"Menneisyydessä oli liian monia yhteensopimattomuuksia, kummallista epäselvyyttä, kotipaikattomuutta, hapuilevuutta."
Viktor ei ole pitänyt yhteyttä aikoihin, kun Valdemar yllättäen saa tekstiviestin: veli ehdottaa tapaamista. Mitä veli on tehnyt tai mitä hänelle on tehty, miksi hän tulee kuin takaa-ajettuna, sotkuisena ja mustelmilla? Valdemar ei tiedä, mutta toivoo saavansa veljeltä muistojen muruja lisätiedoiksi heidän lapsuudestaan. Ei ole ketään muuta, kenen kanssa menneestä voisi rakentaa jonkinlaisen totuuden.
Ennen Viktorin katoamista Valdemari huolehti veljestään, yritti saada hänet pois rötöstelyistä turvallisille raiteille, ehkä turhaan?
"Valdemar oli antanut kaiken anteeksi, hoitanut opintonsa ja iltatyönsä, maksanut kaikki laskut, siivonnut ja käynyt kaupassa, ajatellut, että Viktorin olisi tehtävä maatilalla vietettyjen vuosien ja koko lapsuutensa kanssa, löydettävä itsensä uudestaan.
Kuinka paljon Valdemar olisi tällä kertaa valmis auttamaan veljeään?"
Viktoria vainotaan. Suljetun yhteiskunnan pahimmat puolet kääntyvät esiin. Tekaistuja syytteitä, väkivaltaa ja sen uhkaa, ruotuun pakottamista. Valdemar tutustuu Annaan ja järjestöön, joka pyrkii auttamaan vainottuja asianajajien avulla. Anna on itsekin järjestelmän lakien rikkoja; hän rakastaa naista, vaikka hänellä on lapsi, ja se on rikos. Lapsia on siepattu viranomaisten matkaan vähemmästäkin. Pelkoon on aihetta. Jotain on tehtävä, mutta mikä on mahdollista?
Kirja käynnistyi minulle hitaasti, sillä alku kuvaa pitkästi kaupunkia ja yhteiskuntaa, jossa henkilöt elävät. Kun Valdemar ja Viktor tapaavat, päästään varsinaiseen juoneen. Ja se on kylmäävää kyytiä, trilleri rautaesiripun takaa, totalitarismin juhlaa. Ehkä tapahtumat voisivat olla totta: järjetön omien kansalaisten kyykytys ja seuranta, ihmisten avuttomuus ja kekseliäät tai epätoivoiset selviytymiskeinot tai niiden yritykset. Kaupungissa saattaa nähdä todellisia piirteitä itänaapurista. Tunnelma on vahva, osin unenomainen, tai painajaismainen. Tosi ja epätosi sekoittuvat niin lukijan kuin kirjan henkilöiden mielissä. Mihinkään ei voi luottaa, ei edes lapsuuden muistoihin.
"Mutta mikään ei ollut varmaa, sen Valdemar oli huomannut. Muistoissa oli aina mukana paljon sinne kuulumatonta."
Kylmäävän tehokas kuvaus autoritaarisen hallinnon pahimmista piirteistä ja siitä, mitä ne ihmisille aiheuttavat, niin henkisesti kuin fyysisesti. Vainovalkeita sytytettiin ennen vanhaan rannikoille ja korkeille paikoille varoitukseksi vaarasta, merkiksi vihollishavainnosta. Ovatko vainovalkeat jälleen käytössä, jopa leviämässä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti