Markku Rönkkö: Hajaannus

Markku Rönkön kirjat ovat tuttuja, Lyhyestä onnesta alkaen: tuo ensimmäinen oli mainoselokuvan teko-opas 1990-luvulta, jonka jälkeen Rönkkö on tehnyt sarjan romaaneita. Ainoastaan Hajaannusta edeltävää Metsänpoikaa en ole lukenut. Kiinnostuin kirjoista aikanaan siksi, että tein töitä mainosmaailmassa, asiakkaan puolella, kun Rönkkö teki legendaarisia tekstejään mainostoimistossa. Elämä on, ja niin edelleen.

Toinen syy kiinnostukseen olivat kirjojen nimet: Roskakuski. Talonmies. Huomasin harmikseni pian, ettei modernia työläiskuvausta ole tarjolla, mutta omaäänistä tekstiä kuitenkin, vaikka tökähtävän hapuilevaa vielä. Kirjassa Lounge alkoi jo olla enemmän kirjahenkeä ja tarinallisuutta kuin aiemmissa, uskottavuus kasvoi.

Hajaannus piti lukea, koska Taru Torikka pyysi. Olisin lukenut muutenkin, mutta nyt sain jutella kirjailijan kanssa, Tarun haastattelemana Radio Helsingissä. Kirjapuhe syventää aina kokemusta kirjasta (syy, miksi lukupiirit ovat niin suosittuja?). Niin se teki nytkin, enkä osaa enää neutraalisti arvioida teosta, mutta kerron siitä kuitenkin.

"Subjekti herää." Näin alkaa kirja, joka vie lukijan nuoren naisen asuntoon Helsingin Kallioon. Yliopisto on alkamassa, ja nainen, Kirre, on täynnä itsevarmuutta ja päämääriä. Hän tietää, mitä tahtoo. Ja onni jatkuu: Kirre tapaa Elinan ja saa ystävän. Molemmat ovat kunnianhimoisia, älykkäitä ja seksikkäitä. Mutteivat ollenkaan samanlaisia.

Opinnot hoidetaan loistokkaasti, tie akateemisen maailman huipulle on avoin. Väistämättä kuvioon tulee mukaan myös miehiä. Elina tapaa Jeren, Kirre Jeren ystävän Jalin. Vaatimattomista oloista peräisin oleva Kirre tutustuu uuteen etuoikeutettujen maailmaan, lomakohteineen, huippuravintoloineen, kaikkeen aineelliseen hyvään.

Aivan alussa kirja säikäytti: naistutkimuksen kuviot tai akateeminen tutkimus ylipäänsä eivät ole minulle tuttuja; kirjailija haluaa haastaa lukijan. Löysät pois heti alussa, totesi Taru. Selvä, googlasin, kuka on Irigaray, josta Kirre puhuu. Sen jälkeen pystyin lukemaan ilman googlea.

Pian luulin hetken lukevani Tuomas Vimman plagiaattia, niin överiksi kirjailija hienostelevan tekstin ja ökyelämän kuvauksen vetää. Mutta Vimman huumori puuttuu. Mielessä välähti myös, mahtaako kirja olla parodia Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta? Mutta ei. Kirre ja kirjailija ovat ihan tosissaan. Nyt alkaa pelottaa.

Kirre saa urallaan kaiken, kuten Elinakin. Elina on hänen idolinsa, paras ystävänsä ja suurin kateuden kohde. Kun Elina perheellistyy, myös Kirre päättää tehdä samoin, vaikka väittää, ettei hänen biologinen kellonsa tikitä. Kirre ei näe todellisuutta eikä itseään selkeästi: hänen mielessään on ihannekuva, joka naisen tulee täyttää. Miehestä, Jalista, ei ole tukea. Jali on työmaanikko, oman alansa, Venäjän politiikan; asiantuntija, jota kiinnostaa aihe enemmän kuin ihminen. Kirre on yksin.

Kirja on kertomus naisen tiestä, sanoi kirjailija itse. Vaikka tarina on tumma, Kirre kokee myös onnistumisia ja hienoja, elitistisiä kokemuksia, joista hän oli jäänyt lapsena paitsi. Ja pilkahtaa huumoriakin, tummaa sekin: kohta, jossa Jali miettii itseään isänä, nauratti minua. Hyvin uskottavaa, hyvin hölmöä, hiukka liikuttavaa.

Miten julma maailmankuva: parhaat ystävät ovat pahimpia kilpakumppaneita. Omat saavutukset eivät koskaan tunnu niin hyviltä kuin toisen, vaikka ne olisivat samantasoiset. Minusta kaikki kirjan henkilöt, Elinaa lukuunottamatta, olivat kylmääviä. Tai ainakin elävät kylmäävässä maailmassa. Elämä on ainaista taistelua.

Kirjailija kertoi lukeneensa, että onnettomin ihmisryhmä ovat nuoret aikuiset naiset. (En tiedä, mistä tieto tai arvio on peräisin, googlaten en löytänyt.) Heillä jylläävät perheen, uran ja naiseuden paineet, pitäisi olla joka suhteessa super, retriittiharrastuksesta skumpanjuontiin, spelttipuuroa hauduttavasta äidistä huumaavaan rakastajattareen, huippu-urheilijan vartaloineen. Ja some on peili, joka lisää paineita. Missä on tilaa olla huono? Symppaan syvästi nuoria naisia, itsekin olen monet kerrat hämmästellyt noiden nuorten äitien ja vaimojen jaksamista, töissä ja muualla (itse onneksi jo tuon supersuoritusiän turvallisesti ohittaneena).

Ihmettelin sitä, miten Rönkkö oli saanut sisällytettyä kirjaan niin paljon: yliopiston kaupallisuus, Venäjän politiikka, ravintolat ympäri maailman, ruuat ja juomat ja lähes kaikki aiheet mitä kuvitella voi, vähintään nopeina viittauksina. Utelin kirjailijalta, oliko hän tietoisesti päättänyt sisällyttää tietyt aiheet tekstiin. Kuulemma hän ei "ymppää" mitään mukaan, vaan tarina tulee sormenpäistä. Uskon sen useimman heiton osalta, sillä copywriterin vahvin ase on vankka yleistieto, ja sitä Rönköltä löytyy, ja ajatusyhteyksiä varmasti sen mukaisesti. Mutta Venäjä-aihe on niin vahva, ettei sitä pelkällä päähänpälkähtämisellä voi tuottaa. Lienee mietityttänyt monia muita aiheita enemmän ja siitä sormenpäihin siirtynyt.

Mutta miten käy Kirren ja Elinan? Sen voi lukea kirjasta, joka on tumma nuoren akateemisen naisen tarina. En haluaisi lukea sitä tarinana siitä, miten tausta vaikuttaa, mutta viittausta ei voi välttää. Elitistinen asenne sekin: hyvän perheen lapsi menestyy, toista laitaa kulkeva ehkä ei?

Rönkön kirja ei nosta lippuja liehumaan kirjallisena teoksena, mutta tärkeästä asiasta se puhuu. Kirja on suomenkieleltään virheetöntä, mikä kertoo ammattikirjoittajan taustasta. Lisää henkeä kaipaisin; ehkä sen puutteen tuntemus tulee pitkistä teoriaosuuksista, kuten jo mainittu naistutkimus ja Venäjä. Toisaalta, ne juuri kuvaavat Kirren ja Jalin ajatusmaailmaa. He ovat fiksuja, mutta eivät kuitenkaan fiksuimpia, vaan joiltain osin vajaita. Missä on ilo, rakkaus, lämpö - ja itseen katsominen, oikeasta peilistä? Puuttuvatko heiltä peilit?

Romaani on elegantein väline tehdä monipuolista ihmiskuvaa, sanoo Rönkkö. Hienosti sanottu! Kirjasta voisi olla lohtua monelle, mutta juuri he - luomupuuroaineksia kootessaan, salilla treenatessaan, ylitöissä puurtaessaan ja cooleimmissa lomakohteissa piipahtaessaan - tuskin ehtivät sen ääreen pysähtyä. Sillä aktiivisuusranneke pakottaa ranteessa, tai vähintään sädekehä pään ympärillä.

Kenelle: Ammattiuran vangeille. Elitistisen elämän ihailijoille. Titteleitä palvoville. Kaikkeen pystyville. Kavereita kadehtiville. Niille, jotka aavistavat, että elämä on muualla kuin suorittamisessa.

Muualla: Varsin herkullista tilanne- ja henkilökuvausta, sanoo Alma Savannilla.

Markku Rönkkö: Hajaannus. Like 2016.