sijoittaa taloudellisessa mielessä. Olen jäänyt myös seuraamaan taidemaailmaa sen vuoksi, että saimme osamme appivanhempien taidekokoelmasta. Pikku hiljaa tulisi päättää mitä näille maalauksille ym. tulisi tehdä.
    Kokonaisuutena täytyy muistaa, että kirjan motivaationa on kosto ja itsekorostus. Ja kun rohkenin kritisoida kirjoittajien esiintymistä Tammen kirjailijatapaamisessa, minut leimattiin "taide-eliitin jäseneksi" (mikä huvitti minua suunnattomasti).
    Taiteen tekeminen ja väärentäjän taitavuus ovat omasta mielestäni kaksi erillistä "lahjakkuutta". Siksi en usko, että Veli Sepästä olisi tullut "mestaritaiteilijaa", senhän osoittaa jo se, että hänen "omia töitään" on ollut myynnissä ennen kuin hän aloitti väärentämisen. Taiteilijalla on tyyli ja näkemys ja hän ammentaa omasta luomisvoimastaan. Väärentäjä kopioi taiteilijaa ja voi onnistua siinä ihan ok, mutta suurimmaksi osaksi Seppä juuri kopioi ja hieman varioi suurten nimien aiheita ja tyyliä. Kun sitten pitäisi olla jotain omaperäistä sanottavaa, pitäisi olla näkemystä ja tyyli, silloin tekninen maalaustaito ei enää riitä. Veli Seppä voi tietysti nyt osoittaa kuinka pitkälle omat rahkeet riittävät. Huuto.netissä hänen töitään myydään nyt tulevaisuuden keräilykohteina :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täysin samaa mieltä taiteilijan ja kopioijan erosta! Siksi on sääli, että teknisiä lahjoja olisi, mutta sitä omaa tyyliä ja näkemystä eli taiteilijan ominta aluetta ei, Sepällä siis. Rannalla taas on muita haasteita. Onkohan jokainen oikeasti aidon taulun omistaja hänen mielestään "eliittiä"? Eikö hänen mielestään tosiaan kopiolla ja aidolla työllä ole eroa? Vaikka hän taiteesta kertoo innostuneensa, ymmärsin, että kiinnostus on vain sen kautta saatavaan rahaan, ei taiteeseen sinänsä. Että taide on vain tekninen suoritus. Ehkä juuri ne, jotka erottavat nämä jyrkästi, ovat hänen tarkoittamaansa eliittiä? Silloin minäkin kuulun eliittiin, vaikken omista kuin pari grafiikanlehteä ja yhden H.S:n työstä tehdyn vedoksen, eli taulun kopion, joka tosin on Schjerbeckin itsensä hyväksymä aikanaan ja virallisin luvin tehty, provinienssikin on ruotsalaiselta sarjan tehneeltä painotalolta. Mutta onhan tämä koko taidemyynti - ja suomalaisten antiikki-innostuskin - ilmeisesti hieman karannut käsistä, rahan teon toivossa.

      Poista
    2. Kyllähän Ranta kirjassaan kovasti vakuuttaa olevansa kiinnostunut taiteesta ja ahmineensa taidekirjoja -- mutta sekin on eri asia kuin se, että ymmärtäisi mitä taide oikeastaan on :). Eilen löysin Taidehallista Villa Lante -tuttavuutemme Jyrki Siukosen kirjoittaman kirjan Avantgarde. Väärennökset ja Turun skandaali (2016). Siinä on yhden kappaleen otsikkona "Onko väärentäminen taidetta?". Tähän aion tutustua seuraavaksi!

      Poista
    3. Kuulostaa kiinnostavalta otsikolta, toivottavasti postaat tuosta luettuasi!

      Poista