Siiri Enoranta: Keuhkopuiden uni

Katica on seurapiirien arvostama ja seuraama. Tanssiaisissa hän loisti muodin johtotähtenä, muttei ollut mukana uusimmassa hullutuksessa, siipivaljaiden käytössä. Sillä Katica edustaa lajia, jolla tosiaan on siivet, vaikkeivat ne enää kelpaa lentämiseen. Katican veli Aingeru yrittää keksiä tekniikan, jonka avulla lentäminen onnistuisi, lentokoneen siis. 

Homo arborikset viettävät yönsä keuhkopuissaan, joista ne saavat siitepölyä elääkseen ja virkistyäkseen. Katica on kuullut lajitovereistaan, jotka ovat täysin kiinni puissaan, juurtuneiksi heitä sanotaan. Toisaalta on keksitty keinoja, joilla riippuvuus puusta vähenee, kuten eräs juoma. Nuoren ihmisen tavoin Katica pohtii: Mihin tämä kaikki johtaa? Kuka ja mikä hän itse oikein on?

"Lätäkkö raksahti säröille jalan alla. Katica käveli eri reittiä joka yö, mikään muu ei rauhoittanut, lentääkään ei voinut, ei surkastuneilla siivillä eikä varsinkaan ilman siipiä. Kuulemma hänen isovanhempansa olivat vielä pystyneet lentämään lyhyitä pyrähdyksiä.
Katica oli yksin erilaisella tavalla kuin koskaan ennen. Varsinkin silloin, kun hän kulki kauas suurista kartanoista, oli mahdollista kuvitella, että hän oli lajinsa ainoa hereillä oleva edustaja koko maailmassa. 
Jos Katica enää oli Homo arboris."

Ja mesenaatti Seraphina sitten: hän oli niin hurmaava ja älykäs, hän oli nostanut kuuluisuuteen ja kukoistukseen useita ennennäkemättömiä lahjakkuuksia. Vaan miksi hänen taidenäyttelynsä tätä nykyä olivat yhä häiritsevämpiä? "Miksi kuvata tauluissa nuhruista, kaoottista luontoa, kun seurapiirien kunnioitetut jäsenet niin hiljattain olivat onnistuneet saavuttamaan ylemmän harmonian?" Sera haluaisi osata lentää. 

"Miksei kukaan muu tehnyt kaikkea mitä tehtävissä oli, jotta voisi lentää siivillään? Eiväthän ne rutto vie olleet mitkäät koristeet! 

Seran ja Katican suhde alkaa, kehittyy ja kasvaa kiinnostavasti. Seurapiirien arvostama tohtorimarkiisi on aatelinen, joka osoittautuu toisenlaiseksi kuin luultiin, ja hänen ja Katican välit ovat tulenarat. Mitä tohtorimarkiisi oikein tahtoo? Tarina on fantasiaa, mutta samalla yllättävän todellista: se kuvaa niin itsensä etsimistä kuin jonkin suuren väistämättömän muutoksen äärellä olemista, evoluutiota ja monimuotoisuuden merkitystä elämälle. 

Kirjan maailma on uskottava, eikä lukija notkahda kertaakaan tunnelmasta, joka on välillä lepattavan kaunis, välillä seikkailullisen jännittävä ja pahaa enteilevä, välillä hävyttömän rietas. Pidin etenkin luontevista, hienotunteisista rakkauskuvauksista ja upeasta kielestä, jota Enoranta käyttää - aivan huippua! Enorannan kirjat on tähän saakka luokiteltu nuorten aikuisten kirjallisuudeksi, mutta tämä on suunnattu aikuisille, joista monen toivon kirjan lukevan.  

Siiri Enoranta: Keuhkopuiden uni. Gummerus 2025. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.

Kaisa Viitala: Klaanin vieraana, Klaanin suojeluksessa. Nummien kutsu -sarja 1 ja 2.

Pitkästä aikaa löysin viihdettä, joka koukutti heti ja jota lukiessa hymy pysyi kasvoilla, vaikkei kaikki kerrottu ollut suinkaan huvittavaa. Mutta viihdyttävää kyllä ja vetävää niin, että sivut kääntyvät tekstiä kunnioittavalla vauhdilla. 

Nummien kutsu -sarja alkaa kirjalla, jossa otsikon mukaisesti klaanin vieraaksi joutuu tai pääsee Agnes, nuori nainen Lontoosta. Hänen vanhempansa muuttavat Agnesin isän töiden vuoksi muutamaksi vuodeksi ulkomaille, joten hellitty ainokainen mutta jo aikuinen Agnes lähetetään isän veljen perheen hoiviin Edinburghiin. 

Eletään aikoja, jolloin matkustettiin laivoin ja hevospelein, ja Agnesilla oletettiin olevan mukavammat oltavat kotimaassa kuin hankalien matkojen takana. Hän on kaunis, fiksu nuori nainen, ja jaloistaan vammainen, joten hän tarvitsee otolliset olosuhteet ja liikkumiseensa apua, kepin lisäksi usein auttavia käsiäkin. 

Pään toimintaan jalkavamma ei vaikuta. Ei ainakaan heikentävästi, vaan oikeastaan päinvastoin, sillä pärjätäkseen terveiden maailmassa Agnes on joutunut oppimaan kekseliäisyyttä ja ennakointia. Sekä rampuutensa ihmettelyn sietokykyä, jossa hän on jo ihailtavan pitkällä. Sitä nimittäin tarvitaan aina uusia ihmisiä tavatessa, mitä kirjassa tapahtuu paljon.

Sedän perheen luona ei nimittäin ole vaivatonta elää. Täti on huolehtivainen, mutta miehensä mielen mukaan toimiva, ja sedällä puolestaan on omat, ei aina päivänvaloa kestävät tekonsa. Heidän tyttärensä Lily inhoaa julkisesti serkkuaan ja pyrkii pitämään tämän sivussa seuraelämästään. 

Agnes kiinnostaa kuitenkin monia, etenkin erästä skottia, Fingalia, joka johtaa MacTorrianin klaania Ylämailla, ja tämän sisarta, joka ystävystyy Agneksen kanssa seurapiirien tyrmistykseksi. Sedän hämärät bisnekset ovat johtaneet tilanteeseen, jossa MacTorrianin perhe ja setä ovat leppymättömissä vihoissa. Agnes sotkeutuu mukaan tahtomattaan ja joutuu kummalliseen kuvioon kaiken keskelle, väärinkäsityksineen kaikkineen. Ja lopulta MacTorrianin klaanin luo, linnaan Ylämailla.

Sarjan toinen osa kuvaa Agneksen ja lähipiirin elämää Skotlannissa. Suhde Fingal MacTorrianiin on edennyt, monen mutkan kautta tietysti, kuten genren olemukseen kuuluu - mutta viihdyttävyys on edelleen ykkösenä. Rakkautta riittää, mutta myös vaikeuksia: pelkkää pinkkiä unelmaa Agnes ei elä. Vai elääkö sittenkin? Fingalin ja klaanin liiketoiminta pakottaa pariskunnan Lontoon-matkalle, juuri niiden ihmisten luo, joita Agnes haluaisi vältellä. 

Nautin Agneksen fiksuudesta, Skotlannin maisemista ja ajankuvauksesta erikoisesta kulmasta, vammaisen henkilön silmin. Vauhdikas ja sujuva eteneminen lyhyin luvuin tekee lukemisesta vaivatonta, henkilöhahmojen muotoutuminen pitää kiinnostuksen yllä. Erinomaista kotimaista historiallista romantiikkaa hetkeen, jolloin kaipaa helposti sulavaa muttei noloa viihdettä. Sarjaa on seurattava jatkossakin.

Kaisa Viitala: Klaanin vieraana (2024) ja Klaanin suojeluksessa (2025). Nummien kutsu -sarja 1 ja 2. 

Kirjat on julkaissut Otava-konserniin kuuluva Karisto.

Laura Lähteenmäki: Marian kirja

Maria Piponius menee naimisiin yli 20 vuotta häntä vanhemman lääkärin kanssa. Lääkärin nimi oli Elias Lönnrot. Eletään 1800-lukua, noin puoliväliä ja sen jälkeen. 

Kouluja käymätön Maria ei ole tyhmä, vaan maailmaa nähnyt ja aikaansaava. Hän oli isosisarensa kasvattama, työskenteli siskon ja tämän kapteenimiehen kanssa laivalla ja haaveili toimistotyöstä ennen rakastumistaan tuohon tuohikonttiseen, erikoiseen mieheen.

Parilla riittää puhuttavaa. Sanat ovat tärkeitä, olivathan ne Eliaksen työ ja intohimo. Vanhahtava sanasto ja sanojen merkityksen pohdinta viehättää lukijaa. Mutta mies oli mukana monessa, kuten kansanrunojen keräämisessä ja muokkaamisessa tuntemiksemme teoksiksi, ja paljon poissa kotoa, joka oli ensin Kajaanissa, myöhemmin Helsingissä. Maria ikävöi, vaikka työtä riitti kasvavan perheen ja kodin hoitamisessa. Suomessa elettiin kurjia nälänhädän vuosia. Lönnroteilla oli ruokaa riittävästi, lasten menetyksen suruilta ei silti vältytä. Kulkutaudeille ei lääkäri-isäkään mahtanut mitään. Perheen kokema kuolinaalto on itkettävän surullinen. 

"Ensin oli ollut äiti, joka lohdutti lasta. Sitten oli lapsi, joka lohdutti äitiä."

Marian isä oli värjäri, joka teki kasveista värejä, ja luonto elää myös Marian kanssa. Hänen taiteellinen puolensa oli yksi seikka, joka viehätti Eliasta. Aistivoima näkyy myös tekstissä. 

"Myös taivas vaihtoi väriä, kun Maria viimein käveli merenrantaan ja näki, miten kulta ja purppura värjäsivät pilvien pohjat, kuparinen taivaanranta loimotti ja jäistä paljastunut meri oli sinivuokonsininen."

Erikoinen elämäntarina, joka ansaitsi kertomisen. Hienoa, että myös merkkimiesten vaimoista kerrotaan - ilman heitä tuskin olisi ollut merkkimiehiäkään saavutuksineen. Olen aina pitänyt Laura Lähteenmäen ihmiskuvauksista osuvine havaintoineen ja tarkkoine, elävine kuvauksineen. 

Vaikka kirjoitustaito on vahva ja teksti nautinnollisen harkittua, suomalaisen kaunon parhaimmistoa, tämä kirja ei tullut minua yhtä lähelle kuin kirjailijan aiemmat. Saattaa johtua siitä, että oikeasti olemassa olleen henkilön kuvauksessa on oltu varovaisempia. Historialliset faktat ovat kohdillaan, muu, kuten ajatukset ja tunteet, ovat luonnnollisesti fiktiota. Rakkausromaaniksi tämän voisi hyvin määritellä, biofiktion ohella.

"- Mikä on sinusta päivä paras hetki? Maria kysyi, sillä hänelle se oli tämä. 
- Kun vieraat lähtevät, Eliaskin vastasi, ja he katsoivat toisiaan niin kuin silloin, kun näsiä kukki ja he tulivat polulla vastakkain, eivät tienneet kumpi päästää toisen ohi. Se oli ihan tavallinen ilta Bulevardin-kodissa."

Laura Lähteenmäki: Marian kirja. WSOY 2025. 

Mikko Kamula: Pohjolan neito. Metsän kansa -sarjan osa 5.

Mikko Kamulan ällistyttävä Metsän kansa -sarja on edennyt jo viidenteen osaansa. Ollaan 1400-luvulla Suomena tuntemamme maan alkujuurilla. Tiettömille rannoille Leppävirralle asettuneen Juko Rautaparran lapset ovat jo aikuisia, Tenhokin jo nuori mies. Ja tietäjä, Yörnin äijän opastamana. 

Tenholla ja äijällä onkin paljon tekemistä, sillä he lähtevät pelottavaan Pohjolaan hakemaan sinne siepattua Torho-seppää. Torho takoo sampoa, eikä se saa joutua Pohjolan ilkeän Loviattaren haltuun. Pahojen voimien käytössä se olisi muun maailman tuho! 

Matka on vaarallinen ja hurjia käänteitä täynnä, kuten aiempia osia lukeneet arvaavat. Tenhoa pääsevät tai paremminkin joutuvat auttamaan Hämeen linnassa parantajana toimiva sisko Varpu ja Pyhän Olavin linnan palveluksessa oleva veli Heiska. Tenhon yllättää noita Loviattaren tytär, Ilmatar, kauneudellaan ja taidoillaan. Neito on noita itsekin, vaikkei äitinsä veroinen - tuskin kukaan on, arvelee Ilmatar itse.

"Nainen oli niin kaunis ja kopea, että hän tuntui olevan täysin Tenhon tavoittamattomissa, mutta tänään Pohjolan neito oli paljastanut itsestään toisenlaisen puolen, joka sai Tenhon sydämen sykähtelemään. Tenho ei ollut unohtanut, miksi oli tullut Pohjolaan, mutta hänen oli kuljettava virran mukana. Voisiko tällä mieltä kuohuttavalla seikkailulla olla onnellinen loppu?"

Turussakin käydään ja kaupunkia kuvaillaan elävästi niin lukijalle kuin Varpulle, joka hämmästelee suunnattoman suurta kirkkoa. Kaniikki Arvid Kurki esittelee sitä Varpulle ja tämän ystävälle Gertrudille. Varpu ostaa markkinoilta rohdoskasveja ja muita lääkeaineita. 

Kalevalaista perintöä hyödyntävä tarina on vahva ja vyöryttää väkevästi todellista kansanperinnettä lukijan silmien eteen ja mielikuvitukseen. Kertakaikkiaan upea sarja, tekijänsä Kamulan elämäntehtävä - hän on opiskellut ja työstänyt aihetta pitkään. Ja tarina on pitkä! Vaikka olen suuri sarjan fani, aloin jo hieman tuskastua yksityiskohtaiseen kerrontaan. Ei sillä, luen kyllä jatkossakin kaiken, mitä tulee.

Fantasiaelementtejä enemmän pidän arjen ja todellisen perinteen kuvauksista, ja niitä toivon sarjaan enemmän jatkossa. Millaista oli elää Hämeen tai Olavin linnassa tai niiden liepeillä? Mitä miettivät ja tekivät asukkaat Leppävirran virran varrella? Miten asutus kehittyi? Miten Suomeksi muuttuminen eteni?

Paljon kysyttävää, paljon kiherryttävää kerrontaa. Maltilla mutta innolla odotan jatkoa.  

Mikko Kamulan Metsän kansa -sarja:

Sarjan osa 1: Ikimetsien sydänmailla.

Sarjan osa 2: Tuonela

Sarjan osan 3: Iso härkä

Sarjan osa 4: Kalevan pojat 

Mikko Kamula: Pohjolan neito. Metsän kansa -sarja, osa 5. Gummerus 2025. 

Elizabeth Strout: Burgessin pojat

Lucy Bartonin ja Olive Kitteridgen tarinoilla ihastuttanut Elizabeth Strout on vuonna 2013 ilmestyneessä (ennen Lucya ja Olivea siis) ja tänä vuonna suomennoksen saaneessa kirjassa kirjoittanut amerikkalaista elämäntarinaa ja perhesuhteiden kuvausta. Keskiössä on Burgessin sisarussarja, joista jostain syystä ainoa sisko Susan on jätetty kirjan nimestä pois. Perhe oli köyhä lasten ollessa pieniä, ja pojat ovat rakentaneet elämänsä New Yorkissa, Susan asuu edelleen synnyinseudullaan.

Kaksi poikaa, Jim ja Bob, ovat hyvin erilaisia: molemmat ovat opiskelleet lakia, mutta Jim on tähti, josta odotetaan suuria, puhe- ja esiintymislahjojensa sekä uramenestyksensä ansiosta ehkä jopa poliitikon uraa. Bob on huomaamattomampi ja - sanotaanko suoraan - tumpelompi. Hän vaikuttaa kumman avuttomalta aikuiseksi mieheksi, mutta on ylpeä isoveljestään, vaikka tämä kiusasi Bobia armottomasti lapsuudessa. Eikä heidän keskinäinen kielenkäyttönsä lempeää ole keski-iässäkään. Side on kuitenkin olemassa. 

Jim on naimisissa Helenin kanssa, lapset jo isoja, ja Helen on suht tyytyväinen liittoon ja elämäänsä. Bobin taustalla on avioero Pamista, ei lapsia, mutta Susanin poika Zach on hänelle tärkeä ja hän kokee velvollisuudekseen toimia tälle isähahmona, koska oikea isä on kaukainen. Ja onhan Bob Susanin kaksonen. 

Mutta kun Zach joutuu tosi vaikeuksiin, Susan soittaa Jimille, tietysti. Teini Zach on hölmöillyt ja suututtanut Mainessa paikallisen somaliyhteisön. Nyt tosiaan tarvitaan lakimiehen apua, sillä kyseessä on maahanmuuttajien oikeuksia ja uskontoa pilkkaavaksi katsottava typerä teko, sianpään heitto muslimien kirkonmenoihin. Tästä purkautuva tapahtumaketju ei vastaa amerikkalaista unelmaa, vaan on rosoisempi ja siten inhimillisempi. Virheitä tehdään ja ne kuuluvat elämään, voisi olla yksi viesti. 

Kaikki tuntuu jotenkin kiusalliselta näiden ihmisten väleissä ja olemisessa. Kukaan ei ole miellyttävä tai samastuttava, ja Zach-poikaa käy sääliksi noiden aikuisten "hoivissa". Stroutin teksti vetää silti mukaansa, ja osuvat havainnot ihmismielestä ja käytöksestä saavat lukemisen sujumaan sutjakasti. Myös Helen ja Pam pääsevät ääneen kerronnan näkökulman vaihdellessa. Erityisen kiinnostavia ovat henkilöiden ajatukset maahanmuutosta, uutena ilmiönä heille. 

Mutta lukemistani haittasi pahasti se, että suomennoksessa on paljon kirjoitusvirheitä. Enkä puhu vain pilkuista tai perusoikeinkirjoituksesta, jossa siinäkin on ongelmia, esimerkiksi kaksoispisteen käytön kanssa, vaan oudoiksi vääntyneistä sanoista tai kokonaan vääristä sanoista, tyyliin "ne" kun pitäisi olla "me", vain osittain kursivoiduista sanoista, lainauksen loppumerkin puuttumisesta ja niin edelleen. En tiedä, onko ajatusviivan runsaan käytön tarkoitus mukailla alkuperäistekstiä, mutta suomen kielessä siihen olisi vaihtoehtoja, nyt viivat vilisevät silmissä. 

Ihmettelen, eikö tekstinkäsittelyohjelma ilmoittanut ilmeisimmistä virheistä (kuten siitä, että lause pisteen jälkeen alkaa pienellä alkukirjaimella) tai miksei huomioita ole noteerattu. Käännös on sujuvaa, Stroutin kirjoista tuttua tyyliä, mutta editointi ja oikoluku ovat jääneet tekemättä tai tehty huolimattomasti tai taitamattomasti. Kirjoittaja ei sitä itse voi tehdä, eihän omia virheitä ole helppo huomata, vaikka tiedän, että yleensä suomenkieliset kirjailijat tekevät viimeiset tarkistukset itse ja ihan mallikkaasti. 

Mutta toiset silmät tarvitaan, jos laatuun pyritään. Ja Tammen Keltainen kirjasto on pitänyt yllä laatumielikuvaa, siksi tämä yllätti. Lienen normilukijaa allergisempi kirjoitusvirheille viestinnän työhistoriani takia, mutta jos olisin ostanut kirjan (lainasin kirjastosta), harmittaisi virheellinen tuote todella. Enkä kirjaa suosittelisi nytkään vaikkapa opiskelijoille, jotta suomen kielen säännöt eivät enempää hämärtyisi. Kuka kielestämme pitää huolta, jos emme itse sitä tee! Stroutin kirjailijan uran kehityksestä kiinnostuneille silti varmasti tärkeä teos: suurmenestykset tulivat vasta tämän jälkeen (Lucy-kirjoissa vilahtavat Burgessitkin). Ja heille, jotka pystyvät ohittamaan kirjoitusvirheet minua huolettomammin. 

Aiheesta vielä: tänään Hesarissa oli villieläinpuiston karhuista parin tuhannen merkin eli lyhyt juttu, johon oli saatu mahtumaan peräti kuusi kirjoitusvirhettä. Toivoisin todella, että etenkin julkisissa (saati maksullisissa) teksteissä käytettäisiin tekijöitä, jotka oikeasti osaavat suomen kielen. Se rapautuu kovaa vauhtia ja muuttunee vuosien saatossa kiinnostavaksi historialliseksi muistoksi kuolleiden kielien joukkoon. 

Kenelle: Amerikkalaisesta ajatusmaailmasta kiinnostuneille, luokkaretkistä lukeville, unelmamaailmaan kyllästyneille.

Muuta Elizabeth Stroutilta:

Nimeni on Lucy Barton
Olive Kitteridge
Pikkukaupungin tyttö

Elizabeth Strout: Burgessin pojat. (The Burgess Boys.) Tammi 2025. Suomennos Kristiina Rikman.

Samantha Harvey: Orbital

Kirjaan sopisi mainoslause tyyliin "tällaista et ole lukenut aiemmin", niin erityinen lukukokemus oli. Katsanto on Maahan avaruudesta, jossa kuusi ihmistä kiitää aluksessa maan kiertorataa ympäri ja ympäri tarkkaillakseen, tutkiakseen, oppiakseen. Neljä astronauttia, kaksi kosmonauttia, kaksi naista, neljä miestä, pienessä hapellisessa peltikotelossa loppumattoman avaruuden eteisessä. Miten hienosti kirjailija tavoittaa ja kuvaa tuon oudon asetelman tuntemuksineen!

"The earth is the face of an exulted lover; they watch it sleep and wake and become lost in its habits. The earth is a mother waiting for her children to return, full of stories and rapture and longing. Their bones a little less dense, their limbs a little thinner. Eyes filled with sights that are difficult to tell."

Yksi kierros Maan ympäri kestää 90 minuuttia. Vuorokaudessa he näkevät 16 auringonlaskua ja 16 auringonnousua. Jatkuva pyörimisen tuntu alkaa huimata lukijan päätä. Taas maapallo pyörähtää, taas näkyy Afrikka, autiomaa, meri, seuraava manner... Ihmisistä näkyy merkkejä lähinnä öisin: valot! Ja edelleen pyöritään, kunnes taas tulee yö... 

"There´s the south-west toe of England kicking limply at the North Atlantic, there´s the English Channel, blink and you have missed it, there´s Brussels and Amsterdam and Hamburg and Berlin, though they are drawn in invisible ink on grey-green felt, there´s Denmark in its dolphin-leap towards Norway and Sweden, there´s the Baltic Sea and the Baltic States and suddenly Russia. Here come Europe, here went Europe. --- more is asked of your brain than it knows how to do."

Matkustajien kehojen ja aluksen toimintoja tarkkaillaan jatkuvasti, joka sekunti. Se tuo turvaa, ja vaarat on eliminoitu huolellisesti, niin pitkälle kuin se on mahdollista. 

"They thought they´d find it precarious, this fact of living in a complex life-support machine and the prospect that it could, instantaneously, all end - a failure in any part of the machine. A fire, an ammonia leak, radiation, a meteor strike. And in moments they do - but generally not so, and anyway, all beings are living in life-support machines commonly called bodies and all of these will fail eventually."

Näky lumoaa niin matkustajat kuin lukijan ja saa ajattelemaan suuria. Ihmiskunnan mitättömyyttä ja ainutlaatuisuutta, planeettamme haurautta. Sillä se on kaikki, mitä meillä on. Maiden rajoilla ei ole väliä, niitä ei näy. Näkyy sinisyys, vihreys, autiomaiden tyhjyys. Tuo yksinäinen ja erikoinen sininen planeetta on pienenpieni piste, ehkä ainoa ihmiselle elinkelpoinen avaruuden mittakaavassa, ja me tuhoamme sitä surutta? Pitäisikö maiden johtajat ja tärkeimmät päättäjät viedä avaruuteen, jotta perusasiat kävisivät selviksi, näkökulma laajenisi? Ehkä hanke viedä miljardöörejä avaruuteen ei sittenkään ole niin hullu...

"Our lives here are inexpressibly trivial and momentous at once, it seems he´s about to wake and say. Both repetitive and unprecedented. We matter greatly and not at all. To reach some pinnacle of human achievement only to discover that your achievements are next to nothing and to understand this is the greatest achievement of any life, which itself is nothing, and also much more than everything."

Hurmaava teksti ja näkökulma. En lainkaan ihmettele, että se herätti ihastusta Booker-voittajan valitsijoissa viime vuonna (2024), kun Harvey nappasi palkintonsa. Omintakeinen, kaunis ja syvä niin tekstiltään kuin sisällöltään, vaikka sivumäärältään pieni teos. Toivottavasti saamme tästä suomennoksen, eikä kääntäjän työtä käy kateeksi: huimaavan tunnelman siirtäminen on haaste sinänsä.

Kenelle: Upean, tunnelmallisen tekstin ihailijoille, uutta näkökulmaa hakeville, maapallon kohtaloa pohtiville, avaruudesta kiinnostuneille, ajatteleville.

Samantha Harvey: Orbital. Vintage 2024. 

Jenny Erpenbeck: Kairos

Saksalainen Erpenbeck on arvostettu, Booker-palkinnonkin napannut kirjailija. Pidin kirjasta Mennä, meni, mennyt: ilmestymisajankohtanaan (suomennos 2019) se tuntui hyvin tärkeältä ja pakolaisongelma polttavalta. Kunnes sen jälkeen maailmanpolitiikka suorastaan räjähti käsiin, ja saimme vielä suurempia ongelmia. 

Nyt Erpenbeck kirjoittaa lähihistoriasta, Berliinin muurin murtumisen ajoista, 1980-luvun lopusta ja 1990-luvun alusta. Itä-Saksassa syntynyt ja asunut Katharine muistelee kirjan nykyhetkessä tuota aikaa ja suhdettaan Hansiin, häntä 34 vuotta vanhempaan naimisissa olevaan mieheen, johon nainen rakastui oikopäätä, 19-vuotiaana. Ei lupaa hyvää, mutta Katharine ei välittänyt: hän halusi olla yhtä Hansin kanssa, arvosti ja kunnioitti tätä, rakasti miehessä kaikkea, niin hän kertoo, hiusten otsakiehkurasta varpaisiin. Heillä on yhteinen sanasto, yhteinen kokemuspankki, jota vaalitaan. 

"Saattaisi olla parempi sinulle, jos et ripustaisi sydäntäsi ihan kokonaan siihen mieheen.
Luuletko, että minä olen hänelle aivan kuin muutkin, joita hänellä on ollut?
Ei aavistustakaan. Mutta silti, vaikka et olisikaan.
Katharina tietää, että André oli joskus yhdessä naimisissa olevan naisen kanssa.
He antavat meille aina vain palasen elämästään, mutta meille he ovat kaikki."

Mikä sai Hansin rakastumaan Katharineen? Nuoruus, kauneus, runsas seksi, mutta myös tytön kulttuurinen ja poliittinen tietämys sekä tämän alttius ja spontaanius, arvelen. Molemmat ovat hyvin tunteikkaita rakastumisessaan. Heidän ajatuksensa tuntuvat menevät täysin yhteen, kuin romanssi olisi ollut väistämätön kohtalon tuoma onni.

"Tämä jatkuu niin pitkään kuin sinä haluat, Hans sanoo.
Katharina nyökkää. Jos saa vain nähdä miehen. Niin usein ja pitkään kuin mahdollista. Kaikki muu on hänelle yhdentekevää."

Mutta asetelma ei ole tasa-arvoinen. Katharina on nuori nainen, joka heittäytyy tunteisiinsa, itkee ja nauraa paljon, kun taas Hans on jähmeämpi. Eikä miehellä ole aikomustakaan erota vaimostaan ja pojastaan - vaikka Ingrid kyllä saa tietää suhteesta, eikä se tosiaankaan ole ensimmäinen kerta. Hansilla on riittänyt sivusuhteita, jopa erääseen suomalaiseen, Marjutiin. Kumpikaan ei kuitenkaan halua kaataa kulissia ja mukavasti järjestettyä elämäänsä. (Millainen esimerkki Hansin ja Ingridin pojalle, Ludvigille!) 

"Ilman avioliittoa loppuisi vaara, salaaminen, loppuisivat kaipuuta tuottavat olosuhteet, jotka eivät ole heidän rakkautensa sisältö mutta jotka pitävät sen käynnissä ja hereillä. --- Avioliitto, joka sotii rakkauden olemassaoloa vastaan, on samalla rakkauden ravinnonlähde. Ja mikäli Hans on rehellinen, niin myös päinvastoin."

Kuin vanha hähmäinen setämiesaika ja uusi aika muurin kaatumisineen kohtaisivat? Hansin vallanhalu ja valvonta Katharinaan kasvaa, hän testaa tyttöä, haluaa tietää kaikki tämän ajatukset. Ja jos ja kun Katharina tekee virheen, Hans ei anna sitä anteeksi.  

Itäsaksalaisten maailma alkaa avautua länteen; aiemmin tarvittiin matkustuslupa, jonka sai vain tiettyihin maihin vankoin perustein. Esimerkiksi Katharina käy kurssilla Unkarissa ja vierailee lännen puolelle muuria sattumalta jääneen isoäitinsä luona. On kiinnostavaa lukea kuvausta ensimmäisistä länsireissuista, monta ihmeteltävää asiaa! Ja yhdessä pari käy - ei niin ihastusta nykyisin nostattavasti - Moskovassa. 

Mutta suhde kohtaa lopulta muurin, josta ei taida olla pääsyä yli eikä läpi. Rakkaustarina on silti tosi ja molempien elämää järisyttävä. Erpenbeckin - ja siis suomentaja Pajusen - lauseet ovat tiiviitä ja täysiä, niitä ei voi lukea tiukasti keskittymättä, eivätkä ne aina avaudu sittenkään. Siksi kirja tuntui raskaalta lukea, eikä aihekaan ole kepeä. Melkoinen syväsukellus saksalaiseen lähimenneisyyteen.

Kenelle: Lähihistoriasta kiinnostuneille ja idän ja lännen eroja etsiville, rakkaustarinaa hakeville, ikäeron merkitystä suhteessa pohtiville, tiiviin ja painavan ilmaisun ystäville. 

Jenny Erpenbeck: Kairos. Tammi 2025. Suomennos Jukka-Pekka Pajunen.

Paula Nivukoski: Pimeät päivät, valkeat yöt

Koskiluhdan talossa Pohjanmaalla eletään tavallista maalaiselämää. Johannes ei puhu sotakokemuksistaan, ja heillä menee hyvin Kertun kanssa, joka kertoo:

"Se katsoo silmiin ja hymyilee. Ajatus susta auttoo jaksamahan sen ryssänhelvetin. Niin se silloin sanoi, kun tuli takaisin kuolemasta tai sieltä jostakin ja silloin minä tiesin, että rakkaus kestäisi kaiken. 
- Otatko lisää kaffia? minä kysyn."

Kunnes arki navettatöineen ja kolmen lapsen hoitamisineen muuttuu karmealla tavalla. Yksi lapsista kuolee. Kerttu suistuu syvään suruun. Ja masennukseen, sanottaisiin nykyisin. Hänkin haluaa kadota. Pelkään Kertun puolesta. Kertun ja Johanneksen avioliiton ja heidän lastensa puolesta. Kertun on vaikea iloita sisarensa Ailin avioliitosta, kun kaikki tuntuu murenevan.

"Ilta pehmenee, sävelet käyvät haikeammiksi. Senni-täti hyppyyttää Sakaria polvellaan, äitee kerää astioita pöydästä. Alakoski soittaa vielä, viimeiset vieraat viipyilevät pihassa. Anni juoksee ympäri puutarhaa, keinuttelee helmoja ja nauraa.
Kuva on niin hauras, että se saattaaa milloin tahansa repeytyä. En uskalla hievahtaakaan, etten rikkoisi mitään. Minä istun tässä, vähän sivussa elämästä, eikä kukaan huomaa, vaikka hetken itkisin.
Mumma ottaa tukea pöydästä ja nousee ylös. Sen askel on ihmeen kevyt, aivan kuin kesäillan lempeys olisi lievittänyt lonkan kolotusta. Pyyhin kyyneleen poskeltani. Mumma laskee kätensä käteni päälle ja huokaa hiljaa.
- Ailin elämä on vasta aluus. Ilootahan silloon ku ilo tuloo kotia, ei se niin usein käy.
Katson mummaa enkä uskalla kysyä, että miksei se onni koskaan jää asumaan."

Kerttu lähtee Sennin luo Vaasaan. "Muutamaksi päiväksi päästäisin irti surustani, hellittäisin kaikesta ja katsoisin, mitä minusta on jäänyt jäljelle." Kaupunkiin oppii pian, muutama päivä jatkuu ja jatkuu. Kahvilaan tarvitaan apua, Kerttu ottaa itselleenkin yllätykseksi pestin, oppii asiakaspalvelua ja ruotsin kieltäkin.

"Kahvihuoneen kello naksahtaa tasaan, näytelmä käynnistyy. Vanhat rouvat käyvät kahvihuoneessa mihin tahansa aikaan päivästä, mutta mieluiten aamuisin, jolloin heidän levollinen ulkomuotonsa, kiireettömyytensä, ehtymätön lompakkonsa hymyilee lempeää hymyä työväen ylle. Aika ja rahat eivät koskaan jakaannu tasan."

Lapsen kuolema on maailman surullisin aihe, ja Nivukoski kuvaa surua niin pakahduttavasti, että kirjaa ei voinut lukea kuin pätkä kerrallaan. Suru velloo, hellittää hetkeksi ja yllättää jälleen voimallaan. Selviääkö Kerttu siitä koskaan? Tuskin, mutta suru muuttuu ajan myötä, asettuu osaksi ihmistä ja olemista, tulkitsen. Mutta aikaa se vie. Tunnelmanluojana kirjailija on vaikuttava.

Hienosti taitava sanankäyttäjä kuvaa myös yhteisön voimaa, kannattelua ja tukea, jonka pelkään meidän päivinämme hiipuneen kuvatusta, tai sitä ei kaikkialla ole ollutkaan, kuten pohjalaisessa perheessä ja kylässä kirjassa on. Pelottava, surullinen kirja - joku voisi sanoa jopa surussa vellomiseksi - mutta tarjoaa se pilkahduksen toivoakin. Ja paljon rakkautta. Olisinko ottanut lukuun, jos olisin tiennyt aiheen ennalta, mietin. Olisin, kirjailijan taitojen vuoksi. Mutta en kiellä helpotusta päästyäni kirjan loppuun.

Kenelle: Surukuvausta etsivälle, pohjalaisuudesta kiinnostuneille, lähihistoriaa lukeville, komean kielen ystäville, raskaita tunteita sietäville.

Kirja on kolmas Koskiluhdan perheestä kertovaa sarjaa. Aiempien osien tunteminen ei ole välttämätöntä tämän kirjan lukemiseen, mutta niistä saa taustaa Kertun ajalle.

Ensimmäinen osa kertoo Kertun vanhempien, etenkin äidin, tarinaa: Nopeasti piirretyt pilvet
Toisessa osassa kertoja on nuori Kerttu: Kerran valo katoaa

Paula Nivukoski: Pimeät päivät, valkeat yöt. Otava 2025. Kannen suunnittelu Emmi Kyytsönen. Kuva peltolakeudesta Matti Puotvaara, Museovirasto.

Dekkariviikko 2025: Tuomas Niskakangas: Kotka

Toimittaja, kirjailija Niskakangas ilahdutti jännityksen ystäviä esikoiskirjallaan Roihu vuonna 2021. Jostain syystä en päässyt kiinni toiseen osaan, Miekkaan (liian monimutkaisia poliittisia kuvioita?), mutta kolmas, Kotka, on roihumaisen vetävä.

Leo Koski on Suomen entinen pääministeri, jolla on korkean tason tuttavia. Hän pyrkii elämään Washingtonissa rauhassa ja sivussa politiikasta, mutta se ei onnistu, sillä hänen pieni tyttärensä siepataan alhaisissa aikeissa: jos Koski ei vaikuta Yhdysvaltojen päätökseen erota Natosta, tyttö uhataan surmata. 

Miehen ei auta kuin astua jälleen maailman päättäjien piirin ytimeen. Yhdysvaltojen presidentti, mahtipontinen ja arvaamaton Chester Tyler yritetään surmata, ja Koski joutuu selvittelemään asiaa saadakseen tyttärensä takaisin. Vaakakupissa painaa myös Naton säilyminen, sillä Venäjä on valmis hyökkäämään Suomeen heti, kun amerikkalaiset jättävät puolustusliiton. 

"Kun Putin murskasi Venäjän orastavan demokratian, hän loi pelikirjan yksinvaltiutta janoaville johtajille."

Varoittivatko tiedustelupalvelut tosiaan päättäjiä Venäjän aikeista jo ennen Ukrainaan hyökkäystä, kuten kirjassa tapahtui, miettii lukija. Ja moni muu kirjan kohta nostattaa hiuksia pystyyn: voisiko tämä olla oikeastikin mahdollista?

Hurjan pelottava ja vielä ajankohtaisempi trilleri nyt kuin ilmestyessään viime keväänä, ilmeisistä syistä. Vauhdikas meno vetää tehokkaasti mukaansa, ja Washingtonin kaupungin ja maan hallinnon toimien kuvailu on kiinnostavaa.

Sarjan aloittanut teos Roihu.

Tuomas Niskakangas: Kotka. Otava 2024. 

Kirjablogien Dekkariviikkoa vetää Kirsin kirjanurkka. 

Dekkariviikko 2025: Donna Leon, Keigo Higashino

Komisario Guido Brunetti ratkoo kinkkisiä rikostapauksia kotikaupungissaan Venetsiassa. Luin sarjaa alkuvuosina, sitten kiinnostus suuntautui muualle. Guido tuntuu kuitenkin hyvin tutulta edelleen, kun nyt pitkästä aikaa hänen luokseen palasin. Vanhoja tuttuja ollaan!

Toinen vanha tuttu vierailee Brunettin luona tämän työpaikalla. Elisabettan äiti oli ollut ystävällinen köyhälle Brunettin perheelle miehen lapsuusvuosina, tuonut ruokaakin. Siksi Guido tuntee olevansa palveluksen velkaa Elisabettalle, joka tulee kysymään neuvoa askarruttavassa asiassa. Tytär Flora on naimisissa miehen kanssa, jonka suhteen anoppi on huolissaan. Mies, Enrico Fenzo, oli säikäyttänyt Floran kummallisilla puheillaan. Ehkä jopa tehnyt jotain pahaa? Voisiko Guido hieman selvitellä tämän asioita? Ei poliisina, vaan ystävänä?

Hämmästyttävää kyllä, Guido suostuu. Pidin alkuasetelmaa teennäisenä: ei rikosta eikä edes kunnon epäilyä, ja silti komisarion arvovallalla hän muutaman kollegansa kanssa - mainittakoon erityisesti velhotaitomainen signorina Elettra - tarttuu toimeen. Eikö heillä ole oikeita tapauksia tutkittavana? Ilmeisesti ei, sillä näennäisesti viattomasta keskustelusta lähtee vyörymään tapahtumasarja, jossa vihdoin päästään kuin päästäänkin rikoksiin saakka.

"Brunetti oli törmännyt urallaan monet kerrat samanlaiseen rakkauden ja tuhon repivään ristiriitaan, ja tapausten järjettömyys ja niiden paljastama parantumaton itsekkyys oli aina yhtä pelottavaa." 

Alku oli siis hidas, ja ehdin ajatella, että ehkä kustantajan ja kirjailijan olisi aika antaa sarjalle lopullinen armonisku, onhan Donna Leon kirjoittanut sitä jo lähemmäs 30 vuotta, ja ikääkin kirjoittajalla alkaa jo olla. Mutta tarina piristyy myöhemmin. Näin jopa väläyksiä Donna Leonin kuulusta älystä ja tarkoista havainnoista, Brunettin ajatuksin:

"Hän kääntyi Calle Del Traghettolle, jatkoi ripeästi imbaracaderolle ja ehti ykkösen vaporettoon juuri, kun laivamies veti porttia kiinni. Kun vaporetto lähti kohti San Marco et Bacinoa, Brunetti leikki, että rakennukset liikkuivat, rullasivat ohitse tutussa kronologisessa sekasorrossaan: gotiikkaa ja myöhäisrenesanssia vieri vieressä nojaten rennosti bysanttin, välissä pieni kanava ja sen jälkeen valtava hotelli, sitten lavea puutarha, jonka lukemattomat ruusut kiipesivät huonosti restauroidulle barokkiseinälle. Minkä selväjärkisen säännön perusteella tällainen olisi voinut olla normaalia, hän tuumi." 

Kuten sarjaan kuuluu, Venetsialla on tärkeä rooli. Kuvaukset kaduista, aukioista ja väylistä nimiltä mainiten on perusteellista, mutta varmasti antoisaa Venetsia-faneille (joihin en kuulu, pidin kaupunkia siellä käydessäni sekavana, rappeutumisessaan surullisena, haisevana ja hullun kalliina). Mutta kiva oli bongata joitakin tuttuja paikkoja tekstistä. 

Kiinnostava hahmo sarjassa on Guidon vaimo Paola. Hän työskentelee yliopiston opettajana, kirjallisuuden, totta kai. Kotiolot ovat ennallaan Paolan perintö-palazzossa, mutta lapset ovat jo isoja. Tytär Chiara asuu vielä kotona. Italialaiseen tapaan, ymmärtääkseni, Paola valmistaa ruokaa useita kertoja päivässä, varsinaisen työnsä ohella. Miehen ei tarvitse osallistua kotitöihin, mikä ihmetytti ja ärsytti lukijaa. Guidon vaimohan on, kuten moni tietää, rikkaan ja ylhäisen perheen tytär - päinvastaisista oloista kuin mies itse. 

Yhdistäviä tekijöitä toki on, kuten kiinnostus kulttuuriin ja vanhaan kirjallisuuteen. Harvassa kodissa puhutaan perheen kesken vaikkapa antiikin näytelmistä, kuten tässä. Opin muun muassa kiinnostavan kirjallisuustermin: hopeahaarukkaromaanit. Tiedätkö, mitä ne ovat? Paola kertoo miehelleen niiden olevan "englantilaisia 1800-luvun romaaneja, joissa on loputtomasti kuvauksia sekä oikeasta että väärästä käytöksestä sosiaalisissa tilanteissa." Tämä selvä! 

Kaikkien käytös on moitteetonta, keskustelu sivistynyttä, vastapainoksi rikoskomisarion työlle. Jossa pitää selvitellä myös se rikoustapaus.

Donna Leon: Hyvän nimissä. Komisario Guido Brunettin tutkimuksia. (Give Unto Others). Suomennos Kaijamari Sivill ja Markku Päkkilä. Otava 2024.

Ja pari sanaa japanilaisesta Keigo Higashinosta: hän kirjoittaa mainioita, länsimaisesta rutiinista poikkeavia dekkareita, joissa pääpaino on hoksaamisella ja yllätyksillä, ei mäiskimisellä ja voimankäytöllä. Vaikka luonnollisesti dekkarissa aina joku joutuu kuolemaan. Tunnustuskin saadaan:

"Kenties se tuntuu teistä omituiselta, mutta minkäpä sille mahtaa, että asiat todella menivät niin. Jos kysytte, miksi tein silloin niin tai tuolloin en tehnyt noin, niin en osaa itsekään sanoa muuta kuin etten tiedä. Henkinen tilani ei ollut normaali."

Pahan asialla kieputtaa lukijaa kirjailijan kuoleman tutkintaan niin syvälle, että pää on pyörällä: siis kuka oikeastaan on pahis ja kuka ei? Etsivä Kaga tutkii asiaa, muttei ole vakuuttunut itsekään lopputuloksesta, vaikka kaikki on selvää.

"Ehkä olin vain harhaluuloinen, kypsymätön sekä poliisina että ihmisenä. Sekin oli täysin mahdollista. En kuitenkaan halunnut päättää tutkintaa epätyydyttävässä mielentilassa."

Ehkä lukija jo hieman väsyi päättymättömän tuntuiseen kieputukseen aivan loppupuolella, mutta kaikkiaan lukeminen oli viihdyttävää, suorastaan riemukasta. Mainio löytö kustantamolle, tämä kirjailija. Ja suomennos on hienoa suomen kieltä lakoniseen, japanilaiseksi mieltämääni tapaan.

Keigo Higashino: Pahan asialla. Punainen silakka 2024. Suomennos Raisa Porrasmaa.

Dekkariviikkoa kirjablogeissa vetää Kirsin kirjanurkka.

Annastiina Heikkilä: Rakkaus ja armo

Kirjailija heittää lukijan syvään päätyyn jo kirjansa nimellä yhdistämällä kaksi valtavaa käsitettä. Jos yhdistelmä tuo mieleen hengellisyyden, tuntemus on aivan oikea. Sillä Rebekka epäilee kadonneen veljensä Simon liittyneen Neitsyt Mariaa palvovaan uskonlahkoon Ranskassa. 

Rebekka on rakentanut elämänsä Pariisiin, mutta ei voi hyvin. Hän työskentelee ylellisessä hotellissa - Le Grand Paris, joka on oikeasti olemassa - ja harrastaa vapaa-aikanaan synkkyyttä. Hän ei pääse yli veljensä menetyksestä, ja muitakin olemassaololle keskeisiä haasteita on. Vanhemmista Helsingissä ei ole apua, sillä välit ovat aina olleet etäiset, veljen katoamisen jälkeen vielä vaikeammat.

"Siitä syksystä asti Rebekka oli ajatellut usein kuolemaa. Omaa kuolemaansa, metromatkustajien ja ohikulkijoiden myöhempiä kuolinsyitä, kauan sitten kuolleita sukulaisia. Hän oli lukenut kuolinilmoituksia ja käynyt hautajaisissa. Katsonut elokuvia, joissa oli peruuttamattomalla tavalla onneton loppu. Rebekasta tuntui, että kun menetystä katsoi tarpeeksi etäältä, se muuttui kauniiksi. Kai hän toivoi samalla löytävänsä hahmon omalle kaipaukselleen, sille rinnan seudulle asettuneelle kivikovalle möykylle, joka teki hengittämisestä vaikeaa."

Kun Rebekka tapaa Célinen, jonka sisko on kadonnut Simon tavoin, hän päättää lähteä etsimään siskoa ja samalla veljeään. Mitä heille on tapahtunut, ovatko he vielä olemassa, hengissä, vankeina, mieleltään järkkyneinä harhoissa eläen vai vapaaehtoisesti paossa maailmaa, aidon uskon hengessä?

Marian kerrotaan ilmestyvän kerran kuussa Elisabethille, joka on perustanut maaseudulle oman oudon seurakuntansa tiukkoine hierarkioineen ja sääntöineen. Yhteisöön solahtaminen ei käy helposti, mutta toisaalta Rebekka on lahkolle otollinen kohde ja uskottava jäsen omien haavoittuvuuksiensa vuoksi. Jäsenet tekevät fyysistä työtä maatilalla ja lahjoittavat varansa yhteiseen käyttöön. Vaikka Rebekka on tervejärkinen, lukija alkaa huolestua tämän puolesta. Löytääkö hän etsimänsä vai jotain aivan muuta? 

"Lahjoitukset kasvoivat tärkeiden tapahtumien kuten Marian ilmestymisen lähestyessä. Ne myös runsastuivat, kun Pyhältä äidiltä odotettiin neuvoa tai parannusta. Tuntui oudolta, että rahalla pystyi parantamaan mahdollisuuksiaan tai korottamaan asemaansa. Toisaalta niinhän se toimi lähes joka paikassa." 

Kirja kuvaa hienosti lahkon lumoa ja sen uhkia, jopa hengenvaarallisuutta, käy ilmi.

"- Sinun täytyy sanoa se ääneen, Elisabeth kehotti. - Kertoa, mitä olet tehnyt. Muuten et voi saada sovitusta eikä veljesi voi saada rauhaa. 
Rebekka tunsi hengityksensä tihentyvän.
- Yritän vain auttaa sinua. Kerro, mitä tapahtui.
- En ole varma, mitä...
Hän ei osannut jaksaa lausetta.
- Sinä tunnet syyllisyyttä, kannat sitä mukanasi. Mistä se johtuu?
Elisabeth kuulosti kärsimättömältä.
Rebekka sulki silmänsä ja puristi kätensä nyrkkiin. Hän ei halunnut vastata. Hän halusi pois koko tästä huoneesta, josta loppui happi."

Erikoinen ja kiinnostava aihe, josta kirjailija kertoo uteliaisuutta nostattavasti. Vihjailua on jopa yllin kyllin ja joitakin sanavalintoja jäin pohtimaan, mutta toimittajataustaisen kirjailijan oma ääni on tuore ja kynä sujuva. Tapahtumat etenevät loogisesti, välillä jännittävästi, välillä toteavasti - jos uskonlahkosta puhuttaessa sanaa "looginen" voi käyttää. 

Asioita ei selitetä puhki raskaalla psykologialla, vaan Rebekan kokemuksilla, osin myös oikeudenkäyntipöytäkirjoilla. Dekkarimaisuus yhdistyy psykologiseen romaaniin, joka on tavallaan myös matka- ja kasvukertomus. Kirjailijan Ranskan tuntemus ja tuore kulma siitä kertomiseen on virkistävä sekoitus, joka maistuu ranskalaisuuden ja suomalaisuuden hienostuneen kirpeältä cocktaililta. Toivottavasti saamme tätä lajia kirjoittajalta lisää. Uskon, että myös tietokirjapuolella hänet vielä tavataan. Yksi kirjailijan vahvuus onkin tiedollinen tausta, minkä toimittajan ammatti tuo mukaan. Myös Rakkaus ja armo perustuu osin tositapahtumiin, vaikka on kokonaisuutena fiktiota; mielikuvitusta, jota faktat ovat siivittäneet. Hyvä lähtökohta romaanille. 

Annastiina Heikkilä hyödynsi Ranskan-tuntemustaan myös esikoisromaanissaan Vapaus valita kohtalonsa. Aiemmin hän on kirjoittanut tietokirjat Miksi Ranska raivoaa - Macron ja keskiluokan kapina ja Bibistä burkiniin - totuuksia ranskatarmyytin takaa. 

Mieleen tuli myös Tuire Malmstedtin kirja Kaikki valta maan päällä, joka kuvaa uskonnollisia kultteja Suomessa. Aloitin jo sitäkin, vaikuttaa tosi kiinnostavalta! Ja kenestäpä muusta sekään alkaisi kuin Mariasta.  

Annastiina Heikkilä: Rakkaus ja armo. WSOY 2025. Kannen suunnittelu Ville Laihonen. 

Soili Pohjalainen: Perätilassa

Perhe- ja työläisromaanien lajia jatkaa Soili Pohjalainen, jonka kirjat lukeva kansa on ottanut omakseen, aiemmista kirjastovarausten määristä päätellen. Arkisen inhimillisyyden, osuvan havainnoinnin ja karhean komiikan sävyt tuovat tarinat lähelle lukijaa. 

Kirja käynnistyi minulle hieman kangerrellen, ehkä kirjoittajallekin, sillä päähenkilöksi hän on laittanut kirjailijan, joka haluaa palavasti kirjoittaa, mutta sisältö on hakusessa, ehkä taidotkin, arvelee minäkertoja. 

"Yritän hyväksyä, että epäonnistun jokaisessa lauseessa. Yksikään kirjoittamani virke ei koskaan tavoittaisi kuvaamansa kohteen olemusta täydesti, tarkasti, kirkkaasti ja todesti. Sanat ampuvat aina ohi, parhaimmillaankin vain lähelle ääriviivoja."

Mikä sysää silti kirjoittamaan? Uutinen tulevasta lapsenlapsesta ainakin on yksi motivaattori, joka käynnistää muistelut omasta lapsuudesta ja nuoruudesta. Kaikesta häpeästä ja noloista tilanteista, joita pahempaa hän ei lapsena tiennyt.

"Luokassa kaikki aikani menee vahtimiseen. Vahdin, etten tee itseäni naurunalaiseksi, etten joudu vääränlaisen huomion kohteeksi, ettei mahani murisisi äänekkäästi. --- On toisenlaisiakin, niitä, joiden mielestä koulu on ihanaa ja jotka uskaltavat ottaa valinnaiseksi musiikkia ja jotka laulavat koulun juhlissa. Koulu on suunniteltu sellaisille, ei minunlaisilleni."

Auts. Mikä on minunlainen, mistä se on kasvanut? "Äidin mielestä minä olen liian laiha ja siivoan liian usein. Tiedän, etten ole sellainen tyttö, jollaisen äiti haluaisi. Minä olen itkuinen ja vatvon asioita." 

Hän kertoo, että äiti ei ottanut itseään "niin tosissaan kuin isä". 

"Hän voi toimia väärin, eikä hän pelästy sitä, järkyty omasta heikkoudestaan. --- Äiti on kasvanut kommunistikodissa, jossa ei odotettu, että lapsista tulisi ihmisyytensä taakse jättäneitä virheettömiä. Kova työihminen oli korkein ihanne.
Isä haluaa kieltää, karsia ja pestä pois pahan. Pahaa ei saa puhua, pahaa ei saa sanoa eikä ajatella. Vain täydellinen kelpaa, eikä oikeastaan sekään, mutta täydellinen ja virheetön on melkein hyvä. Tyytyväinen ei saa olla koskaan."

Siinä sitä taustaa kerrakseen. Lisätään tähän vielä mummot. Nainen ihmettelee, miten hänen tyttäristään on tullut niin viisaita, hän kun ei itse koe sellainen olevansa. Vauvaa odottava vanhempi tytär etenkin. "Heti perään häpeän, että hän on niin kypsä ja viisas ja minä niin surkea paska." Jälkimurrosikä, arvelee tytär, eikä lähde mukaan äitinsä dramatiikkaan. 

Kertojan omaelämäkertamainen jutustelu jatkuu muistojen ja nykyhetken vaihdellessa. Ja kertojan tunnetilojen. Elämä on surkuhupaisaa farssia, sanoo hän, ja äitiys on asia, jossa voisi aina olla parempi. (Paljon parempi, tuumii hän itsestään.) Pohjavire on kuitenkin lämmin ja rakastava, katse omiinkin vanhempiin iän myötä muuttuu. 

Ihmisen kokoinen katsaus erääseen elämään ja ikään. Turhaan oli minäkertoja huolissaan; kirjoittajan taidot ovat tallella. Kirja sopii naisille eri elämänvaiheissa ja miehille, jotka heitä haluavat ymmärtää. Ja heille, jotka eivät hae pinkkiä todellisuuspakoa, vaan etsivät aitoa kokemusta. 

Lue myös Soili Pohjalainen:

Ihon alla

Valuvika

Käyttövehkeitä (Kalevi Jäntin palkinto ja HS:n esikoiskirjapalkintoehdokas 2016)

Soili Pohjalainen: Perätilassa. Atena 2025. Kansi Elina Warsta.

Jani Saxell: Aiheiden kirja

Kirjailijalle saattaa tulla tilanne, että kirjoitustarve polttaa, mutta aihe tai sen käsittelytapa on vaikea päättää. Siinä auttaa Aiheiden kirja runsaalla ja innostavalla esittelyllä teemoista ja näkökulmista, joita kirjoittamisessa voi käyttää.

Itselleni lukijana kirja on vähintään yhtä innostava: se kurkistaa pintaraapaisua syvemmälle kirjallisuuteen, antaa esimerkkejä ja näytteitä eri tyylilajien teksteistä ja vetää yllättäviä yhteyksiä teosten välille, myös tv-sarjoissa ja leffoissa piipahtaen. Mielessäni nimesin kirjan Ajatusten kirjaksi, niin paljon ajatuksia ja oivalluksia se nostattaa aikamme ilmiöistä ja niiden käsittelystä kirjoissa.

Esimerkiksi Elina Hirvosen tuotannosta, kuten Kun aika loppuu -kirjasta, hän kertoo pääkohtia ja toteaa:

"Hirvonen muistuttaa, että meidät on kudottu säikeistä, joita emme edes tiedosta. Samalla meistä nykyvanhemmista arkisine valintoineen on osaltaan kiinni, millaisia 2030-luvun nuorista aikuisista tulee. Oltiin lapsuudenkodissa kuinka edistyksellisiä ja tiedostavia tahansa, seuraavan sukupolven paha olo voi kärjistyä vihaksi koko ihmiskuntaa vastaan. Eikä kaikkeen voi silti millään vaikuttaa."

En lakkaa hämmästelemästä Jani Saxellin laajaa tietämystä kirjallisuudesta: hän totisesti on kirjallisuuden Peter von Bagh, kuten on toivonut olevansa. Tiedon määrän lisäksi ällistyttävää on muisti, johon tuntuu tallentuvan kaikki kirjoitettu, aina kirjabloggaajien tekstejä myöten. Joita hän tuo mukaan luontevana osana kirjallisuusmaailmaa. Kiitän ja arvostan!

Kirja mainitsee kymmenittäin teoksia ja analysoi niiden näkökulmia. Suurin osa on tuttuja, mutta osa ei, joten lukulista piteni jälleen, tai ainakin viisastuin hieman. Mittava lähde- ja henkilöluettelo lopussa helpottaa tietyn asian tai teoksen löytämistä.  

Teemoittain jaoteltu kirja pureutuu muun muassa lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden siirtymäriiteistä kertomiseen, surutyöhön kirjallisuudessa, maagisrealistiseen ja kauhufantastisiin kasvukertomuksiin, antisankareihin ja aikalais- ja sukupolvikuvausten "toimiviin cocktaileihin". Kunkin teeman lopussa on harjoituksia ja ajattelun aiheita kirjoittajille. Esimerkki: 

"Kähkösen romaani [36 uurnaa] muuttuu loppua kohden lohdulliseksi fantasiaksi ja aikuisten saduksi. Tuonen tytti on perunkirjoituksen uskottuna miehenä ja järjen äänenä. Myös muinaisskandinaavisiin Norniin, elämänkutojiin ja kohtalonleikkaajiin viitataan. Sopisiko sinun käsikirjoitukseesi mytologian kanssa leikittely?"

Lisäksi kirja antaa käytännön vinkkejä, kuten sen, että oma käsikirjoitus kannattaa lukea ääneen, jotta esimerkiksi dialogin aitous ja tekstin rytmi hahmottuvat. Tai että henkilöiden ja paikkojen kuvailu voi olla tarpeen ainakin aikakausien kuvauksissa, kunhan siihen ei eksy: "Hyvin valitut pikku detaljit voivat ajaa saman asian kuin historiallisille epookkiromaaneille omininen vyörytys."

Riemastuttava oli huomio, jota itsekin olen miettinyt monet kerrat: "Kirjailijoilla on joskus aivan erityinen kyky kurkistaa kristallipalloon." Ehkä herkillä, tarkasti aistivilla taiteilijoilla tosiaan on taito havaita, mitä on ilmassa: esimerkkinä mainitaan Satu Lepistön ja Maria Mustrannan valtasuhteita käsittelevät esikoisromaanit syksyltä 2017: "Paria kuukautta myöhemmin koko maailma ryhtyi puhumaan seksuaalisesta vallankäytöstä."

Omaelämäkerrallisista kirjoista kertoessaan kirjailija esittelee muun muassa Paul Austerin. 

"Austerin omaelämäkerrallisille teoksille on ominaista päähenkilön tarkastelu ulkoapäin ja etäisyyden päästä. Kuin filosofisena tutkimuskohteena. Myös kotimaisessa nykykirjallisuudessa tapaa yhä enemmän vastaavaa fiktion ja asiaproosan rajojen häivyttämistä. Romaani voi pitää sisällään esseistisiä tai tietokirjamaisia jaksoja. Vastaavasti esseekokoelmissa on melkein aina tunteva ja kokeva 'esseeminä', jonka muistoihin ja kokemuksiin nojataan.
Kronologian rikkominen ja yllättävät rakenneratkaisut voivat tehdä omaelämäkerralliselle kerronnalle hyvää. Esimerkiksi vapaasti assosioiva tajunnanvirta lapsuuden ja nykyhetken tammikuisen harmaan välillä. Tai listojen tekeminen..."

Seitsemän käsitellyn teeman lisäksi on tietysti olemassa määrättömästi muita, joista toivottavasti saamme lukea tulevissa oppaissa. En ole vielä lukenut Saxellin edellistä, Tanssii kirjainten kanssa (Art House 2020), sillä arvelin sen olevan vain kirjoittajille, mutta jos tyyli on tämä, on sekin aarreaitta myös lukevalle ihmiselle. Kirjailijana, toimittajana ja kirjoittamisen opettajana Saxellilla riittää varmasti aineistoa vaikka kuinka pitkään opassarjaan: ymmärsin, että ainakin osa teksteistä pohjautuu hänen pitämiinsä luentoihin. 

Vankka tietopohja tekee tekstistä vakuuttavan, ja nokkelan jutusteleva, lukijaa kunnioittava ja asiaansa rakastava, innostunut kirjoitustapa tekee lukemisesta nautinnollista. Mikäpä on seikkaillessa kirjojen maailmassa asiantuntevan ja viihdyttävän oppaan kanssa! Huomaatte innostukseni, se tarttuu lukiessa. Kirjallisuuden lumo saa vahvistusta niin tunteen kuin tiedon kautta. 

Kenelle: Kirjoittajien lisäksi lukeville, lukujumista kärsiville, lukuvinkkejä ja kirjanymmärrystä etsiville, innostusta kaipaaville.

Jani Saxell: Aiheiden kirja. Art House 2025. Kansi Satu Kontinen.

Chimamanda Ngozi Adichie: Unelmia

HelsinkiLit jäi minulta tänä vuonna väliin sairastumisen vuoksi, mutta onneksi olen voinut lukea lepäämisen lomassa. Adichie on maailmanluokan kirjailija, jonka olisin halunnut nähdä! Uusi suomennos Unelmia kertoo neljästä afrikkalaisesta naisesta, jotka tuntevat toisensa mutta joiden elämät kulkevat eri reittejä - kaikki Nigeriasta Yhdysvaltoihin. USA ilmeisesti on vieläkin unelmien maa ja niiden toteutuspaikka monelle, vaikkei se täältä katsoen enää siltä välttämättä vaikuta. 

Kolme naisista on varakkaita ja pitkälle koulutettuja. Chiamakalla on suvun varoja takanaan, ja hän on päättänyt olla matkakirjailija. Hänen ystävänsä Zikora on juristi, joka tulee yllättäen raskaaksi. Chian serkku Omelogor on onnekas - ja fiksusti toiminut - pörssimiljonääri. Kadiatou toimii palvelijana mutta on nigerialaisittain hyvässä asemassa, pystyy lähettämään rahaa kotiin suvulleen ja elättämään tytärtään, jonka isä on kuollut. 

Mutta miesongelmia, niitä riittää! Zikora kutsuu menneitä poikaystäviään "aikavarkaiksi"; seurustelu ei ole johtanut siihen, mitä hän eniten toivoo, avioliittoon. Omelogorin täti jankuttaa lasten teosta ja väittää, ettei Omelogor osaa nauttia elämästä. Yhdysvalloissa tämä ei viihdykään, vaan palaa Nigeriaan, jakaa köyhille yrittäjänaisille stipendejä ja pitää miehille suunnattua blogia siitä, mitä naiset miehistä ajattelevat (myös Kotiinpalaajat-kirjassa pidettiin blogia, ja muutakin yhteistä kirjoilla on). Chia tapaa monta melkein täydellistä miestä. Myös huijareita.

"Kerran, ennen kuin olin tutustunutkaan Chukaan, sanoin eräälle miehelle: Olen kiitollinen, että tapasin sinut. Kyse oli kuitenkin erilaisesta kiitollisuudesta kuin se, mistä Febechi puhui. Febechi tarkoitti kiitollisuutta, jota naisen tulee tuntea vain siksi, että häntä rakastetaan, mikä ei ole sama asia kuin tulla rakastetuksi taalla, joka saa tuntemaan itsensä kokonaiseksi. Lausuin nuo sanat - 'olen kiitollinen, että tapasin sinut' - kirjakahvilassa Lontoossa. Kohdistin sanat naimisissa olevalle brittimiehelle, joka ei ollut kertonut olevansa naimisissa. Hänen rannettaan kiersi ohut hopearengas. Pidämmekö me miehistä, jotka käyttävät koruja? Emme tietenkään, mutta tuo mies oli poikkeus."

Kadiatoulla on vaikeinta: hänet raiskaa rikas valkoinen mies, joka vaikutti pitävän sitä normaalina oikeutenaan. Tyrmistyneet naiset pöyristyvät oikeuskäytännöistä, joiden pyöritykseen Kadi joutuu. 

Mikään ei oikeastaan ratkea naisten tarinoissa, elämät jatkuvat, kuten oikeassakin elämässä. Jonkinlaista yhteenvetoa tähänastisesta tehdään (unelmien laskentaa, kuten alkuperäinen nimi sanoo). Mutta kirja upottaa tehokkaasti mukaansa ja tajuan, että kaikki, mitä tiedän nigerialaisuudesta, on romaaneista opittua. Sukuun suhtautuminen. Eri heimojen erot ja monimutkaiset suhteet: igbot, hausat, jorubat... Afrikkalaiset ruuat, joista puhutaan todella paljon. Päähenkilöiden kansainvälisyys ja luontevuus, jolla he matkustelevat ja kommentoivat eri maita, kuten Yhdysvaltojen outoja "amerikkalaisuuksia" ja Kiinaa. Eurooppa vaikuttaa heille Lontoota lukuunottamatta vieraalta mantereelta. 

Nigerian synkkiä puolia sivutaan kevyesti, kuten pankkimaailman mätiä kohtia ja korruptiota, josta maa oli joskus tunnettu, mutta pääosin ollaan rikkaassa, turvallisessa maailmassa ja kotimaa on rakas. Kiinasta tulee virus, joka saa aikaan koronasulun. Mutta sekin tulee ja menee. 

Unelmia toimii hyvin iltakirjana, joka jatkuu ja jatkuu runsaana ja yksityiskohtia vilisevänä muttei mieltä mullistavana yli 600 sivun mitalta. Yhtä terävästi osuva se ei ole menestyksekkään Puolikas keltaista aurinkoa -kirjan tavoin, mutta antaa paljon tietoa erään kansankerroksen arjesta, joka varmasti on kirjailijalle omakohtaisesti tuttua. Näitäkin tarinoita on hyvä kirjata ylös, tulevan historiantutkimuksen pohjaksi ja muistiksi. Tällaistakin on joskus ollut.

Chimamanda Ngozi Adichie: Unelmia. (Dream Count.) Suomennos Cristina Sandu. Otava 2025. 

Eveliina Talvitie: Helga

Historiallisten romaanien sankarittaret tuppaavat olemaan täydellisiä: ylivertaisen viisautensa, kauneutensa ja taitojensa ansiosta he suoriutuvat hankalimmistakin tilanteista ja saavuttavat ylenmäärin kunniaa, rakkautta ja aineellista turvaa, kepeästi siinä maailman tautien parantamisen, perheestä huolehtimisen ja aamusarastuksesta iltamyöhään jatkuvan raatamisensa ohessa. 

Helga on virkistävä poikkeus. Hän asuu 1940-luvulla kotikylässään maalaistalossa, jonka työt Helga jättää mieluummin miehelleen, sodasta selvinneelle Fransille, ja emännöinnin tämän sisarelle Suomalle. Lapsista Eemil auttelee jo isäänsä maatöissä, pienempi Matleena pyörii sisällä ja yrittää saada huomiota.

"Välillä Helga oli varma, että se yritti tieten tahtoen ajaa äitinsä hulluksi."

Sillä Helgalla on muuta mielessä. Hänen suuri intohimonsa on ompeleminen, rakkaimpansa uusi Singer, jonka Frans on hänelle hommannut. Erilaiset kankaat kiihdyttävät hänen mielikuvitustaan, vaikka suurin osa työtä onkin arkivaatteiden tekoa ja korjaamista, josta kyläläiset maksavat. Käden taitoa voi aina kuljettaa mukana eikä kukaan voi ottaa sitä sinulta pois, neuvoo Helga tytärtään, jolle jo pienestä annetaan neula käteen tai sauma purettavaksi.

Mutta Helga haaveilee isommasta. Perhe ja välihousujen ompelu saa jäädä, hän lähtee töihin isolle kylälle, pääsee asumaan Fannyn luo. Frans löytää tyhjästä tuvasta selittävän muttei pahoittelevan kirjeen, jossa Helga kertoo haluavansa oppia lisää. "Lasten on parempi täällä maalla, omassa kodissa. Tulen heitä kyllä katsomaan, jos sallit. Ja lähetän rahaa, kunhan onnistun sitä keräämään." Frans toteaa olevansa elävän leski. 

Helga sukeltaa uuteen elämäänsä. Fanny, yliopistoa käynyt itsellinen ja moderni nainen ajan aatteineen, kannustaa ja sivistää suojattiaan. Helga kokoaa uutta Helgaa, sanoo kirja. Huonoa omatuntoa Helga ei ole ikinä osannut tuntea, mistään. En voi välttää ihailua tästä ominaisuudesta - niin paljon naiset häpeävät kaikkea itsessään - enkä määrätietoisesta oman tien ottamisesta. Jos en myöskään pientä paheksuntaa perheen jättämisestä, rehellisesti sanoen. 

"Mistä se alkoi. Uskaliaasta housupuvusta. Raappahousuista. Järvellä viittoilevista puunaisista.
Saatanallisesta vimmasta.
Katumus hipaisi mielen pintaa, mutta Helga pyyhkäisi sen pois.
Lapsilla oli varmasti kaikki hyvin. Huonot uutiset olisivat kantautuneet hänen korviinsa."

Loputtoman kiehtova muodin maailma vie Helgan. Ura etenee, tulee uutta oppia, uusia haaveita. Kun joku kyseenalaistaa vaatteiden merkityksen tärkeiden aiheiden - kuten maan asioiden tai naisasian - rinnalla, Helga toteaa: "Pukeutuminen on tavattoman merkityksellistä. Vaatteet lähettävät viestin ilman että täytyy sanoa mitään." 

Pidän kirjailijan tavasta kertoa paljon selostamatta kaikkea, leikkaukset ajankulussa ovat näppäriä, tarjoavat väläyksiä vuosien varrelta. Arvaan, että moni ei tästä piirteestä kirjassa pidä, kun yksityiskohtia, jopa vuosia, jää kuvittelun varaan, puitteet toki tarjotaan. Ajankuva, erityisesti naisroolit, ovat läsnä muodin lisäksi, ja kirjan lopussa kurkotellaan jo 1960-luvulle. Miten Helgan elämä ja ura etenevät ja miten lapset pärjäävät: niistä saamme tietää Ompelija-trilogian seuraavissa osissa.

Kenelle: Käsityöihmisille, muotia seuraaville, naisten asemaa miettiville, ajankulusta kiinnostuneille. Yksityiskohtaiseen, perhekeskeiseen naistarinaan uppoutumista etsivälle kirja ei sovellu. Arvelen sen kiinnostavan erityisesti niitä käsityön ja muodin ystäviä, joita eivät kiinnosta menneiden sukupolvien lypsy- ja pyykkäyskuvaukset, mutta jotka etsivät naisen ja intohimoksi kasvavan kiinnostuksensa kohteen seuraamisen mallia.

Eveliina Talvitie: Helga. Into 2025. Kansi Timo Numminen.

Milla Ollikainen: Mathilda

Häkellyttävän hienoja biofiktioita olemme saaneet lukea viime aikoina: kategoriaan kuuluu myös Mathilda. Nimi viittaa arkkitehti Eliel Saarisen ensimmäiseen vaimoon, jonka kanssa Saarinen oli naimisisssa suuren maineensa nousun ja taiteilijakoti Hvitträskin suunnittelun ja rakentamisen aikoihin.

Milla Ollikainen osuu lukijahermoon monin tavoin. Koko tuo Saarinen-Gesellius-Lindgren-kuvio suomalaisen taiteen kultakautena saa jo mielikuvituksen villiintymään. Tiedämme ennestään, että yhteiseen kotiin muuttaneen kolmen perheen yhteiselo oli täynnä dramaattisia käänteitä, mutta mitä oikeastaan tapahtui? Nyt luemme sen kahden naisen näkökulmasta, Mathildan ja Lojan, Herman Geselliuksen sisaren, jonka kanssa Saarinen avioitui erottuaan Mathildasta. Mathilda puolestaan rakastui Geselliukseen, ja tämä avioliitto oli kestävä.

Kirja on rajattu taitavasti. Sivumäärä on maltillinen, vaikka sisältö on runsas. Kirjailija kuvaa erinomaisesti kahta hyvin erilaista naista, kaunista ja tilaavievää Mathildaa ja käytännöllistä puurtajaa Lojaa. Kuin ikiaikainen Martta ja Maria -asetelma Kirkkonummen maisemissa. Molempia voi ymmärtää, jos haluaa. Loja tulee jopa todemmaksi kuin Mathilda, vaikka hänen osuutensa kerrotaan hän-muodossa, siinä missä Mathilda on kertojaminä. 

Mathildalla ei ole lapsionnea. Hän suree myös omaa lapsuuttaan, Hermanin rakkaus antaa siihen uskallusta ja ymmärrystä. 

"Kunpa minulla olisi ollut toisenlainen äiti, sellainen, joka ei olisi tehnyt minua aina levottomaksi ja epävarmaksi, olisin säästynyt monelta murheelta. Jos vain äitini olisi pitänyt minua todellisessa arvossa, kuunnellut mielipiteitäni eikä vain tyrkyttänyt omiaan, olisin tiennyt jo aiemmin, mikä minulle on hyväksi ja mitä minä tarvitsen ja mitä minulla on oikeus odottaa. Olisin ehkä jopa säästynyt koko avioliitolta Elielin kanssa, sillä olisin ymmärtänyt jo varhain, ettei hän todellisuudessa ole kiinnostunut minusta, enkä minäkään olisi hakenut avioliitolta jotakin sellaita, joka tekisi ylpeäksi äitini ja Viipurin seurapiirit."

Loja on kärsivällinen, ymmärtää Mathildan ytimen vaistomaisesti, vaikkei tästä pidäkään. Toimeen on tultava, kun asutaan samassa talossa, myös uusien liittojen jälkeen. Ja veli on Lojalle tärkeä. 

Suhteet ja perheet kehittyvät, muuttuvat. Saarisen maine kasvoi, hänen työtään sivutaan luonnollisesti usein, vaikka kirjan pääpaino on naisissa. Eliel ja Loja perheineen olivat paljon ulkomailla. Kunnes oli tehtävä lopullinen päätös muutosta Yhdysvaltoihin, luopua rakkaasta kodista. Myös Mathilda joutuu luopumaan paljosta ja tekee omat ratkaisunsa. Tähän kirjailija on kertonut saaneensa inspiraation sata vuotta vanhoista todellisista kirjeistä. Taustatyötä on tehty paljon, ja myös Elielin ääni kuuluu. 

Kirja on tavallaan myös muistokirjoitus Hvitträskin kulta-ajalle. Upea ateljeekoti toimii edelleen museona. Muistan ensikäyntini siellä vuosikymmeniä sitten: se sai leuan loksahtamaan, ja paikka tuntui sadunomaisen uskomattomalta. Vieläkin se varmasti se tekisi vaikutuksen, ja saattaa hyvin olla, että kirjan myötä talo saa uusia vierailijoita. Toivon todella, että kulttuurisäästöt kiertävät museon ja antavat sen jatkaa loistoaan suomalaisuuden ja kulttuurihistoriamme yhtenä tärkeimpänä merkkipaaluna kaikkien nähtävillä.

Tehokkaan kauniisti kirjoitettu koskettava tarina, täynnä onnea ja iloa, rakkautta ja taidetta, arkea ja juhlaa, mutta myös mustaa ja synkkää. Ja hieno uusi aluevaltaus Milla Ollikaiselle, joka on ollut aiemmin tuttu dekkarikirjailijana. Ihailen kirjailijan säästeliästä mutta osuvaa kerrontaa, kuten lausetta, jossa Loja miettii Mathildaa, tai ihmislasta ylipäänsä, joka lopputulemaa tietämättä aloittaa elämänsä

"viattomana ja valmiina kohtaamaan maailman, niin kuin kerran jokainen."

Milla Ollikainen: Mathilda. WSOY 2025. 

Oliver Lovrenski: Silloin ennen

Nuori esikoiskirjailija kirjoitti Norjassa suosioon nousseen kirjan teinivuosista Oslossa. Kirja on kuin räppiä, se etenee vauhdilla, sanoo paljon ja kuvaa kaupunkia, jossa maahanmuuttajataustaiset nuoret pyrkivät löytämään nautintoja kaduilta opituilla keinoilla, huumeilla ja niihin rahaa tuovilla rötöstelyillä. 

Väkivalta ja koulun välttely ovat arkea poikaporukalle, veljille, kuten he itseään nimittävät. Aikuiset jäävät kumman heiveröisiksi hahmoiksi, vaikka yrittävät puuttua. Ivor kertoo:

"marcon, mun, arjanin ja nyt jonaksen uus sossu, ne puhuu kaikki samaa paskaa, ooo teiän pitää katkaista välit niihin poikiin, ne ei oo teille hyvää seuraa, meiän pitää miettii toimenpiteit, ehkä siirtää sut jonnekin muualle etten voi enää hengailla niiden kaa

aina sama laulu, uudestaan ja uudestaan, ne ihmiset on rehellisesti aitoja papukaijoja, niiden mielest me jotenkin pilataan toisemme, ne ei ymmärrä et tilanne on päinvastanen, me oltais vedetty huumeit joka tapaukses, me pidetään toisistamme huolta"

Poikien tulevaisuus on epämääräisiä haaveita, sen verran kuin sitä tulee ylipäänsä ajateltua. Ivor miettii, että haluaisi asianajaksi, muttei edistä asiaa. Tytöt kyllä kiinnostavat ja Ivor ihastuu Aylaan, mutta elämäntapa ei suosi suhteiden ylläpitoa, kun energiaa riittää lähinnä pään sekaisin saamiseen ja siihen tarvittavaan rahanhankintaan. Ja kavereiden kanssa hengailuun, joka tarjoaa myös lämpöä ja huumoria. Ja oivaltavia sivalluksia, eivät pojat tyhmiä ole.

"yhen denan nimi oli steinar
ja sil oli punanen nenä eikä juuri sanottavaa, mut
täl kertaa se avas suunsa ja kysy jonakselt miks se
kaato sitä paskaa itteensä, ja sillon jonas pysähty
miettii, sano lopuks kipuun, ja steinar siihen että sä
oot hengissä, ei siihen oo lääkettä"

Äidit pelkäävät, syystä. Ivorille isoäidin kuolema on jonkinlainen käännekohta (huonompaan), Ivorin ja veljien vauhti kiihtyy. Toinen on Jonaksen kuolema. Jonas oli yksi veljistä, jonka kotiolot olivat surkeat. Eivätkä kaverit voi näissä auttaa. Ehkä Ivor pikkuhiljaa alkaa sen tajuta ja käänne parempaan tapahtuu, eihän nuori mies olisi omakohtaista kirjaa pystynyt muuten kirjoittamaan. Ehkä myös  viranomaisten jankutus avun hakemisesta sekin kuitenkin osaltaan tehoaa. Ivor haluaa olla porukan poikkeus, se joka pärjää ja pääsee kuiville. 

"mä kadotan itteni, päivä päivältä katoon niinku
hiekanjyvät sormien välistä"

ja joitain juttuja ei tuu sanottu kellekään vaik ehkä
kannattaiski joten ne vaan kasvaa jättimäisiks
tikittäviks pommeiks ja kerran ayla sano et sä kutsut
traumoja muistoiks"

Aito koettu elämä näkyy, ja kirjailija on sanoittanut sen koskettavasti. Nuorten tunnot välittyvät koko skaalallaan, ylimmästä alimpaan. Suomentajan tehtävä ei lie ollut helppo, mutta lopputulos on onnistuneen luonteva. 

Oliver Lovrenski on yksi HelsinkiLitin esiintyjistä 2025. 

Oliver Lovrenski: Silloin ennen. (Da vi var yngre.) Gummerus 2025. Suomennos Onerva Kuusi. 

Anne Tyler: Three days in June

Anne Tyler on tuottelias amerikkalainen kirjailija, jonka vuosikymmenien mittaisen, aina viehättäneen tuotannon olen monesti päättänyt lukea uudestaan. Hanke odottaa toistaiseksi, sillä 82-vuotiaalta kirjailijalta ilmestyy uutta edelleen.

Three days in June kertoo Gailista, jonka tytär Debbie on menossa naimisiin. Sulhanen on mukava, eikä tulevalla anopilla ole ainakaan aluksi mitään häntä vastaan. Sitä vastaan kylläkin on, että tyttären isä Max, Gailin eksä, majoittuu Gailin luo häähumujen ajaksi. Harjoitusillalliset ja itse häät, helposti pari yötä, huokaa Gail harmissaan, mutta ei auta. Ei vanha pari riidoissa ole, mutta eroon oli syynsä.

"Anger feels so much better than sadness. Cleaner, somehow, and more definite. But then when the anger fades, the sadness comes right back again the same as ever."

Muutakin ärsytystä Gaililla on juuri nyt. Hänen on etsittävä uusi työ. Kuusikymppisenä! Työpaikalla vaihtuu johto, minkä myötä tapahtuu muutoksia. Gailin ei katsota olevan kovin hyvä ihmisten kanssa, joten siksi hänelle suositellaan jotain muuta. Luonnollisesti Gail on pöyristynyt, sekä työn menetyksestä että ihmistaitojensa arvioinnista.

Mutta pakko myöntää, että arviossa näyttäisi olevan perää. Gailin suorasukainen ote, jota hän ei itse vaikuta huomaavan, viihdyttää lukijaa. Kukapa meistä virheetön olisi, samastuttavuus on lohdullista. 

"Sometimes when I found out what´s on other people´s minds I honestly wonder if we all live on totally separate planets."

Pääasia Gailille on se, että Debbie on onnellinen. Tytär tuntee äitinsä ja pyrkii viisaasti välttämään tämän virheitä. Kuinka se onnistuu ja miten perhesuhteet toimivat eri sukupolvissa, siitä Tyler on kirjoittanut inhimillisen, humoristisen ja tuttuun tapaansa lukijaa kiinnostavia yksityiskohtia taitavasti nappaavan tarinan, jonka lukemisesta jää hyvä mieli. Kysyin mahdollisesta suomennoksesta aikatauluineen kustantajalta, mutta heillä ei ole tapana vastailla lukijoiden viesteihin. Eiköhän suomennos jossain vaiheessa kuitenkin tule. 

Luin myös Tylerin Sinisen langan, joka suomennettiin vasta nyt, vaikka se ilmestyi alunperin vuonna 2015 ja oli tuolloin peräti Booker-palkinnon lyhytlistalla. Kirja jäi taatusta Tyler-tyylistään huolimatta melko haaleaksi kokemukseksi. Saattaa johtua siitä, että luin e-kirjana enkä paperisena, ei ollut hypisteltävää. Ja kirjan nimi vaikuttaa pakkokeksityltä, en nähnyt siinä kunnollista sinistä enkä punaista lankaa. Sukupolvien dynamiikan ja keskiluokkaisen amerikkalaisen perhe-elämän kuvauksena se toimii varman viihdyttävänä, eikä sitä kesken tehnyt mieli jättää. Aihe on superkiinnostava: kun vanhemmat vanhenevat ja nuorten on otettava vastuuta, hankauksilta perheen sisällä ei vältytä. Kuka on ns. paha lapsi, kuka taas hyvä, ja kenelle jää vanhempien hoito ja kotitalo, muun muassa näitä pohditaan. 

Anne Tylerilta blogissa muun muassa:

Jää hyvästi

Kellotanssi

Palmikko

Anne Tyler: Three days in June. Chatto & Windus / Penguin Random House 2025. Illustrations by Bex Menzies.

Sininen lanka (A Spool of Blue Thread). Otava 2025. Suomennos Laura Beck.

Noora Vallinkoski: Miten meistä tuli ihmisiä

Noora Vallinkoski on jälleen kirjoittanut upean kirjan lähiölähtöisestä todellisuudesta ja luokkanousun
mahdollisuudesta tai mahdottomuudesta. Vanha Monni asuu Mörskässä, nimensä mukaisesti purkukuntoisessa talossa Ikean kupeessa kummipoikansa Petterin kanssa, jonka hän on ottanut hoiviinsa vuosia sitten pojan sijaisvanhemmilta. Petteri pelaa, paljon. Monni miettii:

"Puhu sinä vain luureillesi. Puhu näkymättömille pelikavereille, pienille ukkeleille ruudulla. Puhu semmoista kieltä mitä minä en ymmärrä niin pysytään väleissä. Ja poika puhuu. Puhuu niin perkeleesti että joskus mietin puhuuko tämän Mörskänkin kumoon. Kömpiikö niistä luureista yksi kaunis päivä koko konkkaronkka jolle hän jaarittelee. 
Toisaalta minäkin puhun sulle vaikka siitä on jo puoli vuosisataa."

Siskontytär Tiia on päässyt kauas työläistaustastaan, opiskellut, vaurastunut. Miehensä Ollin kanssa he ovat kiertäneet maailmaa töidensä perässä, asuvat nykyisin Tanskassa. Tiia tulee käymään kotikonnuillaan, selvittämään suhdettaan ikänsä raskasta työtä tehneisiin vanhempiinsa, sillä on aika: hän odottaa kaivattua vauvaa.

"Kaikista lapsuuteeni liittyvistä tunteista ainoastaan raivo ei kehity tai muuta muotoaan. Se vain jatkuu katkeamattomana huutona sisälläni."

Raivo ja kostonhalu syntyivät köyhyydestä, häpeä ei siitä, että oltiin köyhiä ja sivistymättömiä, vaan siitä, "miten vähän hänen vanhempiensa panosta yhteiskunnasta arvostetaan." 

"Jo lapsena opin sanan vakavaraisuus. Me olimme vakavaraisen vastakohta, yksi ylimääräinen lääkelasku alkuvuodesta riitti syöksemään meidät alamäkeen. Päätin, että minusta tulisi isona vakavarainen, eikä minun tarvitsisi mennä kauppaan laskimen ja ruutuvihon kanssa, vaellella hyllyjen välissä niin pitkään että vartijat alkaisivat pälyillä minua. Vakavaraisuus säästäisi aikaa, ja saisin osakseni hyväksyviä katseita."

Vallinkoski kuvaa henkilönsä niin hienon monisyisesti, että heitä on helppo ymmärtää, samastua. Monni muistelee nuoruuttaan ja miestä, Tiia lapsuuttaan ja sen jälkeen tapahtunutta. Petteri elää peleissään, vaikka Tiia yrittää esittää vaihtoehtoja, onhan poika fiksu.

"- Kiitos kun huolehdit Monnista, Petteri. Ja kiitos, että olet käynyt isän ja äidin luona. 
- Mitä mun sitten kuuluisi tehdä? Reissata jossain Aasiassa?
- Ei tietenkään. Tarkoitan vain, että kaikista tilanteista on ulospääsy."

Monni saa viestejä eräältä Toomakselta. Imeliä, mutta ihania. Niistä hän ei kerro muille. Eikä Petteri kerro suhteestaan omaan viestittely-ystäväänsä, Desdemonaan. Tiialla on paljon tekemistä itsensä kanssa, suhteessa vanhempiinsa, suhteessa koulutuksen ja työn tuomaan asemaan (jota vanhemmat eivät ymmärrä), suhteessa omaisuuteen, suhteessa siihen, mitä hänellä on nyt ja mitä ei aiemmin ollut. Ja siihen, miten rakkaus ilmenee ja miksi sitäkin säännöstellään. Pakenemisen halu on ja pysyy, ja lukija saa hänen kanssaan miettiä, voiko lähtökohdistaan ikinä päästä oikeasti muualle. Niin, ettei menetä sisintään, alkuperäistä itseään. 

"Olin törmännyt siihen mahdottomalta tuntuvaan etäisyyteen, joka vanhempieni laminaattipöydän ääreltä oli tuohon massiiviseen illallispöytään. Seisoin tavoittelemani maailman kynnyksellä. Kovalla työllä ja mielistelyllä, häivyttämällä loputkin itsestäni olisin voinut ehkä ottaa vielä askeleen, mutta käännyin hopealusikat käsilaukussani."

Teksti on viiltävää, lauseet täysiä, ajatukset mietittyjä, kokonaisuus vaikuttaa lukijaan vahvasti. Ainakin tähän lukijaan. Kuten kohta, jossa Tiia tajuaa vanhempiensa elämästä jotain olennaista. Työväenluokka leimaa heitä alusta loppuun, se entinen, ei tiedostavasti kokeileva. Jotkut puhuvat työväenkirjallisuuden puutteesta nykyisin, mitä en ymmärrä. Onhan sitä, tässäkin komea esimerkki. Ajat vain ovat muuttuneet, näkökulmat vaihtuneet. Vallinkosken analyysi ulottuu syvälle, näkyvän tilanteen läpi.

"Yhtäkkiä mietin, olenko loukannut vanhempiani. Näen heidän puolustuskyvyttömyyteensä ja vuosien varrella kääntyneen valta-aseman. Sillä nyt se on tapahtunut, olen todella voittanut. En vain aavistanut, ettei siitä olisi iloa kenellekään. Että voittoni olisi katkera."

Kenelle: Nykyisyydestä kiinnostuneille, luokkanousun tehneille, luokkarajoja ja eriarvoisuutta miettiville. Vaikka mainittu teema leimaa kirjaa, siinä on paljon säikeitä, ajankuvaa ilmiöineen ja ihmiskuvausta, suhteiden moninaisuutta ja inhimillisyyden välkettä. Surua, onneakin. Hyväksikäyttöä ja hyvänä pitämistä. Niukkuutta ja runsautta. Teos herättää ajatuksia, toimisi varmasti hyvin myös lukupiirikirjana - olisi mielenkiintoista kuulla, mitä eri lukijat siitä nostaisivat. Lopetan kuitenkin teeman tiivistykseen, esimerkeillä molempiin suuntiin:

"Muovimatosta laminaattiin. Laminaatista parkettiin. Keittokomerosta avokeittiöön. Hellasta induktiolieteen. Lastulevystä täyspuiseen. Riisipaperivalaisimesta lokkilamppuun."

"Porealtaasta suihkukoppiin. Maistelumenusta nakkiperunoihin. Sushista kalapuikkoihin. Taksista pummiajeluun. Rantapromenadilta paviljongin taakse. Omakotitalosta vuokrakasarmiin. Kattohuoneistosta baarin yläkertaan. Perintöhuonekaluista Jyskin lipastoon. Glorian kodista Pirkkaan."

Noora Vallinkoski: Miten meistä tuli ihmisiä. Atena 2025. Päällys Jussi Karjalainen.

Esa Juntunen: Vaurastu viisaasti - rahataidot haltuun

Kirjoittaja on talouskirjailija ja Omavaraisuushaaste-blogin pitäjä, joka valittiin Nordnetin äänestyksessä vuonna 2023 Vuoden sijoittajaksi. Hänen ensimmäinen talousoppaansa Viisas sijoittaja (2023) käsitteli sijoittamista, mutta hän tarttui vielä suurempaan haasteeseen: neuvomaan ihmisiä hoitamaan kaikki raha-asiansa fiksusti.

Raha mietityttää useimpia, ainakin meillä yhä enemmän lähipiirin nuorten kasvaessa. Miten heille voisi opettaa rahankäyttöä niin, että he pärjäisivät elämässään eikä rahasta muodostuisi ainakaan suurta ongelman aihetta? Ja kuuntelevatko he tylsiä neuvoja, vai onko parempi vain näyttää esimerkkiä ja luottaa heidän oppivan sitä kautta? Juntusella on asiasta selkeä näkemys: rahasta on puhuttava.

"Jos rahasta ei puhu, rahasta ymmärtää vain sen minkä näkee ympärillään, ja silloin rahataitojen kehittyminen jää lopulta sattuman varaan. Rahasta puhuminen lievittää myös rahan aiheuttamaa ahdistusta." 

Opas on käytännönläheinen ja helppolukuinen konkreettisine ja henkilökohtaisine esimerkkeineen. Se jakautuu teemoittain: ensin puhutaan rahan merkityksestä yleensä Suomessa ja ihmissuhteissa. Sen jälkeen seuraa teema Kuluta vähemmän, joka neuvoo seuraamaan omaa kulutusta ja antaa vinkkejä siitä, miten käsitellä rahaa arjessa ja miten menoja on mahdollista vähentää. Jos siis haluaa vaurastua. Kolmannessa osassa, Omista ja ota velkaa oikein, puhutaan omaisuudesta ja suurimmista hankinnoista, kuten koti, sekä vakuutuksista, joka on tärkeä osa omistamista. 

Elääkseen ja vaurastuakseen on tienattava, mutta miten tuloja saisi kasvatettua? Osa neljä, Tienaa enemmän, puhuu osaamisesta, työelämästä ja sen merkityksestä rahan ja hyvän elämän kannalta, hieman myös veroista. Viimeinen, viides osa keskittyy perusasioihin sijoittamisesta otsikolla Sijoita yksinkertaisesti ja säännöllisesti.

Siinäpä sitä on asiaa omaksuttavaksi! Paksu opus ei ole nopeasti lukaistavissa, vaikka se onkin käytännönläheinen ja tervejärkinen. Yhteenveto sisällöstä kunkin osan lopussa on erinomainen idea, etenkin lukijalle, joka ei jaksa lukea kaikkea. Kirjoittaja ei ole varsinainen kirjailijuuden ammattilainen, mikä näkyy tiivistämisen tarpeena, mutta juttelevan eli pitkän ja osin toisteisen tekstin etu on aito innostus ja kokemus, jota kirjoittaja auliisti haluaa jakaa. Toisaalta, "kaikkea" kun ei voi kuitenkaan sanoa yksien kansien välissä, joskus mennään hiukan mutkia suoristaen tai asioita rankasti rajaten, ymmärrettävästi kyllä.

Viesti on se, että jokainen voi itse vaikuttaa talouteensa - jos ei ole esimerkiksi vakavasti sairas tai omaa muuta estettä vakiotulojen saamiselle, tulkitsen. Rahataitojen puute saattaa estää fiksut rahankäyttöpäätökset, ja ihminen "käyttää kaikki rahansa hetken tyydytykseen jumittuen siten elämään kädestä suuhun siinäkin tapauksessa, että hänellä olisi taloudelliset edellytykset oman talouden haltuunottoon." Köyhyyden kehän Juntunen sanoo syntyvän, "kun ihminen ei kokemuksiensa takia usko edes pystyvänsä vaikuttamaan omiin taloudellisiin olosuhteisiinsa." 

Hyvä esimerkki on rahapelien suosio: köyhimmät käyttävät niihin rahaa eniten (viitataan THL:n tutkimukseen). Jos jokaviikkoisen lottorahan käyttäisi sijoitussäästämiseen, on helppo laskea tietyn summan tuotto vaikkapa 25 tai 50 vuoden ajalta käyttämällä pörssin historiatietoa. Säästäminen on hidasta, mutta raha kertyy, toisin kuin hedelmäpeleissä. Tosin jännitys saattaa puuttua, jos ei sitä halua hakea sijoituskurssien tai tilinsä seurannasta. Ja pelaamisen katson harrastukseksi, ja harrastukset tuppaavat aina jotain maksamaan. (Ei mennä mielenterveyspuolelle eli ongelmapelaamiseen.) Mutta viesti on edelleen se sama: valinta on jokaisen oma.  

Kulutuksen vähentämisen vinkit toki toimivat kaikille, mutta tärkeintä on asenne, jossa ihminen tuntee itse olevansa ohjissa. Kirjoittaja kuitenkin toteaa, ettei kaistanleveyttä ehkä riitä miettiä kirjan asioita, jos raha- tai elämäntilanne on todella huono. Ja oppimistaidoissa, jaksamisessa ja itsekontrollissakin olemme erilaisia. Sen enempää psykologian puolelle ei mennä, eikä tässä yhteydessä tarvitsekaan. Siitä kuitenkin muistutetaan, että ansaitsemisen ei tule olla elämän päätarkoitus eikä terveyttä kannata menettää liiallisen työnteon vuoksi.

Perussäännöt rahankäytöstä ovat aikuisille tuttuja (meille, jotka on opetettu tilanteen pakosta säästäväisiksi jo pienistä): Köyhyys ei aina tarkoita pieniä tuloja, vaan usein liian suuria menoja. Käytä kauppalistaa äläkä poikkea siitä. Kirjaa kaikki menosi ylös. Kouluttaudu, tee töitä ja pyri nostamaan palkkatulojasi sen mukaisesti. Puhutaan sopivan ammatin ja työn löytämisestä sekä yrittäjyydestä, jos palkkatyö ei riitä tai sitä ei saa. Vaikka tiedämme, ettei sekään ole kaikille mahdollista, näihin tilanteisiin tai politiikkaan (kuten leikkauksiin) ei kirja puutu, vaan opastus nojaa säännöllisiin tuloihin. 

Onko opas siis tarkoitettu vain ahneille hyväosaisille? Eiköhän rahataitojen perusteista ole jokaisen hyvä olla perillä, millä tuloilla tahansa. Kaltaiseni seniori ei välttämättä löydä kirjasta paljon uutta, mutta luin sen suurella mielenkiinnolla. Eniten uskon kirjasta olevan hyötyä nuorille aikuisille ja teineille, jotka alkavat harjoitella omaa rahatalouttaan. Ylioppilas- tai valmistujaislahjavinkki! Sekä aikuisille, jotka tuskailevat raha-asioidensa kanssa: ehkä asiasta lukeminen herättää ajatuksia omaankin käyttöön. 

Esa Juntunen: Vaurastu viisaasti - rahataidot haltuun. Tammi 2024. Kansi Timo Numminen.