Alex

Jos olet lukenut Pierre Lemaitren upean ensimmäisen maailmansodan aikoihin sijoittuvan Näkemiin taivaassa -romaanin, tiedät, että tekijä osaa kirjoittaa ja viedä tunnelmaan.

Alex on jotain ihan muuta, mutta koukuttava sekin. Tyylilaji on nyt dekkari, ja tarinan käänteet ovat nopeita ja arvaamattomia. Ilmaisutaito on ennallaan.

Nuori nainen Alex joutuu siepatuksi ja kidutetuksi. Heti sukelletaan samaan maailmaan kuin Carl Axl Sund tai vastaava muodikas dekkaristi. Raakuutta ei puutu, sanon vihjeeksi vain yhden sanan: rotat.

"Tule lähemmäksi, Alex kuiskii hymy huulillaan. Hän taivuttaa selkänsä kaarelle ja antaa häkille vauhtia, hän hymyilee isolle yläpuolellaan vaanivalle rotalle, tule, tule, pikku paksukainen, tule lähemmäksi, mamilla on sinulle jotain oikein hyvää..."

Mutta tapaus ei ole niin suoraviivainen kuin äkkiseltään näyttää. Tutustumme tarkemmin Alexin taustaan ja tapausta tutkivaan ylikomisario Camille Verhoeveniin. Hän on lyhytkasvuinen, taustaltaan varakas, harkitseva ja huomiokykyinen etsivä.

"Jäikö meiltä tuolloin jotain huomaamatta?" hän kysyy Louisilta. "Ei välttämättä." Camille ei kuitenkaan voi ihmettelemättä asiaa.

Ja kuten tapana on, saamme hieman valotusta myös ylikomisarion yksityiselämään. Tosin se ei muuta juonta mitenkään, mutta on lisänä viihteellisessä kokonaisuudessa - ja ehkä kirjailija petaa näillä tiedoilla jatkuvuutta sarjaan? Jos sanoisin erään kirjailijan nimen, joka väistämättä kirjasta tulee mieleen, tajuaisitte heti jujun, joten en sano.

Arvostan kirjailijan sujuvaa kynää, kiitän juonenkäänteiden yllätyksellisyyttä ja pidän tarinaa lajissaan mainiona ja viihdyttävänä - mutta omalla listallani en Lemaitren edellisen veroisena, jossa ulottuvuuksia on enemmän. Dekkareissa ne jäävät pakosti tietyn muotin mukaisiksi ja rajoitetummiksi. Tuntuu kuin kirjailija olisi halunnut kokeilla tyylilajia: pystynkö tekemään tällaisen? Pystyy kyllä, ei huolta!

Kenelle: Dekkarien ystäville, yllätyksiä kaipaaville, jännitysviihteen kuluttajille.

Muualla: Kaisa-Reetta toivoo ylikomisariolle jatkossa henkilökohtaista onnea, rakkauttakin. Huippujännäri, sanoo MarikaOksa. Page-turner, ja enemmän, sanoo Annika K. 

Pierre Lemaitre: Alex. Minerva Crime 2015. Suomennos Sirkka Aulanko.

Aurinkokissan vuosi

Merete Mazzarella jos joku on tekstityöläinen: hän toimi aiemmin pohjoismaisen kirjallisuuden professorina Helsingin yliopistossa, mutta eihän kirjallinen elämäntapa miksikään muutu eläköitymisen myötä. Lukeminen ja kirjoittaminen on sitä, mitä hän tekee, kuten hän itse sanoo. Vaikka ei enää välttämättömyyden valtakunnassa eli työelämässä, mutta elämässä, jonka rajallisuutta hän nykyisin paljon pohtii kirjoissaan, uusien elämänvaiheidensa myötä.

Ikä ei ainakaan ole huonontanut kirjoitustaitoja: loputtomat anekdootit ja havainnot tulvivat tekstistä entisenvahvalla voimalla. Monia kirjailijan kirjoja lukeneille osa asioista on jo tuttuja, muttei se haittaa, sillä Mazzarella löytää aina uusia yhteyksiä ja uutta ihmeteltävää. Älyllinen vireys on ihailtavaa, vaikka eihän 70-vuotias ole nykymittapuulla vielä vanha. Joku neropatti on sanonutkin, että 70 on uusi 50, ja siinä on vinha perä.

Aurinkokissan vuosi kertoo yhdestä vuodesta ja sen mietteistä. Kirjailija kertoo häkellyttävän rehellisesti omasta myöhäisen iän rakkaussuhteestaan, avioerostaan sen vuoksi ja ihmisistä ympärillään. Kuinka ihmissuhteet muuttuvat, parempaan tai huonompaan, samoin tekee maailma. Hän siteeraa Goethea (ha, siteeraan siteerausta):

"Kaikki on nykyään äärimmäistä --- Vaurautta ja nopeutta maailma ihailee ja kaikki tavoittelevat. Sivistyneet ihmiset yrittävät ylittää toisensa viestinnän kaikenlaisessa helpottamisessa.  - Ei hän sähköpostista kirjoittanut eikä Facebookista vaan höyrylaivoista, rautateistä ja postivaunuista."

Hän myös kertoo Nietzschen sanoneen, että "kirjoitusvälineemme muovaavat ajatteluamme." Hieno ja aikaa kestävä ajatus, näin läppäreiden, ipadien ja älypuhelinten keskellä! Ehkä pitäisi lukea Nietzscheä? Yksi Mazzarellan kirjojen hyvä puoli on juuri tuo: hän kertoo niin monista kiinnostavan kuuloisista teoksista, että tavis kuvittelee melkein sivistyvänsä itsekin, vaikkei edes lue samoja kirjoja.

Vanhemisesta selviytyminen on yksi pohdiskelun aihe, tai se "mitä pitäisi ajatella krempoista". Mutta hän pohtii paljon muutakin aina Anne Frankin siskosta elämänvalheisiin, palvelujen tasosta matkustamiseen ja lentoemäntien historiaan, ja tekee sen viehättävästi omalla tavallaan, arkisiin pikkuseikkoihin asiat liittäen, välillä taas korkeissa sfääreissä liidellen. Mutta aina väläyttäen kokemuksen tuomaa käytännön viisautta, kuten:
"Monien olisi hyvä ajoissa rohkaista aikuisia lapsiaan auttamaan eikä vain ottamaan apua vastaan."

Ja iästä jälleen: "Enhän minä nykyään niinkään odota kuin toivon?" Hän toteaa ainakin olevansa edelleen kiinnostunut, ja luulen, että juuri se on vireyden salaisuus.

Kenelle: Elämänviisautta etsiville, perinteistä sivistyneisyyttä arvostaville, ikääntymistä pohtiville.

Muualla: Levoton lukija miettii, mikä Mazzarellan kirjoissa kiehtoo.

Merete Mazzarella: Aurinkokissan vuosi. Tammi 2015. Suomennos Raija Rintamäki. Kansi Helena Kajander.

Helsingin kirjamessut, päivät 2 ja 3 ja päätös

Messuperjantai käynnistyi Kirjakahvilassa, jossa Pasi Pekkola (oikealla) kertoi Kiinasta. Lohikäärmeen värit on huiman ällistyttävän hyvä kirja, joka yhdistää nyky-Kiinaa ja historiallista Kiinaa suomalaiseen perheeseen ja osin myös bisnekseen. En muista aiemmin nähneeni kirjoissa vastaavaa . Nuoresta iästään ja urheilijan ulkomuodostaan huolimatta Pekkola on älykäs ja taitava kirjoittaja, joka Kiinassa asuneena tietää, mistä puhuu.

Ja vähänkö bloggarilla oli hyvä päivä: tapasin Pekkolan myöhemmin Otavan ja Liken tilaisuudessa. Kuulimme siellä tarkemmin kirjan syntyvaiheista ja kustannussoppari-ilosta. Pekkola on kirjoittanut aiemmin kirjan Unelmiensieppaaja, joka jo loi toiveikkaita odotuksia. Hän kertoi tienneensä jo varhain, että kirjoittaminen on sitä, mitä hän haluaa tehdä. Oikein, sanoo lukija!

Samassa tilaisuudessa olivat paikalla myös Tua Harno ja Antti Tuomainen. Harnon uusinta en ole vielä ehtinyt lukea, Tuomaisen Kaivoksen kyllä, ja mietteitä siitä on tulossa erikseen. Kaunista kieltä, miehisessä maailmassa. Kaivos tapahtuu nimensä mukaan kaivannaisteollisuudessa, ja yhtenä kertomuslinjana on isän ja pojan suhde. Harnon Oranssi maa vie meidät myös kaivoskaupunkiin, aina Australiaan ja äärioloihin saakka. Upeita aiheita näillä ihmisillä - mistä ihmeestä ne kumpuavat? Ja miten kunnioitettavan valtava taustatyö jokaiseen kirjaan on tehty: Harno on matkustanut ja elänyt uusimman kirjansa tekemisen kanssa Australiassa, Tuomainen tutkinut kaivostoimintaa Suomessa.

Laura Lindstedin Oneiron valittiin vuoden Toisinkoiseksi. Odotan kovasti pääsyä kirjan pariin: Lindstedt on määrätietoinen ja perfektionismiin taipuvainen kirjailija, jonka kokeilu kielen kanssa on koettava. Kuuntelin häntä perjantaina, ja kirjailija on selkeä ja varma esiintyjä - nainen, joka tietää, mitä tekee.

Suurpettymys! Suursuosikkini Asko Sahlbergin esiintyminen peruuntui! Meitä odottajia oli paljon, sillä kirjailijaa ei koskaan näe missään. Ei siis nytkään. Harmi - mutta ei huononna kirjoja yhtään. Herodes on pökerryttävä "uusi Sinuhe", Yö nielee päivät sai minut ajattelemaan, että kirjailija on ehkä nero, uusin Irinan kuolemat on takuuvarmaa työtä, vaikkei niin tajunnanräjäyttävä kuin monet aiemmat. Tai ehkä en ole sisäistänyt sitä vielä tarpeeksi pitkälle.

Loppuiltapäivästä vietin toista tuntia aikaa Jari Tervon kanssa, kuten jo kerroin. Päivän lopuksi kuuntelin Emmi Itärantaa, jonka toinen kirja, Kudottujien kujien kaupunki, herättää miellyttävän kylmiä väreitä, vaikka olen päässyt vasta alkuun sen kanssa. Se ei ole hotkaistava, vaan vaatii kunnon keskittymistä. Yleisöä oli huikean paljon, joten Itäranta kiinnostaa kovasti muitakin - syystä. Mielikuvitus, kieli ja globaalit teemat ovat vastustamattomia. Hän kirjoittaa kirjansa sekä suomeksi että englanniksi, mikä auttaa niiden vientiä. Ja ainakin Teemestarin kirja on täysin kansainvälinen kirja niin teemoiltaan kuin tekstiltään. Sen käännösoikeudet on myyty jo 18 kielialueelle.

Lauantaina Bonnier kutsui kirjabloggarit kirjabrunssille, jossa läsnä oli koko ajan peräti 8 kirjailijaa: Kaisa Haatanen, Erkka Mykkänen, Roope Sarvilinna, Inga Röning, Simo Hiltunen, Vuokko Sajaniemi ja Jussi Seppänen sekä kirsikkoina kakussa nopeammalla vierailulla tiukkojen aikataulujen kanssa elävät Katja Kettu ja Mihail Shishkin. Ei ihme, että neukkari oli täyteen ammuttu. Kirjailijat kertoivat kukin kirjastaan, mikä tietysti kiinnosti meitä kirjahulluja kovasti. Ei kun eniten, mikä yleensä voisi kiinnostaa.

Kuulimme reaktioita kustantajan soittoon kustannuspäätöksen teosta (suoraa huutoa, tärinää, epätodellista oloa), taustatyön tekemisen vaiheita, kirjailijoiden vanhemmiltaan saamia kommentteja kirjoista ja kirjojen henkilöiden luonnehdintaa (se isä eräässä kirjassa on persläpi) ja muuta, mitä keksimme kysyä. Kiitos kirjailijoille ja Bonnierille! Kirjojen taustojen tunteminen edes pintapuolisesti ja kirjailijoiden tapaaminen tuovat uutta syvyyttä kirjan lukemiseen (Katja Kettu vas.).

Kirjabloggareiden päivystyspiste kirjamessuilla on jo perinteisesti Boknäsin osasto. Lauantaina vietin siinä yhden päivystysvuoron. Hauskaa ja antoisaa kirjapuhetta taviskirjahullujen ja lukemisen ammattilaisten kanssa! Vuoron päätteeksi tapasin rakkaan, fiksun "melkeinkummilapseni", joka on jo kohta aikuinen nuori mies ja jolle käytiin ostamassa joululahja samalla.

Ilkka Niiniluotoa messuilla haastatteli Esa Saarinen. Niiniluodon uutuuskirja Hyvän elämän filosofiaa ei ole elämäntaito-opas, vaan esseekokoelma, joka haastaa ajattelemaan, miten pitäisi ajatella ja toimia viettääkseen hyvää ja viisasta elämää. Onhan filosofia viisauden ystävyyttä - Niiniluodon mukaan jatkuvaa tiedontavoittelua ja sitä, että tuota viisautta osaa myös käyttää elämässään. Niiniluodon "kirkas ajattelu" (Saarisen termi) pyrkii myös selkeyteen filosofisissa kysymyksissä; ne eivät hänen mukaansa saa jäädä hämäräksi teoriaksi lukijalle. Aktiivinen ote omassa elämässä on molempien filosofien mukaan tärkeä hyvän elämän rakennuspalikka, jos ei jopa sen perusta. Niiniluodolle kirjat ovat vauvasta alkaen olleet sekä fyysisesti että henkisesti tärkeä osa ympäristöä. Kulttuurikodin lapsena hän on kasvanut kirjalliseen maailmaan, jossa on hankala suhtautua 140 merkin twiittiviisauteen.

Kirjailijan vuodesta haastatteli Kaari Utrio JP Koskista. Utrio, jo eläkeläiskirjailija, ja tuottelias JP keskustelivat siitä, miten sattumanvaraista ja ennakoimatonta kirjailijan tulonsaanti on. Tulo voi vaihdella reilusta sadasta eurosta neljään tonniin kuussa, jälkimmäisten ollessa harvinaisia vuositasolla. Kustannussopimuksesta maksetaan puolet ennakoina ja loput myynnin mukaan, joten koskaan ei voi tietää, mitä on tulossa. Kustantamot tilittävät maksut isojen yritysten tapaan niin myöhään kuin mahdollista, jopa yli puoli vuotta myöhemmin kuin tulo on tullut. Epäilen, ettei viivästyskorkoa makseta.

Suurin osa kirjailijan tuloista - ja ajankäytöstä - koostuu muusta kuin kirjan kirjoittamisesta, vaikka romanttisesti olisi hauska toisin kuvitella. Yritysten toimeksiannot, naistenlehtien jatkokertomukset sun muut ovat elintärkeitä tulonlähteitä ja onnenpotkuja. Kirjastokorvaukset, jotka vihdoin on saatu meilläkin suurinpiirtein samalle kartalle kuin muissa Euroopan maissa, ovat tärkeä tulonlähde (lainatkaa siis kirjoja niin paljon kuin sielu sietää!), ja apurahat auttavat merkittävästi henkilöä, joka haluaa elantonsa ja perheensä elättämisen kustantaa kirjoittamalla. Herää pakosti ikuisuuskysymys, miksi Ruotsi on onnistunut kirjaviennissä ja me emme? Ehkä yksi syy siihen ovat juuri kirjastokorvaukset, jotka siellä ovat olleet aivan eri tasolla jo pitkään. Kirjailija on voinut luottaa siihen, että jotain vakituista tuloa on tulossa, ja keskittyä enemmän kirjan kirjoittamiseen kuin rahan haalimiseen keikkatöinä. Jostain syystä kirjailijat katsotaan virallisesti yrittäjiksi, joten he myös joutuvat maksamaan pakollista YEL-eläkemaksua, mutta JP:n mukaan he eivät saa muille yrittäjille kuuluvia etuuksia - saisiko aloitteleva kirjoittaja starttirahaa?

Palaan tuohtuneena messupäivään: tietokirjaraadin jätin väliin jaksamissyistä. Kuuntelin iltapäivällä keskustelua lukupiireistä. Haastattelijana oli Katja Jalkanen (kuvassa toinen oikealta) ja haastateltavina kaksi kirjapiiriä pitävää lukutoukkaa, joista Kirsi (kuvassa oikealla) Book Clubeineen oli minulle tuttu. Asiantuntijana keskustelussa oli lukupiireistä tutkimustyön tehnyt Suvi Ahola (kuvassa toinen vasemmalta). Muistan Aholan kertoneen lukupiiritutkimuksen teosta jo monta vuotta sitten, joten aihe ja julkistus tuntui hieman vanhalta, vaikka vireitä lukupiirejä varmasti edelleen toimii. Aika on kuitenkin muuttunut ja luulen, että lukupiirien kuva olisi tänään vähän toinen kuin Aholan tutkimuksessa. Ainakin nettilukupiirejä on enemmän.

Toisaalta, se fakta ei hävinne mihinkään, että kirjoja kuluttavat keski-ikäiset tai vanhemmat naisihmiset, jotka myös eniten lukupiirejä pitävät. Lukupiiri on antanut paljon osallistujilleen niin tutkimuksen kuin tilaisuudessa haastateltujen mukaan, joiden kirjarakkaus näkyi käsinkosketeltavan selvästi. Ihailen näitä lukupiirivetäjiä ja osallistujia, itse en ehkä pystyisi niin sosiaaliseen lukemiseen. Vaikka kirjamessujen lukupiiritilaisuuksiin osallistuneena olen ollut aika häikäistynyt fiksuista huomioista, mitä lukupiiriläiset kirjoista ovat tehneet. Ei ihan kevyttä lukijasarjaa, nämä lukupiiriläiset. Tietoa ja näkemystä on paljon. Samoin piirien kirjoa: jotkut kokoontuvat kirjastossa vain kirja eväänään, jotkut juovat teetä ja syövät pullaa, jotkut järjestävät kirjan teeman mukaisia viimeisen-päälle-illallisia keskustelun pohjustukseksi ja jopa tilaavat kirjailijan puhumaan kirjastaan.

Selkokirjoista kertoi Reijo Mäki, jonka dekkari on käännetty selkokielelle. Hän toimi kummina toiminnalle, ja valtikka vaihtui nyt Eppu Nuotiolle, jonka kirja selkokielistetään seuraavaksi. Myös kirjabloggari, suomen kielen moniosaaja Tuijata (vasen kuva) toimii selkokirjaneuvottelukunnassa ja julkisti Seesam-palkinnon voittajan, joka valitaan joka toinen vuosi, kuten uusi kummikin. Nyt palkinnon sai Satu Leisko selkokirjastaan Unohtunut maa, ensimmäinen fantasiaromaani selkokielellä. Tärkeää työtä, kaikilta!

Mitä jäi messuilta käteen? Hieno kirjatunnelma, tietysti, innostus ja rakkaus kirjoihin ja kirjatoiminnan monimuotoisuus. Upeat, fiksut ja kirjahullut kirjabloggarit. Ällistyttävät kirjailijat. Kolme kassillista kirjoja, joista osa ostettuja, osa bloggarina saatuja. Romaaneja, bisneskirjoja, lastenkirjoja, yksi divarilöytö miehelle eräkirjoista (A E Järvinen; ovat muuten arvokkaita, mutta on tosi siisti kappale ja toinen painos), monta joululahjaa, joista en voi kertoa enempää. Kaksi kirjaa ostin ihan itselle - Oneironin ja Me olimme ihan suunniltamme - ja yhden tilasin postitse, kun käteiset olivat jo loppu enkä jaksanut enää kivistävin jaloin käydä automaatilla. Tästä toivottavasti blogissa lisää tulevina aikoina: kyseessä on Mika Waltarin Sinuhe - sarjakuvaversiona!

Divaripuolella muuten messuilla aina tekee parhaat löydöt, uutuuksia saa kaupoistakin. Hieman himoitsin paria vanhaa Helsinki-kirjaa, joita minulla jo on pieni yhden hyllyn kokoelma, mutta hinnat ovat kovat: esimerkiksi Mika Waltarin tietokirja Helsingistä olisi maksanut 70 e, en raaskinut. Hienoa plärätä ja ihailla kuitenkin! Saralle etsiskeltiin tyttökirjoja ja löysimme hyvän tarjouksen: puoleen hintaan pari Mary Marckia ja muutama muu vanha tyttökirja.

Tapasin myös reippaan Risto Räppääjän, viehättävän Merete Mazzarellan,

sanaisan Kari Hotakaisen, hurmaavan ja kirjoista paljon tietävän Ella Kannisen ja monta, monta muuta. Missä muualla voi tavata näin laajasti kirjoista kiinnostuneita ihmisiä Sauli Niinistöstä Sami Yaffaan, Märta Tikkasesta Tommi Melenderiin, piispoista sarjakuvapiirtäjiin ja kaikkea siltä väliltä. Kolmen 10-tuntisen messupäivän jälkeen olen tänään sulatellut kaikkea hienoisessa messujenloppumelankoliassa. Mutta pian merkkaan kalenteriin ensi vuoden messut.

Pyrstötähti ja kirjamessujen lukupiiri

Jari Tervo on jatkanut "kaksiosaista trilogiaansa"; puoliomaelämäkerrallisten - kirjailijan itsensä käyttämä termi - kirjojen Esikoinen ja Revontultentie jatkoksi lukutaivaalle singahtaa Pyrstötähti.

Pyrstötähti ei ole massiivinen lukuromaani aiempien tapaan, vaan "tarinakimppu", lyhyistä kertomuksista koostuva sivumäärältään pieni kirja, jossa tapaamme aiemmista kirjoista tutut henkilöt. 14-vuotias rovaniemeläispoika Jari alkaa kirjoittaa muistelmiaan ja saa äidiltä hyvän neuvon: kannattaa kirjoista pienistä asioista. "Tunika on varmasti riittävän pieni", tuumii Jari.

Tunikan myötä siirrymme 1970-luvun maailmaan. Kirjailija kertoo keränneensä muistoja vanhoista lehdistä, tv-ohjelmista ja haastatteluista: hän on jututtanut niin omaa perhettään kuin muita ajan ihmisiä. Kun muistelee, muistot lisääntyvät, luovat yhteyksiä toisiinsa ja tuovat mieleen yhä uusia muistoja, hän kertoo kirjan taustatyöstä. Vanhasta julkaisusta saattaa löytyä aarre, ennen käytetty mutta unohtunut sana - sana, joka "säteilee menneitten aurinkojen valoa", kuten Tervo kauniisti kirjamessuilla muotoili. Tällainen sana voisi olla vaikkapa äljäkkä (älkää kysykö, mitä se tarkoittaa, mutta olen varma, että sen ymmärtää asiayhteydestä).

Muistelmissaan poika-Jari kertoo arkisista tapahtumista ja sattumuksista, kuten hän ne ymmärtää. Miten vietettiin joulua isoäidin kinkkubingovoittojen ylisyönnin katveessa ja miten poikaporukan tosiharrasteeksi saattoi riittää kellarin ovenkahvaan räkiminen tai jätteenpolttouunin kannen paukuttaminen. Tai miten isoisä, kova kommunisti ja työmies - joka oli oikeastaan isoisäpuoli, mutta Jarin mielestään vähintään isoisäpuolitoista - harrasti venäläisistä kirjailijoista keskustelemista. Aikuinen lukija tietää enemmän, mikä tuo tekstiin hellyttävän piirteen ja lämmön nuorta poikaa kohtaan. Poikaa, joka on myös isoveli. Jari ottaa tehtävänsä teini-ikäisen vakavuudella:

"Menin meidän huoneeseen ja selostin Unto Abrahamille, miten maailmankaikkeus oli syntynyt. Pikkuveljen silmät syttyivät. Se kannatti suurta pamausta. Se päästeli niitä koko illan hermostuttavaa tahtia, mutta ei saanut aikaiseksi edes pientä maailmankaikkeutta, vaan hirvittävästi sylkeä."

Oikeassa elämässä Jari Tervolla on myös pikkuveli, mutta ikäeroa on paljon enemmän kuin kirjan veljeksillä. Samoin on olemassa sisko, joka kirjassa jää veljesten keskinäisyydestä sivuun. Ja huomaan, että sekoitan nyt koko ajan kirjailija-Tervon ja kirjan Jari-nimisen henkilön. Muistattehan, että ne ovat eri asioita. Ehkä. Jossain kohtaa. (Eikä tämä minusta edes ole ollenkaan kynnyskysymys, kun hyvästä kirjasta puhutaan.)

Nimenomaan hellyys ja lämpö värittävät tarinoita, joita lukiessa ei voi olla nauramatta ääneen. Ammattikirjailijan tekstiin ei ole nokan koputtamista, sisällössä värikkäät henkilöt ja heidän vakaumuksensa, tapansa ja ajattelunsa muovaavat Jaria ja näyttävät elämisen mallia, kuten aikuisten kuuluu tehdä. Ei voi olla ajattelematta, että kirjailijan oma poika oli samanikäinen kuin kirjan Jari omaelämäkertakirjojen alkaessa; tällä seikalla on varmasti ollut vaikutuksensa kirjan sävyyn, ehkä jopa koko teemaan.

"Kirja, joka tuo iloa, eikä sellaisia ole koskaan liikaa", totesi Kirjasieppo, jonka lukupiiri keskusteli kirjasta Helsingin kirjamessuilla. Lukupiiriläiset pohtivat muun muassa sitä, voisiko tämän päivän 14-vuotias olla noin herkkä ja empaattinen kuin kirjan Jari on? Vai onko kirjailija mummoutumassa - eikä se suinkaan ole meistä mummoista lainkaan paha asia, sillä mummoushan edustaa kaikkea hyvää, elämänkokemuksesta laajaan rakastamiseen. Empaattisuudessa kirjailija kertoi olevansa huomattavasti parempi kirjoissa kuin elämässä. Hän sanoi myös, ettei kirjasta tai sen tyylistä voi päätellä kirjailijan luonnetta - onko tosiaan näin?

Mutta mistä Pyrstötähden tekeminen lähti? Tekikö Tervo rahamielessä light-version Revontultentiestä - helpommin luettavan, vähemmän ironisen ja jokamieheen uppoavamman? Saimme kuulla, että aloite tuli kustantajalta - kirjailijaa pyydettiin tekemään lyhyitä kertomuksia mistä tahansa aiheesta. Ja koska Tervo elämäkertakirjojensa myötä oli jo valmiiksi tuossa 1970-luvun maailmassa, hän piti luonnollisena jatkaa teemaa, hieman uudessa muodossa - jossa ehkä kirjailijan tausta runoilijana myös pääsee oikeuksiinsa: onhan lyhyiden tarinoiden tekeminen ja rytmin rakentaminen erilaista kuin pitkän romaanin.

Tällä hetkellä Jari Tervo kirjoittaa uutta kirjaa, joka ei ole omaelämäkerrallinen: juuri muuta hän ei suostunut kirjasta kertomaan. Omaa menneisyytensä suhteen hän on selvästi edelleen kovin utelias, joten ehkä vielä joskus kuulemme siitä lisää - aika ei ole vielä kypsä kirjalle, jossa Jari muuttaa Helsinkiin opiskelemaan ja pian aloittaa toimittajan työt. Sitä odotellessa.

Helsingin kirjamessut on 15-vuotisen olemassaolonsa kehittynyt huimasti, mitä vakkarivieraana on ilo seurata. Pari vuotta sitten lanseerattiin kirjapiirit, joissa oikea, toimiva lukupiiri toimii keskustelunjohtajana ja kertoo näkemyksiään kirjasta. Kirjailija on keskiössä vastailemassa kysymyksiin, joita sekä lukupiiriläiset että yleisö saavat esittää. Erinomainen ja osallistujamääristä päätellen hyvin suosittu konsepti. Suosittelen osallistumaan - näin pääsee paljon syvemmälle kirjaan kuin vain sen lukemalla. Kuulimme paljon kirjan tekemisestä, kirjailijan omasta työskentelytavasta ja lukuisia hauskoja tarinoita, kirjaan liittyviä ja liittymättömiä. Ei ole pakko puhua tai kysyä, voi vain kuunnella. Osallistu ihmeessä, jos kiinnostavan kirjailijan lukupiiri messuohjelmasta löytyy. Lukupiireihin voi ilmoittautua kirjamessujen verkkosivujen kautta.

Mukana on aina myös kirjabloggari, joka raportoi kirjasta ja tapahtumassa blogissaan, ja minä sain osallistua Pyrstötähden piiriin 23.10.2015. Kiitos messujärjestäjille, Jari Tervolle ja kustantajalle sekä Kirjasiepolle lukupiireineen! Antoisa keskustelu kasvatti kunnioitusta ammattikirjailijaa, ehkä myös "ammattilukijaa" kohtaan.

Kenelle: 70-luvun lapsille. Lämmöllä kirjoitetun lapsuus- ja perhekuvauksen ystäville. Hymyä hakeville.

Muualla: Kirsi arvioi Aku Hirviniemen äänikirjaksi lukeman Pyrstötähden. Jane luki kirjaa ääneen miehelleen. Kirsin book clubin Kirsiä kiinnostaa mäkihyppy.

Meidän herramme muurahaisia

Simo Puupponen eli Aapeli oli kirjailija ja toimittaja Savon Sanomissa: hänen syntymästään on tänään 23.10. kulunut sata vuotta, minkä kunniaksi savolaistaustaiset kirjabloggarit nostavat esiin tuttuja kirjoja.

Ainakin meille kypsemmille tuttuja: oma kirjaston kappaleeni Meidän herramme muurahaisista on kuulunut 1960-luvulla sarjaan nimeltä Koulun peruskirjasto. Ilmeisesti sitä ovat koulukkaat innolla lukeneet tai on pakotettu lukemaan. Itse en muista Aapelia kouluajoilta, mutta vika saattaa olla muistin, ei leppävirtalaisen koulun, jossa kyllä kannustettiin lukemaan - ja käyttämään kirjakieltä. Murteet eivät olleet vielä arvostettuja, viäntämällä ei oppikoulussa pärjännyt.

Koko kaupungin Vinski tuli tutuksi tv-stä - päin seiniä, seiniä päin! - pisamineen ja pojankujeineen. Hän lienee Aapelin tunnetuin hahmo. Tai ehkä se on Siunatun hulluuden Rummukaisen Elmeri, josta Rauni Mollberg ohjasi elokuvan. Myös Pikku Pietarin piha on ainakin nimenä tuttu monelle, hämärästi muistelen senkin nähneeni elokuvana joskus, taisi olla vielä mustavalkoinen? Mollberg on Wikipedian mukaan käyttänyt Siunatun hulluuden lisäksi muitakin Aapelin aineksia, kuten leffassa Aika hyvä ihmiseksi.

Aapelin tekstit henkivät hyvää tuulta, huumoria ja lähimmäisen ymmärrystä, heidän omituisuuksistaan huolimatta. Yleensä tapahtumat on sijoitettu pikkukaupunkiin: myös muurahaiset ovat kaupungin asukkaita, joista 43:lle kirjailija antaa oman luvun ja puheenvuoron. Hän ei ole mikään murrekirjailija, vaan sutki sanankäyttö on muilla tavoin värikästä ja kuvailevaa.

Kertojien kirjo on laaja, ikäskaala viidestä vuodesta ylöspäin. On korkeita paikkoja pelkäävä nuohooja, kirjastonhoitaja, joka paheksuu Dostojevskin lukemista nuorella iällä, viinaan menevä näyttelijätär, miehiin menevä ompelija ja monta muuta. Hämmästyttävän monta vahtimestaria! Kertoneeko sodanjälkeisestä ajasta, miehille piti keksiä töitä? Titteli saattaa olla myös talonomistaja tai terveyskaitsija tai yksinkertaisesti - aikuinen.

Aika rajujakin juttuja kirjasta löytyy, joten ihan pienten lasten tarinoita ne eivät ole. Tyttö "pamautetaan paksuksi" ja avioidutaan rahasta, insinööri on juovuksissa ja rähisee ja tarkastajaa sanotaan Pulveri-Piriseksi. Luulisin kohderyhmän olleen yläkoululaiset; satiiri on sellaista, jota ihan pieni ei vielä ymmärrä.

Ihmisen peruspiirteet eivät muutu, vaikka tittelit ja puitteet muuttuvat: novellien ei voi sanoa kestäneen aikaa muuten kuin psykologialtaan. Vanhan ajan maailmaa oli mukava hetken katsastella, mutta en voisi kuvitella nykylapsien näistä innostuvan. Historiasta ja hienosti ilmaistusta huumorista viehättyvien aikuisten kyllä.

Aapeli: Meidän herramme muurahaisia. Kavalkadi pienestä kaupungista. WSOY 1954. Kuvan kannella oleva kirja on painettu 1967 (viides painos).

Koostepostaus ja muut osallistuvat blogit löytyvät Aapeli-haasteen käynnistäneen Amman lukuhetkestä.

Helsingin kirjamessut 2015, osa 1

Ensimmäinen messupäivä hujahti ohi aivan liian nopeasti! Torstai on hyvä päivä katsastaa osastot, koska ruuhkaa ei vielä ole, mutta mukavasti väkeä silti.

Normitarjoukset kirjoista tarjolla tänäkin vuonna. SKS, Keltaiset, uutuudet 20 - 25 euroa. Kahden euron kirjaosasto on täynnä hyvää luettavaa, menneiden vuosien Finlandia-voittajia Liksomista Westöön ja Gillian Flynnistä klassikoihin. Ostajalle hienoa, kirja-alan kannalta surullista. Kahdesta eurosta tuskin jää paljon kenellekään käteen. Mutta parempi sekin kuin makulointi. Myös mangaa saa edullisesti, ja divaripuolelta tietysti voi tehdä oikeita löytöjä.

"Kun kirja lähtee vetämään, ei enää mieti, että olen kirjailija, minun on nyt kirjoitettava toinen kirja."

Onko toisen kirjan kirjoittaminen vaikeampaa kuin ensimmäisen tai viidennen? Siitä kertoivat Laura Lindstedt, Veera Antsalo, Tiina Laitila-Kälvemark ja Iida Rauma. Ensimmäinen ainakin oli vaikea, sanoivat Laura ja Iida, ja pitkän synnytysajan kaikilta vei toinenkin kirja. Tekee tavislukijaan aina suuren vaikutuksen, kun kuulee, miten ison työn kirjan teko vaatii. Niin paljon tutkimustyötä ja taustojen tarkistelua. Iida opiskeli toiseen kirjaansa Seksiä ja matematiikkaa yllättäen matematiikkaa. Sekä biologiaa ja hieman fysiikkaa ja kemiaa, sillä päähenkilö on matemaatikko, ja kirjailija halusi henkilöstä uskottavan. Tiina taas kertoi saaneensa muun muassa juuri Nobel-palkitun Svetlana Aleksijevitšin kirjoista paljon taustatietoa Karkulahti-kirjaansa. Ja lintukirjoista. (Joita myös Iida lukee - mikä tämä lintukirjainnostusjuttu oikein on?)

Laura ei halua tehdä mitään, mitä on jo tullut tehtyä. Hänen kirjojensa välillä oli pitkä tauko, sillä väitöskirja vei aikansa, mutta onneksi apurahat helpottivat fiktiokirjoittamisen jatkamista. Oneiron on jotain aivan muuta kuin aiempi Sakset. Odotan niin kirjan lukemista, sillä sen rakenne on kuulemma omaperäinen ja yllättävä. Ja aihe: Sakset kertoi minä-muodossa yhdestä (ahdistuneesta) naisesta, nyt kirjailija kertoo halunneensa tuoda mukaan naisten kuoron ja kollektiivisen äänen. Mukana on seitsemän naista (maaginen luku, joka kirjailijasta tuntui juuri oikealta), ja kirja kertoo kuolemanjälkeisistä sekunneista. Hurjaa! Siis niin haluan lukea!

Veera Antsalon runoudessa ja Pölyn historia -kirjassa on proosalta lainattuja piirteitä, kuten kerronnallisuus, jos oikein ymmärsin (en ole lukenut). Ja yhä enemmän siihen suuntaan kirjailija uskoo menevänsä jatkossakin. Tulevasta tuotannosta puhuttaessa Laura Lindstedt vihjaa kiinnostuksestaan kielen materiaalisuuteen, joten seuraava teos saattaa mennä tähän suuntaan. Tai johonkin muuhun. Tarkemmin hän ei halunnut kertoa. Ei myöskään Tiina, joka sentään myönsi miettivänsä ahneuden ja kaipuun eroa. Ja hyönteisiä. Iidaa kiinnostaa musiikki, mutta liittyykö seuraava teos siihen vai ei, jää nähtäväksi.

Toisinkoinen-palkinnon vuoden parhaalle kakkoskirjalle myöntävät Helsingin yliopiston suomalaisen kirjallisuuden opiskelijat, jotka myös hienosti hoitivat haastattelun, kiitos heille ja kirjailijoille! Yleisökysymyksiä ei valitettavasti ehditty ottaa. Olisin halunnut kysyä, tiesivätkö kirjailijat heti ekan kirjan jälkeen kirjoittavansa myös toisen kirjan? Oliko se "sisäisesti" selvää tai jo peräti kustantajan tilaus?

Juhlallisia kirjamessujen avajaispuheita en ole koskaan aiemmin kuunnellut (vastahan messut ovat nyt 15. kerran) mutta tuli sekin nyt paikattua. Venäjän PENin puheenjohtaja Andrei Bitov kertoi venäläisestä kirjallisuudesta tänään ja kertoi sen olevan vireää ja "kaikkien kirjoittavan." Laila Hirvisaari painotti kirjojen tärkeyttä, kiitti kaikkia alan toimijoita ja etenkin yleisöä. Kirjailijoiden myöntämä kiitospalkinto alan toimijalle myönnettiin kustannuspäällikkö Jaana Koistiselle, joka aloitti kirjakaupan myyjänä ja on sittemmin toiminut kustannustoimittajana monille suomalaisen kirjallisuuden huippunimille. Hieno idea: palkitaan myös taustajoukoissa toimivia, jotka oikeasti vaikuttavat ratkaisevasti kirjan syntyyn ja lopulliseen muotoon. Onnea Jaanalle, joka ei tiennyt työtä aloittaessaan, että kustannustoimittaja oikeasti on yliesierikoisapulaisvaravauriovuorovarausratkaisupäällikkö, kuten Jaana pakinoitsija-Ollia siteerasi.

Tyttökirjojen asiantuntija Sara Kokkonen julkaisi juuri uuden kirjansa, Kapina ja kaipuu. upeaa työtä tyttökirjojen nostamisessa, kiitos siitä! Häntä haastatteli blogistaan tuttu Lumiomena eli Katja Jalkanen. Kirja keskittyy ulkomaisiin tyttökirjoihin. kun aiempi kirja keskittyi kotimaisiin. En ole vielä lukenut kirjoja, mutta aion: kuka meistä keski-ikäisistä ja vanhemmista ei tuntisi Annaa, Uuden Kuun Emiliaa, Tiinaa, Gullaa ja muita. Näihin pitää palata. Sara (kuvassa oikealla) tekee hienoa tyttökirjatyötä, mistä kiitos!

Pienkustantajat ovat messuilla omalla osastollaan: nimi on nykyään Suomen Kirjakustantajat. Messuilla kannattaakin tutustua juuri näihin pieniin kustantamoihin, joiden kirjoja ei isojen ketjujen kaupoissa näy. Tietokirjoista fiktioon ja kaikkea siltä väliltä. Draamatyö - eli kuvassa vasemmalla Raija Airaksinen-Björklund - jonka kanssa olimme myös viime vuonna Frankfurtissa näiden kirjojen kanssa, on mukana draama-alan kirjoillaan.

Asiaa on messuilla monelta alalta, kuten asumisesta. Tämäkin kirja

kiinnostaisi. Se keskittyy muutamaan tärkeään teemaan tulevaisuuden asumisessa, kuten sosiaalisuuteen ja elinkaareen, siis asujan. Miksi muuten nimi on sama kuin jo parillakin olemassa olevalla kirjalla - googlaus kannattaisi ennen nimeämistä.

Ja lapset, tulevaisuuden lukijat! Tarinalaaksossa oli ihanaa vilskettä. Ja koululaisia tietysti kulkee paljon tehtäviensä ja ilmaisten karkkien perässä. Mitä vaan, että kiinnostus kirjoihin kasvaa - sama koskee aikuisia. Kuten kustantajien ja kirjakauppojen edustajat keskustelussaan totesivat, on ihan sama, vetääkö ihmisen kirjakauppaan meikkitarjous tai kauneusrulla, kunhan tulee. Ja ehkä kirja tarttuu mukaan samalla.


Enni Mustosta kuuntelin ohimennen: mikä mainio sanankäyttäjä niin livenä kuin kuulemma kirjoissakin. Emännöitsijä-uutuus on trilogian kolmas osa, joka kertoo työtä tekevästä naisesta Helsingissä 1900-luvun alussa, lempiajankohtani ja -paikkani. Must read this. Mustosen eli oikealta nimeltään Kirsti Mannisen ilmaisu oli niin vakuuttavaa, että nielen ennakkoluuloni, joita kieltämättä hieman olen tuntenut; voiko viihdekirja olla vakavasti otettava? Jos sen kirjoittaa kirjallisuuden dosentti ja satoja tekstejä julkaissut kirjailija? Historialliset faktat kirjoissa ovat kuulemma kohdillaan ja paalutetut, niiden väliin voi sitten punoa tarinaa vaikkapa Idasta, joka Emännöitsijä-kirjassa on edennyt paimentyöstä urallaan emännöitsijäksi Albert Edelfeltille. Jonka suhteet naisiin ovat kuulemma kaikkien historiallisten lähteiden mukaan olleet kiihkeitä.

Sokerina muutenkin makean päivän pohjalla olivat kirjabloggarit: kirjapuhe ei taukoa hetkeksikään. Boknäsin osastolla annamme kirjavinkkejä ohikulkijoille. Jono ei ole pitkä, mutta sitä perusteellisempia ovat keskustelut pysähtyvien kanssa. Ja taisi käydä niin, että itse sain enemmän kirjavinkkejä kuin annoin, vaikka listoja kirjoittelin kynä sauhuten. Vieraat ovat niin kirjatietoisia, ettei voi kuin ihailla suomalaisten sivistyneisyyttä. Hemulin kirjahyllyn Hennan kanssa (kuvassa vas.) kaksi tuntia osastovuorossa hujahti huomaamatta.

Huomenna on uusi päivä - tuskin maltan odottaa! Luvassa lisää bloggarikavereita, kirjavinkkausta ja kirjailijatapaamisia. Ollaan kuulolla.
#bloggaritkirjamessuilla

Messutäpinää

Enää kolme yötä kirjamessuihin! Jos et ole vielä tehnyt omaa messuohjelmaa, nyt alkaa olla aika. Messukeskuksessa on yhteensä yli 800 tapahtumaa neljän päivän aikana, joten pari must see -tärppiä kannattaa itselle laittaa muistiin, muuten menee hulinassa ohi.

Tosin se ei haittaa, sillä hallissa ei voi välttyä kirjailijahaastatteluilta, sillä niitä on joka puolella: varmasti näkee ja kuulee kiinnostavia juttuja, vaikka vain haahuilisi päämäärättä. Kirjabloggarit tapaat Boknäsin osastolla 6r121, joka on sisääntuloportaista pääkäytävää pitkin vasemmalle (Mika Waltarin suuntaan), juuri ennen Kirjakahvilaa. Päivystämme siellä suurin piirtein koko ajan, joku bloggareista, jakamassa kirjavinkkejä ja muuten vaan kirjapuhetta ylläpitämässä. Saa tulla juttelemaan!

Omia tärppejäni: ajattelin aloittaa messuilun torstaina klo 10.15 Kullervossa, jossa puhutaan toisen kirjan kirjoittamisen vaikeudesta. Esikoisen, varsinkin jymymenestyneen jälkeen, ei ole välttämättä helppoa tuottaa uutta teosta. Millaisia paineita on ja mistä löytyvät tulevat huiput? Nyt vuoden parhaalle kakkoskirjalle myönnetään Toisinkoinen-palkinto!

Käyn bloggaripisteessä päivystämässä ja ehkä ehdin Wine Corneriin klo 14 katsomaan Sara Kokkosta esittelemässä uusinta kirjaansa,  Kapina ja kaipuu - Kultaiset tyttökirjaklassikot. Haastattelijana on omasta blogistaan tuttu ja itsekin tietokirjailija Lumiomena-Katja. Nyt Sara keskittyy ulkomaisiin, eka osa käsitteli kotimaisia tyttökirjoja. Saran blogissa lisää tyttökirja-asiaa. 

Perjantaina voisi aloittaa upealla kirjalla: Pasi Pekkola kertoo Kirjakahvilassa klo 10.30 kirjastaan Lohikäärmeen värit. Yhdeltätoista esittelee Kaari Utriota uusintaan, Paperiprinssiä, Aleksis Kivi -lavalla ja Asko Sahlberg Irinan kuolemia klo 13 Mika Waltari -lavalla. Ehtisikö siinä välissä kuunnella Ilkka Niiniluotoa ja Hyvän elämän filosofiaa klo 12.30 Sibelius-lavalla tai Laura Lindstediä, jonka Oneironista olen kuullut pelkkää hyvää - samaan aikaan Mika Waltarissa. 

Klo 16 alkaa lukupiiri Jari Tervon ja Pyrstötähden kanssa (kuulostaa ihan bändiltä). Osallistun lukupiiribloggaajana, Kirjasieppo vetää keskustelua, johon myös yleisön toivotaan osallistuvan. 

Lauantaina Sofi Oksanen kerää Normansa kanssa varmaan ennätysyleisön klo 14 Aleksis Kivessä vai voittaako väkimäärässä Antti Holma klo 17 Kirjakahvilassa, kauheimmilla runoillaan?

Ikisuosikistani Sinuhesta puhutaan useammassakin paikassa, täyttäähän kirja tänä vuonna 70 vuotta. Lisäksi on paljon puhetta Sibeliuksesta, terveydestä, ruuasta ja tietysti lastenkirjoista. Vakiona esitellään vuoden parhaita esikoisia sekä teemamaan kirjailijoita, tällä kertaa siis Venäjältä. Ja Dekkarilauantaina paikalla on jopa presidentti Niinistö.

Bloggareilla on myös omia tapahtumia ja tapaamisia. Monenlaista on siis tiedossa, tuskin maltan odottaa! Sunnuntaina ajattelin levätä ja ehkä lukea - katsotaan, mitä oikeasti tuli nähtyä messuraportin merkeissä. Huomasin muuten, että ohjelma on jo elänyt jonkin verran painetusta versiosta, oletan aina ajantasaisimman tiedon löytyvän verkosta, tarkistakaa kellonajat! Antoisan ihania messuja kaikille!

#bloggaritkirjamessuilla
fb: Kotimaiset kirjablogit