Blogistanian parhaat kirjat 2013 -kilpailu käynnistyy

Kirjabloggaajat äänestävät vuoden 2013 parhaat kirjat neljässä eri kategoriassa.

Kategoriat ovat:
Blogistanian Finlandia
Blogistanian Globalia
Blogistanian Kuopus
Blogistanian Tieto

Blogistanian Finlandia 2013
Blogistanian Finlandia 2013 on kilpailu, jossa nostetaan esiin bloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2013 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia.

Kilpailu järjestetään kolmatta kertaa. Aiemmin on palkittu Katja Ketun Kätilö ja Aki Ollikaisen Nälkävuosi. Blogistanian Finlandiaa emännöi Sallan lukupäiväkirja: http://sbrunou.blogspot.fi/

Blogistanian Globalia 2013
Blogistanian Globalia 2013 on kilpailu, jossa nostetaan esiin kirjabloggaajien valitsemia vuoden parhaita käännöskirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2013 Suomessa julkaistua, suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä, alunperin ulkomailla ilmestynyttä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia.

Kilpailu järjestetään kolmatta kertaa. Aiemmin on palkittu Sarah Watersin Vieras kartanossa ja Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi. Blogistanian Globaliaa emännöi Kirjasfääri: http://kirjasfaari.fi/

Blogistanian Kuopus 2013
Blogistanian Kuopus on kilpailu, jossa nostetaan esiin bloggaajien arvostamia lasten- ja nuortenkirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2013 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä sekä näille kielille käännettyä lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Ehdolle voi asettaa kustantajien lasten- ja nuortenkirjoiksi määrittelemiä teoksia: romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia. Lasten tietokirjoista äänestetään Blogistanian Tieto -kategoriassa.

Kilpailu järjestetään toista kertaa. Aiemmin on palkittu Annukka Salaman Käärmeenlumooja. Blogistanian Kuopusta emännöi Les! Lue!: http://les-lue.com/

Blogistanian Tieto 2013
Blogistanian Tieto 2013 on kilpailu, jossa nostetaan esiin kirjabloggaajien valitsemia vuoden parhaita tietokirjoja. Kilpailu koskee kotimaisia vuonna 2013 julkaistuja tietokirjoja sekä vuonna 2013 suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä tietokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa tietokirjallisuuden lisäksi myös esseekirjallisuutta, elämäkertoja, asiaproosaa, pamfletteja ja erilaisia oppaita. Myös lasten tietokirjoista äänestetään tässä kategoriassa.

Kilpailu järjestetään ensimmäistä kertaa. Blogistanian Tietoa emännöi Luetut, lukemattomat: http://luetutlukemattomat.blogspot.fi/

Listat luettavissa 27.1. - ja seuraavana päivänä julkistetaan voittajat
Bloggaajat julkaisevat antamansa äänet blogeissaan maanantaina 27.1.2014 klo 10. Tulokset julkaistaan emäntäblogeissa tiistaina 28.1.2014 klo 10. Saamme äänestää kirjoja, jotka olemme itse lukeneet ja arvioineet. Eniten pisteitä saaneet kirjat voittavat. Kilpailu on kirjabloggareiden vapaaehtoisvoimin järjestämä epäkaupallinen äänestys. Tarkat osallistumisohjeet löytyvät emäntäblogeista.

Tammikuussa on siis tulossa kiinnostavia listoja tulossa blogeihin! Ovatko blogit samoilla linjoilla kuin Finlandia-valitsijat, vai nouseeko kärkeen jotain aivan muuta?

Auringon ydin

"Pääni lävähtää täyteen valkoista valoa. Se on niin kirkasta tulta että voin kuvitella sen hehkuvan kalloni reunoista. Se on niin vitivalkoista ettei sille ole edes sanaa, se on valkoisuuden tuolla puolen..."

Vanna, oikealta nimeltään Vera, on addikti. Hän elää ajassa meitä vähän edellä, tai paremminkin rinnakkaisessa maailmankaikkeudessa, jossa tuntemamme historia on hieman muuntunut viimeisen parin sadan vuoden aikana. Koska osalla miehistä oli vaikeuksia perheen perustamisessa, päätettiin säätää laki, jonka mukaan naiset palvelevat ihmiskunnan päätehtävää, lisääntymistä, ensisijaisena tehtävänään. Miehet eli maskot saavat seksiä mielin määrin naispuolisilta eloisilta. Jonkin verran syntyy myös miinusmiehiä ja neutrinaisia, morlokkeja, joita ei pidetä lisääntymiskelpoisina ja jotka siten ovat yhteiskunnan hylkiöitä. Maskot hallitsevat, eloit myötäilevät. Virallinen sukupuolijako tehdään pienenä, heti kun kunkin taipumukset ja mahdolliset puutteet on mahdollista havaita.

Vera ja hänen pikkusiskonsa Mira ovat asuneet lapsuutensa maalla Neulapäässä. Mira-Manna on aito eloi, hoivaava ja häistä haaveileva, kun taas Vera on morlokki, joka osaa jopa lukea sujuvasti. Viisaan kasvattajansa ja edullisen ulkonäkönsä ansiosta hän saa kuitenkin eloi-luokituksen ja elää aikuisena Tampereella kaksoiselämää: julkisesti tyhjäpää-eloi, viranomaisilta salaa terävä nuori nainen. Silti hän ei onnistu pitämään huolta rakkaasta pikkusiskostaan kuten olisi toivonut. Sisko katoaa.

Alkoholi, nikotiini ja kofeiini on jo onnistuttu kitkemään ihmisiä koukuttamasta, niiden tuotanto ja jakelu on käytännössä olematonta. Mutta on vielä olemassa aine, jota vastaan viranomaiset taistelevat: addiktointikyvyltään ja terveyshaitoiltaan se on alussa mainittujen nautintoaineiden luokkaa, ellei jopa vaarallisempi. Aine on kapsaisiini. Ja sen lähde on chili.

Chilin ja siitä valmistettujen tuotteiden tuottaminen, valmistaminen, myyminen ja nauttiminen ovat ankarasti kiellettyjä. Lapsille opetetaan koulussa chilin vaaroja, ja Virasto valvoo tarkoin henkilöitä, jotka ovat epäilyttäviä, mahdollisia nautintoaineille alttiita.

Silti laitonta kauppaa käydään. Siihen sotkeutuu myös Vera, miehensä Jaren myötä. Veran päätavoite on selvittää sisarensa kohtalo, ja chilibisnes tarjoaa hyvän tulonlähteen. Ja nautintoa, jonka veroista Vera ei ole ennen kokenut.

"Meidän tehtävämme on antaa tuli takaisin ihmiskunnalle."

Yhteiskunta on sotilaallisen kurinalainen, tiukasti valvottu ja taantunut. Matkapuhelimia ei tunneta, ei tietoverkkoja, ei sukupuolten tasa-arvoa. Koska nautintoaineet on kielletty, ehkä siksi aistit kehittyvät eri tavoin kuin meillä: ainakin Vera on hajuaistiltaan ylivertainen, joka tunnistaa ympäristönsä tunteet ja olotilat tuoksuina. Hänestä kehittyy myös ylivertainen connoisseur, chilin laadun arvioija.

Pääosin tarinaa kertoo Vanna itse, välillä äänessä on Jare. Mukana on myös asiakirjoja ja lainauksia muun muuassa Nykysuomen sanakirjasta ja muista teoksista tuomassa kirjaan dokumentaarista otetta. Tekstilajien vaihtelu toimii mainiosti; se koukuttaa lukijaa, tehostaa tarinan vaikutusta ja selittää faktoja. Erilaisista elementeistä huolimatta kirja on hallittu kokonaisuus, jota ei ole vaikea lukea, päinvastoin; Sinisalon taidokasta tekstiä ahmii kyltymättömänä kuin addikti ainakin.

Auringon ydin on puhdasta scifiä, aitoa tavaraa, joka kumartaa kauniisti scifin klassikoille, samoin alkukansallemme luonnonuskoineen ja shamaaneineen. Sinisalo solmii ne fiksusti tähän aikaan, jossa terveysvalistus jyrää ja ulkonäkö syrjäyttää älykkyyden. Tarina tarjoaa jännityksen lisäksi ajateltavaa ja monta riemukasta hetkeä kirjailijan nokkelien oivallusten myötä.

En voinut lukea kirjaa yhteen putkeen, savua alkoi tulla korvista liikaa. Teksti vie vääjäämättömän säälimättömästi kuumottaviin tunnelmiin. Aivojen jäähdyttyä hetken saattoi tarinan kurkistella loppuun saakka. Nautin - noin miljoonan scovillen edestä.

Kenelle? Scifin rakastajille, terveysintoilijoille, ihmiskunnan tulevaisuutta miettiville hyvän fiktion ystäville.

Muualla: Hieno analyysi Kannesta kanteen, sivuista sivuille -blogissa. Mari A sanoo kirjaa Sinisalon parhaaksi esikoisen jälkeen, ja tähän on helppo yhtyä. Villasukka kirjahyllyssä vaikuttui, Kirjasfäärissä huudetaan bravota.

Nainen katolla

Maija Vilkkumaan laululyriikkaa olen aina ihaillut, joten tottahan piti tutkia, miten sananasettelu taipuu proosan muotoon kokonaiseksi kirjaksi asti.

Nainen katolla on kunnianhimoinen esikoiskirja; se pyrkii yhdistämään kokonaisen sukupolven kokemuksia ja elämäntarinoita, ja - näin tulkitsen - jotenkin selittämään, missä nyt nelikymppisenä, kirjailijan ikäisenä, ollaan ja mistä tähän on tultu. Tuossa iässä monelle herää vastustamaton halu miettiä uranvalintojen tai parinmuodostamisen onnistumista,  eikä Vilkkkumaa ole poikkeus, tai eivät ainakaan hänen henkilönsä. Pitää saada selityksiä, taustaa johon nojata, jotta pystyy jatkamaan eteenpäin, kun niin sanotusti takaseinä alkaa häämöttää. Eikä siinä mitään pahaa. Mainoslieve väittää kirjaa kertomukseksi 2010-luvun Suomesta. Lisäisin: 70-luvulla syntyneiden näkökulmasta.

Mainoslause on hämäävä siksikin, että kirjassa vietetään yllättävän paljon aikaa aikaisemmilla, kaukaisilla vuosikymmenillä - muistelua on paljon. Mainitaan toki macaronit, iPadit ja Karl Ove Knausgård. Mutta myös Hanoi Rocksit, Berliinin muurin murtuminen ja C-kasetit. Muun muassa.

Päähenkilöitä on useita, mutta pääpäähenkilö on Silja, kahden lapsen tuulipukuinen lähiöäiti, joka hätkähtää olevansa "sellainen, josta kaikki muut ajattelevat: tuon aika on ohi. Tuon särmä, kiihko, tuoreus on kadonnut tanakkaan keskivartaloon".  Ja kuitenkin hänellä oli lupaava menneisyys: kaverinsa Tessun kanssa tyttöduo, jonka piti valloittaa maailma. Valloitus tyssäsi nolosti - suomalaisen musiikkiviennin tuttu tarina - ja nyt turhautuneena kotiäitinä Silja tarvitsee jotain omaa. Hän lähtee työväenopiston kirjoituskurssille.

Siljan miehellä Harrilla on pelifirma, pitkät työpäivät ja kaikenlaisia sutinoita. Kuten Linda, parikymppinen häärääjä, stand-up-koomikko ja rahapulainen toimittaja. Silja puolestaan ihastuu vakavaan, pohdiskelevaan Villeen, kirjoituskurssin vetäjään. Villen on vaikea kestää nykyaikaa,  mutta ei osaa päättää, onko hän "viiltävä nyky-yhteiskunnan kriitikko vai jämähtänyt menneisyyden mies." Ainakin hän inhoaa tuntemisen korvikkeita, kuten verkkohehkutusta, ja raivostuu kirjoitusvirheistä. Ville rakastaa vaimoaan Kaarinaa, joka juo liikaa viiniä ja ottaa liian pitkiä kylpyjä. Kaikki kokevat kiemuraisia suhteita ja päätöksenteon vaikeuksia. Etenkin Siljalle tilanne kärjistyy kovaksi paikaksi.

Lisäksi on transuja, Metallica, joogaa, kirjoittamista, kuoharia - niin, ja Leila Hakkarainen,  juorutoimittajatäti, joka pitää ah-niin-elämänmyönteistä, koukeroisella fontilla ja runsailla hymiöillä koristeltua blogia, jossa antaa sivistyneitä vinkkejä samppanjatastingeista ja taide-elämyksistä. Haha, hän oli minusta hauskin hahmoista. Ja ironiasta huolimatta, hän osasi hommansa toimittajana. Hetken lapsi Linda taas jäi vieraimmaksi, hänen motiivejaan ja sähellystään minun oli vaikein ymmärtää.

Kirja on moniääninen sekametelisoppa, mutta viihdyin sen kanssa mainiosti eikä hetkeäkään tehnyt mieli jättää kesken. Henkilöiden perusahdistuksista huolimatta kokonaisuus huvittaa ja usein naurattaa, ja eri ilmiöiden noteerauksillaan ja ironiapistoillaan pitää mielenkiinnon yllä. Tosin ei kirjasta mitään mieleen jäänyt, opus piti selata tätä kirjoitusta varten uudestaan läpi, vaikka lukemisesta on vain pari päivää. Kuten levyillä on aina täytebiisejä, tämäkin tarjoaa jonkin verran turhaa tavaraa, mutta mukavan ryöppyävä esikoinen on. Teksti on sujuvaa, kiihkeää ja henkilöiltään uskottavaa. Vaikkei tätä ihan arkirealismiksi voi sanoa. Mikä olisi oikea lajityyppi - se pitäisi varmaan etsiä musiikin puolelta. Suomirockia ainakin?

Muualla: Linneaa ei tarina kantanut ihastukseen asti, Maijan mielestä se kannattaa kokea. Hänellä ja Lukutoukalla on päinvastaiset suosikki- ja inhokkihenkilöt kuin minulla. Anni ei pitkästynyt.

Maija Vilkkumaa: Nainen katolla. Kaiku Books 2013.

Lumilapsi

Lumilapsen tarina on kahminut palkintoja maailmalla. Bazar nappasi sen Suomeen ja hyvä niin, että saimme sen tänne, vaikka moni oli ehtinyt lukea alkuperäisversion. Satu lumesta syntyneestä lapsesta perustuu vanhaan tarinaan, joka on esiintynyt ainakin venäläisessä satuperinteessä. Näin kerrotaan kirjassa, jonka päähenkilöt Jack ja Mabel asuvat Alaskassa viime vuosisadan alussa.

He ovat uudisraivaajia, jotka ovat päättäneet luoda itselleen elämän Alaskan rankoissa olosuhteissa, vapaina ja luonnosta nauttivina. He ovat osansa valinneet itse, eivät olosuhteiden uhreja. Yksi suuri suru heillä on: heillä ei ole lasta. Mutta kuinka ollakaan, pariskunnan rakennettua pihalleen lumitytön heidän elämäänsä ilmaantyy taianomaisesti pieni tyttö metsästä. Onko tyttö haavetta vai totta?

Jack ja Mabel ovat fiksuja ihmisiä, ja rakastavat toisiaan. He eivät kaihda työtä, vaan ovat selviytyjäluonteita, kekseliäitä ja osaavia, kuten alkeellisissa olosuhteissa tarvitaan. Tytön outo ilmestyminen pelottaa - etenkin Jack on huolissaan Mabelin mielenterveyden puolesta - mutta on suuri ilo. Tyttö, Faina, käy harvoin eikä koskaan viivy kauan, mutta valtaa pariskunnan ajatukset, tuo heille sisältöä ja tarkoitusta tekemiseen.

Pakkanen ja lumi, Alaskan korkeat vuoret ja kirkkaat vedet väikkyvät lukijan silmissä. Maaginen tarina vie lukijan mukaan palelevia varpaita myöten. Alussa en ollut tyytyväinen suomennokseen: sisäinen oikolukijani tarttui punakynään ja arvailin monessa kohtaa, mitä alkuperäisteksti mahtaisi olla, mutta joko totuin tyyliin tai teksti alkoi kulkea sujuvammin, koska tarinan edetessä en moisia ehtinyt miettiä. Mukaansatempaavan elävästi kirjailija kuvaa karua elämää metsästyksineen, viljelyineen ja tytön yllättävine vierailuineen. Jopa Mabelin asu, ainainen pitkä hame, mietitytti: miten ihmeessä nainen pärjäsi peltotöissä ja lumikinoksissa tuon ajan vaatekappaleissa? Taustaa ja todellisuuspohjaa henkilöille loi Mabelin kirjeenvaihto sisarensa Adan kanssa, tästä pidin.

Koko ajan ollaan perusasioiden, elämän ja kuoleman kysymysten äärellä: riittääkö ruoka, hyökkäävätkö villieläimet, pettääkö jää metsästäjän jalan alta? Miten tyttö, Faina, selviää yksin luonnossa? Miksei hän viihdy sisällä lämpimässä?

Kukaan muu ei Jackin ja Mabelin lisäksi moneen vuoteen usko lumitytön olemassaoloon, eivät edes naapurit, joilta pariskunta saa apua, kun Jack loukkaantuu eikä pysty peltotöihin. Etenkin naapuriperheen nuorimmasta pojasta, Garrettista, tulee heille läheinen. Eikä Faina enää voi eikä halua piilotella. Pikkuhiljaa hänestä tulee näkyvä myös muille.

Faina on se lapsi, jota Jack ja Mabel eivät saaneet. Mutta kuinka todellinen ja pysyvä perheenjäsen hän on, se jää lukijan harkittavaksi. Faina ei ole samanlainen kuin muut. Ei (ehkä) satua, mutta erilainen. Satumaisesti hän kuitenkin osuu juuri Jackin ja Mabelin luo, ja lukija saa jännittää, riittääkö heidän tarjoamansa rakkaus kiinnittämään hänet osaksi perhettä. Vai onko hän osa luontoa, jossa hän on oppinut selviämään?

Surullisen kaunis tarina. Alaska toi mieleen Jack Londonin, joka mainittiinkin kirjassa - Mabel on lukenut nainen. Viihdyin tarinan kanssa, vaikka se alakulon jättikin, ja hienoisen haikeuden. Voi kunpa ja miksi ei. Mutta saduissa voi tapahtua mitä vain.

"Mabel oli usein miettinyt Adan sanoja siitä, että tarinoihin voisi keksiä uusia loppuja, että voisi valita ilon surun sijasta. Viime vuosina hän oli todennut, että hänen siskonsa oli ollut osittain väärässä. Kärsimykselle, kuolemalle ja menetykselle ei mahtanut mitään. Silti Ada oli kirjoittanut ilosta täysin paikkansapitävästi. Kun hän seisoo sinun edessäsi pitkine, paljaine raajoineen mystisesti hymyillen, sinun täytyy syleillä häntä vielä kun voit."

Kiinnitin kirjaan alunperin huomiota minulle erikoisesta syystä: sen kannen takia. Nimittäin kuva puunrunkoineen muistuttaa Nälkävuosi-kirjan Elina Warstan upeaa kantta. Suomalaisen Lumilapsen kannessa on kuulemma alkuperäinen kuva, joten koska molemmat kirjat ilmestyivät 2012, suunnittelijat ovat olleet samoihin aikoihin samoissa tunnelmissa, puunrunko, lumi ja lapsi -teemassa.

Kenelle? Satujen ystäville, luonnonmystiikasta nauttiville, niille, jotka tietävät, ettei kaikkea voi selittää.

Muualla: Kirjakirppu ihastui mutta pettyi lopussa, Lukuisan Laura huokaili ihastuksesta, Elegia piti mutta...

Eowyn Ivey: Lumilapsi. Bazar 2013. Suomennos Marja Helanen.

Unelmansieppaaja

Esikoiskirjailija Pasi Pekkola ottaa kirjoittamisen vakavasti. Kirjan julkaisullaan hän siten sieppasi yhden oman unelmansa, mutta kirja kertoo muista. Ei kuitenkaan liene yllätys, että koripalloa ikänsä harrastanut ja ammatikseenkin pelannut mies kertoo tarinaa, johon urheilu liittyy vahvasti.

Tapio on entinen ammattikoripalloilija, jolla ei mene hyvin. Hän on ajautunut kaljakapakan vakioasiakkaaksi, joka ei näe elämässään muuta kuin entisen loistavan menneisyytensä. Menneisyyteen kuuluu myös tyttöystävä Jonna ja lapsi, jota Jonna odotti, kun nuorten tiet erosivat. Tapio ei halua ajatella asiaa, ei edes lasta, jota hän ei ole koskaan nähnyt. Miestä pelottaa vastuu.

Myös Aki urheilee: hän on vaatimattomista olosuhteista kasvanut mies, joka purkaa turhautumisensa ja arvottomuuden tunteensa hurjaan painonnostoon. Hän haluaa olla paras edes jossain. Ja saada himoitsemansa naisen.

Kolmas tarinaa kertova henkilö on Roosa. Roosan ura metronkuljettajana katkeaa, kun hänen ohjaamansa junan eteen hyppää mies Kampin asemalla. Itsemurhan tekijä on Ville Siikala, nuori kirjailijalupaus, Tapion paras ystävä lapsuusvuosilta. Roosa ei saa miestä mielestään, vaikka ehti nähdä tämän vain muutaman sekunnin verran ennen törmäystä. Hän haluaa selvittää syyt itsemurhan taustalla, jotta saisi itselleen rauhan ja synninpäästön. Siikalan taustoja selvitellessään hän tutustuu Tapioon. Myös Aki liittyy kuvioon niin Siikalan kuin Tapionkin kautta, mikä jännittävästi kiertyy esiin kirjan edetessä.

Pekkola on kertonut Siikalan hahmon perustuvan todellisuuteen. Harri Sirolan itsemurha 2001 teki nuoreen poikaan suuren vaikutuksen: miten niin lahjakas ihminen päätyy tällaiseen ratkaisuun?  Siikalan mielenterveysongelmat nousevat tarinaan vahvasti, kun Roosa tutustuu mieheen niin tämän kirjojen kuin haltuunsa saaman Siikalan muistikirjan ja Tapion muistojen avulla.

Kirjassa käsitellään useita teemoja, joita ovat urheilun lisäksi mielenterveys, selviytyminen ja kirjallisuus. Isoja asioita, joiden yhdistäminen ei tunnu aivan luontevalta, vaikka ne tarinassa limittyvätkin. Niin urheilu kuin taide saattavat viedä mennessään - joko selviytymiskeinoina tai tuhoajina, antaa Pekkola ymmärtää.

Teksti on suoraviivaista ja selkeää, eikä yritäkään olla muuta kuin mitä on, siitä pisteitä. Välillä junnataan miesten urheilumietteissä turhan pitkään, teki mieli hyppiä kohtia yli. Henkilöt ovat tosia mutta melko yksioikoisia, etenkin Tapio ja Aki. Heistä ei juuri löydy syvyyttä tai yllätyksellisyyttä, mutta sitä enemmän hämmennystä siitä, miten pitäisi olla mies. Aika reppanoita. Roosallakin on vaikeuksia suunnan löytämisessä, vaikka hänen suuntansa on vastakkainen: kun miehet opettelevat huomaamaan muita ja nousemaan itsekeskeisyydestään, Roosan on opeteltava löytämään oma tahtonsa, havaitsemaan itse se, mikä hänelle on hyväksi, eikä antaa muiden (miesten) ohjailla.

Tarinassa haisee hiki ja testosteroni, ja häivähtää sairaalan hygieeninen puhdistusaine. Vertakin lentää - miesten maailmassa ollaan tiukasti. Siikalan ajatukset jäävät kaukaisiksi kaiuiksi menneestä, mutta Roosaa ne auttavat. Loppupuolelle kirjailija rakentaa perinteisen toiminnallisen huipennuksen ja sen jälkeisen "tasoittelun", jossa lankoja vedetään yhteen. Kaiken kaikkiaan kirjassa on paljon hyviä elementtejä, joiden sekoitus on hieman kulmikas eikä ainakaan minulle täysin sulava. Kannattaa silti tutustua uuteen kirjailijaan. Miesten pitääkin saada äänensä kuuluville, myös niiden reppanoiden, tai ehkä etenkin niiden. Kirjailija saa lukijan vakuuttuneeksi siitä, että tietää, mistä puhuu.

Muualla: Järjellä ja tunteella -blogin Susa sanoo kirjaa yllättävänkin rikkaaksi ja monipolviseksi tarinaksi. Kokonaisuus toimii ja romaanin kaari kantaa, sanoo Lumiomena. Sinisen linnan kirjaston Maria sanoo henkilöiden olevan vereslihalla.

Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja. Otava 2013.

Katso myös Pasi Pekkola: Lohikäärmeen värit

Kirahvin kaula

Saksa oli Helsingin Kirjamessujen teemamaa tänä vuonna. Valitettavasti en ehtinyt nähdä kirjailija Judith Schalanskyä messuilla, mutta tutustuin häneen näin perinteisesti, kirjan kautta.

Inge Lohmark on biologianopettaja entisessä Itä-Saksassa - josta muuten myös kirjailija on kotoisin. Pian käy selväksi Ingen luonteenlaatu. Hänen mielestään oppilaat ovat kauheita, kollegat tyhmiä, perheenjäsenet outoja ja naapurit epämiellyttäviä.

"Ylimmäinen periytymissääntö: jos lapset ovat hirveitä, olivat vanhemmat vielä hirveämpiä. Ominaisuudet jotka vasta huomaamattomasti hautuivat jälkeläisissä, näyttäytyivät niiden vanhemmissa täysin kehittyneinä."

Ei siis ihme, ettei hänellä ole läheisiä. Hänen miehensä uppoutuu strutsien kasvatukseen, tytär on kaikonnut maailmalle jo kauan sitten. Miten julmasti Inge arvioi niin oppilaitaan kuin työkavereitaankin, luonnonvalinnan tuloksia - se sekä naurattaa että kylmää lukijaa, joka ei voi olla miettimättä, miksi Inge on niin kova ja tuomitseva. Syitä voi etsiä tarinan sivulauseista, joissa sivutaan hänen lapsuuttaan.

Mutta on sentään jotain, mitä Inge ihailee: versokasvit. Järkkymättömät luonnonlait ja luonnon uusiutumis- ja selviytymiskyky ovat jotain, joihin hän voi luottaa, ja joista hän yrittää tiputella tiedonjyväsiä tomppeleiden oppilaidensa noukittaviksi. Tosin hän ei ole tyytyväinen nykyisiin kiiltäväkuvaisiin oppikirjoihin eikä edes opetussuunnitelmaan, vaan tykittää oppilasparoilleen elämän tosiasioita lehmänsiemennyksestä naiskromosomin hallitsevuuteen - asioita, joita hänestä on tärkeää tietää. Biologian ydintä.

"Ennen lapsista oli määrä kasvattaa edistyksellisiä ja rauhaarakastavia kansalaisia, nyt sitten vapaita. Niin kuin nyt vapaus mitään muuta olisi kuin välttämättömyyden tajuamista. Vapaa ei ollut kukaan. Ei ollut tarkoituskaan että olisi."

Saamme tästä käsityksen Ingen opettamistavasta. Se ei ole osallistava eikä ihmisläheinen. Itäsaksalainen ympäristö näyttäytyy tarinassa nukkavieruna ja vanhoillisena. Ingen tapaan, tekisi mieli sanoa.

"Näki yhä että tämä oli itäpuolta. Näkisi vielä viidenkymmennenkin vuoden kulutta. Suhteesta selviäminen vaatii kaksi kertaa niin kauan kuin sitä oli kestänyt."

Ingen marmatus alkaa huvittaa sitä enemmmän, mitä hurjemmiksi mietteet käyvät. Lopulta naurattaa kunnolla, kun tiukkaan, välillä suorastaan puisevan opettajamaiseen tekstiin tottuu. Lyhyet, jopa yksisanaiset lauset töksähtelevät sotilaallisesti peräkkäin. Hieman myös säälittää: pilkahdus inhimillisyyttä vilahtaa, kun Inge kiintyy erääseen oppilaaseensa. Mutta harmi kyllä, hän ei osaa käsitellä moista tunnetta, saati toimia sen pohjalta.

Kuvaako kirja vanhaa yhteiskuntarakennetta ja vanhoja oppeja, pilkkaako suorastaan? Ehkä. Ainakin kertoo erilaisesta maailmankuvasta, jossa tunnetta ei ole olemassa tai se kielletään.

Kirjan ulkoasu on tarkkaan harkittu ja kiinnostava: vanhanaikaiset kuvat saavat sen muistuttamaan vanhaa biologiankirjaa. Myös lukujen otsikoinnit ovat koulukirjamaiset. Kannen mukaan kyseessä on kehitysromaani - vitsi sekin, jos viitataan Ingeen. Se taitaa kuitenkin viitata Darwinin evoluutio-oppiin, Ingen kohdalla sosiaalidarwinismiin (viisastuin googlettamalla).

Ingen tylystä seurasta luopuu hymähdellen, päätään pudistellen ja hiukan helpottuneena. Hauska ja erilainen kirja, sekä idealtaan että toteukseltaan.

Muualla: Mari A varoittaa lukemasta kirjaa julkisessa liikennevälineessä. Hanna arvioi haikulla.

Judith Schalansky: Kirahvin kaula. Tammi 2013, Suomentanut Ilona Nykyri.

Säde

Miina Supiselta tietää odottaa raikkaan railakasta tekstiä, vaikka Liha tottelee kuria meni minulta ohi. Pidin perheen kuvausta hyvin surullisena, kunnes oivalsin muista arvioista, että tarkoitus oli humoristinen. Ai. En siis vain tajunnut.

Säde-kirjaan osasin siis jo suhtautua paremmin, ja hauska se onkin, persoonallisella otteella. Heti alkuun puhuu kuollut mies. Victor Allcock muistelee elämisen aikojaan Säteen kanssa ja samalla valottaa kirjan luonnetta. Hänen auringonsäteensä on nyt keski-ikäinen nainen ja vetää pientä lastaan ahkiossa keskellä lumimyrskyä.

"Kun Säteen poika kasvaa, Säde varmaan kertoo sille minusta. --- Mutta miten hän voisi kertoa lapselleen minusta, kun vain pieni osa siitä on lapsille sopivaa ja kaikki muu on sekavaa?"

Mutta itse tarinan alkuun. Vic on taloudeltaan luhistuvassa Kreikassa asuva brittiarkeologi, jonka vanha tuttu Voula Papadopoulos - nimestä huolimatta suomalainen - houkuttelee vetämään kaivauksia Suomeen. Uuden lähiön rakentamisen alta on pikaisesti tutkittava outoja kivilatomuksia. Vic muistaa erään opiskelijansa Englannissa, suomalaisen pikapanonsa, ja järjestää tytön, Säteen, apulaisekseen kaivausprojektiin. Säde suostuu mielellään, sillä hän on töitä vailla. Eikä hän seksiäkään välttele, kun tilaisuus tulee, ja Vicin kanssa se tulee. Vic ja Säde matkaavat tahoiltaan Voulan johtamaan Tiedon Akatemiaan jonnekin Itä-Helsingin liepeille, metsään metroradan tuntumaan.

Voula on perustanut yhteisön, Kahdeksaisen kultin, Akatemian yhteyteen. Metsäihmisiksi itseään kutsuva joukko uskoo "vanhoihin jumaliin, henkiin ja vainajien sieluihin eli olentoihin. Henkiä on joka paikassa ja nyt...ne ovat heränneet taas kaikkialla maailmassa." Näin kertoo A-studiossa eräs entinen jäsen. Metsäihmiset haluavat asua maalla, tehdä peltotöitä ja lähestyä henkimaailmaa ja sen muinaista viisautta.

"Kaupungeissa niistä [hengistä] tulee heikkoja tai vaarallisia. Yksinkertainen elämä luonnon lähellä on helpoin tapa olla henkien kanssa hyödyllisessä kontaktissa."

Uskonto taistelee tiede- ja rahauskoa vastaan. Se on kirjan näkyvä teema. Lisäksi tarinassa vilisee paljon muitakin pinnalla olevia asioita; niin Levänluhdan haudat, intuitiiviset kännykät ja Twitter, jopa supertrendikäs Asperger-tapaus on mukana. Hän on Antti, Säteen poikaystävä. Heidän suhteensa on avoin, eli kumpikin saa vapaasti naida ketä huvittaa. Antti edustaa Säteelle pysyvyyttä ja tapaa olla tarvittu, mutta myös Vicillä on paljon tarjottavaa.

Lukija saa jännittää monenlaista: pystyykö Säde hyppimään sängystä toiseen ilman isompia katastrofeja? Mitä kivilouhoksista löytyy? Onko henkiä olemassa? Ja dekkarityyppisesti: miten Victor kuolee? Säde on ateisti eikä hänestä tule metsäihmistäkään, joten sitä ei tarvitse jännätä. Mutta jos johonkin pitää uskoa:

"Ne hassun nimiset taruolennot, tontut ja henget. Eiväthän ne vastanneet Jeesusta, Säde ajatteli. Ne vastasivat markkinavoimia. Ne olivat näkymättömiä ja vaikeasti määriteltäviä, mutta aivan varmasti olemassa ja helvetin tärkeitä."

Kirja on mukavaa, usein hihityttävää joskin hämmentävää luettavaa, omaperäisen muotoilunsa, huumorinsa ja epäennalta-arvattavuutensa ansiosta. Aineksia on niin monenlaisia ja erikokoisia, ettei lukija ainakaan pitkästy; siinä hahmotellaan nuoren naisen kehityskertomusta, rakkaustarinaa ja elämänkatsomusoppia. Punaista lankaa on vaikea löytää, mutta aloin jopa miettiä, tarvitaanko sellaista aina, vai onko se turhan rajoittunutta lukemisen ajattelua. Ehkä kultainen säde korvaa punaisen langan? Säde hyppelehtii iloisesti tilanteesta toiseen ja ottaa sen, mitä miehet tarjoavat, mutta taitaa oppiakin jotain, ainakin vastuuta. Supinen on terävä kirjoittaja, jolla on taito viihdyttää ja jättää lukija hämmennyksen valtaan. Ehkä tarkoituksella, mutta tunne ei ole lukijasta pelkästään miellyttävä. Menikö minulta taas jotain ohi? Jopa Säde päähenkilön nimenä on hämmentävä - laittoihan Leena Lehtolainen sen jo aiemmin nimeksi kirjalleen, jossa Säde oli tappava.

Kansi on upean kaunis ja säteilevä; Elina Warstan työtä.

Muualla: Jori viihtyi kirjan parissa Kaiken voi lukea -blogissa;  Elämän krestomatiaa pitävä assyriologi ei ammattilaisena löytänyt kirjan huumoria, Kirjasfääri löysi salaviisautta ja Pisarassa naurettiin, mutta ei oltu ihan varmoja siitä, mikä on homman nimi.

Miina Supinen: Säde. WSOY 2013.