tiistai 11. lokakuuta 2016

Claes Andersson: Hiljaiseloa Meilahdessa. Oton elämä 2.

Pitkästä aikaa tapaamme iäkkään Oton, jonka elämään saimme tutustua jo Oton elämä ykkösessä vuonna 2011. Nautin suuresti Anderssonin teksteistä: älykkyydessään ja inhimillisyydessään ne ovat ajatteluttavia, hauskoja ja kauniita, mutta eivät ilman säröä, kuten ei Oton elämäkään.

Ja täysiä ne ovat: ensimmäisen noin neljäntoista sivun jälkeen ajattelin, mitä voi vielä tulla, sillä oli jo käsitelty niin paljon, kaikki? Oton lapsuus, perhe, harrastukset, kotikaupunki, pahimmat pelot, sotaa, rauhaa, itkua, naurua, muistoja, ystäviä, seksiä...

"Se mikä ei paisu kutistuu, se mikä ei kulje eteenpäin jähmettyy."

Teksti ainakin kulkee eteenpäin ja ajatukset juoksevat. Usein ne kulkevat kuolemaan, ja siihen, mitä sen jälkeen.

"Hän ajattelee kuolemaa kuin edessä olevaa matkaa paikkaan jossa ei ole aiemmin käynyt, autiota maata jonka kulttuuria, tapoja, kieltä hän ei tunne."

Mutta ei hän jää vain odottamaan ja vellomaan kuolemassa, vaikka jopa kokee sellaisen, sairaalassa. Oton ajattelu on avaraa. Pahuus ja epäoikeudenmukaisuus, maailman viha, typeryys ja julmuus suututtavat ja kauhistuttavat häntä. Pienistä rikkeistä lahdataan - tai ilman rikkeitäkin - kun suurimmat roistot pääsevät pälkähästä, jopa presidenteiksi ydinaseilla uhkailemaan tai veroparatiiseista nautiskelemaan.

Ystäviään hän ajattelee paljon. Kuten Albertia. Ja naisia, joita on rakastanut; rakkautta ylipäänsä, fyysistä puolta paljon. Sekä sitä, miksi halusi tulla kirjailijaksi - muistaa myös nolon episodin kustantamovierailustaan rahapulassa. Uraansa lääkärinä, jota hän tavallaan edelleen jatkaa, ainakin häntä pyydetään esitelmöimään, ainakin ikääntymisestä. Työnsä politiikassa hän on jo lopettanut, mielipiteitään ei.

Riivattukin Otto on, nimittäin Vladimir Putinin: hän nimittää tautiaan putinismiksi. Se ei ole miellyttävä tauti. Sekään, kuten eivät muutkaan fysiikassa tuntuvat vaivat, joista Otto kärsii. Tosin hän ei anna niiden häiritä kirjoittamistaan, taiteesta tai punaviinistä nauttimistaan enempää kuin on pakko. Otto listaa kirjailijasuosikkejaan, joihin kuuluu niin klassikkoja kuin nykykirjailijoita. Musiikki, se on tärkeää - ja jalkapallo. Kuten sanottu, aina ovat olemassa ajatukset, muistot ja nykyhetki, lapsenlapsissa tulevaisuus.

"Sen tarkoitus, että olemme, on että katoamme."

Vaikka Otto miettii rankkoja ja isoja aiheita, ei kirja ole rankka; se on myös täynnä lämpöä, ihmisrakkautta ja huumoria. Kuin lasillinen hyvää punaviiniä, jonka baarimikko kaataa harkitun suurpiirteisesti; ei millintarkasti, vaan vähän enemmän. Piripintaan. Nauttijalle jää hyvä mieli.

Kenelle: Kokeneen kirjailijan tekstistä nauttivalle, ajatuksista uteliaalle.

Claes Andersson: Hiljaiseloa Meilahdessa. Oton elämä 2. Suomennos Liisa Ryömä. WSOY 2016.

perjantai 7. lokakuuta 2016

Meri Kuusisto: Toivo Pesän muistelmat

Toimitusjohtaja Toivo Pesä vannoo Saabin ja Sultanin nimeen, aina vain suuremman. Hän uhoaa ja uskoo itseensä, vankan kokemuksen voimin. Ammattimies, jolla on parhaan kaverinsa Sillin kanssa yhteinen pienimuotoinen äänieristykseen erikoistunut rakennusfirma.

Ikää alkaa kertyä, minkä Pesä huomaa nykypäivän naisten käytöstä ihmetellessään normi-illan ravintolakierroksella - ilmaiset drinksut eivät enää kelpaa - ja fysiikkakin vuosista muistuttaa. Outo sana, seksismi, herättää ihmetystä. Että anteeksi pitäisi pyytää!

"Marjattaakin läiskäsisin perseelle ja totesin, että kyllä sen ymmärtää, miksi Silliltä menohalut uupuu, kun on tollasta kokolihaa kotona tarjolla." 

Kuten Pesän thaimaalainen monitaitohieroja Kalliosta asiakkaistaan toteaa: "Niin kovin yksinäisiä. Luulevat että minulla on rakkaus."

Mutta kun Irmeli tilaa Pesän firmalta äänieristetyn kontin, alkaa kova kuori rakoilla. Irmeli on muuten terapeutti, sillä: "Terapiabisnes oli 2000-luvun alussa osoittautunut tuottoisaksi tavaksi olla yhtäaikaa inhimillinen ja menestynyt." Irmelillä ja Pesällä on monenlaista yhteistä; noin alkajaisiksi bisnestaju, työnteko ja selkeä asenne ihmisiin. Kyllä, siitä kehkeytyy jotain.

Kirja on loistava veto Kuusistolta, jolta hellyttävän ja koskettavan Amerikkalaisen jälkeen olisi odottanut jotain herkkää ja runollista: nyt hän istahtaa äijän rooliin ja kuvaa perusmiestä pahimmillaan, ehkä myös parhaimmillaan. Ymmärrys ja sympatia ovat edelleen läsnä: kaikkine puutteineen päähenkilö herättää miellyttävää hykerrystä ja jopa lämpimiä läikähdyksiä, esikoiskirjan tavoin. Vaikka henkilö on täysin päinvastaista laitaa! Ehkä laji on tarkoitettu parodiaksi - toisaalta teksti on siihen liian kilttiä, joten en usko - mutta kuvaus on raikasta ja nostaa esiin jotain ja jonkin ihmislajin, jota emme normaalisti halua tuntea tai edes ajatella. Vaikka kuinka perusnormi-cis-miehestä puhutaan. Onko se hyljeksitty, sukupuuttoon kuoleva laji? Missä viipyy mielenosoitus Kansalaistorilla? Tekeekö Kuusisto tärkeää lajinpelastus- ja dokumentointityötä?

Viihdyin ja nautin Kuusiston selkeästä, napakanluontevasta kielestä, joka ei sano turhaan (kuten ei cis-mieskään), mutta herättää paljon ajatuksia ja hymyilyttää. Kirjassa on todella paljon samaa kuin Kuusiston esikoisessa, herättää samoja tuntemuksia. Mikä on hyvä juttu, ja toisen kirjan myötä tyylin alkaa tunnistaa. Kuusistolla on täysin oma lähestymiskulmansa, tunteisiin nurkan takaa vaikuttamisen taito.

Helsinkiläisille vilautetaan tuttuja paikkoja. Raffaellon - jopa edesmenneen Happy Daysin - terassi mainitaan. Sikalassa pidetään aamupalaverit ja käydään läpi illan saldot, Sirdiessä istuskellaan. Kallion kirjasto on mukana, toisaalta myös Heinolan ABC ja Kuopion kaupungintalo torimaisemineen. Irmeli nimittäin myy äänieristettyyn konttiin perustuvan terapiansa Kuopioon, jonka hallinnossa sattuu työskentelemään hänen entinen miehensä. Tätä Pesän on vaikea hyväksyä.

"Mutta minkäs teet kun rakastut. Kuvittelin kai olevani uusi ratsu sillä pelilaudalla." 

Miten käy, lukekaa kirjasta. Onnistuuko kontin äänieristys? Saako Pesä sydänystävän vai sydänkohtauksen? Ja tutustukaa myös yllättävään kertojanääneen; riesaan, joka ahdistaa päähenkilöitämme, etenkin Irmeliä. Pidin myös tästä elementistä, sillä, no, sehän on olemassa, kuten jokainen tietää. Jätän salamyhkäisesti tarkemmin kertomatta, mistä on kyse. Jätän lisääkin: Pesän ja Irmelin, hyvillä mielin.

"Yksinäisyys ei tee ihmisestä surullista. Se tekee ihmisestä vihaisen."

Kenelle: Älykästä huumoria ja yllätyksellisyyttä arvostaville. Perusmiestä kestäville tai kauhisteleville. Hauskan ja hyvän mielen hakijalle. Suomalaisesta tämän päivän kaunokirjallisuudesta kiinnostuneille.

Muualla: Äijäilyä näkyvissä! varoittaa ja lupaa Tuijata.

Meri Kuusisto: Toivo Pesän muistelmat. Otava 2016.

Helmet-haaste 2016 -kohta 26: elämäkerta tai muistelmateos. Sillä onhan tämä sellainen, eikö?



tiistai 4. lokakuuta 2016

Hanna Morre: Tuonen tahto

Kun kuulin kirjasta, en epäillyt sekuntiakaan sen toimivuutta. Onhan Hanna tuttu kirja-alan monitoimijana ja monenlaisena taitavana tekstityöläisenä; kirjabloggaajana, kustannustoimittajana ja pienen spefi-kirjoihin erikoistuneen kustantamon näkyvänä hahmona. Joten kun kuulin hänen julkaiseen esikoiskirjansa, reaktio oli kanssa-ilon lisäksi lähinnä tyyppiä "jo oli aikakin".

Eikä kirja petä: Tuonen tahto on huolellisesti mietitty ja toteutettu, selkeän kompaktiksi paketoitu tarina karmeasta aiheesta, lapsen kuolemasta. Tytti ja Timo menettävät ainoan lapsensa, Ainon. Kirjailija kuvaa onnettomuuteen johtavat olosuhteet, itse tapahtuman ja etenkin sen seuraukset karuudessaan aidolla ja todella tavalla. Kertojaääninä toimivat molemmat vanhemmat vuorotellen.

Virkistävässä arkisuudessaan luontevaan ilmaisuun sekoittuu pikku hiljaa elementtejä, jotka saavat muistamaan kirjailijan taustan spekulatiivisen fiktion ahkerana edistäjänä Suomessa. Ei, kyse ei ole kummitusjutusta sanan varsinaisessa mielessä. Tai oikeastaan nimenomaan siitä, sillä, kuten usein kauhukirjoissa, voi nytkin todeta suurimpien demonien asustavan ihmisen itsensä sisällä. Kirja edustaa yllättävän vähän spefiksi mieltämääni fantasiaa - jopa moni ns. perusproosakirja sisältää sitä enemmän.

Kirjailija rinnastaa mennyttä nykyaikaan; kiehtovia, ikiaikaisia suomalaisia myyttejä ja nyky-kyvyttömyytemme, keinojen puutteemme kohdata kuolema silloin, kun se ei ole vain tv:n uutiskatsaus tuhansien kilometrien päästä tai kun tuskasta ei pääse eroon laittamalla jonkun tilille rahaa. Isoja aiheita fiksusti esitettynä: rajaukset toimivat, rönsyt on karsittu tiukasti, vellomaan tai selittelemään ei pysähdellä. Kiivas tarina vetää jännittävänä ja yllättävänä alusta loppuun.

131 sivua on nopeasti luettu, joten uppoutuminen on pikainen sukellus, mikä lienee lukijoista osan mielestä etu, osan haitta. Itse olin tyytyväinen, ettei asioita tunnelman takia pitkitetty; tarina on kuitenkin suhteellisen simppeli, ja pidempi teos olisi vaatinut lisää juonikuvioita tai kerronnan tasoja. Morre on suorasukainen kertoja, joka nauttii yllättämisestä ja rohkeista yhdistelyistä, ja näitä ominaisuuksia esikoiskirja kuvaa hyvin. Jälleen ei-hyvän mielen kirja, jonka henkilöistä ei lukijan tarvitse pitää, ei edes ymmärtää, nauttiakseen tarinankerronnasta ja jännityksestä.

Kenelle: Psykologisen jännityksen ystäville, arjen tavallisuuden rikkovaa hakeville, sujuvan nopeaa jännittävää kaipaaville.

Muualla: Morre luo tunnelmaa taiten ja on selkeästi tässä ajassa, kuvaa Hyllytontun höpinöitä. Yksityiskohdiltaan tunneuskottavaa, sanoo Taikakirjaimet. Erilainen, mutta siksi niin vahva, sanoo Krista, joka rakastaa pelätä kirjaa lukiessaan.


Hanna Morre: Tuonen tahto. Osuuskumma 2016.


sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Emma Cline: Tytöt

Tytöt on vahva kertomus 1960-1970-luvun vaihteesta Kaliforniasta, jossa 14-vuotias Evie on tuossa sekavassa lapsen ja nuoren naisen välitilassa, teineydessä. Kehittymistä ruokkivat olosuhteet: eronneet vanhemmat - joista kumpikaan ei juuri osoita tyttöön kiinnostusta - uusine puolisoineen, ja ystävättömyys. Evien kiihkeä halu elää ja kokea etsii väylää, ja se löytyy Ranchilta.

Evie tapaa Elisabethin, joka tutustuttaa hänet täysin toisenlaiseen elämäntapaan kuin siistin perhekodin ihanne on. Ranchilla kaikki on yhteistä, ruoka ja vaatteet dyykataan roskista, muita sääntöjä ei ole kuin tehdä asiat toisin, usein päihteiden avittamana. Henkinen johtaja Russell on aikamies, jota palvova nuorten joukko elää yhteiskunnasta piittaamatta, täysin Russellin ohjailtavina. Evie ihastuu Elisabethiin ja koko heidän maailmaansa, joka kiehtoo tyttöä äärettömästi.

"Mutta elämä ranchilla todisti, että elää saattoi myös toisella tavalla virittyneenä. Että ihminen saattoi puskea pikkumaisten inhimillisten heikkouksien ohitse suurempaan rakkauteen. Keskenkasvuisten lailla minä uskoin rakkauteni ehdottomaan erehtymättömyyteen ja ylivertaisuuteen."

Kirja kuvaa käsinkosketeltavan voimakkaasti nuoruuden kiihkeyttä ja kaipuuta osaksi jotain suurta ja merkityksellistä. Ja helppoutta, jolla ajelehtiva tyttö solahtaa yhteisöön, miettimättä sen tarkoitusperiä tai vaikutuksia. Jo tämä olisi minulle lukijana riittänyt, mutta tarina antaa heti alussa ymmärtää, että tulossa on tragedia. Jatkuva vihjailu ärsytti, uhkan tuntua korostetaan alleviivailevasti.

"Suzanne ajoi välillä väärää kaistaa ja me kiljuimme ihastuksesta ja sekavasta kauhusta, vaikka minun kiljunnassani oli ontto kaiku: en uskonut että mitään pahaa voisi koskaan tapahtua, ei oikeasti."

Jotain pahaa tapahtuu. Evie joutuu myöhemmin, aikuisena, muistelemaan noita aikoja ystävänsä pojan ja tämän kavereiden kysellessä julkisuudessa huomiota herättäneistä tapahtumista. Nuorten seura saa Evien mieleen tytön tuntemukset, hyvineen ja pahoineen. Näin selitin itselleni aikasiirtymän ja kehyskertomuksen, joka jää muuten irralliseksi itse tarinasta. Paljon ei aikuinen Evie kuitenkaan ääneen halua kertoa, lukija saa kyllä muistoista tarkan kuvauksen.

Uskon, että suurin osa tytöstä naiseksi kasvaneista löytää kirjasta jonkin tutun tuntemuksen häiveen, ja siksi se koskettaa, osin hellyttää ja osin raivostuttaa tyttöjen puolesta. Kieli on uskottavaa, kokemukset todentuntuisia, ja tarina jättää surullisen, voimattoman olon. Lieve kertoo sen pohjautuvan väljästi todellisuuteen, ns. Charles Mansonin kulttiin. Ei hyvän mielen kirja, vaan vaikuttava - joskin sekä ajallisesti, paikallisesti että henkisesti suomalaiselle lukijalle kaukainen - kehityskertomus; sen vaikutuksia Evien loppuelämään lukija jää pohtimaan.

"Tyttöraasut. Maailma lihottaa heitä lupauksilla rakkaudesta. Miten kovasti he sitä kaipaavatkaan ja miten vähän heistä suurin osa sitä koskaan saa."

Kenelle: Tytöistä naiseksi kasvaneille, tyttölasten vanhemmille, vahvan tarinan ystäville.

Muualla: Vuoden, vuosikymmenen parhain kirja, sanoo Annika. Ulla viihtyi tarinassa täydellisesti. Koskettava ja vahva, muttei täydellinen, sanoo Lumiomena. Cline kirjoitti itsensä suoraan tähtiradalle, toteaa Mai. Kieli räiskyy ja kipunoi, kuvaa Anneli. Sujuva ja kiinnostava romaani, sanoo Laura, mutta löysi myös kritisoitavaa. Erikoinen, sanoo Maija. Kiihkeä ja armoton, sanoo Katri. Aikuinen Evie ei tuonut kirjaan mitään uutta, tuumii Kaisa Reetta. Kiinnostava debyytti, sanoo Omppu. Kristan mieli ei räjähtänyt.     

Emma Cline: Tytöt. Otava 2016. Suomennos Kaijamari Sivill.

perjantai 30. syyskuuta 2016

Mari Koppinen: Jari Sillanpää, paljaana

Joskus 1990-luvun puolivälin jälkeen kuulin työkaverini kertovan uudesta laulajasta, jolla - vaikka lauloikin tanssimusiikkia, joka ei ollut tuttua helsinkiläisille nuorille - kuulemma oli valtava lavakarisma ja mieletön show. Hieman ihmettelin tuota innostusta jonkun Kehä ykkösen ulkopuolisen tangolaulajan takia, mutta kunnioitin kollegan mielipidettä, koska hän oikeasti tunsi musiikkikuvioita. Sittemmin Jari Sillanpäästä on tullut tuttu kaikenikäisille, kaikilla kehillä.

Kuten sanottu, iskelmämusiikki ei ole omin laji rock-sukupolven kasvatille, mutta pakko taitoa ja kunnianhimoa on ihailla, ja ilmiötä. Ammattilainen on ammattilainen, alasta riippumatta. Se on myös syy, miksi halusin lukea kirjan.

Mutta tehdään selväksi, ettei kyseessä todellakaan ole mikään muistelmateos tai elämäkerta, vaan ehta fanikirja. Joka fanittaa ja avaa niin, että suorastaan nolottaa lukea, vähän kuin kampaajalla salaa Seiskaa selatessa. "Too much information!" Näin kuvaa kirjassa eräs Jarin luottohenkilöistä miehen avoimuutta asioistaan. Sama tunne tuli minulle kirjan kanssa. Kuvittelin tylsästi sen kuvaavan erään uran kehitystä, kun oikeasti keskitytään palvontaan. Uusi genre kirjaluokituksiin: elämäkertojen alaotsikoksi fanikirjat, huikean suositun Teemu-kirjan tapaan. Tavoite ei ole olla objektiivinen - edes sen vertaa kuin perinteisissä elämäkerroissa, joissa niissäkin objektiivisuus on usein hakusessa - vaan yksinkertaisesti ihailla sekä vahvistaa ihailun tunnetta ja fanien yhteisöllisyyttä.

Ja Jari on avoin: hän henkisesti heittäytyy yleisön käsiin, tässäkin. Miksi ei, hänellä on siihen rahkeita ja kiinnostuneita riittää. Hän ei ole kirjan kertojanääni, vaan siitä huolehtii toimittaja, joka on haastatellut päätähden lisäksi tämän lähipiiriä. Suurimpien fanien - ainakin läheisimmiksi päässeiden - ääni kuuluu kovimmin. Hieman tulee suodatettu vaikutelma. Jos kirjan tekijä viettää paljon aikaa mainitun piirin kanssa, ei voine välttyä Jari-tartunnalta. Mutta tavoite ei lie ollutkaan neutraalius, sillä edelleen, fanikirjasta puhutaan. Tunteilla pelataan vahvasti, kuten taiteilijan työhön kuuluu ja kuten ihailijat odottavat.

Palvokaa, nauttikaa: ihailusta tähti saa säteilyvoimaa ja ihailijat onnellisuutta. Itse ihailen sekä antajaa että ottajaa, vaikken osaa heittäytyä samalla tavalla. Luen ulkopuolisena, mutta en päähenkilön lahjoja kyseenalaista, päinvastoin. Jari Sillanpää on hieno artisti ja ensiluokkainen esiintyjä, upea persoona ja kirkas tähti, joita maassamme ei ole monta. Kaikki tuo hehkutus vain saa aikaan jonkinlaisen pelästymis- ja vetäytymisreaktion. Mihin joutuisinkaan, jos joutuisin tuohon tilaan? Huh, kestin sentään kirjan verran. Teksti on taidokkaasti tehty helpoksi lukea, sitaatteja riittää, nasevia lauseita, sujuvia kappaleita ja niiden lopetuksia. Koppinen osaa asiansa.

Kirja on ulkoasultaan komean korea ja sisältää paljon Jari-kuvia. Fanien unelma, kaikin puolin. Tekijä kertoo kuitenkin, ihanasta ihastuksen huumastaan huolimatta - eikä tämä ole ironinen kommentti - tärkeimmät faktat Jari Sillanpään elämästä ja urasta, jälkimmäisestä tarkastikin. Ja siitä suuresta työstä, jota Sillanpää on tehnyt ja tekee uransa eteen, persoonasta, joka hänestä on muovautunut lahjojensa myötä. Todellinen crowd-diving-kirja!

Jään odottamaan omasanaisia muistelmia parinkymmenen vuoden päästä. Mutta sitä ennen tähti ehtii tehdä vielä vaikka mitä, ja sille kaikki kannustukseni. Anna mennä, kaikkia hulluja ideoita myöten! Enkä epäile, etteikö hän niin tekisi.

Kenelle: Jarin ja kenen tahansa faneille, vertaiskokemuksia hakeville, fani-ilmiöstä kiinnostuneille, taiteilijauraa urkkiville, esikuvaa etsiville.

Muualla: Monipuolinen, kaunistelematon ja avoin teos, sanoo Kirjat kertovat -blogi.

Mari Koppinen: Jari Sillanpää, paljaana. Tammi 2016. Kustantajan lukukappale.

tiistai 27. syyskuuta 2016

Timo Leppänen: Merkilliset nimet

Onko mitään vaikeampaa kuin keksiä tuotteelle tai palvelulle nimi? Olen osallistunut kymmeniin jos ei satoihin ideapalavereihin, joissa juuri oikeaa nimeä on haettu osallistujien tyhjinä kumisevista aivoista tuskalla ja vaivalla. Harvoin se syntyy äkillisenä oivalluksena: tämä se on!

Näinkin voi kyllä käydä. Ainakin Marimekko keksittiin tähän tapaan, keksijänä Armi Maria Ratia. Timo Leppänen on kerännyt sen ja noin sadan muun suomalaiselle tutun nimen syntytarinan yksiin kansin. Mukana on myös tunnettuja ulkomaisia nimiä, kaikki jaoteltuina väljästi toimialoittain.

Kirjasta saisi liudan hyviä pubivisakysymyksiä. Minkä tuotteen etiketissä on yksitoista latoa? Mistä matemaattisesta termistä tulee nimi Google ja mitä termi tarkoittaa? Miksi lehden nimi on Apu tai lenkin Sininen?

Etsin heti tutuimmat nimet ja entiset työpaikat. 1980-luvulla työuraani aloitellessani Nokiassa saimme pilotoida Helsingin Puhelinyhdistyksen käyttöön tarkoitettua mullistavaa ideaa, jonka nimi oli sähköposti ("Kuvittele, sun ei tarvi enää kopioida paperia ja jakaa jokaisen postilaatikkoon!"). Elisaksi sitä sanottiin. Tuttu nimi palasi vuosia myöhemmin yrityksen nimenä. MikroMikko oli maan yleisin tietokonemerkki vuosia, kunnes Fujitsu imaisi sen itseensä. Monet mainitut nimet löytyvät kirjasta. Hilpeää historiasukellusta!

Nimiä syntyy oikeastaan kolmella tavalla: mainitun uuden oivalluksen lisäksi siten, että yhdistellään nimiä tai niiden osia uudella tavalla - nimessä Ab Lukko Oy nerokkaasti. Tai sitten otetaan mainostoimisto hoitamaan nimiprojektia, jossa esitetään asiakkaan valittavaksi lista tietyillä kriteereillä "keksittyjä", mitään tarkoittamattomia nimiä, tyyliin Sonera.

Kirja tarjoaa paitsi infoa myös hauskaa knoppitietoa, kuten sen, että Kallen mätitahnan seitsenvuotiasta symbolipoikaa sanottiin koulussa Tuubiksi tai että Kettukarkeissa oli aluksi aivan oikeasti pihlajanmarjaa. Mukana ovat myös kuulut riitatapaukset Tokmannin ja Stockmannin taistelusta ja termin Hullut päivät käyttöoikeus.

Mitä olisin vielä kaivannut? Meitä hemmotellaan nykyisin niin hienoilla tietokirjoilla, että kuvaton kirja herättää kummastusta. Toisaalta pidän vähäeleisyydestä, enkä todellakaan olisi välittänyt nähdä logoja tai tuotteita kirjan kuvituksena. Selvä, ei tehdä taidetta, keskitytään tarinoihin. Kansi on kivan kosketeltava.

Nimistä kaipasin tietysti tuttua komeasti kalevalaisesti kalskahtavaa Lemminkäistä. Joka nimettiin ennen Suomen itsenäisyyttä, lähes sata vuotta aiemmin kuin myöhemmin muotiin tulleet Tapiolat ja Pohjolat. Myös Ruukin nimen historia olisi kiinnostanut, tosin päinvastaisesta syystä: olin pöyristynyt, kun Rautaruukki keksi lyhentää nimensä Ruukiksi ja otti sen käyttöön kysymättä nimen rekisteröineeltä pienemmältä yritykseltä, joka toivottavasti sai kunnon korvauksen. Näinkin voin nimen hankkia, koon ja rahan voimin. Entä Isis-niminen yritys? Tai komea Outokumpu? Ja mitä tekemistä Appelsiinilla on hedelmien kanssa? Mitä enemmän miettii, sitä enemmän tietoa kaipaisi: alan ymmärtää, että jossain on tekijän ollut pakko tehdä rajaus.

Jos mietit yritykselle nimeä, kannattaa kurkata viranomaisen ohjeet. Samalta sivulta pääset tutkimaan jo olemassaolevia yritysnimiä. Tai tsekkaamaan etunimestäsi, kuinka monta samannimistä sinua Suomesta löytyy ja minä vuosina nimesi on ollut suosituin.

Kenelle: Yritysmaailmasta, markkinoinnista, nimistä ja brändäyksestä kiinnostuneille, pubivisaan valmistautuville.

Muualla: Lukupinon Simo suosittelee kaltaisilleen nippelitiedon ystäville ja sanoo mainoslehtisten näyttäytyvän tämän jälkeen erilaisina.

Timo Leppänen: Merkilliset nimet. Tarinoita yritysten ja tuotteiden nimistä. SKS 2016. Kustantajan lukukappale.

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Sami Hilvo: Pyhä peto

Pyhä peto ei ole helposti luettava - eikä kuvailtava - mutta sille ehdottomasti kannattaa antaa aikaa avautua. Katolisen ja köyhän aatelisperheen poika asuu lapsuutensa Varsovassa aikana, jolloin juutalaisia alettiin syrjiä ja Saksan pelko levitä Euroopassa. Pojan isä on sairas ja käy hoidossa tohtori Warszawskilla, joka on varakas ja asuu perheineen upeasti Käärmesauvan talossaan. Me tiedämme, kuinka asiat yhteiskunnassa etenivät. Hilvo kuvaa aikaa kiinnostavasta näkökulmasta; nuoren puolalaisen miehen henkilökohtaisesta. Mitä teki saksalaisten valtaaman maan nuoriso hengissä säilyäkseen? Mitä he ajattelivat? Millainen ihmisten ja tapojen piiri heitä ympäröi ja kasvatti?

"Saksalaisten lakikirjassa ei tuntunut olevan muita rangaistuksia kuin kuolema. Saksalaiset ottivat kaiken niin tosissaan."

Poika, 16-vuotias, menee sekaisin tohtorin pojasta. Kielletty rakkaus tuskin alkaa, kun sen kohde katoaa sodan melskeissä. Samoin käy toiselle tärkeälle henkilölle, pojan isälle. Ja useimmalle pojan tuntemalle ihmiselle. Paitsi, ironista kyllä; Cwaniakille, joka on yksi pojan koulukavereista. Pojan kuvaus hänestä tuo mieleen varmasti jokaiselle jonkun tuttavan, työkaverin tai politiikon "...ilkeä, arvaamaton ja ruma - - - isokokoinen, vahva ja aggressiivinen. Sellainen riitti suosioon silloin; sellainen riittää suosioon nykyään. Häntä halveksittiin paljon, mutta myös pelättiin tarpeeksi." Minulle tuli mieleen monta ihmistä ja asiaa, muun muassa rasistiset yhteisöt ja Amerikan tulevat presidentinvaalit. Näitä röyhkeydellä nousevia ja pelolla hallitsevia on kaikkina aikoina, kaikissa yhteisöissä.

Mutta takaisin poikaan. Hän oli nuori, menettänyt kaiken ja halusi kaiken. Hän muuttaa rakennusmieheksi Yhdysvaltoihin, jossa kaikki on mahdollista. Hän ei halua rahaa muuten kuin välineeksi toteuttaa henkilökohtaisen suunnitelmansa. "Mutta minun oli saavata myös mainetta ja kunniaa. Raha ja valta saivat tulla kylkiäisinä. --- Minä en etsisi, vaan keskittyisin siihen, että minut löydettäisiin."

Hyppäys miehen vanhuuteen tapahtuu yllättäen: nyt hän on menestynyt ja arvostettu rakennusalan iso toimija ja taiteen mesenaatti, joka valmistautuu 88-vuotispäiväänsä.

"Huipulla tuulee, eikä siinä ole mitään vertauskuvallisia. Pilvenpiirtäjien vastapainot teräksestä, betonista tai vedestä ja liikkeen vaimentimet, jotka roikkuivat rakenteista kuin valtavat punnukset, olivat osa superkorkeiden rakennusten strategiaa. Noiden jättiläisten oli joustettava, kun myrskytuulet riepottelivat tai maanjäristykset ravistelivat."

Hän omistaa himoitun Keltainen keltaisella -maalauksen, jonka pelkästä näkemisestä ihmiset ovat valmiit maksamaan paljon, mutta mies on varovainen sen esittelyssä. Hän sanoo tuijottaneensa taulua pidempään kuin viettäneensä aikaa juhlissa, mikä ei ole vähän.

"Maalauksen parissa vietetty aika oli joidenkin mielestä vähintään rahan haaskausta. Ilmoitin heille selväsanaisesti, ettei heillä ollut oikeutta arvioida asioita, joista eivät tienneet mitään."

Maalaus on tärkeä elementti miehen mielenmaisemassa ja myös symboli henkisyydelle ja kaipaukselle, tiukassa yksityisyydessään miehen vastapaino kaikille menetyksille, myrskyjä vastaan, kuin pilvenpiirtäjällä ikään. Löytääkö mies etsimänsä, ehtiikö hän maaliinsa - nyt kun hän tietää aikansa olevan jo vähissä?

"Kuinka vanhaksi ihmisen pitää elää, jotta ei enää kaipaisi suojelevaan syliin ja jonkun sanomaan, että kaikki on hyvin? Kuinka vanhaksi ihmisen pitää elää, jotta saisi vihdoin tuntea itsensä hyväksytyksi?"

Kirja on niin laaja ja täyteenladattu merkityksillä ajatuksilla ja lauseilla, että muistilappuni lepattavat sen välissä tiiviinä viuhkana. Haastetta ja palkitsevuutta tuo se, ettei kaikkea ei sanota, vaan lukijan on oivallettava asioita itse. Teoksessa on samantyyppistä kerronnan lumoa kuin Lemaitren Näkemiin taivaassa -kirjassa sekä ajattomia havaintoja, jotka johdattavat lukijan ajatukset milloin mihinkin, omiin kokemuksiin tai muihin luettuihin, nähtyihin tai kuultuihin ilmiöihin, kuten edellä kuvasin.

Hieno, viisas ja upeasti kirjoitettu kirja jälleen herra Hilvolta. Jopa kaluttuun juutalaisvainoaiheeseen Hilvo saa luotua oman lähestymistavan. Taiteen läsnäolo on suuri plussa, sen merkitys miehelle koskettaa. Sekä sen kaiken, mitä häneltä jää puuttumaan. Omalla asteikollani Hilvo on ollut korkealla aiemminkin, mutta nousee tällä entisestään. "Liiallinen" kauneus näköjään on vaivannut minua Viinakortissa; hieman samaa tunnistan tässäkin, mutta maltoin nyt paremmin keskittyä ja näen sen eräänä kirjoittajan tyylin ominaispiirteenä. Edelliset: Rouva S, Viinakortti.

Kenelle: Ajatteleville lukijoille, menneen ja nykyisen yhdistäjille, ikuisesti yksinäisille, menestykseen pyrkiville, Euroopan ja Amerikan mantereita vertaaville, hyvän kansainvälisen proosan ystäville.

Muualla: Leena Lumi lumoutui. Pakahduttavan hieno, sanoo Lukuneuvoja.