torstai 17. marraskuuta 2016

Asko Sahlberg: Pilatus

Pontius Pilatus tuo minulle ensin mieleen joulun: varmaan lapsuuden ja koulun joulunviettojen vuoksi, mikä saa nimen tuntumaan lähes satuhahmolta. Mutta hän oli oikea, elävä ihminen ajanlaskun alussa, ja se on Sahlbergin kirjan aihe. Millainen mies Pilatus oli ja mikä on hänen tarinansa?

Sahlberg piirtää henkilökuvan historian faktoihin nojautuen ja punoo juonen, josta ei jännitystä, ihmissuhteita eikä huumoria puutu. Waltarimaisesti, jonka Sinuhensa lukeneet tunnistavat. Kopiointia? Voiko loukkaantua, jos lukunautinto säilyy? Ketään ei ole kielletty tekemästä näin, harva on onnistunut. Viite on niin ilmiselvä, ettei jäljittelystä edes kannata mainita.

Tuo sotaisa aika, jolloin Rooman valtakunta oli liittänyt itseensä valtavan määrän maita, kansoja ja alueita ja yritti pitää kokonaisuutta hallinnassa, on kuvattu elävästi arjen tasolla. Pilatus palveli keisari Tiberiusta ja nimitettiin Juudean prefektiksi, maaherraksi, suitsemaan Rooman ylimmän johdon kannalta vähäpätöisiä levottomuuksia alueella ja huolehtimaan valtakunnan eduista, kuten veronkeräyksestä.

Pilatus ei tarinan mukaan ollut kunnianhimoinen eikä monimutkaisiin juonitteluihin kykenevä, vaan halusi elämäänsä mukavuutta ja suoraviivaisuutta. Hän oli johtajiaan ja lukuisia roomalaisia jumalia varauksetta kunnioittava suorien otteiden mies: hänen oli vaikea ymmärtää kollegoitaan, jotka halusivat sekoittaa pakkaa omien tavoitteidensa eteen. Saati sitä pientä mutta äänekästä porukkaa, joka kyseenalaisti koko vaivalla ja voimalla luodun yhteiskunnallisen järjestyksen esittämällä outoja aatteita tasa-arvoisuudesta ja yhdestä ainoasta jumalasta.

"Toivottavasti suotte minulle anteeksi yksinkertaisuuteni, mutta en ole niinkään varma onko minua luotu suuria tavoitteita varten. Olen elämääni nykyisellään varsin tyytyväinen."

Valtataistelut, loputon ahneus ja oman edun tavoittelu - jota nykyisin sanottaisiin kuplassa elämiseksi - olivat hallinnon arkea ja ilmeisesti syitä valtakunnan romahtamiseen myöhemmin. Pilatuksen aikaan vielä sinniteltiin, usein miekan ja myrkyn avulla. Vastustajalla on joskus "syytä luopua suosiolla tämän maailman ihanuudesta." Kuten Pilatus toteaa:

"Tahdoin loppujen lopuksi vain, että hallintoalueellani vallitsisi rauha, että saatoin koota kansalta säädetyt ja viettää päiväni Palestinan auringossa huolta vailla. Tämä päätökseni merkitsi tietenkin, että järjestin jo pian verilöylyn."

Juudeassa Johannes, kastamistoimistaan tunnettu, menetti päänsä ylimystön oikkujen vuoksi. Pilatus tapaa erään Jeshuan; tämä teki taitavia puutöitä. Myöhemmin Pilatus ja Jeshua tapasivat muissa yhteyksissä, hallinnollisissa asioissa, voitaneen sanoa, joihin liittyi myös eräs Barabbas. Sitä ennen, myös Pilatuksen vaimo kiinnostui uudesta aatteesta.

"- Pitääkö tosiaan paikkansa, minun viisas vaimoni kysyi, - että juutalaiset palvovat vain yhtä jumalaa?"

Loisteliaan Herodeksen tasolle Pilatus ei mielestäni yllä, mutta se on silti ehdottoman nautittava teos, joka avaa jälleen värikkään ja elävän historiasiivun lukijan silmien eteen. Sahlbergin tekstintekijän taidot ovat lyömättömät. Vähän (hyvin vähän) tuskastuin sukuselvityksiin, jotka taas historiafriikeille lienevät mannaa, mutta kaikki nuo nimet ja sukulaisuussuhteet kirjan alkupuolella vähän väsyttivät.

Upean tekstin ja tietomäärän lisäksi aina hämmästelen Sahlbergin laaja-alaisuutta: hän ei kirjoita tyypillisesti vain yhtä kirjaa tai edes yhtä kirjallisuuden lajia, vaan on osoittanut taitonsa monella alueella; historiallisten romaanien lisäksi niin jännityspuolella mustanpuhuvalla Göteborg-sarjallaan  (katso myös juttu Yö nielee päivät -kirjasta) kuin älykkäiden ja herkkien pienoisromaanien tekijänä. Sahlberg on ehdottomasti suomeksi kirjoittavien kirjailijoiden eliittiä.

Vieläkään ei häntä nähty tänä vuonna kirjamessuilla; ehkä joskus - elän toivossa. Enkä ymmärrä, miksi tämä kirjailija ei ole palkintolistojen, haastattelupyyntöjen ja median kärjessä. Jos ei näillä ansioilla, millä sitten? Jos se on hänen oma valintansa, kuten muutto Suomesta viittaa, siihen tyydymme ja nöyrästi kiittäen kumarramme.

Kenelle: Historiahulluille, komeaa tekstiä ihaileville, ajatteluttavaa etsiville, tarinoissa viihtyville, kuivan huumorin ja älykkään sisällön ystäville.

Muualla: Radio Classic esittää Pilatuksestä äänikirjanäytteitä.

Asko Sahlberg: Pilatus. Like 2016.


maanantai 14. marraskuuta 2016

Ulkomaisia uutuuksia lyhyesti

Hylätty ranta


Merenranta Luoteis-Englannissa: kolkko, tuulinen ja vaarallinen. Sinne kuitenkin haluaa harras katolinen äiti uskovan yhteisönsä viedä viettämään pääsiäistä, kuten ennenkin on tehty. Teinipoika Tonto kertoo tarinaa, jonka keskiössä on hänen veljensä Henny. Jumalalta odotetaan ihmettä: saada mykkä Henny puhumaan paikallisen pyhän lähteen veden avulla, ja siksi suoritetaan rukoukset ja muut rituaalit pilkuntarkasti.

Paikka ei kuitenkaan ole samanlainen kuin ennen. Oudot, levottomuutta herättävät tapahtumat varjostavat ryhmän keskittymistä asiaansa. Äiti, joka yllättäen nousee kirjan kiinnostavimmaksi henkilöksi, ei pidä muutoksista, etenkään uskonasioissa. Sen saa tuntea myös uusi pappi, isä Bernard.

Tunnelma on vahva, uhkaava, vaikuttava. Meren rannan voi nähdä silmissään; luontoa kuvataan paljon, liikaakin, minun makuuni. Tarinankerronta etenee verkkaisesti, jälleen, hieman liiankin, kärsimättömälle lukijalle. Kieli ja käännös ovat kauniita!

Kenelle: Tunnelmanrakastajille, verkkaisesta jännityksestä nauttiville,

Muualla: Monella tavalla äärimmäinen teos, sanoo Annika. MarikaOksan saivat rantafiilikset jatkamaan lukemista, Ullan piti mukana kaunis kieli. Hienovaraisen kylmäävä tarina, sanoo Kirjakaapin kummitus. Susa koukuttui. Lukemisen arvoinen, sanoo Lumiomena.

Andrew Michael Hurley: Hylätty ranta. WSOY 2016. Suomennos Jaakko Kankaanpää.


Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät


Kovasti kiehtova
nimi kirjalla! Ja kuvaava: juuri tuosta on kyse. Nuori Simon joutuu onnettomuuteen ja aivokuolee (onkohan tämä oikea lääketieteellinen termi?). Hänen elimensä toimivat kuitenkin edelleen, joten lääkärit ehdottavat niiden luovutusta niitä kipeästi kaipaaville, vielä eläville.

Elinsiirrot on hämmästyttävä kirjanaihe, jota kirjailija kuvaa sekä luovuttajan perheen, Simonin vanhempien, että vastaanottajan näkökulmasta. Ja lisäksi lääkärien ja lääketieteen näkökulmasta. Miksi elimiä luovutetaan ja milloin sen voi tehdä, mitkä asiat ovat esteenä?

Koskettava kuolemankuvaus ja perheen kokemus, kliinisen tarkka lääketieteellisten toimenpiteiden kuvaus (niin tarkka kuin tavislukija voi ymmärtää, alan termeihin ja detaljeihin ei sentään mennä), sekä filosofista että käytännön pohdintaa elinsiirroista. Tyylikäs teksti on kirkasta kuin leikkauspöydän valossa, pitkät - jopa toista sivua - lauseet soljuvat luonnollisesti ja ohjaavat lukijaa tunteesta järkeen ja takaisin, käytännöstä teoriaan ja takaisin, ja muodostavat selkeän kokonaisuuden, joka on tummuudestaan huolimatta valoisa.

Hieno, epätavallinen kirja, josta ei löydy kliseitä eikä tavanomaisuuksia, ei seksiä eikä väkivaltaa, ei hyssyttelyä eikä hengellistä tai moraalista kauhistelua tai suoraan lausuttua kannanottoa puolesta tai vastaan. Mutta ihme on, jos lukija ei tämän jälkeen ala elinluovutustestamenttia omalla kohdallaan miettiä. Se taas ei ole ihme, että kirja on kahminut kotimaassaan Ranskassa lukuisia kirja-alan palkintoja.

Maylis de Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät. Siltala 2016. Komea suomennos: Ville Keynäs ja Anu Partanen.

Kenelle: Tietoa kaunokirjallisen nautinnon lisäksi etsiville, lääketieteestä kiinnostuneille, äkillistä kuolemaa miettimään uskaltautuville, ranskalaisen modernin proosan arvostajille, tyylin ja laadun ystäville.

Muualla: Lukuneuvojan mielestä yksi vuoden hienoimpia. Otti ja kouraisi sydänjuurista asti, sanoo Mummo matkalla. Ompullakin sattui sydämeen. Ulla oletti kirjan vaikeammaksi luettavaksi kuin se oli.


Kuin kohtaisi satakielen


Harper Leen Kuin surmaisi satakielen sai Pulitzerin ja on yksi Yhdysvaltojen eniten myytyjä kirjoja, osin siksi, että se kuuluu useiden koulujen opetusohjelmaan. Se on käännetty 35 kielelle, kokonaismyynti noin 40 miljoonaa kappaletta. Ikonisen kirjan kirjoittanut Lee ei koskaan julkaissut toista romaania; Kaikki taivaan linnut julkaistiin postuumisti. Lee inhosi julkisuutta ja hälinää, mutta suunnitteli kirjoittamista jatkuvasti. Salaperäisyys on ruokkinut tarinoita, luuloja ja huhuja, joita amerikkalainen toimittaja Marja Mills kirjassaan oikoo kertomalla siitä, millainen Lee ihmisenä on ja millaisesta todellisuudesta menestyskirja syntyi.

Mills sai erikoisen tilaisuuden tutustua Leehen ja tämän sisareen Aliceen toimittajan työnsä ansiosta ja paneutui asiaan niin, että muutti jopa asumaan sisarusten kodin lähelle Alabaman Monroevilleen, kaupunkiin, joka oli Satakielen tapahtumakaupungin esikuva. En epäile hänen aitouttaan tai kunnioitustaan noita kirjallisesti äärimmäisen sivistyneitä sisaruksia kohtaan. Kirja sisältää paljon kiinnostavaa tietoa Leen kirjan ihailijoille, mutta toteutus jättää jonkin verran toivomisen varaa.

Kokonaisuudessa on paljon toistoa ja sekavuuden tuntua, mikä saattaa johtua myös siitä, ettei toimittaja ollut terve kootessaan kirjaansa; häntä vaivaa vaikea neurologinen autoimmuunitauti. Kirja on tietomäärästään huolimatta enemmän henkilökohtainen päiväkirja ja Leen palvontakirja kuin kirjallinen taide- tai tietoteos itsessään. Priorisointi ontuu; isot ja pienet asiat esiintyvät sekaisin. Kirjailija selostaa turhan tuntuisia yksityiskohtia pitkästi, mutta kuittaa merkittäviä seikkoja hätäisesti.

Myös lähteiden ja henkilöluettelon puuttuminen sekä muutamat toistuvat suomen kielen virheet korostavat keskeneräisyyden tuntua. Luin silti uteliaana loppuun saakka ja opin jotain etelävaltiolaisesta elämäntavasta, klassikon synnystä ja kirjasivistyksestä, vaikka vaikutelmaksi jäi, että Millsin keräämällä informaatiomäärällä olisi joku toinen saanut koottua huomattavasti napakamman ja ammattimaisemman henkilö- ja miljöökuvauksen. Kiinnostava teos joka tapauksessa aiheen ystäville.

Kenelle: Harper Leestä kiinnostuneille, Amerikan etelävaltioiden elämään tutustuville, julkisuuden henkilöiden ongelmia pohtiville.

Muualla: sydän.fi-sivu sanoo kirjan sivujen huokuvan jonkinmoista jäykkyyttä.

Marja Mills: Kuin kohtaisi satakielen. Minerva 2016. Suomennos Sirpa Saari.



lauantai 12. marraskuuta 2016

Aino Kivi: Maailman kaunein tyttö

Äiti halusi neljä tytärtä. Neljä kaunista, ihanaa tyttöä, täydellisen perheen. Äiti sai tyttärensä, joiden kaikkien etunimi alkoi kulttuuriperheen tapaan samalla kirjaimella. Aliisa, älykäs ja menestyvä kaunotar pitkine säärineen; käytännöllinen mutta pulleroksi peikoksi itsensä tunteva Ada; Alma, joka hakee kaikkea täysillä ja heilahtelee vaarallisesti laidasta laitaan; ja lopulta pieni Anni, joka ei isona muista tapahtumia, joista kirjan alkuosa kertoo.

Nuorten tyttöjen kuvaus on vaikuttavaa ja vakuuttavaa. Kun luin tunteesta, joka saa tytön leijumaan jalat ilmassa, oman ihanuutensa ja maailman mahdollisuuksien täyttämänä, koin sen itse, hurmaannuin nuoruuden huolettomuudesta. Kaiken varmuudesta.

"Ja minä. Minä olen päättänyt ottaa kaiken."

Kun osuin kohtaan, jossa ahdistus iskee ja pelot painavat, tunsin tuttuutta. Myös vankkumaton sisaruus tekee vaikutuksen, vaikka riidat ovat rajuja.

"Minua ärsyttää ärsyttää ärsyttää Aliisan täydellinen iho, hänen täydelliset silmänsä, hänen täydellinen vartalonsa, Alisaa maailman kaunein tyttö Aliisa Aliisa Aliisa --- tönäisen Aliisaa ja Aliisa tönäisee minua ja minä Aliisaa. - Älkää tönikö, huutaa isä, mutta minä tönin silti ja Aliisa tönii, kunnes Anni alkaa itkeä. Isä repii meidät erilleen."

Kirja kertoo tyttöjen tarinan lapsuuden ajalta, myöhemmin aikuisina. Enkä osannut lainkaan aavistaa, mitä heistä tulisi, Adaa ehkä lukuunottamatta. Silti kaikki käy luontevasti, vaikka ei helposti. Missä vaiheessa lapsesta tulee aikuinen, oma itsensä, vanhemmistaan irti oleva olento?

"Ja siksi lapset kestävät. He kannattelevat vanhempiaan, kun muut sortuvat ympäriltä."

Mikä oikeastaan oli syy siihen, että Aliisalle käy kuten käy? Ja miksi Anni on niin levoton, hankala, villi ja suojaton; antaa käyttää itseään hyväksi, vaikka luulee käyttävänsä itse? Onko näkymisen tarve niin vahva, että se voittaa itsesuojeluvaiston? Taiteilijasielu-fraasi on puutteellinen selitys. Almasta puhumattakaan? Miksei heillä ole tunnetta: "Olet turvassa." 

Äidin salaisuus paljastuu ajan myötä. Miten se vaikutti tyttöjen kasvuun ja naiseksi kehittymiseen, vaikkei siitä puhuttu - lapsethan vaistoavat kaiken? Ja mitä sitten; onko sillä enää väliä ja merkitystä? Eihän tämän pitänyt olla äidin tarina. Isä jää vielä enemmän varjoon. Opettaja, joka tutustuu perheeseen jo tyttöjen ollessa pieniä, on enemmän läsnä, mutta hänen motiivinsa ovat lukijalle pitkään hämärät. Särkee sydäntä, miten yksin ja syrjään tärkeiden ihmisten katseilta tytöt lopulta kasvamisessaan jäävät, ja silti se tuntuu karmealla tavalla ihan normaalilta ja tavalliselta. Koska olemme tottuneet väärään, emmekä osaa kaivata muuta?

Erityisen hieno nuoruuden kuvaus, hatarampi perheen kuvaus, osuva vaikka osoittelevan kärjistävä aikuistumisen kuvaus. Kivi kuvaa nuoruuden voimakkaasti ja hehkeästi, lukijan tunteita taitavasti ohjaten haikeudesta iloon, surusta pelkoon, turhautumisesta voitonhetkiin. Hän ei sorru latteisiin tyhjänpäiväisyyksiin eikä päästä tyttöjään helpolla. Ei elämäkään päästä. Mietin, mikä kirjan suosio ja tunnettuus olisi, jos se olisi julkaistu suuremman kielialueen maassa; ainakin nykyistä isompi! Samasta aiheesta on kirjoitettu muiden muassa näissä: Emma Clinen Tytöt, Elena Ferranten Loistava ystäväni ja Ljudmila Ulitskajan Tyttölapsia, jossa nimen mukaisesti ollaan lapsia, mutta lukija voi hyvin jatkaa tarinaa mielessään.

Viite samannimiseen, Mika Waltarin käsikirjoittamaan ja surkeat arviot saaneeseen elokuvaan, onko sitä? Muutama yhteinen piirre juoneen on (löysin elokuvan kuvauksen perusteella kaksi), niin vähän, etten tiedä, onko kyseessä sattuma vai kirjailijan jekku.

Kenelle: Tyttöydestä tietäville, tyttöjä kannustaville, tytärten vanhemmille ja sukulaisille, tämän ajan perhetarinoiden ystäville, aikuisille.

Muualla: Intohimo, kateus, hulluus, vain sellaisella voimalla elämä, jonka kokee teini-ikäinen tyttö, sanoo Kiven vimmaa rakastava Annika, Rakkaudesta kirjoihin. ...tyttöyden kehitystarina. Se säkenöi nuoruutta, nuoruuden energiaa ja vimmaa, sanoo Ullan Luetut kirjat.

Aino Kivi: Maailman kaunein tyttö. Into 2016.

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Eeva Kemppi & Maria Säkö: Q - Skavabölen pojista Kaspar Hauseriin

Q-teatterin tarinan kirjana ovat upeasti toteuttaneet Eeva Kemppi ja Maria Säkö. Tuo 60-luvulla syntyneiden ilmiönä käynnistynyt teatteri on herättänyt 25 vuotta niin suuria ja elämyksiä ja ajatuksia ja tekee samaa tänäkin päivänä, ettei kirjaa voi missata, jos kotimainen teatteri yhtään kiinnostaa.

Teatterin perustaja Antti Raivio tiimeineen jätti pysyvän jäljen aikalaisiinsa, kuten tähän lukijaan. Skavabölen pojat muutti käsitykseni teatterista kertaheitolla: olin nähnyt 90-luvun alussa Helsingissä Ryhmäteatteria ja Jussi Parviaista (kaupunginteatteri oli pinnalla ja suosituin, Kansallinen muumiokamaa, Ryhmis uutta ja kiinnostavaa), mutta silti pidin teatteria enemmän pönötyksenä, katsojien mukaviihtymisenä, varmaan sivistävänä mutta kaukaisena taidemuotona. Kunnes Q:ssa vierailtuani 1991 oivalsin, mitä teatteri voi olla: se voi iskeä suoraan katsojaan, sitä voi tehdä aidolla tunteella ja todella kertomisella. Se oli hieno ja vahva kokemus, joka vaikuttaa edelleen ja asettaa katsojana teatterin kriteerit korkealle.

"Lapsenmielisyys, villi mielikuvituksellisuus ja fantasian sulautuminen realismiin näkyivät vahvasti Raivion näytelmien kielessä." 

Alkuun Q oli täysin Raivion teatteri. Hän johti, ohjasi ja kirjoitti. Skavabölen Evert ja Rupert jäävät historiaan. Hän kuvaa oman ja veljensä Leon - myös tärkeä Q-teatterin vaikuttaja - lapsuuden tarkasti ja todesti lapsen näkökulmasta. Mukana on myös muiden näyttelijöiden, kuten Hannu Kiviojan ja Anna-Leena Sipilän, lapsuusmuistoja. Kuten kirjailijat sanovat: Kun yksityiskohtaisuus ja henkilökohtaisuus viedään tarpeeksi pitkälle, tulee siitä yleisesti jaettua. 

"Raivion teksti on pikemmin proosarunoa kuin realistisesti kirjoitettua arkipäivän dialogia. Kieli on tiheää ja aforistisuuteen asti hiottua. Repliikit muistuttavat Samuel Beckettin minimalista kieltä. Raivion tiivis ilmaisu on sukua myös Maria Jotunin ja Paavo Haavikon lauseille."

Antti Raivio ja muut q-laiset eivät olleet yksin. Käännösnäytelmien sijaan alkoivat nousta kotimaiset tekstit muuallakin. Perhekohtaisuus ja Outi Nyytäjän sanoin "uusi, kevyempi realismi" nousivat. Mainitaan Reko Lundán ja KOM, Kristian Smeds ja Takomo. Kaikin tavoin uusi vaihe oli koittanut suomalaisessa teatterissa. Enää ei tarvinnut olla instituutio, ei turkkalaisen fyysinen julistaja eikä edes cool, vaan vastavoimana hyödynnettiin uutta voimavaraa, herkkää tunnetta. Kostein silmin lepattelusta Q:ta joskus morkattiinkin. Mutta heillä se ei ollut päälleliimattua eikä teeskenneltyä, vaan vahvuutta käyttää tunnetta työkaluna - ja se toimi.

Kirja kuvaa Q-teatterin vaikuttajahahmojen uran ja kehityksen kiinnostavasti. Näyttelijät Tommi Korpela, Elina Knihtilä, joka on nykyään näyttelijäntyön professori (kuvassa Antti Raivion kanssa Helsingin kirjamessuilla),  Annu Valonen, Vera Kiiskinen, Pirjo Lonka, Mari Perankoski, Jani Volanen, Eero Ritala ja monet muut tulivat tutuiksi myöhemmin laajemmin muilla töillään. Ohjaajat Heikki Kujanpää, Erik Söderblom, Antti Hietala, tuottaja Jukka Hytti, nimiä vyöryy, ja erilaisia uria teatterin parissa. Herkkua alan harrastajalle!

Baltic Circle on Jukka Hytin ja Erik Söderblomin synnyttämä toimintamuoto: he matkailivat Baltiassa tutustumassa teatteriin eri maissa. Helsingin kulttuuripääkaupunkisäätiön johtaja Georg Dolivo kiinnostui hankkeesta, jossa Itämeren maiden uuden teatterin tekijöille luotaisiin kohtaamispaikka. Baltian taide- ja teatteritaidehistoria on pitkä, ja puuhamiehet halusivat päästä nurkkakuntaisuudesta eroon. Festivaalit polkaistiin käyntiin vuonna 2000, ja kuten kirja sanoo: "Helsinki tuntui ensimmäisen kerran eurooppalaiselta kulttuurikaupungilta." Nyt festivaalia on järjestetty jo toistakymmentä kertaa, mukana "omaehtoisuuteen, ei-kaupallisuuteen ja aidosti taiteelliseen teatterin pyrkiviä teattereita." Puuhamiesten mukaan tuli myös puuhanaisia: Elina Knihtilä oli ja on yksi tasa-arvomoottoreista teatterissa laajemminkin. Ja nyt pääsen vetämään kotiin päin: Kannelmäen kulttuurikeskus Kanneltalo tekee yhteistyötä Baltic Circlen kanssa - Baltic Circle Festival 2016 tapahtuu 15. - 20.11.

Nyt alkuperäiset q-laiset ovat julkkiksia, jotka tekevät kunnianhimoisia töitä kukin sarallaan. Knihtilä ja hänen puolisonsa Tommi Korpela muuten esittivät ensi kerran avioparia koskettavassa, Heikki Kujanpään ohjaamassa näytelmässä Putoavia enkeleitä, joka kertoi Lauri Viidasta ja Aila Meriluodosta (ja josta siitäkin tehtiin elokuva myöhemmin). Tietysti osa originaaleista on jo tippunut vauhdissa pois, omasta valinnastaan tai olosuhteiden pakosta.

Uusi sukupolvi on vallannut Q:n: mainittakoon käsikirjoittajista muun muassa Johannes Ekholm, joka kirjoitti Kaspar Hauserin sekä tämän kirjan ja Saara Turunen muun muassa Tavallisessa aavessa (samoja teemoja kuin Rakkaudenhirviössä), jonka esitykset jatkuvat vuonna 2017.

"Kaspar Hauserin kaltaista ilmiötä ei kotimaisessa teatterissa ole montaa. ... Esitykseen tuntui eskaloituvan koko nykymaailman ääliömäisyys niin vastaansanomattoman rehellisesti, että se tuntui jo ehdottavan jotain aivan uudenlaista huomista."

Suuresta suosiosta huolimatta aikaansa sidottua näytelmää ei kuitenkaan haluttu jatkaa, ei muokata elokuvaksi eikä jatkosarjaksi. Kuten ohjaaja Akse Pettersson sanoi: Oli tosi kivaa ajatella, että tehdään tää juuri näin ja lopetetaan ajoissa ja se on siinä.

Mutta Q-kirjasta piti puhua: se kertoo tämän nimenomaisen teatterin 25-vuotisen tarinan, mutta samalla laajemminkin teatterin kehityksestä Suomessa. Ei, kyseessä ei ole kokonaiskuva, mutta herkullinen ja olennainen siivu siitä. Se on koukuttava, ihastuttava ja yltäkylläisen informaationtäyteinen kirja teatterin ystäville; kunnianhimolla ja vahvalla eläytymisellä tehty, kuten Q-teatteriin kuuluu. Mietin, että moni asia vertautuu myös bisneselämään. Kuka johtaja ei haluaisi saada tiiminsä tekemään työtä yhtä antaumuksella, yhtä hyvin tuloksin, tai oppia yhteistyötä ja vaihtaa osaamista muiden saman alan tekijöiden kanssa - ehkä tarinasta voi saada vinkkejä, miten se tehdään? Kirjaa ei tee mieli sanoa historiikiksi, joka jotenkin viittaa hiipumiseen tai vähintään viralliseen pysähtyneisyyteen, koska teatteri elää, vaikuttaa, kehittyy ja voi hyvin. Alkuperäinen ainutlaatuinen tiimihenki ja kunnianhimo ovat jäljellä: ei tarjota vain viihdettä vaan myös ajateltavaa.

Eeva Kemppi & Maria Säkö: Q - Skavabölen pojista Kaspar Hauseriin. Like 2016.

Kenelle: Teatterin katsojille, teatterityöstä kiinnostuneille, sitä opiskeleville, tekeville ja opettaville tai niistä haaveileville, kutsumusammattia miettiville, tiimityön onnistumisen reseptejä etsiville, yritysten ja yhteisöjen toimintaa sekä lahjakkuuksia kehittäville.

Muualla: Moniääninen muistelmateos, sanoo HS:n Suna Vuori, joka kaipaa kuivempaa ja kriittisempää kirjaa. Minä en - olen otollista ohderyhmää, johon juuri tämä Q-tyyli kolahtaa. Henki ja tekemisen tapa käyvät minusta erinomaisesti ilmi juuri näin, vaikka totta on, että fanikirjan suuntaan ollaan kallellaan. Olisin silti ollut pettynyt toisenlaiseen ratkaisuun.

P.S. 
Q-teatterin yleisötyö on myös legendaarista: Jaana Taskisen johtamana työtä on tehty niin lasten, syrjäytyneiden kuin koulujen ja lähiöiden kanssa. Kannelmäki-liikkeen edustajana ehdotin Q:lle, voisiko tehdä jotain ihan tavallisten (tätien) kanssa - voisimmeko me olla kerrankin "erityisryhmä"? Zodiakin ja Q:n yhteistyöllä pärähti viime vuonna käyntiin ohjelma, jossa sain muuntua moneksi, kuten blondiksi! IIK-Ihanien ihmisten kerhossa (Jaanan nimeämä) kokeilimme draaman eri keinoja oman ilmaisun ja luovuuden herättelemiseksi; pääsimme myös penkomaan Q-teatterin takahuoneita ja puvustamoa, kuten näkyy. Pitäiskö mun vaihtaa pysyvästi blondiksi? Ks. ryhmäkuvassa oikealla. Muiden osallistujien nimiä en julkista, kun en lupaakaan kysynyt. Ryhmäkuvan meistä otti Q:n talokuvaaja, itse hän Patrik Pesonius, joka on kuvannut esityksiä mainoksiin, julisteisiin, verkkoon ja mihin tahansa tarpeeseen alusta asti. Kiitos Jaana, Pate (kuvassa kypsän Marilyn Monroen kanssa) ja kerholaiset!

 

 

Ja vielä fanitan vähän: Antti Raivion, Hannu Kiviojan ja Elina Knihtilän nimmarit kirjan julkkareissa. Kiitos, kaikesta!







sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Kotimaisia uutuuksia lyhyesti

Uusien kirjojen tulvassa lukupino kasvaa, mutta samoin kasvaa luettujen kasa. Millään ei ehdi jokaisesta kirjoittaa omaa juttua, ennen kuin kirja pitää kiikuttaa kirjastoon tai lainata seuraavalle innokkaalle lukijalle, mutta joitakin haluan nostaa ja muistutella antoisista luettavista.

Tätä nykyä kaikki varmaan lukevat ahneesti niitä Finlandia-ehdokkaita, jotka ovat lukematta, ainakin minä: Sandström ja Korhonen ovat vielä pinossa. Mutta Viikilä, Kähkönen, Kinnunen ja Puikkonen ovat jo tuttuja ja erinomaisiksi havaittuja, ja minkä tahansa voitto sopii minulle. Kähköstä kannatan kunnioittaen jo aikaisempaakin tuotantoa, jota on tehty ammattimaisesti, suurella asiantuntemuksella ja perehtymisellä pitkään, kirjallista kunnianhimoa ja uusiutumista unohtamatta: niin moni yksittäinen kirja on huipputasoa, tämänvuotinenkin. Toisaalta Kinnunen on osoittanut loistavasti kykynsä kahdella kirjallaan ja sukeltanut sydämiin ryminällä. Viikilän ensimmäinen romaani, runouden jälkeen, on viettelevän hurmaava ja ihastuttaa Helsingin historia -hullua. Puikkonen on älykäs ja kunnianhimoinen kirjoittaja, ja luulen, ettei hänen parasta teostaan ole edes nähty vielä.

Kirjoitettuani tämän jutun huomasin kaikkien olevan Bonnierin kirjoja, kuten valtaosa Finlandia-ehdokkaistakin. Kertoo siitä, että iso kustantamo paitsi tuottaa paljon laadukasta luettavaa, myös osaa ja pystyy tekemään kirjansa tiettäväksi. Pari muun kustantamon kirjaa on minulla loppusuoralla, joten niitäkin on tulossa, samoin ulkomaisia.

Törmäys


Raju aihe: Aamu ajaa autollaan kuoliaaksi nuoren Nadjan ja vammauttaa tämän poikaystävän Miron. Miten tällaisesta voivat selvitä Aamu, Nadjan vanhemmat, Miro ja hänen perheensä, kaikki, joita tapahtuma koskettaa? Kun toisesta on jäljellä vain hautakumpu, toisesta toimiva yläosa. Marttinen on kokenut kirjoittaja ja taitava yksityiskohtien kuvaaja, joka kertoo onnettomuuden olosuhteet niin todenoloisesti ja perin pohjin, että puistattaa.

Haluanko lukea, haluanko tietää näin tarkasti? Välillä epäilin, luin kuitenkin, vaikka kieltämättä helpotuin, kun pääsin loppuun. Sinulle, joka uskallat ja haluat. Älkääkä räplätkö niitä kännyköitä ajaessanne!

Kenelle: Realistista tämän päivän tarinaa kaipaaville. 

Muualla: Taidokas ja tärkeä romaani, sanoo Annika Rakkaudesta kirjoihin. Uskomattoman hieno tunnekirja, kuvailee Mai Kirjasähkökäyrässä. Kirjakaapin kummitus Jonna pitää Marttisen henkilöitä vakuuttavina.

Annamari Marttinen: Törmäys. Tammi 2016.

Jääkausi


Koulukiusaamisen uhriksi voi joutua myös opettaja. Mentula tuntee koulumaailman ja nuoret, mikä näkyy hänen kirjoittaessaan isosydämistä ja miehekästä tarinaa opettaja Juhasta ja hänen oppilastaan Helmistä, joka saa yhdellä nettikommentilla aikaan loppumattoman myllerryksen. Koulukavereiden kiusaama Helmi ei teinin logiikalla mieti tekonsa seurauksia omaa napaansa pidemmälle: jotenkin pitää porukassa päteä.

Synkeä, uskottava ja ymmärtävä tarina hyväksynnän puutteesta ja tarpeesta kuulua joukkoon. Sekä lapsen että aikuisen kannalta. Pidän Mentulan rouheahkosta, arkisen kauniista ja helppolukuisesta kirjoitustavasta, joka sanoittaa arkea kuin dokumenttia, mutta kirjallisin keinoin. Messuilla keskustelimme muun muassa Jahti-elokuvasta, joka on samasta aiheesta huolimatta kuitenkin ihan toinen tarina; eivät syö toisiaan.

Mooses Mentula: Jääkausi. WSOY 2016.

Kenelle: Koulumaailmasta kiinnostuneille, perusjuohevan tarinan ystäville.

Muualla: Hieman erilainen kirja kiusaamisesta, kuvaa Mari A. Ei jätä kylmäksi, sanoo Sirri Sivutiellä.

Luciferin oppipojat


Kaiken realismin jälkeen pakenen arkea avaruuteen. Ja 2100-luvulle, jossa sankarillinen kapteeni Bonhomme rientää auttamaan naapuriplaneetan väkeä miehistöineen ja kyborgeineen. Vetävä tieteistarina soljuu mainiosti, viihdyttää ja vähän jännittääkin, muttei pelota - ollaan riittävän kaukana. Villi mielikuvitus pitää mielenkiinnon yllä.

Mieleeni tuli yksi parhaista lukemistani scifi-kirjoista, Pohlin ja Kornbluthin Avaruuden kauppamiehet. Vaikken Koskiselta osaa osoittaa yhteiskunnallista kannanottoa - jos petosteemaa ja planeettojen liittoumia ei katsota sellaisiksi (ehkä ne ovatkin viitteitä nykyvaltioiden menoon) - jotain samaa henkeä näissä on, ainakin vetävyyden suhteen. Ja saa tästä isompiakin ajatuskulkuja mieleensä jos sellaisia kaipaa, kuten yhteiskunnan kehityksen lisäksi ihmislajin tulevaisuudesta, jumalan olemassaolosta ja sen sellaisista. Minulle riittää kyllä mainiosti kirjan uskottavuus viihdyttävänä seikkailuna, ei aina jaksa miettiä sen isommin. Tosin ilman noita elementtejä taustalla nimenomaan uskottavuus olisi varmasti kärsinyt.

JP Koskinen: Luciferin oppipojat. WSOY 2016.

Kenelle: Scifin ystäville, kauas katsoville, jännittävää viihdettä hakeville.

Muualla: Kirjakko ruispellossa nautti lukemisen joka hetkestä. Hyvin inhimillinen tarina, joka jaksoi viihdyttää loppuun asti, sanoo Lukupinon Simo. Suuret teemat saivat Lukutoukka-Kristan ajattelemaan.

Helmet-haasteessa 2016 viimeisimmän voi liittää kohtaan 35, kirjassa ollaan avaruudessa. Kaikki kolme sopivat kohtaan 49: vuonna 2016 julkaistu kirja.

perjantai 4. marraskuuta 2016

Maaria Päivinen: Kellari

Vimma ja omaperäinen ote tekstiin kiinnosti Maaria Päivisen edellisessä kirjassa. Uutuudessa on samoja piirteitä ja aiheita: nuori, ainakin ulkopuolisin silmin oudosti käyttäytyvä nainen, jonka mies jättää. Kosto ja sen uhri. Vähintään lievän väkivallan uhka ja mielenterveyden rajojen koetteleminen.

Kellari sukeltaa mielen kellareihin, sanoi Päivinen hienosti kirjamessuilla - kustantajan kanssa mietitty lause, joka löytyy kirjan takakannestakin. Kyseessä ei muuten ole edellisen kirjan jatko (näinkin sen voisi kuvitella), vaan oma tarinansa, joka tapahtuu Islannissa, Päivisen nykyisessä kotimaassa.

Nyt mukana on päähenkilön, Vilman, lisäksi kaksi pientä tytärtä ja naapurin iäkäs rouva, joka seuraa ikkunasta Vilman elämää. Hän näkee, etteivät miehen jättämän perheen asiat ole kunnossa ja yrittää auttaa, minkä hupenevilla voimillaan voi ja minkä Vilma antaa, mikä ei ole paljon. Pyyteet eivät ole täysin epäitsekkäät: yksinäinen vanhus kaipaa perhettä, jota hän yrittää liikuttavasti vieraista itselleen rakentaa. Tytöille tästä on iloa, etenkin pienelle Stellalle, jota äiti ei noteeraa, hyvä kun muistaa tämän olemassaolon. Viola ei ole halukas päästämään naapuria lähelle, sillä hän on sulkenut häpeällisesti hänet jättäneen miehen talonsa kellariin!

Kellarin teksti on kekseliästä, parhaimmillaan hykerryttävää, muutamassa kohtaa hieman kikkailevaa. Juoni ja tunnelma ovat painostavan jännittävät. Koko karmea ja karmealla tavalla uskottava kuvio rakentuu pettävän rauhallisesti. Eri-ikäisten yksinäisyys, äitiyden kysymykset, kuten voiko toista lasta rakastaa ja toista ei, eron kipeys, lasten avuttomuus ja aikuisen tarve, suomalainen omin voimin pärjäämisen pakko. Päivinen ehtii käsitellä paljon. Tärkein on silti loukatun naisen psyyke ja koston tarve sekä tämän tuoma jännitys ja draaman tuntu, joka pitää lukijan tiukasti mukana. Islannin maisemat tuovat eksotiikkaa suomalaiselle lukijalle. Ulkopuolinen tuulahdus suomenkieliseen kirjallisuuteen on tervetullut, ja se on yksi syy, miksi tätä kirjailjaa kannattaa seurata.

Kirjan nimi on kulunut; samannimisiä löytyy googlaten ainakin kolme muuta. Ja suomen yleiskielessä on vähintään 100 000 sanaa, joten valinnanvaraa riittäisi. Minulle kirja nimeltä Kellari tarkoittaa Jyrki Heinon hienoa historiallista dekkaria. Jatkossa uskon muistavani tämänkin Päivisen omintakeisen otteen vuoksi.

Kenelle: Tummanpuhuvan ystäville, hätkähtämättömille, psykologisesta jännityksestä nauttiville.

Muualla: Puistattavan intohimoinen lukusukkula, sanoo Annika. Mari a ei keksi kirjasta mitään valitettavaa. Inga (naapuri, jonka oikeaa islantilaista nimeä en edes yritä kirjoittaa, Maaria ei itsekään osannut sitä lausua haastattelussaan :-) ) on Vilman tarinan balanssi, sanoo Leena Lumi.

Maaria Päivinen: Kellari. Into 2016.

torstai 3. marraskuuta 2016

Hanna Weselius: Alma!

Hanna Weseliuksen (s. 1972) esikoinen herättää ihastusta. Alma Mahler (s. 1879) herätti paheksuntaa. Kuuluisan säveltäjän vaimona (Googlaa Alma problem. Tai älä sittenkään.) ja myös muuten: hän oli nainen, joka hullaannutti. Eräskin ihailija rakennutti hänestä aidonkokoisen nuken, jonka kanssa nautti illallisia ja ties mitä, kuljetti tätä teatteriinkin, kerrotaan. Useita taiteilija-avioliittoja, synnillisiä suhteita ja synnytyksiä, jo 9-vuotiaana aloitettu säveltäminen ja juutalaisena pako Euroopasta - huima elämäntarina!

Kirja ei kerro vain Almasta, nimi vie sikäli harhaan. Almaa ei kannustettu säveltämisen uralla, ei soittajana, ei taiteilijana - ei tuohon aikaan. Enemmän kirja kertoo tästä ajasta ja sen naisista. (Lukijan tulkintaa, kuten koko juttu.) Olisiko Alma nykyajassa kuin kirjan lakimies, joka hoitaa työnsä viileän ammattimaisesti ja hakee nautintonsa sieltä, mistä se on helpointa ja miellyttävintä: nuoren pojan maksullisesta ja auliista kehosta. Vai olisiko Alma ollut halpa yökerhotanssija, botox-huulineen ja noloine facebook-kuvineen, yhtä lailla rakkautta vailla? Keinot vain ovat erilaiset, ja resurssit. Niin taloudelliset kuin älylliset. Veikkaan olosuhteiden pakkoa: Alma ei kainostellut, ei rakentanut uraa. Mutta jos hän olisi paneutunut musiikkiin, ties mitä hänestä olisi tullut.

Weselius viittaa kohtuun, kaiken alkuun ja juureen. Naisella se roikkuu verisenä mukana vaikkei haluaisi. Voiko yksi ruumiinosa määrittää meitä niin vääjäämättä, tekemällä sen omistajan tahdottomaksi nukeksi? Ei voi, sanoo nykynainen, vaikkei oikeasti ole varma. Ovatko päätökseni fysiikan, järjen vai tunteen ohjailemia, ja mikä on lopulta paras vaihtoehto? Hämmentää.

Ei kirjailija jätä sorkkimatta ajan ilmiöitä. Nuoret miehet eksoottisen nimisistä maista "ympäri Eurooppaa hakemassa seikkailua, ja mitä epätoivoisempi tilanne niillä oli - mitä vähemmän niiden äidit olivat pitäneet niitä sylissä - sitä kovempia sotureita niistä tuli ja sitä vähemmän niitä kiinnosti minkä jumalan puolesta ne taistelivat."

Katkera kaikkitietävä kertoja näyttää tämän esimerkkinä "lehmämäisyyden puuttumiselle". Sillä Alma on hänen mielestään lehmä. Kermaleivos, sacherkakku ja puuterivippa, jota pitää kokonaisen kirjan verran moittia. Ei siis lainkaan epämerkittävä henkilö. Mikä on kertojan motiivi?

Sietämätöntä, ärsyttävää! Entä tyttö, joka menee epämääräisissä olosuhteissa pimeään teollisuushalliin ja tulee sieltä rahatukon kanssa. Yksinhuoltaja Aino seuraa tytön puuhia, vaikka omissakin ongelmissa olisi tekemistä. Lapset, rahapula, työ, viranomaiset ja perhetyöntekijät ja kaikki se. Ja taas Aino mokaa. Mutta yllättäen, lakimies on armollinen. Ja vaikkei olisi, Ainolla on mielikuvituksensa, taiteensa. Taas lukijaa ärsyttää. Ja säälittää, sillä Ainon veljellä ovat asiat huonosti. Vielä huonommin ovat asiat nigerialaisilla siepatuilla tytöillä, joiden tarkkaa lukumäärää ei tiedetä. Ei edes sitä. Ja kaikki tämä kohtujen vuoksi? Lukija jää sanattomaksi.

Komeaa tekstiä, mielikuvitusta lietsovia ajatusrakennelmia ja taidokkaita lauseita, joiden kirjoittamisesta ja lukemisesta olen kiitollinen. Mutta myös vaikeita mielenliikkeitä, hankaluutta. Tuohtumus on aitoa, niin kirjassa kuin lukijalla. Mitä-tämä-oikein-on? Alan olla todella hereillä.

Kirjailija on kuvataiteilija, enkä ole kuva- vaan teksti-ihminen. Naisesta on moneksi, muuksi kuin kohduksi tai bikinimainokseksi - sekö on viesti? Senkö pitäisi yllättää? Vai onko niin, ettei kokonaiskuvaa ole tarkoituskaan luoda valmiiksi? Onko se kirjailijan laiskuutta vai lukijan? Siihenkö viittaa kirjan nimen huutomerkki? Varoittava, paheksuva vai riemuitseva? Pidin siitä, sopii tähän!

Kirja saa miettimään naisen ja tytön asemaa. Sitä, miten eri tavoin sen näemme eri maissa, yhteiskuntaluokissa, aikakausina. Ajat muuttuvat, muuttuuko nainen? Kirja on kannanotto, muistutus, reunahuomio ja uusi viite Eevan tyttärien historiaan. Tyylikkäästi, taitavasti. Lukijalta hieman ponnisteluja vaativasti. Herää!

Sain tavata kirjailijan Kansallisteatterin bloggariklubilla. Weselius sanoo kirjassa olevan paljon rakkautta. Vähän yllätyin kaiken tuohtumukseni keskellä tästä ja siitä, miksei kirjailija ole lainkaan tuohtunut. Menikö se ohi kirjoittamalla? Oliko kirja "vain" suoritus ja loistavan tekstin taidonnäyte?

Kenelle: Naisten asemaa miettiville, visuaalisille lukijoille, naisten ja tyttöjen asemaa puolustaville, komean tekstin ystäville, selkeitä ratkaisuja kaihtaville, mielikuvituksen voimaan luottaville.

Muualla: Naisesta saa sanoa. Naista saa arvostella kovin sanoin. Ja monenlaista muuta kirjoittaa Omppu Reader, why did I marry him -blogissaan. Tuijata kertoo hahmosta, jonka miehinen putkinäkö on rajannut. Sirpalemaisuus toimi Paulalle jossain määrin etäännyttävästi. Teksti menee ihon alle, sanoo Sari P.S. Rakastan kirjoja -blogista. Villiä ja virkistävää, sanoo tekstistä Maisku. Tekstiluolan Tuomas sanoo Weseliuksen otetta fiksuksi ja jotenkin raikkaan tuntuiseksi.

Hanna Weselius: Alma! WSOY 2016.

Kirja voitti WSOY:n Kirjan vuosi 2015 -kirjapalkinnon ja erottui luotettavien lähteiden mukaan selkeästi joukosta omaperäisyydellään. Kirja on taiteen tohtori Weseliuksen esikoisromaani, mutta luulen ja toivon, että häneltä saamme lisää merkillepantavaa luettavaa: hän sanoi lukeneensa aina paljon ja kokee tekstit omaksi alueekseen. Vaikka hän teki uraa parikymmentä vuotta muualla - kuten valokuvataiteilijana ja alan lehtorina - hän tuntuu nyt "palanneen" tälle alueelle tosimielellä.