Pitkästä aikaa tapaamme iäkkään Oton, jonka elämään saimme tutustua jo Oton elämä ykkösessä vuonna 2011. Nautin suuresti Anderssonin teksteistä: älykkyydessään ja inhimillisyydessään ne ovat ajatteluttavia, hauskoja ja kauniita, mutta eivät ilman säröä, kuten ei Oton elämäkään.Ja täysiä ne ovat: ensimmäisen noin neljäntoista sivun jälkeen ajattelin, mitä voi vielä tulla, sillä oli jo käsitelty niin paljon, kaikki? Oton lapsuus, perhe, harrastukset, kotikaupunki, pahimmat pelot, sotaa, rauhaa, itkua, naurua, muistoja, ystäviä, seksiä...
"Se mikä ei paisu kutistuu, se mikä ei kulje eteenpäin jähmettyy."
Teksti ainakin kulkee eteenpäin ja ajatukset juoksevat. Usein ne kulkevat kuolemaan, ja siihen, mitä sen jälkeen.
"Hän ajattelee kuolemaa kuin edessä olevaa matkaa paikkaan jossa ei ole aiemmin käynyt, autiota maata jonka kulttuuria, tapoja, kieltä hän ei tunne."
Mutta ei hän jää vain odottamaan ja vellomaan kuolemassa, vaikka jopa kokee sellaisen, sairaalassa. Oton ajattelu on avaraa. Pahuus ja epäoikeudenmukaisuus, maailman viha, typeryys ja julmuus suututtavat ja kauhistuttavat häntä. Pienistä rikkeistä lahdataan - tai ilman rikkeitäkin - kun suurimmat roistot pääsevät pälkähästä, jopa presidenteiksi ydinaseilla uhkailemaan tai veroparatiiseista nautiskelemaan.
Ystäviään hän ajattelee paljon. Kuten Albertia. Ja naisia, joita on rakastanut; rakkautta ylipäänsä, fyysistä puolta paljon. Sekä sitä, miksi halusi tulla kirjailijaksi - muistaa myös nolon episodin kustantamovierailustaan rahapulassa. Uraansa lääkärinä, jota hän tavallaan edelleen jatkaa, ainakin häntä pyydetään esitelmöimään, ainakin ikääntymisestä. Työnsä politiikassa hän on jo lopettanut, mielipiteitään ei.
Riivattukin Otto on, nimittäin Vladimir Putinin: hän nimittää tautiaan putinismiksi. Se ei ole miellyttävä tauti. Sekään, kuten eivät muutkaan fysiikassa tuntuvat vaivat, joista Otto kärsii. Tosin hän ei anna niiden häiritä kirjoittamistaan, taiteesta tai punaviinistä nauttimistaan enempää kuin on pakko. Otto listaa kirjailijasuosikkejaan, joihin kuuluu niin klassikkoja kuin nykykirjailijoita. Musiikki, se on tärkeää - ja jalkapallo. Kuten sanottu, aina ovat olemassa ajatukset, muistot ja nykyhetki, lapsenlapsissa tulevaisuus.
"Sen tarkoitus, että olemme, on että katoamme."
Vaikka Otto miettii rankkoja ja isoja aiheita, ei kirja ole rankka; se on myös täynnä lämpöä, ihmisrakkautta ja huumoria. Kuin lasillinen hyvää punaviiniä, jonka baarimikko kaataa harkitun suurpiirteisesti; ei millintarkasti, vaan vähän enemmän. Piripintaan. Nauttijalle jää hyvä mieli.
Kenelle: Kokeneen kirjailijan tekstistä nauttivalle, ajatuksista uteliaalle.
Claes Andersson: Hiljaiseloa Meilahdessa. Oton elämä 2. Suomennos Liisa Ryömä. WSOY 2016.





