Marja Björk: Lainaa vain

Marja Björk on totisesti kirjailija, joka ei kaihda vaikeita aiheita. Esikoisromaani Posliini (2008) kertoo lasten hyväksikäytöstä, Poika (2013) sukupuolen vaihtamisesta. Välissä ilmestyi köyhistä oloista ponnistamista kuvaava Prole (2012) ja vuonna 2014 romaninaisten elämästä kertova Mustalaisäidin kehtolaulu.

Nyt ilmestynyt Lainaa vain palaa Prolen teemoihin. Eeva, tätinsä kasvattama köyhä tyttö maalta, saavuttaa unelmiensa etapin; hän pääsee opiskelemaan oikeustieteelliseen ja muuttaa Helsinkiin. Anja-täti pyörittää Mikkelin Visulahdessa baaria, jonka pidossa Eeva edelleen auttaa, näppärä ja taitava kun on, niin baarityöntekijänä kuin paperihommien hoitajana. Tytön taitavuus talousasioissa havaitaan myös pankissa, jonne hän pääsee töihin, lainojen pariin.

Topakka tyttö, sanoisi äitini. Eeva tietää, mitä tahtoo, eikä jää kieriskelemään itsesääliin, vaikka oppii sanan perhe vasta isona. Tulevaisuudenkuva urbaanista, mukavuuksista nauttivasta uranaiseudesta menee uusiksi, kun Eeva rakastuu kotikylän taiteilijaan, komeaan Sakariin. Yksi haaveista, oma perhe, on askelta lähempänä.

Björk on vahva ja tumma kertoja. Hän ei käsittele aiheitaan silkkihuivia hypistellen, vaan vyöryttää tekstiin hengästyttävästi voimakkaita tunnelmia ja kaunistelematonta kuvausta. Hienostelematon, todenmakuinen ote jatkuu tässäkin, mutta uutena, ainakin minut yllättävänä elementtinä mukana on myös huumoria; keveyttä, joita aiemmin lukemissani en muista nähneeni. Täytyy myöntää, että se helpottaa lukijan työtä! Antaa enemmän tilaa hengittää ja tekee kirjasta aiempia "romaanimaisemman", pakahduttavan ja päällevyöryvän ahdistustarinan sijasta. Lähenee valtavirtaa seestymällä, vaikka oma tyyli säilyy. Ei Eevalla silti helppoa ole.

Kirja on erään sukupolven ja aikakauden kuvaus; se on lähellä omaani, joten tunnistan ilmiöitä. Maaltamuutot, talojen rapistumiset. Ja etenkin kasinotalous, pankkien holtiton lainananto 1980-luvulla, jota Eevakin ihmettelee. Virkistävää on muuten lukea suomalaisesta arjesta muualla kuin isoimmissa kaupungeissa, itäisessä Suomessa. Vaikka Eeva asuu välillä Helsingissä, myös Mikkelin kupeessa, Kuhmossa ja Kolilla liikutaan.

Kenelle: Suomalaisuuden ystäville, hienostelematonta hakevalle, realismia kaipaavalle, lamaa ja siihen johtanutta aikaa muisteleville.

Muualla: "Marja Björkin kirjat ovat kiinnostavia, sillä niissä eletään köyhien ihmisten elämää toimeentulon rajamailla ja sen alapuolella yhteiskunnan avun varassa", sanoo Kirjasähkökäyrä. "Loistava ja erittäin todentuntuinen kuvaus lama-Suomesta", sanoo Kirja vieköön. "Puutteistaan huolimatta vahva teos", todetaan Piippuhyllyllä.

Marja Björk: Lainaa vain. Like 2016.

Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Albania, maaseutu. Neljäntoista vanha Bujar käy koulua, kuuntelee Kosovosssa syntyneen isänsä tarinoita menneistä, urheista albaaneista ja siitä, mikä on tärkeintä: suvun kunnia.

"Ja minä ymmärsin, että minun isäni oli valehtelija, kuten kaikki tarinankertojat, ja että isäni tarinoissa puhui jumalan puute, suuruudenhulluus joka syntyy elämän päättymisen pelosta joka taas taas ravintonla ihmisen syvimmästä tunteesta, tahdosta tulla kuolemattomaksi."

Perheen elämä mullistuu, kun isä kuolee. Levottomat poliittiset olot kasvattamat levottomia lapsia. Ja nälkäisiä, jotka tekevät leivänpalasta mitä vain. Sisar katoaa, äiti "oli levittäytynyt sängylle kuin revennyt jauhopussi."

Onko ihme, jos Bujar suostuu lähtemään, kun paras ystävä Agim sitä ehdottaa. Jossain on pakko olla parempaa. Ei Tiranalla, ei koko maalla ei ollut heille tarjota mitään hyvää. Pojat päättivät lähteä Eurooppaan eivätkä olla enää albaaneja.

"Jos ei halua kertoa itsestään kenellekään mitään, ja jos eniten haluaa unohtaa mistä on tullut, pestä sen pois kuin lian leualta ja saada jotain muuta tilalle? Millaisia vaihtoehtoja silloin on?

Poika matkustaa Italiaan, Espanjaan, Saksaan. "Saksalaiset ovat älykkäämpiä ja sivistyneempiä kuin italialaiset. Heitä kiinnostaa se, missä olen ja minne olen menossa..." toisin kuin italialaiset, jotka utelevat menneistä.

Hän on aina eri ihminen, vaihtaa taustaa, nimeä ja sukupuolta - identiteetti on kateissa, kaikilta osin. Transsukupuolisuus ei ole vielä tunnustettu ilmiö. Agim on poissa; lopulta poika, nyt jo nuori mies, päätyy New Yorkin kautta Helsinkiin. Mikä outo kansa, kaikessa hyvinvoinnissaan! Hän tapaa Tanjan. Tanja on alunperin Tom, ja hän ymmärtää. Ja rakastaa. Mutta mies ei, ja senkin Tanja ymmärtää. Tavallaan.

"Olen kuullut sanottavan, että ihminen näkee koko elämänsä kuvan ennen kuolemaansa, mutta yrittäessäni miettiä hetkeä ennen törmäystä mieleeni ei tule yhtäkään kuvaa, jonka olisin nähnyt, ei ainuttakaan hetkeä jonka haluaisin elää uudelleen, ei yhtäkään ihmistä joka poismenoani jäisi suremaan."

Helsingissä mies osallistuu tv:n kykykilpailuun, transnaisena. Tarvitaanko tosi-tv, jotta hän voi oikeasti olla olemassa? Mikä surullinen ironia. Mutta riittääkö sekään?

Todella rankka ja synkeä tarina identiteetin etsinnästä, eheyden ja rauhan puuttumisesta, yksinäisyydestä, jota on mahdoton murtaa. Kirjailija kertoo tarinan kiihkeästi ja kauniisti, mutta jotain jää puuttumaan: en liikuttunut, vaikka vaikutuin; synkistyin, mutten surrut. Mitä näin äärimmäinen toiseuden ja yksinäisyyden kuvaus muistuttaa - Orlando yhden elämän aikana? Pitäisitkö päähenkilöstä, tai ymmärtäisitkö tarinan lukemisen verran? Molempiin vastaan kieltävästi, sillä miten minä voisin, omalla taustallani? Mutta enkö juuri siksi lue, että oppisin?

Statovci osaa kirjoittaa, kuten jo edellisestä kirjasta huomasimme. Tiranan sydän on täysi ja lujaksi rakennettu. Kehen se iskee, uskon iskevän lujaa. Minua se enemmän kosketti olkapäälle ja jätti mustan tuntemuksen. Kaunis teksti saa puolelleen, ja se sisältää paljon painavaa asiaa, kuten poikien kehityskertomus, albaanien taustan kuvaus ja eurooppalaisuuden opetus: maiden rajat eivät ole kansojen rajoja. Eivätkä miehen ja naisen rajat ole oppikirjaan piirrettyjä.

Hieno, ajattelemaan pakottava ja vaativa kirja, joka on tiiviin vakava paketti kaikessa kovuudessaan ja julmuudessaan. Jonka luulen antavan vain kalpean kuvan todellisesta kovuudesta ja julmuudesta, jota halveksituiksi ja tunnustamattomiksi syntyperänsä tai minuutensa vuoksi itsensä kokevat.

Kenelle: Nirsoille lukijoille, eurooppalaisuudesta innostuville, kovuutta sietäville, sukupuoli-identiteettiään vahvistaville, vakavaa kestäville.

Muualla: Synkkä ja tiukka nykymaailman nomadiromaani, sanoo Tuijata. Laskelmoitu, suunniteltu, loistava lukupiirikirja, miettii Kirjapolkuni bleue. Kiehtova kirja, tuumaa Kirsin Book Club, joka osaa arvioida tarkasti mutta rennosti. Omppu näki kirjan transseksuaalisuuden keskeisempänä teemana kuin minä, joka haahuilin muuallakin. Kaisa-Reetan ajatukset pyörähtivät ympäri, ja hän kiittää. Kirjasähkökäyrän Mai kuvaa kirjaa moderniksi patsaaksi, jota ei ymmärrä, mutta jota voi tarkastella eri näkökulmista (löysin Main jutusta ihan uusia sellaisia!),

Pajtim Statovci: Tiranan sydän. Otava 2016.

Kirjamessut! Kirjamessujen lippuarvonta! Ihan pian!

Enää 15 yötä kirjamessuihin Helsingissä! Nyt on paras aika fiilistellä ja suunnitella
vuoden kohokohtaa: millaiset kengät kannattaa messuolosuhteisiin laittaa? Reppu, kassi vai käsilaukku? Menenkö kaikkina päivinä vai vain toisina? Ja ennen kaikkea: mitä haluan siellä nähdä ja kokea?

Haluan nähdä mahdollisimman paljon kirjailija- ja asiantuntijahaastatteluja: etenkin niiden, joita en tunne tai joita ei muuten näe. Pohjoismaisen kirjallisuuden teeman myötä mukana on muun muassa Linn Ullmann, ehdottomasti listalle! Hän esiintyy perjantaina ja lauantaina. Ja tietysti kotimaiset suosikit. Sekä ne asiantuntijat, jotka puhuvat ajan ilmiöistä, kirja-alasta tai bisneksestä: viimemainittu on uutuus tänä vuonna. Torstain bisnesaamupäivässä klo 10 - 12 tarjotaan talousaiheita. Talous ja moraali -keskustelu klo 10 kiinnostaa: "Onko inhimillinen yrityselämä mahdollista? Voiko yksilön menestys tuottaa myös yhteistä hyvää?"

Sen jälkeen voisin moikata Inaa Kirjakahvilassa klo 10.30. Klo 11 ovat viralliset avajaiset, joita en ole tainnut seurata kertaakaan, olisiko jo aika? Jari Tervo avaa, messujohtaja Jan Erola juontaa. Kovasti kiinnostaa Rakkaudesta kirjaan -palkinto, jonka myöntävät kirjailijat alan vaikuttajalle.

Mutta hups, samaan aikaan, klo 10.15, on Sirpa Kähkösen lukupiiri! Olen siellä kirjabloggaajana, eli kirjoitan jutun tapahtumasta. Lukupiirit pidetään auditoriossa, ja sinne pääsee messulipulla ja mielellään ilmoittautumalla etukäteen. Yleensä paikkoja on jäljellä vielä piirin alkaessakin, joten rohkeasti vain kuikuilemaan jos kiinnostaa: nouset vain yhdet raput pääsisäänkäynnin oikealta puolelta, ja auditorio on heti oikealla. Helppoa - ja pääset kuulemaan lempikirjailijaasi livenä tunnin ajan, saat kysyä askarruttavia asioita tai vain nauttia toisten keskustelusta. Mukaan on aina värvätty porukka, joka pitää juttua yllä joka tapauksessa. Sopii siis sekä seuraileville että aktiivisille! Ja lopuksi voit käydä hakemassa nimmarin tai vaikka kättelemässä ja kiittämässä. Vuorovaikutteisuutta yleisön ja lukijan välillä parhaimmillaan, sanoisin. Haastattelut messuhallissa ovat mainioita, mutta tästä puuttuu taustahälinä ja tungos, ja asiaan syvennytään pidemmälti, tunnin verran tai ylikin.

Torstaille olen merkannut kymmenkunta tärppiä, sivistyskeskustelusta JVG:n esittäymiseen. Ja Eppu Normaali klo 17: tämän sukupolven ihminen ei voine välttää! Pekka Hiltunen puhuu Onnista klo 18.

Perjantaina päivystän pari tuntia bloggajien yhteisellä ständillä: Boknäsin osastolla 6t139, tulkaa moikkaamaan! (kuva viime vuodelta, Hemulin kirjahyllyn Hemuli vasemmalla). Päivystämme pe-su ja jaamme auliisti lukuvinkkejä. Himolukijat tietävät joka genrestä jotain, joten jos et oikein tiedä, mitä kannattaisi lukea, me ehdotamme! Seuraa fb:n avointa sivua Kotimaiset kirjablogit, #kirjabloggaritmessuilla

Pe klo 12.30 kertovat kääntäjät työstään,"Kääntäjät kulttuurin välittäjinä" Kirjakahvilassa, ja aihe kiehtoo minua joka vuosi. Iltapäivällä kahdelta Ainossa esittäytyy seitsemän esikoiskirjailijaa, muun muassa hienot debytoijat Minna Rytisalo ja Soile Pohjalainen. Ja hei, kolmelta Aleksis Kivessä Sirpa Kähkönen! Siitä ehtisi puoli neljäksi KirjaKallioon - lukiolaisten osastolle - kuulemaan karismaattisen Mooses Mentulan kertovan kirjastaan Jääkausi.

Vai olisiko sittenkin samaan aikaan kuultava keskustelu siitä, ovatko esseen kertoja ja sen kirjoittaja sama henkilö? Entä romaanin? Kyllä, arvasit oikein: Tommi Melender. Hän keskustelee Jukka Laajarinteen kanssa. Perjantaina esiintyy myös Antti Heikkinen (klo 18.30 Katri Vala) uudella Matkamies maan -kirjallaan, jota en ole ehtinyt vielä lukea, samoin Marja Björk (klo 17 Katri Vala). Ja pitäisikö nyt mainita Cheek, joka aiheuttanee kaaoksen klo 18 Aleksis Kivi -lavalla. Fanitusta luvassa, enemmän ehkä muilla kuin kirjallisilla ansioilla. Ilmiö on silti kiehtova.

Lauantaina aloitan bloggaajana klo 10.15 lukupiirissä, jossa käsittelyssä on Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen Nainen parvekkeella. Kirsin Book Club on aiheeseen johdattava lukupiiri. Tulkaa mukaan, paikkoja on vielä! Juttu viime vuoden lukupiiristäni, jossa kirjailija oli Jari Tervo.

Chick-lit-kirjallisuuden tausta Hilja Valtosineen jne. kiinnostaisi klo 11 Takauma-lavalla, klo 11.30 ovat Aleksis Kivessä Jari Sillanpää ja Mari Koppinen. Ehkä moikkaan heitä, kun tuli kirjakin luettua. Samaan aikaan Takaumassa tosin olisi Anna-Kaari Hakkarainen Kristallipalatseineen, jota juuri aloittelen ihastuneena. Klo 12.30 on Kullervossa Paransson kirjallisuuskeskustelu, olisi ehdoton kuulla! Suuntia meiltä ja muualta, lupaa ohjelma. Kahdelta Katri Vala -lavalla on Klas Östergren Twisteineen, hänetkin pitäisi nähdä, samoin Veera Salmi neljältä Tarinassa jututtamassa 9 - 13-vuotiaita lukijoitaan. Varmasti mahtavan hellyttävä keskustelu.

Sunnuntaina tuskin jaksan enää paikalle, mutta jos jaksaisin, menisi kuulemaan Terhi Rannelaa klo 11 Mika Waltariin. Frau on upea kirja! Samoin Minna Eväsojan Melkein geisha - ja eikä, tasan samaan aikaan, Katri Vala -lavalla. Klo 11.30 Minna Canth -lavalla iki-ihana Hannu Mäkelä, jälleen uuden muistelmakirjansa myötä (se lukulistalle, tässä edellinen). Pirkko Saisio. HS:n esikoiset. Suuret suomalaiset rakkauskertomukset. Ja niin paljon muuta herkullista, että bloggari alkaa jo väsyä pelkästä listauksesta. Nähtäväksi ja raportoitavaksi jää, mitä oikeasti tuli koettua.

Niin, kokemus, jota odotan: ei vain juoksemista ohjelmasta toiseen, vaan euforiaa, kuten aina. Täydellistä heittäytymistä kirjalliseen maailmaan, muita arjen asioita miettimättä, leijuntaa tarinoissa, teksteissä, sanomisen taidossa - silkkaa nautintoa. Eikä sitä vähennä edes jalkojen kivistys.

Ruotsinkielisiä kiinnostanee Norden-ohjelma. Ja kaikkia divaripuoli, joka on aarreaitta, vaikka korskein messuhinnoin. Kiinnostavia ovat tarjoukset ja pienet ständit, joissa on kustantamoja tai kirjoja, joista ei ole ikinä kuullutkaan. Isojen kustantamojen kirjat näkee kirjakaupoissakin, mutta osastot ovat näkyviä ja houkuttelevia esiintyjineen ja kirjailijatapaamisineen. On mahtavaa saada tekijän omistuskirjoitus, itselle tai etenkin lahjaksi, toimii hyvin yllätyksenä, olen todennut.

Meillä kirjabloggareilla on tässä pieni etulyöntiasema; monet kustantamot kutsuvat meitä erikseen tutustumaan kirjoihin ja kirjailijoihin messuilla, mistä suuri kiitos. Yksi tärkeä messujen pointti onkin blogiystävien tapaaminen. Koska meitä on ympäri maata, harvoin tapaa kollegoita suuremmin joukoin kuin messuilla. Verkossa pidämme tiiviisti yhteyttä noin puolentoista sadan bloggarin kesken ja järkkäämme muun muassa lukuhaasteita ja vuosittaiset lukijoiden valinnat parhaiksi kirjoiksi eri kategorioissa, kuten Blogistanian Finlandia.

Messuohjelman painettuna voi tilata täältä. Verkossakin se on, mutta hankalassa ja hitaasti luettavassa muodossa. Kärsimättömälle messuvieraalle se ei riitä. Verkossa on myös ohjelmatyökalu, jolla voi merkitä suosikkinsa tulostetettavaksi, tosin en tullut tutuksi sen sielunelämän kanssa ensimmäisen puolen tunnin harjoittelulla: merkinnät olivat vääriä ja niitä tuntui tulevan ja häviävän omia aikojaan. Ehkä se kehittyy, ehkä taitoni ovat kehnot tai ohjelmistoni vanhat, en tiedä. Kirjoitan luetteloni itse, kuten aiemminkin. Koska näin tärkeässä asiassa en ota riskiä.

Ohjelma elää ja muuttuu, muttei se haittaa - pääasia, että pääsee hekumoimaan aiheiden parissa. Ja näkemään sen koko mahtavan laajan tarjonnan, joista pitäisi yrittää valita haluamansa. Kuten kirjabloggarikollega totesi: "Enää tarvitsee vain monistaa itsensä!"

Arvon kaksi kertaa kaksi päivälippua kirjamessuille, eli kaksi voittajaa saa kaksi lippua, itselle ja kaverille. Osallistu kommentoimalla siitä, mitä odotat kirjamessuilta. Julkaisen voittajat viikon kuluttua, pe 21.10. Onnea arvontaan ja nähdään messuilla!

Claes Andersson: Hiljaiseloa Meilahdessa. Oton elämä 2.

Pitkästä aikaa tapaamme iäkkään Oton, jonka elämään saimme tutustua jo Oton elämä ykkösessä vuonna 2011. Nautin suuresti Anderssonin teksteistä: älykkyydessään ja inhimillisyydessään ne ovat ajatteluttavia, hauskoja ja kauniita, mutta eivät ilman säröä, kuten ei Oton elämäkään.

Ja täysiä ne ovat: ensimmäisen noin neljäntoista sivun jälkeen ajattelin, mitä voi vielä tulla, sillä oli jo käsitelty niin paljon, kaikki? Oton lapsuus, perhe, harrastukset, kotikaupunki, pahimmat pelot, sotaa, rauhaa, itkua, naurua, muistoja, ystäviä, seksiä...

"Se mikä ei paisu kutistuu, se mikä ei kulje eteenpäin jähmettyy."

Teksti ainakin kulkee eteenpäin ja ajatukset juoksevat. Usein ne kulkevat kuolemaan, ja siihen, mitä sen jälkeen.

"Hän ajattelee kuolemaa kuin edessä olevaa matkaa paikkaan jossa ei ole aiemmin käynyt, autiota maata jonka kulttuuria, tapoja, kieltä hän ei tunne."

Mutta ei hän jää vain odottamaan ja vellomaan kuolemassa, vaikka jopa kokee sellaisen, sairaalassa. Oton ajattelu on avaraa. Pahuus ja epäoikeudenmukaisuus, maailman viha, typeryys ja julmuus suututtavat ja kauhistuttavat häntä. Pienistä rikkeistä lahdataan - tai ilman rikkeitäkin - kun suurimmat roistot pääsevät pälkähästä, jopa presidenteiksi ydinaseilla uhkailemaan tai veroparatiiseista nautiskelemaan.

Ystäviään hän ajattelee paljon. Kuten Albertia. Ja naisia, joita on rakastanut; rakkautta ylipäänsä, fyysistä puolta paljon. Sekä sitä, miksi halusi tulla kirjailijaksi - muistaa myös nolon episodin kustantamovierailustaan rahapulassa. Uraansa lääkärinä, jota hän tavallaan edelleen jatkaa, ainakin häntä pyydetään esitelmöimään, ainakin ikääntymisestä. Työnsä politiikassa hän on jo lopettanut, mielipiteitään ei.

Riivattukin Otto on, nimittäin Vladimir Putinin: hän nimittää tautiaan putinismiksi. Se ei ole miellyttävä tauti. Sekään, kuten eivät muutkaan fysiikassa tuntuvat vaivat, joista Otto kärsii. Tosin hän ei anna niiden häiritä kirjoittamistaan, taiteesta tai punaviinistä nauttimistaan enempää kuin on pakko. Otto listaa kirjailijasuosikkejaan, joihin kuuluu niin klassikkoja kuin nykykirjailijoita. Musiikki, se on tärkeää - ja jalkapallo. Kuten sanottu, aina ovat olemassa ajatukset, muistot ja nykyhetki, lapsenlapsissa tulevaisuus.

"Sen tarkoitus, että olemme, on että katoamme."

Vaikka Otto miettii rankkoja ja isoja aiheita, ei kirja ole rankka; se on myös täynnä lämpöä, ihmisrakkautta ja huumoria. Kuin lasillinen hyvää punaviiniä, jonka baarimikko kaataa harkitun suurpiirteisesti; ei millintarkasti, vaan vähän enemmän. Piripintaan. Nauttijalle jää hyvä mieli.

Kenelle: Kokeneen kirjailijan tekstistä nauttivalle, ajatuksista uteliaalle.

Claes Andersson: Hiljaiseloa Meilahdessa. Oton elämä 2. Suomennos Liisa Ryömä. WSOY 2016.

Meri Kuusisto: Toivo Pesän muistelmat

Toimitusjohtaja Toivo Pesä vannoo Saabin ja Sultanin nimeen, aina vain suuremman. Hän uhoaa ja uskoo itseensä, vankan kokemuksen voimin. Ammattimies, jolla on parhaan kaverinsa Sillin kanssa yhteinen pienimuotoinen äänieristykseen erikoistunut rakennusfirma.

Ikää alkaa kertyä, minkä Pesä huomaa nykypäivän naisten käytöstä ihmetellessään normi-illan ravintolakierroksella - ilmaiset drinksut eivät enää kelpaa - ja fysiikkakin vuosista muistuttaa. Outo sana, seksismi, herättää ihmetystä. Että anteeksi pitäisi pyytää!

"Marjattaakin läiskäsisin perseelle ja totesin, että kyllä sen ymmärtää, miksi Silliltä menohalut uupuu, kun on tollasta kokolihaa kotona tarjolla." 

Kuten Pesän thaimaalainen monitaitohieroja Kalliosta asiakkaistaan toteaa: "Niin kovin yksinäisiä. Luulevat että minulla on rakkaus."

Mutta kun Irmeli tilaa Pesän firmalta äänieristetyn kontin, alkaa kova kuori rakoilla. Irmeli on muuten terapeutti, sillä: "Terapiabisnes oli 2000-luvun alussa osoittautunut tuottoisaksi tavaksi olla yhtäaikaa inhimillinen ja menestynyt." Irmelillä ja Pesällä on monenlaista yhteistä; noin alkajaisiksi bisnestaju, työnteko ja selkeä asenne ihmisiin. Kyllä, siitä kehkeytyy jotain.

Kirja on loistava veto Kuusistolta, jolta hellyttävän ja koskettavan Amerikkalaisen jälkeen olisi odottanut jotain herkkää ja runollista: nyt hän istahtaa äijän rooliin ja kuvaa perusmiestä pahimmillaan, ehkä myös parhaimmillaan. Ymmärrys ja sympatia ovat edelleen läsnä: kaikkine puutteineen päähenkilö herättää miellyttävää hykerrystä ja jopa lämpimiä läikähdyksiä, esikoiskirjan tavoin. Vaikka henkilö on täysin päinvastaista laitaa! Ehkä laji on tarkoitettu parodiaksi - toisaalta teksti on siihen liian kilttiä, joten en usko - mutta kuvaus on raikasta ja nostaa esiin jotain ja jonkin ihmislajin, jota emme normaalisti halua tuntea tai edes ajatella. Vaikka kuinka perusnormi-cis-miehestä puhutaan. Onko se hyljeksitty, sukupuuttoon kuoleva laji? Missä viipyy mielenosoitus Kansalaistorilla? Tekeekö Kuusisto tärkeää lajinpelastus- ja dokumentointityötä?

Viihdyin ja nautin Kuusiston selkeästä, napakanluontevasta kielestä, joka ei sano turhaan (kuten ei cis-mieskään), mutta herättää paljon ajatuksia ja hymyilyttää. Kirjassa on todella paljon samaa kuin Kuusiston esikoisessa, herättää samoja tuntemuksia. Mikä on hyvä juttu, ja toisen kirjan myötä tyylin alkaa tunnistaa. Kuusistolla on täysin oma lähestymiskulmansa, tunteisiin nurkan takaa vaikuttamisen taito.

Helsinkiläisille vilautetaan tuttuja paikkoja. Raffaellon - jopa edesmenneen Happy Daysin - terassi mainitaan. Sikalassa pidetään aamupalaverit ja käydään läpi illan saldot, Sirdiessä istuskellaan. Kallion kirjasto on mukana, toisaalta myös Heinolan ABC ja Kuopion kaupungintalo torimaisemineen. Irmeli nimittäin myy äänieristettyyn konttiin perustuvan terapiansa Kuopioon, jonka hallinnossa sattuu työskentelemään hänen entinen miehensä. Tätä Pesän on vaikea hyväksyä.

"Mutta minkäs teet kun rakastut. Kuvittelin kai olevani uusi ratsu sillä pelilaudalla." 

Miten käy, lukekaa kirjasta. Onnistuuko kontin äänieristys? Saako Pesä sydänystävän vai sydänkohtauksen? Ja tutustukaa myös yllättävään kertojanääneen; riesaan, joka ahdistaa päähenkilöitämme, etenkin Irmeliä. Pidin myös tästä elementistä, sillä, no, sehän on olemassa, kuten jokainen tietää. Jätän salamyhkäisesti tarkemmin kertomatta, mistä on kyse. Jätän lisääkin: Pesän ja Irmelin, hyvillä mielin.

"Yksinäisyys ei tee ihmisestä surullista. Se tekee ihmisestä vihaisen."

Kenelle: Älykästä huumoria ja yllätyksellisyyttä arvostaville. Perusmiestä kestäville tai kauhisteleville. Hauskan ja hyvän mielen hakijalle. Suomalaisesta tämän päivän kaunokirjallisuudesta kiinnostuneille.

Muualla: Äijäilyä näkyvissä! varoittaa ja lupaa Tuijata.

Meri Kuusisto: Toivo Pesän muistelmat. Otava 2016.

Helmet-haaste 2016 -kohta 26: elämäkerta tai muistelmateos. Sillä onhan tämä sellainen, eikö?

Hanna Morre: Tuonen tahto

Kun kuulin kirjasta, en epäillyt sekuntiakaan sen toimivuutta. Onhan Hanna tuttu kirja-alan monitoimijana ja monenlaisena taitavana tekstityöläisenä; kirjabloggaajana, kustannustoimittajana ja pienen spefi-kirjoihin erikoistuneen kustantamon näkyvänä hahmona. Joten kun kuulin hänen julkaiseen esikoiskirjansa, reaktio oli kanssa-ilon lisäksi lähinnä tyyppiä "jo oli aikakin".

Eikä kirja petä: Tuonen tahto on huolellisesti mietitty ja toteutettu, selkeän kompaktiksi paketoitu tarina karmeasta aiheesta, lapsen kuolemasta. Tytti ja Timo menettävät ainoan lapsensa, Ainon. Kirjailija kuvaa onnettomuuteen johtavat olosuhteet, itse tapahtuman ja etenkin sen seuraukset karuudessaan aidolla ja todella tavalla. Kertojaääninä toimivat molemmat vanhemmat vuorotellen.

Virkistävässä arkisuudessaan luontevaan ilmaisuun sekoittuu pikku hiljaa elementtejä, jotka saavat muistamaan kirjailijan taustan spekulatiivisen fiktion ahkerana edistäjänä Suomessa. Ei, kyse ei ole kummitusjutusta sanan varsinaisessa mielessä. Tai oikeastaan nimenomaan siitä, sillä, kuten usein kauhukirjoissa, voi nytkin todeta suurimpien demonien asustavan ihmisen itsensä sisällä. Kirja edustaa yllättävän vähän spefiksi mieltämääni fantasiaa - jopa moni ns. perusproosakirja sisältää sitä enemmän.

Kirjailija rinnastaa mennyttä nykyaikaan; kiehtovia, ikiaikaisia suomalaisia myyttejä ja nyky-kyvyttömyytemme, keinojen puutteemme kohdata kuolema silloin, kun se ei ole vain tv:n uutiskatsaus tuhansien kilometrien päästä tai kun tuskasta ei pääse eroon laittamalla jonkun tilille rahaa. Isoja aiheita fiksusti esitettynä: rajaukset toimivat, rönsyt on karsittu tiukasti, vellomaan tai selittelemään ei pysähdellä. Kiivas tarina vetää jännittävänä ja yllättävänä alusta loppuun.

131 sivua on nopeasti luettu, joten uppoutuminen on pikainen sukellus, mikä lienee lukijoista osan mielestä etu, osan haitta. Itse olin tyytyväinen, ettei asioita tunnelman takia pitkitetty; tarina on kuitenkin suhteellisen simppeli, ja pidempi teos olisi vaatinut lisää juonikuvioita tai kerronnan tasoja. Morre on suorasukainen kertoja, joka nauttii yllättämisestä ja rohkeista yhdistelyistä, ja näitä ominaisuuksia esikoiskirja kuvaa hyvin. Jälleen ei-hyvän mielen kirja, jonka henkilöistä ei lukijan tarvitse pitää, ei edes ymmärtää, nauttiakseen tarinankerronnasta ja jännityksestä.

Kenelle: Psykologisen jännityksen ystäville, arjen tavallisuuden rikkovaa hakeville, sujuvan nopeaa jännittävää kaipaaville.

Muualla: Morre luo tunnelmaa taiten ja on selkeästi tässä ajassa, kuvaa Hyllytontun höpinöitä. Yksityiskohdiltaan tunneuskottavaa, sanoo Taikakirjaimet. Erilainen, mutta siksi niin vahva, sanoo Krista, joka rakastaa pelätä kirjaa lukiessaan.


Hanna Morre: Tuonen tahto. Osuuskumma 2016.

Emma Cline: Tytöt

Tytöt on vahva kertomus 1960-1970-luvun vaihteesta Kaliforniasta, jossa 14-vuotias Evie on tuossa sekavassa lapsen ja nuoren naisen välitilassa, teineydessä. Kehittymistä ruokkivat olosuhteet: eronneet vanhemmat - joista kumpikaan ei juuri osoita tyttöön kiinnostusta - uusine puolisoineen, ja ystävättömyys. Evien kiihkeä halu elää ja kokea etsii väylää, ja se löytyy Ranchilta.

Evie tapaa Elisabethin, joka tutustuttaa hänet täysin toisenlaiseen elämäntapaan kuin siistin perhekodin ihanne on. Ranchilla kaikki on yhteistä, ruoka ja vaatteet dyykataan roskista, muita sääntöjä ei ole kuin tehdä asiat toisin, usein päihteiden avittamana. Henkinen johtaja Russell on aikamies, jota palvova nuorten joukko elää yhteiskunnasta piittaamatta, täysin Russellin ohjailtavina. Evie ihastuu Elisabethiin ja koko heidän maailmaansa, joka kiehtoo tyttöä äärettömästi.

"Mutta elämä ranchilla todisti, että elää saattoi myös toisella tavalla virittyneenä. Että ihminen saattoi puskea pikkumaisten inhimillisten heikkouksien ohitse suurempaan rakkauteen. Keskenkasvuisten lailla minä uskoin rakkauteni ehdottomaan erehtymättömyyteen ja ylivertaisuuteen."

Kirja kuvaa käsinkosketeltavan voimakkaasti nuoruuden kiihkeyttä ja kaipuuta osaksi jotain suurta ja merkityksellistä. Ja helppoutta, jolla ajelehtiva tyttö solahtaa yhteisöön, miettimättä sen tarkoitusperiä tai vaikutuksia. Jo tämä olisi minulle lukijana riittänyt, mutta tarina antaa heti alussa ymmärtää, että tulossa on tragedia. Jatkuva vihjailu ärsytti, uhkan tuntua korostetaan alleviivailevasti.

"Suzanne ajoi välillä väärää kaistaa ja me kiljuimme ihastuksesta ja sekavasta kauhusta, vaikka minun kiljunnassani oli ontto kaiku: en uskonut että mitään pahaa voisi koskaan tapahtua, ei oikeasti."

Jotain pahaa tapahtuu. Evie joutuu myöhemmin, aikuisena, muistelemaan noita aikoja ystävänsä pojan ja tämän kavereiden kysellessä julkisuudessa huomiota herättäneistä tapahtumista. Nuorten seura saa Evien mieleen tytön tuntemukset, hyvineen ja pahoineen. Näin selitin itselleni aikasiirtymän ja kehyskertomuksen, joka jää muuten irralliseksi itse tarinasta. Paljon ei aikuinen Evie kuitenkaan ääneen halua kertoa, lukija saa kyllä muistoista tarkan kuvauksen.

Uskon, että suurin osa tytöstä naiseksi kasvaneista löytää kirjasta jonkin tutun tuntemuksen häiveen, ja siksi se koskettaa, osin hellyttää ja osin raivostuttaa tyttöjen puolesta. Kieli on uskottavaa, kokemukset todentuntuisia, ja tarina jättää surullisen, voimattoman olon. Lieve kertoo sen pohjautuvan väljästi todellisuuteen, ns. Charles Mansonin kulttiin. Ei hyvän mielen kirja, vaan vaikuttava - joskin sekä ajallisesti, paikallisesti että henkisesti suomalaiselle lukijalle kaukainen - kehityskertomus; sen vaikutuksia Evien loppuelämään lukija jää pohtimaan.

"Tyttöraasut. Maailma lihottaa heitä lupauksilla rakkaudesta. Miten kovasti he sitä kaipaavatkaan ja miten vähän heistä suurin osa sitä koskaan saa."

Kenelle: Tytöistä naiseksi kasvaneille, tyttölasten vanhemmille, vahvan tarinan ystäville.

Muualla: Vuoden, vuosikymmenen parhain kirja, sanoo Annika. Ulla viihtyi tarinassa täydellisesti. Koskettava ja vahva, muttei täydellinen, sanoo Lumiomena. Cline kirjoitti itsensä suoraan tähtiradalle, toteaa Mai. Kieli räiskyy ja kipunoi, kuvaa Anneli. Sujuva ja kiinnostava romaani, sanoo Laura, mutta löysi myös kritisoitavaa. Erikoinen, sanoo Maija. Kiihkeä ja armoton, sanoo Katri. Aikuinen Evie ei tuonut kirjaan mitään uutta, tuumii Kaisa Reetta. Kiinnostava debyytti, sanoo Omppu. Kristan mieli ei räjähtänyt.     

Emma Cline: Tytöt. Otava 2016. Suomennos Kaijamari Sivill.