JP Koskinen kertoo 1960- ja 70-lukujen suhmuroinnin ajoista, joiden poliitikot purskahtaisivat epäuskoiseen nauruun kuullessaan nykymenosta, jossa vaaleihin saatu tukirahakin pitää oikein lain mukaan ilmoittaa julkisesti. Keinot olivat tuolloin toiset, suhteet ja voitelu pelasivat, kun ne osasi hoitaa. Ja Kekkonen osasi. Siitä Koskinen on rakentanut fiktion, jossa osa, kuten näkyvimmät poliittiset käänteet, on totta, mutta kaikkea seinien sisällä tapahtunutta emme voi varmasti tietää. Vaikka epäilemättä niin KGP:llä kuin kotoisalla Supolla on arkistoissaan pilvin pimein vakoilumikrofonien välittämiä tuonaikaisia keskusteluja nauhoillaan.
Ei nuori Petekään tiennyt, millaiseen hommaan joutui, kun hänen äitinsä kaukainen sukulainen Sylvi Kekkonen otti orvoksi jääneen pojan Tamminiemen hoteisiin. Matemaattisesti lahjakas poika oli nopeaälyinen ja oppivainen, ja kun tulevaisuudennäkymiin ei rahan puutteessa kuulunut oppikoulun jatkamista, jouti hän apulaiseksi presidentin suuren kodin ja talouden ylläpitoon.
"Tietysti Pete oli lukenut lehtiä ja katsonut uutisia sen verran, että tiesi Kekkosen hoitelevan Suomen asioita rautaisella otteella."
Alkuun hommat olivat Sylville lehden ääneen lukemista, pihan siivousta ja saunanlämmitystä. Tiedämme, että Kekkonen saunoi mielellään ja saunotti muitakin. Monet maan kysymykset on Tamminiemen saunatiloissa mietitty ja ratkottu.
"Kekkonen oli vanhojen ihmisten lailla jäänyt kiinni tapoihinsa. Lauantaina hänen poikansa Matti saapui Tamminiemeen ja soitteli kokoon saunaseurueen. Niin oli käynyt kahtena edellisenä lauantaina ja talonmies tiesi varoittaa Peteä, että sama oli edessä tänäkin lauantaina ja ties kuinka monena tulevana."
Peten läsnäoloon presidentti oli tyytyväinen, ja siihen tottuivat vieraatkin pian. Ylipäällikön virkaa havitteleva Karjalainen - jota Pete piti terävänä ja "ihan mukavana seurana", silloin kun mies oli selvänä - rakenteli ystävyyttä isännän luottomieheen ja lupaili järjestää pojan takaisin koulunpenkille korvaukseksi menetetystä oppivuodesta.
"- Kiitti. Täytyy miettiä.
- Mieti pois. Varmaan on viisasta, ette sekaannu tämmöiseen sontaan. Politiikka sopii niille, jotka osaavat kaikkea mutta eivät mitään hyvin, Karjalainen sanoi ja huitaisi kädellään autiota salia kohti.
Hän joi lasinsa tyhjäksi, ja Pete täytti sen uudestaan."
Kun Kekkonen oli pitkän presidenttikautensa parhaassa vauhdissa, hän ei halunnut lähteä enää vaalihumuun, vaan onnistui vakuuttamaan tukijoukkonsa siitä, että poikkeuslaki kolmannen kauden jatkamisesta olisi paras ratkaisu. Paras Suomelle, paras itänaapurille ja EEC:lle, jonka kanssa neuvottelut liittymisestä olivat kesken. Turha keikuttaa venettä, hän tuumasi, ja uusi kasvo maan johdossa voisi olla raju tuuli. Tällä perusteella ja suhdetoiminnalla, johon Petekin pääsi osallistumaan enemmän kuin olisi halunnutkaan, Kekkonen sai tahtonsa läpi, kertoo romaani. (Ja kertovathan siitä monet aikalaiset ja tutkijat kirjoissaan ja artikkeleissaan, niin faktana kuin fiktiona, ilman Pete-osuutta.)
Koskinen punoo tästä edelleen hämmästyttävästä ja ainutlaatuisesta tapahtumasta eräänlaisen gansteri-romaanin, jossa maistetaan makeaa elämää mutta myös sen tummia puolia. Pete saa molemmista runsaan osansa. Anekdootteja ja tuttuja nimiä vilahtelee sivuilla Virolaisesta Vladimiroviin ja suuryhtiöiden tuolloiseen ylimpään johtoon. Pehmeyttä tarinaan tuo tyttöystävä Johanna, joka piipahtelee tekstissä siellä täällä. Koskisen kynä on aina sutjakan vauhdikas, joten kirja on helppolukuinen, kevyeksi poliittiseksi jännäriksi sitä voisi sanoa.
Ja paitsi ajankuvaukseksi myös kunnianosoitukseksi Kekkosen päättäväisille toimille Suomen puolesta, vaikkeivat hänen keinonsa aina kestäneet päivänvaloa. Kuten eivät monen muunkaan tuohon aikaan. (Tai nytkään?) Persoonan vahvuus ja vaikutusvalta käyvät ainakin hyvin selviksi. Pete sai Kekkosen "painovoimapiirissä" tutustua valtaan ja yhteisten asioiden hoitoon sisäpiirissä.
"Politiikasta Pete oli oppinut jo sen verran, ettei keneenkään voinut luottaa, ja jos jonkin asian sanottiin tapahtuneen jollakin tavalla, niin sillä tavalla se ei ainakaan ollut tapahtunut."
Kirjan lopussa heräsi monia kysymyksiä, joista olisin mieluusti lukenut lisää. Miksi Sylvi toimi kuten toimi? Mikä mies oli Jussi? Miten Pete tarkkaan ottaen vietti elämänsä Tamminiemi-vuotensa jälkeen? (Ja vieläkö talon pihalla kasvaa kukkasipuleita? Pitänee käydä vilkaisemassa.) Toisaalta ymmärrän Peten vetäytymisen, hän oli "vain" tarinankertoja, ei päähenkilö, josta kerrotaan.
Kenelle: Kekkosen ajan politiikasta viihteellisesti nauttiville, yhteisten asioiden hoidon tapoja paheksuville mutta kiinnostuneille, miehille isänpäivän tai joulun lahjaksi, sillä miehet kuulemma lukevat pääosin vain miesten kirjoittamia kirjoja, joten ehkä tieto- ja sotakirjojen lomaan romaanikin hyvin solahtaisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti