Norek puki tositapahtumat romaanin viittaan, mikä toimii hyvin, kansainvälisempänä ja yleistajuisempana versiona kuin oma Tuntemattomamme. Kiinnostavaa tarkastella tapahtumia muiden silmin. Konseptiin kuuluu selkeä sankari keskiössä, ja sellaiseksi kirjailija on valinnut tarkka-ampuja Simo Häyhän. Sota käydään hänen tarinansa kautta.
Ja tarina on hämmästyttävä, suomalaisellekin. Tuo pieni, jäyhä ja hymytön mies oli tappokone, jonka sanotaan yksittäisenä henkilönä jopa eniten vaikuttaneen sodan kulkuun, jos sotajohtoa eli Mannerheimia ei lasketa. Hänen esimerkkinsä ja voittamaton maineensa kannusti suomalaisia ja kauhistutti venäläisiä (HS:ssä arveltiin eilen, että siellä edelleen pelätään simohäyhiä).
Sodan asetelmat kuvataan tarkasti. Puna-armeijaa pidettiin maailman suurimpana armeijana, jolla riitti tykinruokaa ja säälimätöntä asennetta uhrata miehiä niin paljon kuin Suomen valloitukseen tarvitaan, jopa älyttömillä operaatioilla. Kuten miesten lähettäminen sotaan kesätamineissa ja kehnosti ruokittuina, hiihtotaidottomina tai suojaamattomina pitkin avaraa järven jäätä, joilla suomalaisten ampumataito niitti surullista satoa. Everstiluutnantti Teittinen sanoo kirjassa jämäköitä sanoja, kuten:
"Meillä ei ole puolellamme muuta kuin maastontuntemus ja niin ankara talvi, että vain suomalainen kykenee kestämään sellaista. Me häviämme, se on varma, mutta Mannerheim haluaa meidän häviävän oikealla tavalla. Joko me antaudumme nopeasti, jolloin koko maa venäläistetään, tai sitten me sinnittelemme niin pitkään, että konflikti muuttuu ryssälle kiusalliseksi."
Miespulaan ei saatu apua muilta mailta. Jotkut lupailivat, turhaan - lupailu vain viivytti sodan loppumista ja vei tuhansien hengen tyhjän takia. Aseita ja ammuksia hieman saatiin, ainakin Ruotsilta, joka otti vastaan myös sotalapsia. Sotilaita ei saatu lainkaan, paitsi vapaaehtoisia joitakin tuhansia. Liittolaisiksi luultujen Ranskan ja Englannin tuki jäi henkiseksi.
"Me olemme yksin, ja yksin meidän on jatkettava hamaan loppuun saakka, sillä jos luovutamme, meiltä viedään sekin kunnia, että saamme kutsua itseämme suomalaisiksi."
Sankari Simo ja hänen ystävänsä Toivo, Onni ja Pietari taistelivat Kollaalla, jonka rintaman murtuminen olisi antanut viholliselle pääsyn maahan. Väriä henkilökaartiin upseeri, Marokon kauhuksi kutsuttu Aarne Juutilainen. Häyhä itse sai vihollisilta kutsumanimen Valkoinen kuolema: hän osasi olla näkymätön ja sulautua maastoon.
Vauhdilla vyöryvä ja raaka kuvaus sodasta täynnä sitä itseään; osa jutuista tuntuu jopa uskomattomilta. Mutta oletetaan, että sisällön valinta ja kerronnan tapa ovat riittäneet kirjailijalle romaanimuodon vetävyyden varmistamiseen. Hän vakuuttaa lopussa, että vuoropuheluita on löytynyt kirjoista ja arkistoista, yhtään taistelukohtausta tai anekdoottia ei ole keksitty kirjaa varten, "yhtään urheaa tekoa ei ole paisuteltu." Tekstistä loistaa Suomen ja sen sankareiden suuri ihailu, mikä on tavallaan paikallaan, mutta kieltämättä sodan kuvausta on vaikea lukea ja olo on ristiriitainen, paitsi tappamisen myös ihailun näkökulmasta. Sotaa kun ei voi ihailla. Mutta siihen joutumisesta eivät sotilaat tai Suomi itse päättäneet.
Ihannoinnin kirjailija pyrkii välttämään muistuttamalla, että kirja on varoitus. Oletan sen viittaavan itänaapurin ja muiden rikosvaltioiden mahdollisiin lisäpyrkimyksiin aluevaltauksiin väkivalloin, yleensä taloudellisista syistä tai poliittisten kuvioiden vuoksi, kuten talvisodassa, jossa Venäjä pyrki estämään Hitlerin pääsyn rajoilleen. Talvisodassa sotilaita taisteli itärajoillamme yli miljoona, joista lähes puolet kaatui; venäläisistä neljäsataatuhatta, suomalaisia noin 70 000, luin muualta. Vaikutus oli etenkin pieneen maahan järisyttävän suuri, vaikka päätavoite, itsenäisyyden säilyminen, saavutettiin.
"Kuoleminen ei ole sodassa pahinta, sillä kuolema ei koskaan pelota niin paljon kuin se, että näkee omiensa kuolevan."
Kenelle: Sotakuvausta kestäville, ulkopuolisen historianäkemyksistä kiinnostuneille, tosielämän sankaritarinoita hakeville.
Erinomainen kirja!
VastaaPoista