Matkamusiikkia

Iisa asuu Turussa, ja hänen miesystävänsä insinööri-Esko on matkatöissä raksa-alalla Kuopiossa siltaurakassa (mahtoiko kyseessä olla Kallan siltojen työ). Turun torilla Iisa törmää yllättäen Aimoon, Eskon 88-vuotiaaseen isään, joka on päättänyt lähteä käymään vielä ennen kuolemaansa kotikonnuillaan Savossa.

"- Minä tarvitsen jonkun ajamaan minut Savoon kuolemaan. Kuka hullu huru-ukko sitä haluaa kuolla tämmöisessä paikassa jossa sairaalassakin joutuu kuulemaan sitä mongerrusta. Ei oo rumempaa asiaa maailmassa. Sitä minä en halua kuulla kun minä kuolen. - Turun murretta? - Minä haluan kuulla tuulta ja lintujen laulua."

Iisa suostuu kuskiksi, ja alkaa matka halki Suomen. Aimon muisti pätkii pahasti, ja Iisalla on huolehtimista, mutta hän heittäytyy täysillä mukaan. Hänellä on omat ongelmansa, joista karkumatka antaa mukavasti hengähdystaukoa. Suhde Eskoon, tekemättä jäänyt lapsi - Iisa on jo yli nelikymppinen - tympivä työ, niitä "tavallisia". Eikä autokaan kulje kuin maksimissaan yhdeksääkymppiä alkamatta täristä.

"- Mihinkä me mennään? - Kohti kuolemaa ja auringonnousua. - Missä ne on? - Juvalle päin."

Matkantekoa seuraa hirvi. Kuinka suomalaista, kuinka tuttua pitkien matkojen ajajille. Tämä hirvi kommentoi matkaa ja olemistaan muutenkin, seurailee ihmisiä ja näiden tekemisiä. Paikat vaihtuvat Turusta Tampereeseen, siitä Juvalle. Mutta reissu ei lopu sinne, vaan jatkuu kohti pohjoista. Tuurin kyläkaupan kautta ajetaan Kemiä kohti ja vielä ylöspäin, sillä Aimon mukaan

"- Lapissa on taivas korkeella."

Puikkosen kieli on raikasta ja pirskahtelevaa. Kuten usein teatteriammattilaisten kirjoittamissa kirjoissa, tarina on selkeän näytösmäinen. Juoni jää sivuseikaksi kunkin hahmon pohdintojen keskellä. Vanhuuden tunnot Puikkonen kuvaa Aimon kautta oivaltavasti, mutta Iisan ajatuksiin en pääse käsiksi. Tarkemmin sanoen, en ymmärrä häntä yhtään. Miksei hän kerro Eskolle, mitä toivoo? Miksei edes sitä, että hän on tämän isän kanssa reissussa? Ärsyttävä tyyppi, joka tekee asioista monimutkaisia, vaikka saa paljon anteeksi Aimosta huolehtimisellaan. Esko ei ole sen uskottavampi miehenä, joka tekee kummallisia äkillisiä päätöksiä. Sopivat hyvin toisilleen.

Persoonallisen kielen lisäksi kirja tarjoaa huumoria välähdyksinä, vaikka kuolemaa kohti kuljetaan. Mukana on myös Iisan perhettä ja sukua, mutta Aimoa lukuunottamatta henkilöt - tai pitänee sanoa hahmot, muistetaan myös hirvi - ovat epäuskottavia. Tarina tavoittelee maagista outoutta, mutta kummaa ei ole riittävästi vinksauttamaan kirjaa reilusti vaikka Meri Kuusiston Amerikkalaisen tapaan omille herkullisille raiteilleen. Tulos jää jotenkin vaillinaiseksi, eikä ihan selviä, mikä kirjan pointti on. Tai en vain tajunnut. Ehkä pointti matkassa on vain - matkanteko.

Muualla: Hengityskeinussa tajuttiin. Kiiltomato.net sanoo kirjan jättävän paljon lukijan tulkinna varaan.

Emma Puikkonen: Matkamusiikkia. WSOY 2013.