Muotokuvamaalarin tytär

On hienoa lukea kokeneen kirjoittajan varmaa tekstiä. Sellaista tuottaa Tuula-Liina Varis, joka aina onnistuu kuvaamaan naisen elämää kantilta, joka käy syvällä mutta muistaa myös kepeyden, ilon. Mustaakin huumoria hän taitaa, välillä uusinta novellikokoelmaa lukiessa tuli mieleen Päivi Alasalmi. Tosin Varis pysyttelee tiukasti todellisessa maailmassa. Mutta siitä vasta löytyykin absurdia ja kammottavuutta.

Kirjoittajan ikä näkyy kokemuksen tuoman taidon lisäksi aiheissa. Jo ensimmäinen novelli vie lukijan kerrostalon vintille, jossa kuivuvat pyykit ja pöly leijuu ikkunoista pilkistävässä auringonvalossa. Liekö sellaisia enää missään.

Vain yhdessä novellissa päähenkilönä mies, muuten kertojana on kypsä nainen. Nainen, joka on jo kokenut omat riivauksensa ja luopumisensa. Kaikki novellit päättyvät jostain luopumiseen, alistumisesta väistämättömään. Luovutaan ensirakkaudesta, ystävästä, lapsihaaveista, lopuksi terveydestä ja itsemääräämisoikeudesta.

Alun novellien jälkeen seuraa kirjan toinen osa, pieni mummosarja, jossa Varis ottaa rajusti kantaa vanhusten kohteluun. Toisin kuin nuorena voisi kuvitella, vanheneminen ei tarkoita seestymistä. Eikä voimien hiipuminen tapahdu vähitellen ja huomaamatta, vaan rumasti ja äkkirysäyksenä. Ikävästi lapsiaan ja hoitohenkilökuntaa rasittavat harmaahapset piilotetaan, vaiennetaan, lääkitään hiljaisiksi ja hautaan. Kuka voi väittää, ettei näin tapahdu, kuten kirjailija kertoo? Tulevan pelko on realismia, ja jos kirja saa lukijansa tätä miettimään, se on tehnyt tärkeän tehtävänsä.

Tarinat liikuttavat: kuten mummo, joka elää sänkynsä vankina kotihoitajien käydessä ruokaa tuomassa ja vaippoja vaihtamassa. Hän kokee juhlahetken, kun kokematon hoitaja nostaakin hänet pöytään syömään, oikeilta astioilta, ojentaa lehden ja kahvia jälkiruuaksi ja antaa käydä vessassa. Tietenkään tämän tason palvelu ei voi jatkua. Eikä toinen mummo saa jatkaa kirjoitusharrastusta, jonka löytäminen toi hänelle yllättävää iloa vanhoilla päivillä. Mutta on myös hykerryttäviä tempauksia: mummo, joka teeskentelee höperyyttä saadakseen ei-toivotut sukulaiset häipymään, tai nainen, joka kyllästyy ystävättärensä määräilyyn ja lähtee omille teilleen.

Kirjan kolmas osa on kirjailijan omia muistiinpanoja päiväkirjatyyliin. Mielenkiintoinen sekin, vaikka täysin erilainen kuin kirja siihen asti, mikä aiheuttaa hieman hämmennystä. Kokonaisuutena kirja on tuhtia tavaraa ja aikaa kestävä, sen voi hyvin lukea myöhemmin uudestaan.

Tuula-Liina Varis: Muotokuvamaalarin tytär. WSOY 2010.

Aikuisten naisten ihanuudesta

Unkarilaiseen kirjallisuuteen pääsin minäkin mukaan houkuttelevasti aikuisten naisten ylistyksellä. András Vajdan eroottiset muistelmat kertovat pojasta, sittemmin aikuistuvasta nuoresta miehestä lihan ilojen kautta. Hän pitää naisista jo pikkupoikana, kaikin tavoin, ja kuvaa kokeilujaan rakkauden maailmassa alusta alkaen.

Naisia on hänen elämässään paljon ja monenlaisia, hän suorastaan huumaantuu heistä. Aluksi kelpaa kuka vain, kunnes kokemuksen karttuessa myös omat mieltymykset alkavat tarkentua ja tunteet voimistua. Mutta voi, niin monessa naisessa on jotain kiinnostavaa! Hän todella rakastaa naisia, se käy selväksi, vaikkei heitä aina ymmärräkään.

Ilmeisesti tämä ja vilpitön yrittäminen näkyi ja tuntui, koska niin monet naiset hänelle mielellään kokemuksia tarjosivat. Ja poika ottaa opit onnellisena vastaan. Onneksi kirja kertoo kohtaamiset tyylikkäästi ja aidonoloisesti, huumorillakin, mutta ei pätkääkään kioskikirjamaisesti. Vaikka seksi on pääaihe, kirjassa ei ole mitään härskiä, mikä voi tietysti joidenkin mielestä olla puute. Virkistävän viatonta suorastaan, vaikka ilmestymisaikanaan 1960-luvun alussa lienee tuntunut rankaltakin. Me kaiken nähneet ja kokeneet (ainakin telkkarissa) emme pienistä hätkähdä.

Koko ajan ei sängyssä peuhattu − etenkin loppupuolella myös muut asiat vievät tilaa, mikä on fiksu veto kirjan kiinnostavuuden kannalta. Unkarin historiakin tuli kerrattua ja unkarilainen kansanluonne kuvattua. Ja se, että naiset ovat ihania. Etenkin aikuiset naiset nuoren miehen kannalta. Jos tästä nykyisenä puuma-aikana nyt kellään on mitään epäilystä.

Stephen Vizinczey: Aikuisten naisten ihanuudesta. Loki-kirjat 2006.

Joka silmää räpäyttää

Kirjan nimi toi mieleen lasten julmat leikit, ja mielikuva oli täysin oikea. Knud Romer, tanskalainen kulttuuripersoona, kertoo lapsuudestaan pikkukaupungissa Tanskassa, tanskalaisen isän ja saksalaisen äidin ainoana lapsena. Yhtä helvettiähän se oli.

Sodan aikana ja sen jälkeen Saksa oli kirosana, eivätkä paikalliset koskaan hyväksyneet Romerin äitiä. Kiusaaminen oli siis sallittua; niin äitiä kuin poikaakin kohdeltiin yliolkaisesti ja todella inhottavasti. Äidin kimppuun ei sentään käyty fyysisesti, mutta pojan koko kouluaika oli yhtä kidutusta. Hakkaaminen, vaatteiden ja tavaroiden turmeleminen erilaisin erittein ja monin muin keinoin olivat jokapäiväistä hupia. Lasten tapaan Knud sopeutui ja eli tässä ympäristössä vuosikaupalla. Hän parhaansa mukaan piti asiat salassa niin, ettei rakkaalle äidille tulisi paha mieli. Vanhemmat eivät koskaan tajunneet, miten kauheaa pojalla oikeasti oli. Tai eivät halunneet tajuta – koska eivät olisi pystyneet sitä estämäänkään.

Äiti järjesti vuosittain pojalleen synttärijuhlat, jotka poika urheasti kesti äidin mieliksi, vaikka tiesi saavansa aina pilkan osakseen. Jo pelkkä äidin ”hassu” saksalainen nimi riitti pilkan aiheeksi, saati saksalaisten tapojen mukaiset rituaalit ja juhlamenot. Knud sai koko kouluaikansa kuulla olevansa natsisika – ja uskoi myös huutelijoita, jotka haukkuivat hänen äitiään natsiksi. Silti hän teki kaikkensa äitinsä puolesta.

Kaikki erilainen oli ilkkumisen aihe, jopa Knudin eväät, eikä poika saanut sanottua kotona siitäkään, vaan lopetti mieluummin syömisen koulupäivän aikana. Tosin en tiedä, olisiko hänen sanomisellaan ollut vaikutusta – ehkä äiti olisi silti halunnut toimia tavallaan, kun hän sinnikkäästi yritti pitää kiinni omasta arvostaan, vaikka oli yhteisön hylkiö. Knud yritti etsiä turvallisia kulkureittejä, sillä vaaroja oli joka puolella, mutta turpiin tuli aina lopulta. Perhe eli täysin sosiaalisessa tyhjiössä.

Kuinka moni aikuinen suostuisi moiseen? Mutta lapsi ei muusta tiedä, eikä hänellä ole mahdollisuuksia vaatia muutosta tai tehdä sitä itse. Siispä sopeudutaan. Knudin pakokeino oli mielikuvitus ja vilkas ajattelun taito. Postimerkkien keräily oli rakas harratus. Toiveikkaasti Knud aina myös tarttui tilaisuuksiin tavata tyttöjä, vaikka yleensä huonosti nekin päättyivät. Niin vanhempien kuin isovanhempienkin historia käydään tarkkaan läpi, ja Knud oppi tuntemaan ne hyvin. Äidin rankka menneisyys sodan jaloissa oli tuttu. Äiti olikin reipas nainen ja pärjäsi nuorena ja aikuisena hyvin, sai potkittua saamattoman, sairaalloisen pikkutarkan miehensäkin uralla eteenpäin. Mutta johtuneeko kaikista vaikeuksista matkan varrella, että hänestä tuli sietämätön vanhus.

Knud toteaa, että vaikka hän sittemmin muutti Nykøbingistä, hän ei koskaan päässyt sieltä pois. Hän ei syyttele vanhempiaan, mutta ajoittaista katkeraa sävyä ei voi välttää. Ihmetyttää, ettei sitä tai raivoa näy enemmän, eikä tarina ole kyyninen, vaan rehellisen oloinen muistelu lapsen tuntemuksista, ja samalla ajan ja tapojen kuvausta. Toivottavasti hän on perinyt äitinsä sisua ja pärjäämisen taitoa, mutta onko kuitenkin niin, että jatkuvan pelon vallassa lapsuutensa elänyt joutuu etsimään hyväksyntää loppuikänsä?

Knud Romer: Joka silmää räpäyttää, pelkää kuolemaa. Avain 2008.

Hänen varjonsa tarina

Haaveilin uppoutumisesta kunnon hömppään - anteeksi, viihteeseen - kun aloitin Hänen varjonsa tarinan. Lupaavan tuhti kirja, jossa täti jättää omaisuutensa perinnöksi sisarentyttärilleen, kaksosille, joita hän ei ole koskaan tavannut. Tytöt muuttavat Amerikasta testamentin ehdon mukaisesti Lontooseen, tädiltä saamaansa asuntoon. Tähän asti kaikki selvää. Mutta lisämausteeksi heitetään se, että täti ei kuoltuaan poistukaan asunnosta, vaan jää sinne kummituksena, näkymättömänä henkenä.

Kaksoset opettelevat itsenäistä elämää ja tutustuvat tätinsä naapureihin, joista pakko-oireisen Martinin ja tädin entisen poikaystävän Robertin myös lukija oppii tuntemaan hyvin. Martin ei paljoakaan liity tädin tarinaan, vaan hänen avioliittonsa ja sairautensa kuvaus ovat erillinen saareke, tosin kiinnostava sellainen. Toinen kaksosista tutustuu häneen paremmin ja yrittää auttaa. Robertin taas on vaikea unohtaa kuollutta naisystäväänsä, eikä tämän liikuskelu aaveena suinkaan kaipausta paranna. Yhteiseksi nimittäjäksi kaikille voisi määritellä rakkauden kaipuun ja kyvyn (tai kyvyttömyyden) raivata sen tieltä oman itsen asettamat esteet – fyysiset tai henkiset.

Täti seuraa kaksosten ja Robertin tekemisiä tarkasti, ja hänen roolinsa kasvaa tarinan myötä. Kuvittelin alussa kirjaan enemmän draamaa ja romantiikkaakin, ovathan kaksoset juuri aikuistuneet. Mutta kyseessä on lähes puhdas kummitus- ja kauhutarina, joka tuo mieleen Stephen Kingin. Kingiä kuorrutettuna monien ihmissuhteiden, persoonien ja yksityiskohtien kuvauksella. Pakko-oireet, kaksosten peilikuvamaisuus, päähenkilöiden mietteet ja pienetkin tekemiset kuvataan pitkästi ja monin sanoin. Itse pidän niukemmasta tyylistä, joten tämä tuntui välillä turhalta jaarittelulta. Ehkä aaveen pukeutumisesta kertominen tuntui tarpeelliselta – tällä osoitetaan hahmon vahvaa tahtoa ja pyrkimystä takaisin elämään? Ja toisen kaksosen astma kuvaa heikkoa elämänotetta, häviötä? Symboleita löytää halutessaan, eikä kirja tylsä ollut paitsi paikoitellen, pieni tiivistys ja jäntevöittäminen olisivat tehneet siitä vaikuttavamman. Nyt lavertelu vei parhaan terän, mutta lopussa Lemmikkien hautausmaan kammottavuus tuli mieleen. Hautausmaa on tässäkin kirjassa tärkeä paikka. Tekisi mieli lähteä kuljeskelemaan Lontoon Highgateen.

Nimi ja kansi ovat hienot. Eikä voi olla mainitsematta myös Niffeneggerin edellistä, Aikamatkustajan vaimoa, sehän oli ihana. Ajassa matkaaminen kiehtoo aina, ja kirja oli fiksu ja koskettava, vaikka ylittikin reaalimaailman rajat (tai ehkä juuri siksi). Yhtä upea ei tämä uusi ole, mutta viihteenä toimii. Edellisen sukseen jälkeen lienee ollut kova kynnys julkaista uutta, ja kirjojen välissä vierähtikin viitisen vuotta.

Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina. Gummerus 2009.

Edelleen Alice

Osui ja upposi – niin surullinen ja tosi on tarina alzheimerintautiin sairastuvasta Alicesta. Kirja ei ole tositarina, mutta kirjoittaja on neurotieteiden tohtori, joten hän pystyy yhdistämään todellisia tapahtumia fiktiiviseen päähenkilöönsä uskottavasti. Puistattavan uskottavasti.

Alice on 54-vuotias Harvardin professori, joka elää miehensä ja aikuistuvan kuopuksensa kanssa kahden vanhemman lapsen jo muutettua kotoa, nauttii työstään ja haaveilee lapsenlapsista – viettää ikäistään normaalia elämää. Hän alkaa unohdella asioita: tavaroita löytyy oudoista paikoista, reitti kotiin ei muistu mieleen lähikulmilla, tuttu ihminen vaikuttaa täysin vieraalta, jolle on esittäydyttävä. Alice päättelee sattumusten johtuvan työpaineista tai vaihdevuosivaivoista, mutta fiksuna ihmisenä haluaa varmistaa asian ja menee lääkärille. Tuomio on tyly: alzheimer, hermosoluja tappava tauti, joka on parantumaton, pahenee nopeasti ja johtaa lopulta kuolemaan. Näin nuorella – alle 55-vuotiaalla – se on harvinainen ja yleensä geeniperintönä saatu. Varsinaista taudinaiheuttajaa ei tiedetä.

Alice kaipaa kiihkeästi vertaistukea perheen ulkopuolelta saadakseen puhua asiasta lähipiiriään kuormittamatta ja organisoi pienen tukiryhmän. Hän yrittää myös jatkaa työntekoa vielä diagnoosin jälkeen, mutta pian huomaa sen mahdottomaksi unohtelun takia. Jos ei muista, onko menossa kuuntelemaan luentoa vai pitämään sen, on professuuria vaikea hoitaa.

Kirja kuvaa tarkasti mutta liikoja osoittelematta Alicen taudin vaiheet. Tauti etenee nopeasti ja epäloogisesti: oman lapsen nimi saattaa unohtua, vaikka muita, merkityksettömiä asioita muistaisikin. Avaruuden taju hiipuu, välimatkojen ja sijaintien arviointi käy vaikeaksi. Puhelimessa asiointi ei onnistu, kun näkymätöntä keskustelukumppania ei pysty hahmottamaan, pian myös live-keskustelut ovat liian vaikeita seurata. Elokuvien ja kirjojen tapahtumat häipyvät mielestä jo parin minuutin jälkeen, joten juonessa ei pysy mukana. Alice yrittää tehdä ratkaisuja: hän kirjoittaa itselleen ohjeen, viisi kysymystä, joihin hänen on osattava vastata joka aamu. Kun vastauksia ei enää löydy, ohjeen mukaan hänen on mentävä säästämälleen lääkepurkille – ohjeessa on tarkka kuvaus sen sijainnista – ja ottamaan sen tyhjäksi. Asia ei tietenkään suju näin helposti. Tauti on vahvempi, eikä tottele ohjeistusta.

Perheelle isku on kova: vaimon ja äidin menetyksen lisäksi pelko taudin periytymisestä kalvaa, ja tyttäret käyvätkin geenitesteissä. Yllättävän vähän Alicen omaa pelkoa ja muita tuntemuksia kuvataan. Tauti aiheuttanee sen, ettei hän piankaan osaa sitä murehtia, vaan yrittää käytännöllisesti pysyä tiukasti elämässä mukana, tilanne kerrallaan, tunnepohjalta.

Vain kahden vuoden kuluttua unohtelun alkamisesta Alice on jo tilassa, jossa ei tunne läheisiään, ei selviä kotiaskareista eikä itsensä hoitamisesta, vaan vaati jatkuvaa hoitoa ja valvontaa. Kirja jättää armeliaasti taudin viimeisimmät, raskaimmat vaiheet kertomatta. Loppu on amerikkalaisen sentimentaalinen, mutta asia tulee selväksi. Tunteet ovat viimeisimmät, jotka säilyvät, kun faktoja ei enää muista eikä järjen varaan voi laskea. Kun muut lamput eivät syty enää.

Vaikuttava, pelottava, fiksu kirja, joka jättää lukijallekin oivalluksien varaa. Symbolinen perhosteema, joka toistuu niin tekstissä kuin visussa, kuvana kannessa ja joka sivun laidassa, jäi aika teennäiseksi koristeluksi. Muttei siihen juuri kiinnittänyt huomiota kerrontaan uppoutuneena. Selja Ahavan Eksyneen muistikirja on sekin vielä tuoreena mielessä. Helpotuksen huokaus: minä muistan.

Lisa Genova: Edelleen Alice. WSOY 2010.

Siilin eleganssi

Erikoinen ja hykerryttävä, sitä on Siilin eleganssi, nimeä myöten. Tarina vie lukijan pariisilaiseen elämänpiiriin, keski-ikäisen ovenvartijarouvan arkeen ja 12-vuotiaan samassa talossa asuvan tytön elämäntuskaiseen maailmaan. Molemmilla on vilkas, rikas ja muilta salattu sisäinen elämä. Molemmat ovat älykkäitä, sivistyneitäkin. Renée-rouva on kouluja käymätön leski, joka kuluttaa vimmaisesti kulttuuria; kirjoja, elokuvia, musiikkia. Myös nuori Paloma arvostaa taidetta, ja molemmat suhtautuvat intohimoisesti kielioppiin ja oikeakielisyyteen. Sielunsiskot monin tavoin, kuten käy ilmi.

Palomalla on kasvamisen tuskia, ja hän kyseenalaistaa koko elämisen mielekkyyden. Hän tietää itsekin olevansa huippuälykäs, mutta se ei suinkaan helpota hänen oloaan, vaan päinvastoin: hänen on vaikea sopeutua, olla osa perhettä ja muuta maailmaa, vielä vaikeampi kuin teini-ikäistyvän nuoren yleensä. Hän suhtautuu ylikriittisesti lähes kaikkeen ja suunnittelee itsemurhaa. Paloman pohdinnat tuntuvat välillä epäuskottavan kypsiltä ja älyllisiltä 12-vuotiaalle, mutta jos ei anna sen häiritä, kirjasta voi nauttia täysillä. Palomaa käy sääliksi – hän on niin yksinäinen ja tunneköyhän perheen kasvatti. Lapsen tavoin hän ei osaa analysoida omaa tilannettaan, vaikkakin lähes kaikkea muuta.

Renée puolestaan on aikuinen ja itse valinnut erikoisen elämäntapansa. Hän ei missään tapauksessa halua paljastua älyköksi, vaan haluaa olla rauhassa ja vetää oppimattoman ovenvartijarouvan rooliaan. Mitä tapahtuu, kun nämä kaksi introverttiä tapaavat? Mitä he saavat toisiltaan? Ja voiko ihminen elää roolin takana koko elämänsä? Onko niin, että aina lopulta ilmaantuu jotain, mikä pakottaa todellisen minän näkyviin? Millainen ihminen on sivistynyt? Tällaisia lukijana voi pohtia, hykerrellessään molempien minä-kertojien elämänviisauksien ja talon naapuruston keskellä. Herkullisia sivuhenkilöitä tavataan useita, niin tyhmiksi kuvattuja – vastakohtaisuutta päähenkilöihin korostetaan – kuin viisaitakin.

Yllättyä saa monta kertaa: mikään ei ole ennalta-arvattavaa. Ei ainakaan sen loppu. Mainion erilainen ja viisas kirja, ei turhan uskottava, mutta eihän fiktion sitä tarvitse ollakaan. Tämä kolkuttelee muita ovia.

Muriel Barbery: Siilin eleganssi. Gummerus 2010.

Maalaismaisemaa

Välillä täytyy lukea tuntemattomia nimiä – haluaisin, että lukeminen pysyisi monipuolisena eikä vain palkittujen kirjojen ja aina samojen tekijöiden listana. Olisi hyvä myös saada perspektiiviä isojen asutuskeskusten ulkopuolelle, itse asiassa tätä pitäisi harrastaa paljon enemmän. Tosin kirjoja maakunnista ei usein osu käteen.

Kaiho Nieminen kuulosti minusta keksityltä taiteilijanimeltä, mutta taitaa olla kuitenkin todellinen henkilö, jos nettitietoihin on uskominen. Hän on helsinkiläinen, mutta lähtöisin Suomenniemeltä, ja kirjoittaa oloista pienillä paikkakunnilla.

Tapaus Hännikäinen kertoo nuoresta miehestä Jampasta, joka saa kaupungissa tehtaalta potkut ja muuttaa takaisin kotikyläänsä, vanhaan kotitaloonsa. Se tavallinen tarina: nainen jättää, viina vie, muuta pitää keksiä jos selviytyä aikoo. Toden ja rehellisen tuntuinen tarina, ja Jampan toivoo lämpimästi pärjäävän. Kyläyhteisöstä ei ole juuri apua, jos ei sitten lopulta suurta haittaakaan.

Kirjaan on ympätty nykyhetken lisäksi toinen tarina sisällissodan ajoilta taustoittamaan kyläläisten keskinäisiä suhteita, myös suhtautumista Jamppaan. Tämä osuus, pakko myöntää, oli tylsä, ja lukeminen siltä osin meni harppomiseksi. Niin kauheita asioita kuin sodan aikana tapahtuikin. Jotenkin limittäminen ei tässä vain ollut onnistunut, tarinat tuntuivat liian erillisiltä, vaikka arvasinkin, että lopulta päädytään Jampan taustaan.

Nieminen on kirjoittanut paljon, ja hänellä on varmasti oma kannattajakuntansa; itse en taida kuitenkaan kuulua kohderyhmään. Kirjan kuvaama maaseudun ankeus ja köyhyys tuntuvat masentavilta. Historiaa ja etenkin sota-aiheita tutkiville tämä lienee antoisampi.

Kaiho Nieminen: Hännikäisen tapaus. WSOY 2010.