Varjonainen

Maarit Verronen on kirjailija, jonka kirjat on saatava heti lukuun, kun ne ilmestyvät: ne ovat arvoituksellisia ja kiehtovia, suomikummaa parhaasta päästä.

Varjonainen on uutta Verrosta, joka lähentelee jo realismia. On vaikea kuvitella, miten sen kokisi, jos kirjailijaa ei aiemmin tuntisi: tuntisiko lukija saman kiihtyneen synkkyyden ja hieman tolaltaan vinksahtaneen maailman outouden, vai kuvittelisiko lukevansa aivan tavallista romaania?

Passiton ja paperiton nainen on tulossa Suomeen laivalla - hän on ilmeisesti Ukrainasta lähtöisin -  ja joutuu "rauhanajan suurimpaan Itämeren laivaonnettomuuteen" ja selviää tietysti hengissä. Verrosen kirjoissa päähenkilön nimi, ulkomuoto ja elämisen aikakausi vaihtelevat, mutta nainen (lähes aina nainen) on aina samankaltainen: yksin pärjäävä, kylmän järkevä ja harkitseva, tuntee asiat. Hän on selviytyjä, aina - jollakin tavoin.

Varjonaisessa nuo ominaisuudet on viety äärimmilleen. Nainen on tunteeton toimija, ja hänen tavoitteensa on pelkästään hengissäpysyminen. Niinpä hän voi vaihtaa tarvittaessa henkilöllisyyttä ja asuinpaikkaa tarpeen mukaan ja on valmis mihin tahansa päästäkseen eteenpäin omassa omituisessa elämäntaistelussaan. Turha sanoakaan, että lakeja tai moraalikoodeja hän ei noteeraa millään tavalla. Hän toimii robottimaisesti, välittämättä, miettimättä sitä, miten hänen tekemisensä vaikuttavat muihin.

"Aino" muuttuu "Anniksi" ovelan suunnitelman ansiosta. Nainen tutustuu Annin vanhempiin, ja sitä kautta pääsee käsiksi Annin tietoihin. Järjestely takaa naiselle taloudellista etua, mutta ei riitä naisen monimutkaisessa pelissä, joten hän vaihtuu myöhemmin vielä "Lauraksi".

Kylmäävää. Verronen on taitava kirjoittaja, joka osaa tuottaa lukijan selkärankaan kylmiä väreitä. Hänen kirjansa eivät ole mukavia, mutta erittäin vaikuttavia, ja jättävät vahvan jälkimaun. Vaikka tarinassa on niin paljon fantasian piirteitä, ettei sitä voi verrata todellisuuteen, pakosti lukija jää miettimään sen sanomaa. Onko kirja kannanotto siihen, että ihmisten yksinäisyys ja välinpitämättömyys kasvaa? Ja mitä juurettomuus voi saada aikaan?

Kirjassa liikutaan lähimenneisyydessä, mutta Verronen on kirjoittanut niin historiaan kuin tulevaisuuteenkin sijoittuvia naistarinoita; niiden huippu minusta on dystopia Karsintavaihe, joka jatkui kirjalla Kirkkaan selkeää. Ne pelottavat, koska niiden esittämät asiat ovat oikeastikin jo olemassa - Verronen vain jatkaa niitä äärimmilleen, vie niitä suuntaan, joihin ei toivoisi asioiden kehittyvän, mutta joka saattaa toteutua, kuka tietää.

K-blogin Jenni on lukenut Varjonaisen, myös Mari A:n kirjablogissa lisää kirjasta ja linkkejä muihin arvioihin.

Maarit Verronen: Varjonainen. Tammi 2013.

Totuus naisista

Tapanilla on kaksi tytärtä: jo omillaan elävä Ronja ja Roosa, lukiolainen. Isän on vaikea hyväksyä kuopuksen aikuistumista ja muuttumista. Hän ei tiedä, miten saisi ilmaistua rakkautensa ja huolensa tytöilleen, etenkään Roosalle, jota isä ei enää koe tavoittavansa. Tapani ei osaa puhua tytön kanssa, tuntee jäävänsä sivuun, olevansa naurettava vanha norsu - vaikka kaikki mitä hän tekee, hän on tehnyt tyttöjensä puolesta ja hyväksi.

Mahtava kirjan aihe; en muista isyydestä vastaavaa nähneeni. Isällä on valtava huoli tytöstä tämän joutuessa vaikeuksiin. Tapani on fiksu ihminen, hyvin toimeentuleva ja uralla menestynyt, mutta ei osaa asioita ilmaista "tyttöjen kielellä". Hän tekee kaikkensa tytön puolesta - ja on selvää, että hän tekisi mitä vain. Rakkaus on suuri. Tytöillä on tietysti myös äiti ja Tapanilla vaimo, Tiina, joka on tässä tarinassa sivuhenkilö, vaikkei varmasti itse perheessä.

"Helvetti. Kun asiaa mietti, Tapanista näytti yhä selvemmin siltä, että miehistä tulisi naisia parempia lastenkasvattajia. Logiikka, johdonmukaisuus, johtajuus, tunteiden hallinta vaikeissa paikoissa. Nämä ovat kaikki miehisiä ominaisuuksia, ja näitä jos mitä lasten kasvatuksessa tarvittiin. Rakkaus on helppoa, se tulee itsestään, ei sitä tarvitse opetella. Näitä, enemmän kuin mitään muuta, hän on joutunut opettelemaan ja soveltamaan lastensa vuoksi, lastensa hyväksi. Mitä naisilla oli näiden rinnalla tarjota, mitä sellaista heille luontaista, joka voisi osoittautua näitä tärkeämmiksi? Rinnat?"

Isän näkökulmaan on helppo samaistua ja Tapanin ajattelun logiikkaa selkeä seurata. Häntä käy lähes sääli, kun kova yrittäminen ei tunnu auttavan - tyttären murrosiän mokailuja ei pysty estämään. Myös Roosasta Konstig luo uskottavan; tytön hapuilut aikuisuutta kohti ovat eläviä ja tosia, ensimmäiset poikaystävät, isän puheiden käsittämättömyys, kaverien tärkeys - ne kaikki muodostavat todenmakuisen maailman. Enemmän tämä silti on isän kirja kuin tyttären. Myös isän työstä talousjohtajana muovialan yrityksessä ja bisneselämästä puhutaan paljon, onhan se perinteisesti tärkeä osa miehen elämää ja tässäkin tarinassa nivoutuu tiiviisti yhteen henkilökohtaisen kanssa.

Kaiken kaikkiaan henkinen irtiotto lapsuudesta on kovempi pala isälle kuin lapselle itselleen, tai ainakin yhtä kova. Kirja kertoo ennmminkin totuuden miehistä ja isistä kuin naisista - se on suorastaan julistus isänrakkauden puolesta. Lapsi ei lakkaa olemasta lapsi isällekään, vaikka leikki-ikä jää kauas taakse. Miten perinteinen mies pärjää siinä tilanteessa?

Pidän Konstigin tyylistä: hänen lauseensa ovat kiinnostavia, teksti on tarkkaa ja selkeää. Teinien kielessä on minulle outoja sanoja, mutta taustatyöt on varmasti tehty hyvin, ja tarinassa riitti imua niin, että se piti lukea melkein yhdeltä istumalta.

Sopii isille, tyttärille ja kaikille perhesuhteista ja -rooleista kiinnostuneille.

Luettu monessa blogissa kuten Rakkaudesta kirjoihin ja Leena Lumi.

Joonas Konstig: Totuus naisista. Gummerus 2013.

Koppava kloppi

Stephen Fry, tuo osa Englannin kansallisaarteistoa, on suomalaisillekin niin tuttu, että Pihtiputaan mummokin hänen naamansa tv:stä tunnistaa. Sanallinen lahjakkuus ja jäljittelyn jalo taito on tehnyt hänestä näyttelijän, koomikon, toimittajan, ohjaajan - ja mitä kaikkea hän on tehnytkään. Ainakin kirjoittanut muutamia kirjoja, kuten Virtahevon, josta en näköjään kovin innostunut.

Koppava kloppi sisältää elämänkaaren aina Fryn ensimmäisistä lapsuuden muistikuvista siihen asti, kun hän tulee täysi-ikäiseksi ja hankkii ensimmäisen työpaikkansa. Aikuisuuden kynnykselle pääseminen ei ollut hänelle helppoa, eikä hänen perheelleen, sillä kirjan nimelle on perusteensa.

Elämänpiiri, josta Fry on kotoisin, tuntuu niin kaukaiselta, että sitä on jopa tällaisen parkkiintuneen lukijan vaikea kuvitella. Juutalaiset sukujuuret, huippuälykäs isä, joka tekee keksintöjä ja uppoutuu työhönsä, rakastava mutta kaukaiseksi jäävä äiti - ja koko brittiyhteiskunnan hierarkkinen luokkajärjestelmä, etenkin koululaitos, joka tuntuu mustekalamaisen monimutkaiselta. Sisäoppilaitoksien tuntemukseni rajoittuu kirjoihin Jenningseistä (muistaako joku?) alkaen, mutta tässä kuvataan raadollisemmin brittikoululaisten todellisuutta 1960- ja 70-luvuilla.

Fry on älykäs, mutta hänen oli vaikea sopeutua sääntöihin. Toisaalta hän fiksuna tiesi, miten niitä voi kiertää ja käyttää hyödyksi - kykyään selviytyä sisäoppilaitoksen kiemuraisissa sosiaalisissa peleissä hän pitää hyödyllisenä muissa yhteyksissä. Lyhyesti, hän sai kenkää monesta opinahjosta; taipumus varasteluun oli ongelma, joka lopulta ryöstäytyi käsistä ja johti poliisitoimiin; onnekkaasti hän kuitenkin sai vielä viimeisen mahdollisuuden ja tajusi sen itsekin sellaiseksi, ja loppu on historiaa, fraasi-ilmaistuna.

Koulussa solmitut ihmissuhteet olivat tärkeämpiä kuin varsinainen koulunkäynti, kuten lapselle kuuluukin - etenkin, jos hän asuu sisäoppilaitoksessa seitsemänvuotiaasta. Jo varhain hän tiedosti sen, etteivät tytöt kiinnostaneet samalla tavalla kuin pojat, ja ensimmäinen suuri rakkaus sai pään sekaisin aivan kuten kenellä tahansa teinillä. Kohde ei kyllä koskaan tiennyt olevansa kohde.

Kirja kuvaa poikaa, joka mielellään näpäyttää säkenöivällä älyllään tietämättömämpiä ja nautiskelee nokkeluudestaan eli on siinä mielessä aika tavallinen teini. On alueita, joilla Frykään ei loista, kuten laulaminen, ja näitä pohditaan pitkästi: itseinho ja -rakkaus vuorottelevat. Hän sanoo kokeneensa itsensä aina ulkopuoliseksi ja vaivautuneeksi, mutta löytää hyviä puolia myös näistä tuntemuksista: niiden ansiosta hän sanoo löytäneensä muun muassa kirjallisuuden maailman.

Kirja kertoo sekä pieniä että suuria tapahtumia, kepposia, mokailuja ja synkkää katumustakin. Helpolta hänen elämänsä itsensä kanssa ei vaikuta, vaikka kerronnassa onkin humoristinen sävy, totta kai, jos P.G. Wodehouse on yksi suurista idoleista. Tekstinä kirja on paitsi hauska myös hyppelehtivä, tapahtumat toistuvat, aiheet ja ajankohdat vaihtuvat nopeasti, välillä jaaritellaan, mutta se tuo jutustelevan vaikutelman, aivan kuin hän tosiaan juuri nyt muistelisi menneitä. Räväkät kielikuvat, reipas itselle ja toisille irvailu ja ronski kerronta sopivat tyyliin, jossa ei sievistellä - vaikka turhamaisuuttakaan ei kätketä, muun muassa nenän vinoutta pohditaan pitkästi.

Hugh Laurie mainitaan usein; ehkä Fry haluaa kaverillekin nostetta kirjan myötä tai kiltimmin tulkittuna he ovat niin läheiset, että tämä tulee usein mieleen, kun tekemisiä muistelee. Tässä kuitenkin päästään vasta työelämän alkuun, joten maailman tuntemat suoritukset ovat vasta tulossa.

Maija Kirjojen keskellä kuunteli tämän äänikirjana. Se olisikin ollut hyvä idea, varmaan mahtava Fryn itsensä lukemana - upeaa brittienglantia, voin kuvitella.

Stephen Fry: Koppava kloppi. Schildts & Söderströms 2012. Suomennos Titia Schuurman.

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta

Haruki Murakami on yksi tämän ajan kiehtovimpia kirjailijoita, joten hänen ajatuksensa kiinnostavat myös muussa kuin fiktion muodossa. Vaikkei juoksu aiheena ole minua kiehtovimmasta päästä, odotin ja totesin kirjan sisältävän muutakin. Esipuheessa hän sanoo huomanneensa, että "oli melkein sama asia kirjoittaa rehellisesti juoksemisesta kuin kirjoittaa rehellisesti itsestään" ja kirja on "enemmänkin muistelma, jonka keskiössä on juokseminen."

Siis Murakamin koko elämässä keskiössä on juokseminen, kirjoittamisen lisäksi tietysti. Hän juoksee joka päivä, harjoittelee ja osallistuu maratoneille, juoksee eri säillä, eri maissa...

Hän toteaa moneen kertaan, että juoksu on muovannut hänestä sellaisen ihmisen ja kirjoittajan kuin hän nyt on. Kirja kertoo kirjailijan uran alkamisen, työn haasteet ja rutiinit, mikä tietysti kiinnostaa meitä lukijoita. Kirjoittaminen on asia, jonka tekemiseksi hän on järjestänyt elämänsä ja raivannut esteet: se tarkoittaa muun muassa sosiaalista eristäytyneisyyttä ja päivärytmin järjestämistä kirjoittamisen ehdoilla. Ja juokseminen, se on tiukasti sidoksissa kirjoittamiseen - tai peräti sen fyysinen olomuoto:

"Suurimman osan siitä, minkä tiedän kirjoittamisesta, olen oppinut juoksemalla joka päivä. Nämä oppitunnit ovat käytännönläheisiä ja ruumiillisia. Kuinka paljon voin painostaa itseäni? Kuinka pitkä lepo kuuluu asiaan - ja kuinka paljon on liikaa? Miten pitkälle voin mennä, niin että lopputulos on kelvollinen ja johdonmukainen? Milloin tekstistä tulee ahdasmielistä ja jäykkää? Missä määrin minun pitäisi tiedostaa ulkomaailmaa, ja msisä määrin minun pitäisi keskittyä sisäiseen maailmaani? Missä määrin luottaa kykyihini, ja milloin minun pitäisi alkaa epäillä itseäni? Tiedän että tuotantoni olisi ollut huimaavan erilaista, ellei minusta olisi tullut kestävyysjuoksijaa samalla kun minusta tuli romaanikirjailija."

Vaikka kirja on enemmmän kirjailija- kuin urheilukirja, kertoo se myös konkreettisesti juoksemisesta, ken siitä tietoa halajaa: miten hän harjoittelee, millaisin varustein, miltä tuntuu osallistua ultramaratonille ja millaiset paikat ovat hyviä juoksemiseen. Kirjailijan omalla pohdiskelevalla ja pieniä havaintoja kirjaavalla tyylillä tietysti. Hurjaa lukea rääkistä, johon hän on itsensä piiskannut, mutta myös hienoa nähdä, mihin tarmokkaasti ja päämäärätietoisesti toimimalla voi yltää. Jonkinlainen valtava sisäinen pakko häntä ohjaa, sekä juoksemaan että kirjoittamaan. Se suorastaan lähentelee pakkomielteisyyttä, mutta ei valiteta, jos tuloksena on upeita kirjoja.

Ikääntyminen on kova pala: Murakami (s. 1949) toteaa monessa kohtaa, ettei se ole miellyttävää. Ikä ei todellakaan ole vain numeroita silloin, kun puhutaan fysiikasta (ja jos joku väittää toisin, hän on joko todellisuuspakoinen tai valehtelija). Jos elämä on näin tiukasti fysiikan varassa, ei ihme, että vanheneminen pelottaa. Juoksua hän aikoo tietysti jatkaa niin pitkään kuin se on mahdollista. Kuten kirjoittamistakin.

Liisa toteaa, että kirjasta saa paljon irti, vaikkei urheilua itse harrastaisikaan. Penjaminilla taas on  kokemusta juoksemisesta, ja hän nimittää Murakamia kurinalaisuudessaan "juoksukoneeksi".

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Tammi 2011. Käännös Jyrki Kiiskinen.

Matkalaukku

Matkalaukku kulki mukanani viikon verran lähijunissa, mutta ei alkanut painaa harteita. Pieni iso kirja nauratti kyllä monta kertaa niin, että oli pakko saada muka yskänkohtaus.

Ehtaa venäläistä, tekisi mieli sanoa, vaikken ole venäläisyyden asiantuntija ollenkaan. Kuitenkin sitä, millainen kuva kirjallisuudessa itänaapurista on syntynyt: iloisia, hetkeen tarttuvia ihmisiä, joille maistuu vodka ja jotka onnistuvat keplottelemaan itsensä monenlaisiin tilanteisiin ja niistä pois usein silkan sukkelan puhetaitonsa ansiosta. Oman edun suorasukaista tavoittelua köyhyyden kurimuksessa ja mielivaltaisen byrokratian rattaissa luovimista.

Tätä kaikkea nostaa Dovlatov tarjolle matkalaukustaan. New Yorkiin Neuvostoliitosta muuttanut - tai muuttamaan pakotettu - kirjoittaja törmää laukkuun, joka hänellä oli mukanaan vanhasta kotimaasta tullessan. Laukusta löytyvät esineet tuovat mieleen muistoja: puolikengät, säädyllinen puku, vyö, takki, hanskat, paita ja lakki saavat kukin oman tarinansa. Ovatpa mukana suomalaiset kreppisukatkin. Muistan itsekin matkalaisten jutut ajoilta, jolloin nailonit olivat kovaa valuuttaa.

Luvut ovat erillisiä novelleja, lyhyitä mutta paljon puhuvia. Neuvostoliittolainen elämäntapa näkyy ja tuntuu, ja kaikesta ankeudesta huolimatta tarinat on kerrottu lämmöllä ja rakkaudella isänmaata ja sen tavallisia kansalaisia kohtaan. Välillä kerrotaan arkisia asioita ja kohta taas sukelletaan absurdeihin tilanteisiin - ja osasta ei oikein tiedä, kumpaa ne ovat, kuten vaikkapa traktorin varastaminen psykologisesti tai vaimon yllättävä emigroituminen Israeliin.

"Nainen voi tehdä venäläisen kirjailijan hyväksi kolme asiaa. Hän voi ruokkia tämän. Hän voi uskoa vilpittömästi tämän nerouteen. Ja viimeisenä hän voi jättää tämän rauhaa. Kolmas ei muuten sulje pois toista ja ensimmäistä."

Tekstiä on ilo lukea: se on napakkaa ja nasevaa. Jos odottaa pitkiä korulauseita, pettyy; kieli on modernia ja suomennos hieno: sanavalinnat ovat niin osuvia ja etenkin sitaatit aidonoloisia, että ne saivat hymyilemään ja/tai nyökyttelemään monta kertaa. Käännös onkin yksi kolmesta Mikael Agricola -palkintoehdokkaasta vuoden 2012 parhaaksi käännökseksi. Voittaja julkistetaan kustantajan mukaan 10.4. Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton mukaan 9.4. (ja palkintosummakin on eri lähteissä eri, mutta mitä väliä, periaate on tärkein).

Tarinoissa vilisee oikeita henkilöitä niminä, lähinnä kirjailijoita ja muita venäläisiä taiteilijoita sekä politiikkoja. Mutta lukemista ei haittaa, jos nimiä ei tunnista, sillä suomentaja on ystävällisesti lisännyt loppuun lyhyen selitysosuuden, josta tietoja voi tarkistaa.

Matkalaukusta kertoo Marissa Café pour les idiots -blogissa, ja toisessa kirjallisessa kahvilassa, Cafe Voltairessa, kerrotaan enemmänkin Dovlatovista.

Sergei Dovlatov: Matkalaukku. Idiootti 2012. Suomennos Pauli Tapio.

Sisäpiirissä

Olin dekkarilakossa vuosia: jatkuva kuoleminen alkoi turruttaa ja väkivaltaa tuntui tulvivan normimediastakin ihan liikaa, joten kirjoihin sitä ei enää kaivannut. Eikä kaipaa edelleenkään, mutta ovathan parhaat dekkarit myös huippuviihdettä, ja olen huomannut luku-uteliaisuuteni jälleen kasvavan sillä suunnalla.

Viveka Sten on ruotsalainen dekkaristi, jonka kirjat sijoittuvat Tukholman saaristoon, Sandhamiin ja sen ympäristöön. Niin juuri, sinne Solsidanin lähistölle - eli tässäpä Solsidania murhatarinana.

Liikutaan varakkaalla alueella ja ökyharrastusten parissa. Purjehdus on harrastus numero yksi, ja purjehduskisassa myös ammutaan tarinan lähtölaukaus. Se tappava. Seudun merkkimies murhataan, ja poliisi Thomas Andreasson alkaa tutkia asiaa työparinsa Carinan kanssa. Suuri apu on Thomaksen ystävästä Nora Lindestä, joka lakimiehenä osaa tutkia asioita ystävänsä pyynnöstä ja puolesta.

Sten kuvaa ympäristön tarkasti: perheet ovat perinteisiä ja suhteilla pelataan. Se, kenet tunnet pienenä, saattaa ratkaista asemasi aikuisena. Alueen asukkaista muodostuu osin jopa aika vastenmielinen kuva, kun esimerkiksi aviollinen uskottomuus on enemmän normi kuin poikkeus. Ihmisten kanssakäymistä sanelevat monet kirjoittamattomat säännöt ja rajoitukset, ja kaikki eivät sitä kestä - tai kuvittelevat voivansa nousta niiden yläpuolelle.

Noran perhe-elämää kuvataan suorastaan kummeksuttavan paljon; toisaalta se kertoo havainnollisesti, millaisessa yhteiskunnassa tässä eletään. Kuitenkin pidän päähenkilönä Thomasia, vaikka kukaan ei noussut kovin vahvasti henkilönä.

Luonnollisesti valotetaan myös poliisin henkilökohtaisia ongelmia ja suhteita, kuten tapana on. Lukijalle annetaan vihjeitä murhaajasta hänen itsensä puheenvuoroin, joita on sijoiteltu tarinaan sinne tänne. Niiden perusteella pystyi päättelemään syyllisen aika hyvin, mutta lopun jännitys ei noussut ihan huippuun, kun osasi jo uumoilla ratkaisua. Enkä väitä olevani mestarisalapoliisi, päinvastoin - jos jopa minä osasin päätellä syyllisen, niin dekkareiden hevilukijalle se lienee naurettavan helppoa.

Ympäristön kuvauksen ja murhatutkimuksen lisäksi kirjassa ei oikeastaan ole muuta - mutta pitäisikö dekkarissa ollakaan? Sujuvaa mutta aika ohutta: suoraviivainen ja helppo rikostarina, joka on nopea lukea. Lievästi koukutuin niin, että pari nukkumaanmenoa viivästyi.

Kirjainten virrassa kerrotaan kirjan lisäksi Yle Femillä esitetystä Stenin Sandham-tv-sarjasta, jota en ole itse katsonut. Sisäpiirissä on Stenin toinen suomennettu dekkari.

Viveca Sten: Sisäpiirissä. WSOY 2013. Suomennos Sirkka-Liisa Sjöblom.

Vaimo 22

Alice ja William ovat olleet naimisissa iät ja ajat, ja alkaa maistua puulle. Kuin huomaamatta yhteiset hetket ja puheenaiheet - romantiikasta puhumattakaan - ovat huvenneet, joten kun Alice saa kutsun osallistua avioliittotutkimukseen, hän innostuu mukaan.

Ja kuinka käykään? Tutkimuksesta muodostuu arvaamattoman kiinnostava, ja ilmaisutaidon opettaja, kahden ison lapsen äiti Alice on itselleenkin yllätykseksi tiiviissä viestittelysuhteessa tutkija 101:een, suhteessa, joka kiehtoo niin, että netistä on vaikea olla erossa hetkeäkään.

Kirja on koottu erilaisista elementeistä: tutkimuskysymyksistä ja -vastauksista, facebook-päivityksistä, sähköpostiviesteistä, näytelmämäisistä dialogeista varsinaisen tekstin lomassa. Some-ajan kirja - helppo silmäillä, nopea lukea, silti tarina pysyy hyvin koossa ja etenee. Ja viihdyttää.

Mukava iltapala, tai muutamankin illan, sillä kirjassa on lähes neljä ja puolisataa sivua, mutta rakenteensa vuoksi se ei ole tiiliskivi. Kepeä käsittely ei tarkoita höttöä, tai ainakaan minä en kokenut sitä sellaiseksi, vaan rentouttavaksi viihteeksi, jollaista on kiva lukea silloin, kun ei jaksa keskittyä vakaviin draamoihin eikä halua liikaa jännitystä. Voi vain ahmaista ja koukuttua rauhassa, vähän kuin Meg Ryan -leffoja katsellessa (tosin tämä ei itketä yhtään). Ei jää hyllyyn klassikoksi eikä varmaan mieleenkään, mutta toimii sen hetkensä ajan, kun sitä tarvitaan. Mutta vain sen hetken, tämän jälkeen pitää saada sitten jotain järeämpää pureskeltavaa.

Helpostisulavan viihteen ystäville, romanttisesta komediasta nauttiville, suurta raskasta draamaa välttäville, somettajille.

Hanna käyttää Kirjainten virrassa mainiota termiä: lukusukkula - se nollaa mielen. Taika tyrmistyi Kirjasfäärissä keski-ikäisten itsesäälissä vellomisesta, Susa kuvaa kirjaa suloiseksi laatuhömpäksi.

Gummeruksen fb-sivulla voi tutustua kirjaan rakkausanalyysin avulla.

Melanie Gideon: Vaimo 22. Gummerus 2013. Suomentanut Paula Takio.