keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Eeva Kemppi & Maria Säkö: Q - Skavabölen pojista Kaspar Hauseriin

Q-teatterin tarinan kirjana ovat upeasti toteuttaneet Eeva Kemppi ja Maria Säkö. Tuo 60-luvulla syntyneiden ilmiönä käynnistynyt teatteri on herättänyt 25 vuotta niin suuria ja elämyksiä ja ajatuksia ja tekee samaa tänäkin päivänä, ettei kirjaa voi missata, jos kotimainen teatteri yhtään kiinnostaa.

Teatterin perustaja Antti Raivio tiimeineen jätti pysyvän jäljen aikalaisiinsa, kuten tähän lukijaan. Skavabölen pojat muutti käsitykseni teatterista kertaheitolla: olin nähnyt 90-luvun alussa Helsingissä Ryhmäteatteria ja Jussi Parviaista (kaupunginteatteri oli pinnalla ja suosituin, Kansallinen muumiokamaa, Ryhmis uutta ja kiinnostavaa), mutta silti pidin teatteria enemmän pönötyksenä, katsojien mukaviihtymisenä, varmaan sivistävänä mutta kaukaisena taidemuotona. Kunnes Q:ssa vierailtuani 1991 oivalsin, mitä teatteri voi olla: se voi iskeä suoraan katsojaan, sitä voi tehdä aidolla tunteella ja todella kertomisella. Se oli hieno ja vahva kokemus, joka vaikuttaa edelleen ja asettaa katsojana teatterin kriteerit korkealle.

"Lapsenmielisyys, villi mielikuvituksellisuus ja fantasian sulautuminen realismiin näkyivät vahvasti Raivion näytelmien kielessä." 

Alkuun Q oli täysin Raivion teatteri. Hän johti, ohjasi ja kirjoitti. Skavabölen Evert ja Rupert jäävät historiaan. Hän kuvaa oman ja veljensä Leon - myös tärkeä Q-teatterin vaikuttaja - lapsuuden tarkasti ja todesti lapsen näkökulmasta. Mukana on myös muiden näyttelijöiden, kuten Hannu Kiviojan ja Anna-Leena Sipilän, lapsuusmuistoja. Kuten kirjailijat sanovat: Kun yksityiskohtaisuus ja henkilökohtaisuus viedään tarpeeksi pitkälle, tulee siitä yleisesti jaettua. 

"Raivion teksti on pikemmin proosarunoa kuin realistisesti kirjoitettua arkipäivän dialogia. Kieli on tiheää ja aforistisuuteen asti hiottua. Repliikit muistuttavat Samuel Beckettin minimalista kieltä. Raivion tiivis ilmaisu on sukua myös Maria Jotunin ja Paavo Haavikon lauseille."

Antti Raivio ja muut q-laiset eivät olleet yksin. Käännösnäytelmien sijaan alkoivat nousta kotimaiset tekstit muuallakin. Perhekohtaisuus ja Outi Nyytäjän sanoin "uusi, kevyempi realismi" nousivat. Mainitaan Reko Lundán ja KOM, Kristian Smeds ja Takomo. Kaikin tavoin uusi vaihe oli koittanut suomalaisessa teatterissa. Enää ei tarvinnut olla instituutio, ei turkkalaisen fyysinen julistaja eikä edes cool, vaan vastavoimana hyödynnettiin uutta voimavaraa, herkkää tunnetta. Kostein silmin lepattelusta Q:ta joskus morkattiinkin. Mutta heillä se ei ollut päälleliimattua eikä teeskenneltyä, vaan vahvuutta käyttää tunnetta työkaluna - ja se toimi.

Kirja kuvaa Q-teatterin vaikuttajahahmojen uran ja kehityksen kiinnostavasti. Näyttelijät Tommi Korpela, Elina Knihtilä, joka on nykyään näyttelijäntyön professori (kuvassa Antti Raivion kanssa Helsingin kirjamessuilla),  Annu Valonen, Vera Kiiskinen, Pirjo Lonka, Mari Perankoski, Jani Volanen, Eero Ritala ja monet muut tulivat tutuiksi myöhemmin laajemmin muilla töillään. Ohjaajat Heikki Kujanpää, Erik Söderblom, Antti Hietala, tuottaja Jukka Hytti, nimiä vyöryy, ja erilaisia uria teatterin parissa. Herkkua alan harrastajalle!

Baltic Circle on Jukka Hytin ja Erik Söderblomin synnyttämä toimintamuoto: he matkailivat Baltiassa tutustumassa teatteriin eri maissa. Helsingin kulttuuripääkaupunkisäätiön johtaja Georg Dolivo kiinnostui hankkeesta, jossa Itämeren maiden uuden teatterin tekijöille luotaisiin kohtaamispaikka. Baltian taide- ja teatteritaidehistoria on pitkä, ja puuhamiehet halusivat päästä nurkkakuntaisuudesta eroon. Festivaalit polkaistiin käyntiin vuonna 2000, ja kuten kirja sanoo: "Helsinki tuntui ensimmäisen kerran eurooppalaiselta kulttuurikaupungilta." Nyt festivaalia on järjestetty jo toistakymmentä kertaa, mukana "omaehtoisuuteen, ei-kaupallisuuteen ja aidosti taiteelliseen teatterin pyrkiviä teattereita." Puuhamiesten mukaan tuli myös puuhanaisia: Elina Knihtilä oli ja on yksi tasa-arvomoottoreista teatterissa laajemminkin. Ja nyt pääsen vetämään kotiin päin: Kannelmäen kulttuurikeskus Kanneltalo tekee yhteistyötä Baltic Circlen kanssa - Baltic Circle Festival 2016 tapahtuu 15. - 20.11.

Nyt alkuperäiset q-laiset ovat julkkiksia, jotka tekevät kunnianhimoisia töitä kukin sarallaan. Knihtilä ja hänen puolisonsa Tommi Korpela muuten esittivät ensi kerran avioparia koskettavassa, Heikki Kujanpään ohjaamassa näytelmässä Putoavia enkeleitä, joka kertoi Lauri Viidasta ja Aila Meriluodosta (ja josta siitäkin tehtiin elokuva myöhemmin). Tietysti osa originaaleista on jo tippunut vauhdissa pois, omasta valinnastaan tai olosuhteiden pakosta.

Uusi sukupolvi on vallannut Q:n: mainittakoon käsikirjoittajista muun muassa Johannes Ekholm, joka kirjoitti Kaspar Hauserin sekä tämän kirjan ja Saara Turunen muun muassa Tavallisessa aavessa (samoja teemoja kuin Rakkaudenhirviössä), jonka esitykset jatkuvat vuonna 2017.

"Kaspar Hauserin kaltaista ilmiötä ei kotimaisessa teatterissa ole montaa. ... Esitykseen tuntui eskaloituvan koko nykymaailman ääliömäisyys niin vastaansanomattoman rehellisesti, että se tuntui jo ehdottavan jotain aivan uudenlaista huomista."

Suuresta suosiosta huolimatta aikaansa sidottua näytelmää ei kuitenkaan haluttu jatkaa, ei muokata elokuvaksi eikä jatkosarjaksi. Kuten ohjaaja Akse Pettersson sanoi: Oli tosi kivaa ajatella, että tehdään tää juuri näin ja lopetetaan ajoissa ja se on siinä.

Mutta Q-kirjasta piti puhua: se kertoo tämän nimenomaisen teatterin 25-vuotisen tarinan, mutta samalla laajemminkin teatterin kehityksestä Suomessa. Ei, kyseessä ei ole kokonaiskuva, mutta herkullinen ja olennainen siivu siitä. Se on koukuttava, ihastuttava ja yltäkylläisen informaationtäyteinen kirja teatterin ystäville; kunnianhimolla ja vahvalla eläytymisellä tehty, kuten Q-teatteriin kuuluu. Mietin, että moni asia vertautuu myös bisneselämään. Kuka johtaja ei haluaisi saada tiiminsä tekemään työtä yhtä antaumuksella, yhtä hyvin tuloksin, tai oppia yhteistyötä ja vaihtaa osaamista muiden saman alan tekijöiden kanssa - ehkä tarinasta voi saada vinkkejä, miten se tehdään? Kirjaa ei tee mieli sanoa historiikiksi, joka jotenkin viittaa hiipumiseen tai vähintään viralliseen pysähtyneisyyteen, koska teatteri elää, vaikuttaa, kehittyy ja voi hyvin. Alkuperäinen ainutlaatuinen tiimihenki ja kunnianhimo ovat jäljellä: ei tarjota vain viihdettä vaan myös ajateltavaa.

Eeva Kemppi & Maria Säkö: Q - Skavabölen pojista Kaspar Hauseriin. Like 2016.

Kenelle: Teatterin katsojille, teatterityöstä kiinnostuneille, sitä opiskeleville, tekeville ja opettaville tai niistä haaveileville, kutsumusammattia miettiville, tiimityön onnistumisen reseptejä etsiville, yritysten ja yhteisöjen toimintaa sekä lahjakkuuksia kehittäville.

Muualla: Moniääninen muistelmateos, sanoo HS:n Suna Vuori, joka kaipaa kuivempaa ja kriittisempää kirjaa. Minä en - olen otollista ohderyhmää, johon juuri tämä Q-tyyli kolahtaa. Henki ja tekemisen tapa käyvät minusta erinomaisesti ilmi juuri näin, vaikka totta on, että fanikirjan suuntaan ollaan kallellaan. Olisin silti ollut pettynyt toisenlaiseen ratkaisuun.

P.S. 
Q-teatterin yleisötyö on myös legendaarista: Jaana Taskisen johtamana työtä on tehty niin lasten, syrjäytyneiden kuin koulujen ja lähiöiden kanssa. Kannelmäki-liikkeen edustajana ehdotin Q:lle, voisiko tehdä jotain ihan tavallisten (tätien) kanssa - voisimmeko me olla kerrankin "erityisryhmä"? Zodiakin ja Q:n yhteistyöllä pärähti viime vuonna käyntiin ohjelma, jossa sain muuntua moneksi, kuten blondiksi! IIK-Ihanien ihmisten kerhossa (Jaanan nimeämä) kokeilimme draaman eri keinoja oman ilmaisun ja luovuuden herättelemiseksi; pääsimme myös penkomaan Q-teatterin takahuoneita ja puvustamoa, kuten näkyy. Pitäiskö mun vaihtaa pysyvästi blondiksi? Ks. ryhmäkuvassa oikealla. Muiden osallistujien nimiä en julkista, kun en lupaakaan kysynyt. Ryhmäkuvan meistä otti Q:n talokuvaaja, itse hän Patrik Pesonius, joka on kuvannut esityksiä mainoksiin, julisteisiin, verkkoon ja mihin tahansa tarpeeseen alusta asti. Kiitos Jaana, Pate (kuvassa kypsän Marilyn Monroen kanssa) ja kerholaiset!

 

 

Ja vielä fanitan vähän: Antti Raivion, Hannu Kiviojan ja Elina Knihtilän nimmarit kirjan julkkareissa. Kiitos, kaikesta!







sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Kotimaisia uutuuksia lyhyesti

Uusien kirjojen tulvassa lukupino kasvaa, mutta samoin kasvaa luettujen kasa. Millään ei ehdi jokaisesta kirjoittaa omaa juttua, ennen kuin kirja pitää kiikuttaa kirjastoon tai lainata seuraavalle innokkaalle lukijalle, mutta joitakin haluan nostaa ja muistutella antoisista luettavista.

Tätä nykyä kaikki varmaan lukevat ahneesti niitä Finlandia-ehdokkaita, jotka ovat lukematta, ainakin minä: Sandström ja Korhonen ovat vielä pinossa. Mutta Viikilä, Kähkönen, Kinnunen ja Puikkonen ovat jo tuttuja ja erinomaisiksi havaittuja, ja minkä tahansa voitto sopii minulle. Kähköstä kannatan kunnioittaen jo aikaisempaakin tuotantoa, jota on tehty ammattimaisesti, suurella asiantuntemuksella ja perehtymisellä pitkään, kirjallista kunnianhimoa ja uusiutumista unohtamatta: niin moni yksittäinen kirja on huipputasoa, tämänvuotinenkin. Toisaalta Kinnunen on osoittanut loistavasti kykynsä kahdella kirjallaan ja sukeltanut sydämiin ryminällä. Viikilän ensimmäinen romaani, runouden jälkeen, on viettelevän hurmaava ja ihastuttaa Helsingin historia -hullua. Puikkonen on älykäs ja kunnianhimoinen kirjoittaja, ja luulen, ettei hänen parasta teostaan ole edes nähty vielä.

Kirjoitettuani tämän jutun huomasin kaikkien olevan Bonnierin kirjoja, kuten valtaosa Finlandia-ehdokkaistakin. Kertoo siitä, että iso kustantamo paitsi tuottaa paljon laadukasta luettavaa, myös osaa ja pystyy tekemään kirjansa tiettäväksi. Pari muun kustantamon kirjaa on minulla loppusuoralla, joten niitäkin on tulossa, samoin ulkomaisia.

Törmäys


Raju aihe: Aamu ajaa autollaan kuoliaaksi nuoren Nadjan ja vammauttaa tämän poikaystävän Miron. Miten tällaisesta voivat selvitä Aamu, Nadjan vanhemmat, Miro ja hänen perheensä, kaikki, joita tapahtuma koskettaa? Kun toisesta on jäljellä vain hautakumpu, toisesta toimiva yläosa. Marttinen on kokenut kirjoittaja ja taitava yksityiskohtien kuvaaja, joka kertoo onnettomuuden olosuhteet niin todenoloisesti ja perin pohjin, että puistattaa.

Haluanko lukea, haluanko tietää näin tarkasti? Välillä epäilin, luin kuitenkin, vaikka kieltämättä helpotuin, kun pääsin loppuun. Sinulle, joka uskallat ja haluat. Älkääkä räplätkö niitä kännyköitä ajaessanne!

Kenelle: Realistista tämän päivän tarinaa kaipaaville. 

Muualla: Taidokas ja tärkeä romaani, sanoo Annika Rakkaudesta kirjoihin. Uskomattoman hieno tunnekirja, kuvailee Mai Kirjasähkökäyrässä. Kirjakaapin kummitus Jonna pitää Marttisen henkilöitä vakuuttavina.

Annamari Marttinen: Törmäys. Tammi 2016.

Jääkausi


Koulukiusaamisen uhriksi voi joutua myös opettaja. Mentula tuntee koulumaailman ja nuoret, mikä näkyy hänen kirjoittaessaan isosydämistä ja miehekästä tarinaa opettaja Juhasta ja hänen oppilastaan Helmistä, joka saa yhdellä nettikommentilla aikaan loppumattoman myllerryksen. Koulukavereiden kiusaama Helmi ei teinin logiikalla mieti tekonsa seurauksia omaa napaansa pidemmälle: jotenkin pitää porukassa päteä.

Synkeä, uskottava ja ymmärtävä tarina hyväksynnän puutteesta ja tarpeesta kuulua joukkoon. Sekä lapsen että aikuisen kannalta. Pidän Mentulan rouheahkosta, arkisen kauniista ja helppolukuisesta kirjoitustavasta, joka sanoittaa arkea kuin dokumenttia, mutta kirjallisin keinoin. Messuilla keskustelimme muun muassa Jahti-elokuvasta, joka on samasta aiheesta huolimatta kuitenkin ihan toinen tarina; eivät syö toisiaan.

Mooses Mentula: Jääkausi. WSOY 2016.

Kenelle: Koulumaailmasta kiinnostuneille, perusjuohevan tarinan ystäville.

Muualla: Hieman erilainen kirja kiusaamisesta, kuvaa Mari A. Ei jätä kylmäksi, sanoo Sirri Sivutiellä.

Luciferin oppipojat


Kaiken realismin jälkeen pakenen arkea avaruuteen. Ja 2100-luvulle, jossa sankarillinen kapteeni Bonhomme rientää auttamaan naapuriplaneetan väkeä miehistöineen ja kyborgeineen. Vetävä tieteistarina soljuu mainiosti, viihdyttää ja vähän jännittääkin, muttei pelota - ollaan riittävän kaukana. Villi mielikuvitus pitää mielenkiinnon yllä.

Mieleeni tuli yksi parhaista lukemistani scifi-kirjoista, Pohlin ja Kornbluthin Avaruuden kauppamiehet. Vaikken Koskiselta osaa osoittaa yhteiskunnallista kannanottoa - jos petosteemaa ja planeettojen liittoumia ei katsota sellaisiksi (ehkä ne ovatkin viitteitä nykyvaltioiden menoon) - jotain samaa henkeä näissä on, ainakin vetävyyden suhteen. Ja saa tästä isompiakin ajatuskulkuja mieleensä jos sellaisia kaipaa, kuten yhteiskunnan kehityksen lisäksi ihmislajin tulevaisuudesta, jumalan olemassaolosta ja sen sellaisista. Minulle riittää kyllä mainiosti kirjan uskottavuus viihdyttävänä seikkailuna, ei aina jaksa miettiä sen isommin. Tosin ilman noita elementtejä taustalla nimenomaan uskottavuus olisi varmasti kärsinyt.

JP Koskinen: Luciferin oppipojat. WSOY 2016.

Kenelle: Scifin ystäville, kauas katsoville, jännittävää viihdettä hakeville.

Muualla: Kirjakko ruispellossa nautti lukemisen joka hetkestä. Hyvin inhimillinen tarina, joka jaksoi viihdyttää loppuun asti, sanoo Lukupinon Simo. Suuret teemat saivat Lukutoukka-Kristan ajattelemaan.

Helmet-haasteessa 2016 viimeisimmän voi liittää kohtaan 35, kirjassa ollaan avaruudessa. Kaikki kolme sopivat kohtaan 49: vuonna 2016 julkaistu kirja.

perjantai 4. marraskuuta 2016

Maaria Päivinen: Kellari

Vimma ja omaperäinen ote tekstiin kiinnosti Maaria Päivisen edellisessä kirjassa. Uutuudessa on samoja piirteitä ja aiheita: nuori, ainakin ulkopuolisin silmin oudosti käyttäytyvä nainen, jonka mies jättää. Kosto ja sen uhri. Vähintään lievän väkivallan uhka ja mielenterveyden rajojen koetteleminen.

Kellari sukeltaa mielen kellareihin, sanoi Päivinen hienosti kirjamessuilla - kustantajan kanssa mietitty lause, joka löytyy kirjan takakannestakin. Kyseessä ei muuten ole edellisen kirjan jatko (näinkin sen voisi kuvitella), vaan oma tarinansa, joka tapahtuu Islannissa, Päivisen nykyisessä kotimaassa.

Nyt mukana on päähenkilön, Vilman, lisäksi kaksi pientä tytärtä ja naapurin iäkäs rouva, joka seuraa ikkunasta Vilman elämää. Hän näkee, etteivät miehen jättämän perheen asiat ole kunnossa ja yrittää auttaa, minkä hupenevilla voimillaan voi ja minkä Vilma antaa, mikä ei ole paljon. Pyyteet eivät ole täysin epäitsekkäät: yksinäinen vanhus kaipaa perhettä, jota hän yrittää liikuttavasti vieraista itselleen rakentaa. Tytöille tästä on iloa, etenkin pienelle Stellalle, jota äiti ei noteeraa, hyvä kun muistaa tämän olemassaolon. Viola ei ole halukas päästämään naapuria lähelle, sillä hän on sulkenut häpeällisesti hänet jättäneen miehen talonsa kellariin!

Kellarin teksti on kekseliästä, parhaimmillaan hykerryttävää, muutamassa kohtaa hieman kikkailevaa. Juoni ja tunnelma ovat painostavan jännittävät. Koko karmea ja karmealla tavalla uskottava kuvio rakentuu pettävän rauhallisesti. Eri-ikäisten yksinäisyys, äitiyden kysymykset, kuten voiko toista lasta rakastaa ja toista ei, eron kipeys, lasten avuttomuus ja aikuisen tarve, suomalainen omin voimin pärjäämisen pakko. Päivinen ehtii käsitellä paljon. Tärkein on silti loukatun naisen psyyke ja koston tarve sekä tämän tuoma jännitys ja draaman tuntu, joka pitää lukijan tiukasti mukana. Islannin maisemat tuovat eksotiikkaa suomalaiselle lukijalle. Ulkopuolinen tuulahdus suomenkieliseen kirjallisuuteen on tervetullut, ja se on yksi syy, miksi tätä kirjailjaa kannattaa seurata.

Kirjan nimi on kulunut; samannimisiä löytyy googlaten ainakin kolme muuta. Ja suomen yleiskielessä on vähintään 100 000 sanaa, joten valinnanvaraa riittäisi. Minulle kirja nimeltä Kellari tarkoittaa Jyrki Heinon hienoa historiallista dekkaria. Jatkossa uskon muistavani tämänkin Päivisen omintakeisen otteen vuoksi.

Kenelle: Tummanpuhuvan ystäville, hätkähtämättömille, psykologisesta jännityksestä nauttiville.

Muualla: Puistattavan intohimoinen lukusukkula, sanoo Annika. Mari a ei keksi kirjasta mitään valitettavaa. Inga (naapuri, jonka oikeaa islantilaista nimeä en edes yritä kirjoittaa, Maaria ei itsekään osannut sitä lausua haastattelussaan :-) ) on Vilman tarinan balanssi, sanoo Leena Lumi.

Maaria Päivinen: Kellari. Into 2016.

torstai 3. marraskuuta 2016

Hanna Weselius: Alma!

Hanna Weseliuksen (s. 1972) esikoinen herättää ihastusta. Alma Mahler (s. 1879) herätti paheksuntaa. Kuuluisan säveltäjän vaimona (Googlaa Alma problem. Tai älä sittenkään.) ja myös muuten: hän oli nainen, joka hullaannutti. Eräskin ihailija rakennutti hänestä aidonkokoisen nuken, jonka kanssa nautti illallisia ja ties mitä, kuljetti tätä teatteriinkin, kerrotaan. Useita taiteilija-avioliittoja, synnillisiä suhteita ja synnytyksiä, jo 9-vuotiaana aloitettu säveltäminen ja juutalaisena pako Euroopasta - huima elämäntarina!

Kirja ei kerro vain Almasta, nimi vie sikäli harhaan. Almaa ei kannustettu säveltämisen uralla, ei soittajana, ei taiteilijana - ei tuohon aikaan. Enemmän kirja kertoo tästä ajasta ja sen naisista. (Lukijan tulkintaa, kuten koko juttu.) Olisiko Alma nykyajassa kuin kirjan lakimies, joka hoitaa työnsä viileän ammattimaisesti ja hakee nautintonsa sieltä, mistä se on helpointa ja miellyttävintä: nuoren pojan maksullisesta ja auliista kehosta. Vai olisiko Alma ollut halpa yökerhotanssija, botox-huulineen ja noloine facebook-kuvineen, yhtä lailla rakkautta vailla? Keinot vain ovat erilaiset, ja resurssit. Niin taloudelliset kuin älylliset. Veikkaan olosuhteiden pakkoa: Alma ei kainostellut, ei rakentanut uraa. Mutta jos hän olisi paneutunut musiikkiin, ties mitä hänestä olisi tullut.

Weselius viittaa kohtuun, kaiken alkuun ja juureen. Naisella se roikkuu verisenä mukana vaikkei haluaisi. Voiko yksi ruumiinosa määrittää meitä niin vääjäämättä, tekemällä sen omistajan tahdottomaksi nukeksi? Ei voi, sanoo nykynainen, vaikkei oikeasti ole varma. Ovatko päätökseni fysiikan, järjen vai tunteen ohjailemia, ja mikä on lopulta paras vaihtoehto? Hämmentää.

Ei kirjailija jätä sorkkimatta ajan ilmiöitä. Nuoret miehet eksoottisen nimisistä maista "ympäri Eurooppaa hakemassa seikkailua, ja mitä epätoivoisempi tilanne niillä oli - mitä vähemmän niiden äidit olivat pitäneet niitä sylissä - sitä kovempia sotureita niistä tuli ja sitä vähemmän niitä kiinnosti minkä jumalan puolesta ne taistelivat."

Katkera kaikkitietävä kertoja näyttää tämän esimerkkinä "lehmämäisyyden puuttumiselle". Sillä Alma on hänen mielestään lehmä. Kermaleivos, sacherkakku ja puuterivippa, jota pitää kokonaisen kirjan verran moittia. Ei siis lainkaan epämerkittävä henkilö. Mikä on kertojan motiivi?

Sietämätöntä, ärsyttävää! Entä tyttö, joka menee epämääräisissä olosuhteissa pimeään teollisuushalliin ja tulee sieltä rahatukon kanssa. Yksinhuoltaja Aino seuraa tytön puuhia, vaikka omissakin ongelmissa olisi tekemistä. Lapset, rahapula, työ, viranomaiset ja perhetyöntekijät ja kaikki se. Ja taas Aino mokaa. Mutta yllättäen, lakimies on armollinen. Ja vaikkei olisi, Ainolla on mielikuvituksensa, taiteensa. Taas lukijaa ärsyttää. Ja säälittää, sillä Ainon veljellä ovat asiat huonosti. Vielä huonommin ovat asiat nigerialaisilla siepatuilla tytöillä, joiden tarkkaa lukumäärää ei tiedetä. Ei edes sitä. Ja kaikki tämä kohtujen vuoksi? Lukija jää sanattomaksi.

Komeaa tekstiä, mielikuvitusta lietsovia ajatusrakennelmia ja taidokkaita lauseita, joiden kirjoittamisesta ja lukemisesta olen kiitollinen. Mutta myös vaikeita mielenliikkeitä, hankaluutta. Tuohtumus on aitoa, niin kirjassa kuin lukijalla. Mitä-tämä-oikein-on? Alan olla todella hereillä.

Kirjailija on kuvataiteilija, enkä ole kuva- vaan teksti-ihminen. Naisesta on moneksi, muuksi kuin kohduksi tai bikinimainokseksi - sekö on viesti? Senkö pitäisi yllättää? Vai onko niin, ettei kokonaiskuvaa ole tarkoituskaan luoda valmiiksi? Onko se kirjailijan laiskuutta vai lukijan? Siihenkö viittaa kirjan nimen huutomerkki? Varoittava, paheksuva vai riemuitseva? Pidin siitä, sopii tähän!

Kirja saa miettimään naisen ja tytön asemaa. Sitä, miten eri tavoin sen näemme eri maissa, yhteiskuntaluokissa, aikakausina. Ajat muuttuvat, muuttuuko nainen? Kirja on kannanotto, muistutus, reunahuomio ja uusi viite Eevan tyttärien historiaan. Tyylikkäästi, taitavasti. Lukijalta hieman ponnisteluja vaativasti. Herää!

Sain tavata kirjailijan Kansallisteatterin bloggariklubilla. Weselius sanoo kirjassa olevan paljon rakkautta. Vähän yllätyin kaiken tuohtumukseni keskellä tästä ja siitä, miksei kirjailija ole lainkaan tuohtunut. Menikö se ohi kirjoittamalla? Oliko kirja "vain" suoritus ja loistavan tekstin taidonnäyte?

Kenelle: Naisten asemaa miettiville, visuaalisille lukijoille, naisten ja tyttöjen asemaa puolustaville, komean tekstin ystäville, selkeitä ratkaisuja kaihtaville, mielikuvituksen voimaan luottaville.

Muualla: Naisesta saa sanoa. Naista saa arvostella kovin sanoin. Ja monenlaista muuta kirjoittaa Omppu Reader, why did I marry him -blogissaan. Tuijata kertoo hahmosta, jonka miehinen putkinäkö on rajannut. Sirpalemaisuus toimi Paulalle jossain määrin etäännyttävästi. Teksti menee ihon alle, sanoo Sari P.S. Rakastan kirjoja -blogista. Villiä ja virkistävää, sanoo tekstistä Maisku. Tekstiluolan Tuomas sanoo Weseliuksen otetta fiksuksi ja jotenkin raikkaan tuntuiseksi.

Hanna Weselius: Alma! WSOY 2016.

Kirja voitti WSOY:n Kirjan vuosi 2015 -kirjapalkinnon ja erottui luotettavien lähteiden mukaan selkeästi joukosta omaperäisyydellään. Kirja on taiteen tohtori Weseliuksen esikoisromaani, mutta luulen ja toivon, että häneltä saamme lisää merkillepantavaa luettavaa: hän sanoi lukeneensa aina paljon ja kokee tekstit omaksi alueekseen. Vaikka hän teki uraa parikymmentä vuotta muualla - kuten valokuvataiteilijana ja alan lehtorina - hän tuntuu nyt "palanneen" tälle alueelle tosimielellä.


tiistai 1. marraskuuta 2016

Helsingin kirjamessut 2016, osa 4, finaali

Kirjamessut ja muutama päivä sulattelua takana, kirjapinoja viikoiksi pitkin pöytiä. Hulinan jälkeinen tyhjä olo estää vielä keskittymisen niihin tai ylipäänsä mihinkään. Ehkä listaus nähdystä auttaa päättymistraumaan?

Ovien avausta odotellessa
Ja tältä oven takana näytti

Messujen alkupuolesta kerroin jo aiemmin. Lauantaina bloggaajalla piti kiirettä: Bonnierin perinteisellä bloggariaamiaiselta, josta on raportoinut tarkemmin muun muassa Omppu, jouduin lähtemään kesken. Olin jo aiemmin tavannut Clas Anderssonin hänen uusimman kirjansa tiimoilta ja kirjaan tutustunut, samoin Riitta Jalosen Kirkkauteen, (molemmat nautinnollisia luettavia), muut aamiaisella esitellyt vielä "tekeillä".

Ja kesken hienon kattauksen livahdin Nainen parvekkeella -lukupiiriin.


Kriitikkobattle


Lukupiiristä säntäsin seuraamaan hetkeksi kriitikkobattlea (oik.): Aleksis Salusjärvi luki kahdelle kriitikolle tekstinpätkiä, jotka piti arvioida, ehkä tunnistaakin, parissa minuutissa. "Ihan varmasti olen lukenut tämän jostain..."

Mainiota nähdä, miten ammattilainen nopeasti nappaa keskeisiä pointteja, kuten Otso Kantokorpi Paperi T:n runokokoelmasta. Oli hauskaa myös itse arvuutella (useimmiten pieleen), mistä kirjoista pätkät olivat.

Parnasson kirjallisuuskeskustelu


Keskustelijoina olivat Touko Siltala, Antti Hurskainen, Sirpa Kähkönen, vetäjänä Karo Hämäläinen. Miten tämän päivän kirjallisuutta kuvaillaan 30 vuoden kuluttua kirjallisuushistoriassa, kysyy Karo. Osallistujat epäilevät, mahdetaanko 30 vuoden kuluttua enää kirjoittaa kirjallisuushistoriaa. Huumorissa totta toinen puoli? Autofiktio kasvoi, julkaisukynnys laski - netin, tarvepainatuksen ja muiden ajan ilmiöiden ansiosta, Karo avittaa, sillä kysymys osoittautuu panelisteille vaikeaksi: oli helpompi pohtia muutoksia, mitä viimeisten vuosikymmenien aikana on tapahtunut.

Siltala totesi Frankfurtin kirjamessuilta äskettäin palanneena, ettei edes maailman suurimmassa kirjatapahtumassa juuri puhuta kirjallisuudesta, vaan se on kauppapaikka, jossa kaupataan käännösoikeuksia. Kuulemma tänä vuonna messuilla ei myöskään ollut yhtä suurta kohukirjaa, joidenkin vuosien tapaan. Pohjoismaissa sentään on optimismi viriämässä ja kirjamyynti kasvussa, Suomea lukuunottamatta, hän sanoi. (Saman kommentin kuulin muuten myös toisissa keskusteluissa, kuten kääntäjiltä; esimerkiksi Tanskassa on kuulemma varsinainen suomalaisten kirjojen buumi.)

Mitä sanotte siitä, että meillä top 20 -käännöskirjoista 17 on rikoskirjaa? Käännöskirjojen määrä vähenee edelleen Suomessa, sanoi Siltala. Suomalaiset haluavat nyt suomalaista, suomi jyrää! Jos kehityksen olisi tiennyt 6 - 7 vuotta sitten, olisi Siltala harkinnut toisenkin kerran David Foster Wallacen suomentamista. Takkiin tulee paksuista älykkökirjoista. Siltalalle oli lohkaistu, että DFW-t-paita olisi tuottanut hyvin. Panelistit olivat ymmärtääkseni yhtä mieltä siitä, että paljon merkittävää jää kääntämättä - ja nyt siis yhä enemmän, etenkin vieraammilta kielialueilta, kuten Aasiasta ja Etelä-Amerikasta, totesi Kähkönen. Vaikka suomalaisten kielitaito on kasvanut ja kirjoja tilataan maailmalta, vierailla kielillä tuskin luetaan niin paljon, että se riittäisi kattamaan käännösten vähentymistä.

Millaista kirjallisuus on 30 vuoden kuluttua? Nyt panelistit saivat kukin nostaa nykykirjoista kolme, joiden arvelivat näyttävän suuntaa tai jäävän kirjallisuushistoriaamme. En aio luetella kaikkia nostettuja, mutta muun muassa digiympäristössä toimiva kirjaformaatti mainittiin, samoin Markku Eskelisen proosan historiikki Raukoilla rajoilla, jonka Hurskaisen mielestä tulisi olla alan oppikirja. Jukka Viikilä, Johannes Ekholm ja Iida Rauma mainittiin, samoin Helen Macdonald, jonka H niin kuin haukka on esimerkki faktan ja fiktion taitavasta yhdistämisestä, minkä Kähkönen arveli kasvavan. Genreistä esiin nousivat eri taiteenlajien yhdistävät sarjakuvat - Hérge on Kähkösen suosikki - sekä esseet, jotka nekin kytkeytyvät tietoon: esseen minä on enemmän minä kuin kaunokirjan, totesi vetäjä. (Rikoskirjojen määrään ei edelleenkään kukaan kommentoinut mitään.)

Teoksen bloggaritilaisuus ja muita kohtaamisia



Teoksella tapasin muun muassa Leena Parkkisen (oik.), jonka uutuus Säädyllinen ainesosa on herättänyt ihastusta. Kahden muun vieraan, Katarina Bauerin (vas.) He olivat natseja ja Kari Uusikon Tuhat ja yksi ovat vielä lukulistalla. Kuulimme kirjojen ja kirjailijoiden taustoista, vähän motiiveista ja työtavoistakin.



Antti Heikkistä kuuntelin päivän päätteeksi ja vaihdoin myös muutaman sanan Heikki Turusen kanssa, josta Heikkinen teki muistelmakirjan ennen Matkamies maan -uutuuttaan. Lukupinossa tämäkin.


Elämäkerrat, fanikirjat


Musiikki ja fanikirjat olivat messujen ei-virallinen, mutta näkyvä varjoteema. Niitä on nimittäin paljon! Fanikirjoja ja elämäkertoja on tänä vuonna ilmestynyt ainakin Jari Sillanpäästä, JVG:stä, Pate Mustajärvestä, Antti Tuiskusta ja Remu Aaltosesta, jota kuvassa haastattelee Baba Lybeck, toisena haastateltavana kirjan tekijä Markku Salo (oli muuten hyvin viihdyttävä haastattelu, kuten Remun kielenkäytön tuntevat arvaavat).



Ja tietysti Jare Tiihosesta, jonka paikallaolo ei räjäyttänytkään Messukeskusta, vaikka nimmarijonot olivat pitkät. Pisimmät ne kuitenkin perinteisesti olivat Don Rosalla, kuten aina. Kuulin jopa neljän tunnin jonosta!

Eppu Normaali -kirja Tiimalasin santaa on julkaistu juhlapainoksena Eppujen 40-vuotisen uran kunniaksi. Kirjan tekijä Santtu Luoto kertoi, että kirja on sama kuin ennen, pienillä päivityksillä täydennettynä.

Mitä jäi näkemättä, mitä käteen? 


Paljon - ohjelmatarjontaa on niin hurjasti. Hyvä messuorganisaatio, älkää ainakaan lisätkö sitä, kirjanystävä uuvahtaa! En kaikista messuvuosista huolimatta osannut ennakoida siirtymisaikoja: kun tilaisuus alkaa viiden minuutin kuluttua toisella puolella Messukeskusta, tekee edellisen loputtua tiukkaa ehtiä alkuun. Ruokailu- ja muita huoltotoimiakin on pakko hoitaa. Ja taas meni hyvä haastattelu sivu suun! Maistoin muuten elämäni ensimmäisen kerran nyhtökauraa (no, söihän sitä nälissään) ja Teerenpelin ruis-ipaa eli Ripaa (herkullista). Messuhinnoin ja -aikatauluin ei tule mentyä liiallisuuksiin näissä harrastuksissa.

Olisin vielä halunnut nähdä vaikka mitä! Kuten livenä upean Kristallipalatsin kirjoittaneen Anna-Kaari Hakkaraisen sekä Twist-kirjailija Klas Östergrenin. Ja Heidi Köngäksen ja Raija Orasen esityksen siitä, millaista on kirjoittaa ihmisestä, joka on todellinen historian henkilö. Orasen näkemyksiä aiheesta voi lukea myös HS:n Teemasta, joka messulla maksoi vain neljä euroa, ja kaupan päälle tuli iso suklaalevy!

Eri puolilta maata ja ulkomailta asti tulleiden bloggarikollegoiden kanssa ehdin viettää aikaa ihan liian vähän säntäillessäni paikasta toiseen. Ensi vuonna teen ohjelmastani verkkaisemman ja huomioin myös esitysten pitopaikat paremmin toisiinsa sopiviksi. Ja otan askelmittarin!

Ostospuolella täydensin Sirpa Kähkösen tuotannon sarjaani ja hankin lahjakirjoja. Divaripuolelta ostan oman traditioni mukaan aina jotain kiinnostavaa ja vähintään yhden Helsingin historiaan liittyvän kirjan, tällä kertaa Armas J. Pullan Helsingin.

Yle Areenassa on paljon haastatteluja messuilta, ja blogeista löytyy lisää messupostauksia. Eikä huuma tähän pääty, sillä jännää riittää kirjanystäville: Finlandia-ehdokkaat julkistetaan tällä viikolla. Nyt myös yleisö voi äänestää omat suosikkinsa. HS:n esikoiskirjapalkinnon voittaja julkistetaan 16.11.

Samana päivänä alkaa muuten myös Kuopion kirjallisuustapahtuma Kirjakantti. Se kestää 20.11. saakka. Savonia-palkinto on perinteisesti julkaistu vuoden vaihteessa.

Seuraavaksi, jospa keskittyisi vaihteeksi lukemiseen?

Vaikkei näin hienoja tyynyjä kuin Bonnierin messuosastolla kotona olekaan nojailtavaksi.


sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Eppu Nuotio, Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella. Kirjamessujen lukupiiri.



Suunnitelmana oli tehdä kahden naisen yhteistyönä kirjeromaani, joka liittyy johonkin taideteokseen. Eppu Nuotio lähetti Pirkko Soiniselle ensimmäisen viestin Salome Virtana:

"Hyvä A.S. Joenmaa, sain lopulta, pitkällisten etsintöjen jälkeen, yhteystietonnne. Ymmärrän hyvin syynne pitää taidehankintanne yksityisasiana, mutta rohkenen silti lähestyä Teitä."

Salome on dokumenttiohjaaja, joka valmistelee dokkaria Albert Edelfeltin teoksesta Nainen parvekkeella. Hän on saanut vihjeen, että taideteos olisi Joenmaan omistuksessa. Tästä käynnistyy tapahtumasarja, joka vie lukijan niin Turun Ruissaloon kuin 1800-luvun ja tämän päivän Pariisiin, ja josta kehkeytyy loppua kohden yhä vauhdikkaampi jännitystarina.

Sain osallistua bloggarina kirjamessujen lukupiiriin, jossa Nuotio (oik.) ja Soininen keskustelivat kirjasta lukijoidensa kanssa. Keskustelua veti Kirsin Book Club. Kuten aiemmassa lukupiiripostauksessa hehkutin, messulukupiiri on oivallinen tapa päästä kirjaan sisään ja syventää omaa lukukokemusta.

Uutta tietoa oli minulle esimerkiksi se, että kirjanteko todella alkoi henkilöitä ja tapahtumia sen enempää suunnittelematta; ne muotoutuivat kuvitteellisten hahmojen sähköpostien avulla. Kirjailijat selvästi olivat nauttineet suuresti tekemisestään. Toisen viesti saattoi viedä tapahtumia yllättävään suuntaan, johon taas piti omalla viestillä reagoida. Kuulostaa hauskalta tavalta tehdä kirjaa!

Mutta vaatii lujan luottamuksen toiseen, kertoivat tekijät. Varmasti myös samantyyppisen mentaliteetin ja tekemisen rytmin. Jos molemmat vetäisivät juttua itsepäisesti omaan suuntaansa tai jos toinen suhtautuisi tekemiseen toista laiskemmin, voisin kuvitella ristiriidan paikan. Mutta sellaista ei näillä tekijöillä ilmennyt, ei myöskään kisaa siitä, kumpi on "pääosassa", päinvastoin: he kertoivat pikemminkin kokeneensa rikkautena, kun toinen ruokkii toisen mielikuvitusta ja tekemistä. Ja lopullinen, molempien muokkaama teksti on kuulemma niin yhteistä, etteivät he enää itsekään muista, kuka minkäkin lauseen takana on. Sähköpostittelun lisäksi oli jossain vaiheessa alettava muokata tarinaa kirjassa toimivaan muotoon ja tehtävä isoja päätöksiä.

Mysteeri oli jo muotoutunut, mutta vielä piti päättää muun muassa se, miten ja kuka kuvaa Edelfeltiä silloisine epävirallisine perheineen Pariisissa, tauluaan maalaamassa. Näin syntyi Hortense, portinvartijan rouva. Tuomas, tuo Joenmaan ärsyttävä aikamiespoika, tuli mukaan alkujaan siksi, että Salomelle tarvittiin majapaikka Pariisissa ja joku tarvittiin asunnon omistajaksi. Hahmo kasvaa ja muita tärkeitä tehtäviä tarinan myötä, jossa jokainen henkilö on paikkansa ansainnut.

Ja tarinan roisto kuulemma selvisi kirjoittajille itselleenkin vasta kolme kuukautta ennen kirjan tuloa painosta! Heillä oli siis yhtä jännää kuin lukijoilla, kun palaset alkoivat loksahdella kohdilleen.

Kirjailijat sanoivat kirjantekoa kiehtovaksi tavaksi yhdistää faktaa ja fiktiota. Sitä tulos on myös lukijalle. Taidevarkaudet ja -väärennökset ovat iso bisnes reaalimaailmassakin, mikä oli yksi kirjan tausta-ajatus. Ja ne tulevat meitä jo hyvin lähelle, muistutti Nuotio. Suomi ei tosiaan ole tässä asiassa lintukoto, minkä huomaa nopeasti googlaamalla. Nuotio kertoi erään tuttavansa ostaneen arvotaulun, jonka vieraisilla käynyt asiantuntija näki heti väärennökseksi; tauluun merkattu maalausvuosi ei voinut pitää paikkansa. Muitakin merkillisiä tosielämän yhtymäkohtia kirjaan liittyy. Viittaan muun muassa kohuun salavideoinnista "omaan käyttöön". Lue tarkemmin kirjasta, miten se liittyy Edelfeltin tauluun.

Edelfelt kuvataan ihmisenä ei-mairittelevasti, syystäkin, kun hänen naissuhteitaan muistaa. Loukkaantunutta palautetta eivät kirjailijat kerro saaneensa. He valitsivat aiheeksi taiteilijan vähemmän tunnetun taulun, joka oli onnekasta kirjan ja kustantajan kannalta; näin saatiin hankittua Bukowskilta lupa julkaista taulu kuvana kansiliepeessä, kertoi Bazar-kustantamon edustaja Maria Saari. Taulun nykyistä omistajaa ei tiedetä.

Ei Edelfeltiä ilman Anna Kortelaista, joka asiantuntijana ystävällisesti oli lukenut tekstin ja tehnyt tarkentavia kommentteja, joista kirjailijat olivat kiitollisia. Kortelainen tuntee paitsi Edelfeltin myös Pariisin ja pystyi opastamaan tekijöitä laajasti, maantieteeseen ja arkkitehtuuriin asti. Ja nyt vihdoinkin pitää lukea Kortelaisen Virginie! kuten Kirsi teki Naisen parvekkeella luettuaan.

Kirjapiiriläiset kuvasivat kirjaa täydelliseksi Pariisin-matkalukemiseksi. Viihdyttävä ja mielikuvitusta kiihottava se on muuallakin luettuna, vaikka Mäntyharjulla, joka kirjassakin vilahtaa. Uusintalukua se ei yllättävänä juonidekkarina - taidemysteeri oli tekijöiden käyttämä termi - oikein kestä, mutta henkilöitä ja paikkoja voi toki fiilistellä jälkeenkin päin, taidemaailman asioista puhumattakaan. Tulossa on lisää, kertoivat tekijät, seuraava taideteos on jo mietittynä ja taustatiedon keräys käynnissä. Jännä nähdä, mitä on tulossa, hieman onnistuimme pusertamaan vihjeitä: Euroopassa ollaan edelleen, eteläisessä, näin tulkitsin.


Kiitos kirjasta tekijöille ja kustantajalle, lukupiiristä kirjamessuille, Kirsin Book Clubille ja muille osallistuneille! Tunnelma oli välitön ja juttua riitti puolentoista tunnin ajan. Kirjapostaukseni on täällä.


Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella. Bazar 2016. Kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti, kannen valokuva Timo Viitanen.







perjantai 28. lokakuuta 2016

Helsingin kirjamessut 2016, osa 2

Hajanaisia havaintoja kahdesta vietetystä messupäivästä. Suuri havainto oli se, ettei missään muualla voi tavata yhden päivän aikana niin paljon osaavia - tekisi mieli sanoa nerokkaita - ihmisiä sanataiteen alalta. Kirjamessuja en voi kyllin ylistää tästä mahdollisuudesta.

Olen tavannut paitsi Sirpa Kähkösen lukupiirissä, myös muun muassa hienonhienon Akvarelleja Engelin kaupungista kirjoittaneen Jukka Viikilän (vas.) sekä raikasta proosaa - usein lapsinäkökulmalla - kirjoittavan Mooses Mentulan. Ja suurta huomiota syystä saaneen Lempin kirjoittajan Minna Rytisalon (oik.). Jos tämä porukka ei nosta
kirjahullun tunnelmaa kattoon, ei sitten mikään.

 


Marja Björkin näin lavalla (Taru Torikka haastattelee kuvassa), samoin muiden muassa Pekka Hiltusen, Maaria Päivisen ja Katja Ketun.


Q-teatterin historiikin kirjoittaneet Eeva Kemppi ja Maria Säkö nousivat myös lavalle. Elina Knihtilä ja Antti Raivio kertoivat
teatterin alkuvaiheista. Niin nostalgista ja paljon kertovaa! Mutta myös rautaisen teatterintekemisen oppikirja: ehkä yrityksetkin voisivat ottaa toiminnasta oppia hyviin tuloksiin pyrkiessään. Kirjasta ja muistoista lisää, kun ehdin lukea loppuun: erinomaiselta vaikuttaa.

Messujen teema on pohjoismainen kirjallisuus. Sen kunniaksi vaihdoin pari sanaa Erlend Loen kanssa, samoin Linn Ullmannin - siis sen verran, että esittäydyin, kiitin kirjoista, pyysin nimmaria ja kuvauslupaa (tosin jälkimmäisen kuva ei onnistunut ollenkaan ruuhkassa, Loestakin kehnosti lavavalaistuksessa). Ullmannin kirjasta lisää myöhemmin.

Minna Canth on aina ajankohtainen. Näin todettiin keskustelussa, jota kävivät Kansallisteatterissa aloittavan Canth!-näytelmän ohjannut Kaisa Korhonen, Minna Canthin elämäkerran Herkkä, hellä, hehkuvainen tekijä Minna Maijala ja Kuopio- ja historiatuntija Sirpa Kähkönen.

Miettikää, että Canth jäi leskeksi 36-vuotiaana, seitsemän alaikäisen lapsen kanssa. Hän on taistelija, todettiin: hän organisoi koko huushollinsa elämän, aloitti ja menestyi kauppaliikkeen pitäjänä ja toimi kirjailijana sekä aikansa suurena kulttuurivaikuttajana, joka luki paljon ja tiesi viimeisimmät suuntaukset yhtä tarkkaan kuin aikalaisensa Euroopassa. Naisen asemasta ei kukaan voi tietää enemmän kuin hän: siksi hänen kirjoituksensa ovat edelleen ajankohtaisia. Näytelmä kertoo myös suomalaisen teatterin historiaa. Pakko nähdä.

Kuuntelin myös muutamaa kääntäjäkeskustelua: on aina kiinnostavaa kuulla, miten suomi taipuu muille kielille. Tanskalaiset kääntäjät kertoivat, että maassa on nyt suomalaisen kirjallisuuden buumi. Suomalainen kuvaileva kieli on joskus vaikea kääntää, eikä kaikkia kulttuurisia viitteitä edes yritetä. Käännä vaikkapa mämmi tai viitteet Mannerheimiin, ei aivan helppoa. Yksi kääntäjä sanoi neutralisoivansa asian tai lisäävänsä pienen selityksen, jos se on luontevaa, mutta jättää myös lukijan omalle vastuulle hakea tietoa. Näin kääntäjät ujuttavat suomalaista kulttuuria maailmalle. Lopulliset sisältöpäätökset toki tekee kirjan kustantaja, käytännössä kustannustoimittaja.

Ja vielä mainitsen yhden keskustelun: Liisa Keltikangas-Järvinen kertoi kirjastaan Hyvät tyypit. Hänen pointtinsa on se, että työpaikoille haetaan "hyviä tyyppejä", jotka ovat nykynormin mukaan sosiaalisia, puheliaita, ulospäinsuuntautuneita, mutta samanlaisia, ja itse osaamisen miettiminen jää taka-alalle. Erilaisia temperamentteja tarvitaan menestykseen, sanoo hän, ja on varmasti siinä oikeassa. Tosin hän suhtautui kovin suoraviivaisesti psykologisiin testeihin, joita kuulemma ei esimerkiksi johtajavalinnassa tarvita, koska tulokset ovat "arvauksen luokkaa". Itsekin testien kanssa työskennelleenä voisin lisätä, että tietääkseni ei koskaan haeta vain "hyvää johtajaa", vaan osaamisvaatimukset on määritelty tarkasti. Eikä psykologinen testi mittaa "tyypin hyvyyttä" tai "hyvää johtajuutta", vaan johtamisominaisuuksien testaamiseen on omat menetelmänsä - jotka valitaan sen mukaan, mitä haetaan. Johtajalle on siis eri testit kuin asiakaspuhelinpalvelun työntekijälle, noin karkeasti; kirjoittaja vähän oikoi mutkia ainakin puheessaan, kirjaa en ole lukenut.

Bloggariständillä Booknäs 6t139 (lähellä Takauma-lavaa) jaamme kirjavinkkejä. Minulla oli tänään pari niin asiantuntevaa "asiakasta", että kävi niin päin, että bloggari sai paljon hyviä lukuvinkkejä. Toimii se näinkin, hyviä keskusteluja käytiin. Tervetuloa moikkaamaan meitä! Tommi Kinnunen, Siri Kolu ja Salla Simukkakin uskaltautuivat.



Varjoteemana näyttää tänä vuonna messuilla olevan musiikki ja fanikirjat. Siitä lisää seuraavassa messuraportissa. Nyt alan valmistautua huomisaamun lukupiiriin, jossa käsittelemme Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen kirjaa Nainen parvekkeella, Kirsin Book Clubin ja yleisön kanssa. Tulkaa mukaan, klo 10.15 Messukeskuksen toinen kerros!