Ihminen, ei kovin hyvä arvosana

Ari Turusen ”Ettekö tiedä kuka minä olen” vaikutti hauskalta; ha, pääsee naureskelemaan ylimielisille ääliöille ja itseään muita fiksumpana pitäville. No, sai siinä tehdä sitäkin, mutta lähinnä masensi: miten julmia petoja me ihmiset olemmekaan. Pienempiä kiusataan ja heikompia rääkätään aina kun vain tilaisuus tarjoutuu ja jonkinlaista taloudellista hyötyä on saavutettavissa.

Kirja kertoo, miten ylimielisyys näkyy yhteiskunnassa: mitä seuraa, kun johtajat ja valtioiden päämiehet alkavat ajatella olevansa muiden yläpuolella. Kun omia rajoja ei tunneta ja omasta erinomaisuudesta on vääristynyt käsitys. Ruumiitahan siitä seuraa, tai ainakin taloudellisia ja henkisiä tappioita – ja eniten yleensä kärsivät tavalliset tallaajat.

Käsitys omasta paremmuudesta lie jo ihmisgeeneissä: Aristoteleen mielestä pohjoisen ihmiset olivat epä-älykkäitä, kreikkalaiset viisaita ja henkisiä. 900-luvun arabien mielestä eurooppalaiset olivat tylsämielisiä ja karkeakäytöksisiä ja sitä tyhmempiä, mitä pohjoisemmaksi mentiin. Stereotypioiden varassa jaettiin maailmaa myöhemminkin: Vasco da Gama esimerkiksi, joka tapatti alkuasukkaita Afrikassa ja Aasiassa minkä ehti. Ylimielisistä asenteista johtuvat sodat ovat tappaneet historiassa kymmeniä miljoonia ihmisiä. Ja Kiinassa varpuset, kun Mao käski nekin hävitettäviksi. Siperian jokien virtaussuuntaa eivät sentään neuvostoliittolaiset saaneet muutettua, vaikka tarkoitus oli.

Mutta ilmiö on olemassa nykyaikanakin: epämuodostuneita talidomilapsia syntyi 60-luvulla, kun lääketehtaat eivät voineet myöntää olleensa väärässä, Challenger räjähti samasta syystä: epäiltyä vikaa ei uskallettu sanoa ääneen. Thaimaassa tsunamista varoitellut meteorologi sai kenkää vuosi ennen katastrofia. Yritysmaailmassa huonosta tuloksesta syytetään aina ulkopuolisia, johto ei koskaan myönnä mokanneensa ihan itse. Levy-yhtiö Decca käännytti Beatlesit oveltaan, koska ”kitarabändit ovat menossa pois muodista”. J K Rawling tarjosi Potter-kässäreitä yhdeksälle kustantamolle ennen kun tärppäsi. Enron yllytti työntekijöitään ahneuteen, ja Berlusconi kehui italialaista ruokaa samoihin aikoihin kun selvisi, että maasta oli myyty vuosikausia hiirenjätöksillä maustettua mozzarellaa. Amerikassa Citygroup tilasi uuden suihkukoneen johtajiensa käyttöön vain kaksi viikkoa sen jälkeen, kun pankki oli pelastettu konkurssilta verovaroin. Merrill Lynch maksoi neljä miljardia johtajabonuksia ja julkisti muutaman päivän kuluttua 15 miljardin tappiot.

Oman erinomaisuuden paisutteluun ei ole aihetta koto-Suomessakaan: Sonera osti ilmaa, ja ruotsalaiset saivat yhtiön puoli-ilmaiseksi johdon ylimielisyyden romahdutettua yhtiön arvon. Pankkeja on pelasteltu verovaroin, ja optiot ja oma aseman ylivoima ovat hämärtäneet suhteellisuudentajun yhdeltä jos toiseltakin johtajalta.

EU-tilaston 2008 mukaan suomalaiset kokevat olevansa kaksi kertaa enemmän työpaikkakiusattuja kuin muiden Euroopan maiden kansalaiset. Tv:ssä meilläkin äänestetään ”heikoimmat” ulos, kaikki on kilpailua, vapaa-aikakin.
Inhimillistä – ja masentavaa. Varmaan siksi Ari Turunen pyrkii kirjan lopussa lohduttelemaan lukijaa kertomalla päinvastaisia esimerkkejä ja löytämään ihmisistä ominaisuuksia, jotka eivät johda menetyksiin, vaan menestykseen, hänen mukaansa. Kirjan loppu jää kyllä melko vajavaiseksi, eikä siinä kaikenkattavaa yhteenvetoa pyritäkään tekemään. Lähinnä lienee tarkoitus saada lukija miettimään itse.

Ari Turunen: Ettekö te tiedä, kuka minä olen - ylimielisyyden historiaa. Atena, 2010

Aistivoimaa

Jos näkyväisen lisäksi uskot maailmassa olevan muutakin, olet Tiina Piilolan linjoilla. Hän kuljettaa lukijaa paikoissa ja tilanteissa, joita voisi olla, on ehkä ollut tai tulee olemaan. Kirja vaikutti alkuun rakentuvan erillisistä kertomuksista, joista jokaiseen ilmestyy uusi henkilö, jonka silmin kerrotaan seuraava kertomus. Näin ei onneksi olekaan, rakenne on yhtenäisempi ja päähenkilö tiedossa, mikä tuo kuvioon jäntevyyttä.

Päähenkilö Kaari miettii kolmikymppiselle tyypillisesti jonkinlaisessa taitekohdassa itseään, elämänsä taustoja ja suhdettaan sukuun ja perheeseen. Fakta ja fiktio sekoittuvat, vaistot ja kuvitelmat elävät Kaarin arjessa. Kiehtovaa, kaunista tekstiä, helppoa mukaan mentäväksi. Välillä maailma on tosin vähän liiankin mystinen ja sekava − mustan naisen tarinan yhteyttä yhtään mihinkään en oivaltanut. Mutta pääosin pysyttiin tyylissä, joka nyt oli jos ei ihan maagista realismia niin ainakin aisteilla pelaamista ja mielikuvituksen lentoa outoihin paikkoihin perusromaania enemmän.

Ehkä Kaari sai mietinnästään vastauksia, jää nähtäväksi, vieläkö hänen tarinansa jatkuu kolmannessa kirjassa. Piilolan esikoinen, jossa Kaari oli pikkutyttö, on mennyt minulta ohi, täytyy lukea sekin. Kuuleman mukaan ei ihan näin mystinen.

Tiina Piilola: Mahdollisten maailmojen paikka, Atena 2010

Kevyt, kevyempi, Kajsa

Pidin kovasti Kajsa Ingemarssonin Matkalaukkumorsiamesta: raikas, hauska, viihdyttävä, uudenlainen. Sen jälkeiset Ingemarssonin kirjat ovat menneetkin sitten eri suuntaan, ei eteen- vaan ylöspäin: Kohtalonpyörän jälkeen minua kiusasi mielikuva, että jos kirjat vielä tästä kevenevät, ne nousevat kohti taivasta kuin valkoinen savukiehkura ja puff, lopulta häviävät näkyvistä…

Toiveikkaana tartuin uutuuteen, joka yli 500-sivuisena vaikutti tömäkältä ”lukuromaanilta” (whatever that means). Se oli kyllä aiemmista poikkeava, mutta painoa siihen oli tuotu sivumäärän lisäyksen ohella enemmänkin tuotesijoittelulla ja kummallisilla luetteloilla kuin viihdyttävyydellä tai juonenkäänteillä. Vaate-, meikki- ja muita brändinimiä pudotellaan häiritsevän paljon, jopa päähenkilön lakanoiden merkki mainitaan. Samoin hänen jääkaappinsa sisältö tai vaikkapa ostoslistat luetellaan yksityiskohtaisen tarkasti.

Product placement ei varmasti ole sattumaa, kuten tuskin sekään, että päähenkilön, kirjailija-Stellan kustantamolla on sama nimi kuin eräällä göteborgilaisella mainostoimistolla. Olin huomaavinani myös muita mahdollisia sisäpiirin vitsejä: vaikkapa se, että kirjassa mainitaan joukko ruotsalaisia kirjailijoita, joista ainakin osa on oikeita, esimerkiksi eräs, joka on kirjoittanut 9 dekkaria ja kymmenettä, sarjan päättävää osaa odotetaan. Kuinka ollakaan, aivan sama tilanne on Stellalla – hänkin sattumoisin kirjoittaa kymmenettä, sarjansa päättävää romaania.

Ingemarsson pyrkii parodioimaan viihderomaaneja antamalla Stellan kirjoittaa sellaista – tietysti ”syvällisesti” kirjailijan omaa peilaavaa tarinaa – ja lukija saa seurata myös kuvitellun kirjan edistymistä juoksuttamalla sen tekstiä omansa sisällä: mutta parodia on tässä liian lähellä todellista kirjaa toimiakseen. Viihderomaani parodioi viihderomaania. Eivätkä kumpikaan ole hyviä.

Kyllähän kirjan ajankuluna ja -kuvana ja yleisestä mielenkiinnosta luki, eikä yllätyksiä tule kuvioon ”pettynyt nainen löytää tosirakkauden yllättävästä paikasta”, muodikas puumaelementtikin on mukana, mutta viimeiset 60 sivua tuntuivat jo tuskallisilta – sen verran ja reilumminkin olisi helposti voinut editoida pois ja saada paketista tiiviimmän. Nyt jäi lähinnä hämmentynyt olo, luinko jotain kaupallista blogia vai romaania, vai mikä tämä oli?

Kajsa Ingemarsson: Vettä vain. Otava 2010

Epävarma mies

Petri Tammisen uusin sopii erittäin huonosti työmatkalla luettavaksi. On hankalaa koko ajan saada muka yskänpuuskia, kun ei kehtaa hörähdellä. Huumorin kautta kerrotaan kirjailijan elämästä. Onneksi hän näkee asioiden huvittavat puolet, muuten olisikin ankeata − hänellä kun tuntuu olevan kovasti riittämättömyyden tunteita ja itseluottamuksen puutetta.

Olenko oikea mies? Sitä Tamminen pohtii huolestuneena kautta kirjan, päähenkilönä minä itse ja kuvattavana oma käytös eri tilanteissa. Hän jos kuka olisi nolona yksin hihittelystä lähijunassa, ja sitten häpeäisi nolostumistaan. Lukijalle jää johtopäätösten teko, mutta huumorin ansiosta säälipisteitä ei tarvitse jakaa. Aika itsekeskeistä, vaikkakin hauskaa tekstiä. Ja löytyy siitä oivalluksia muustakin kuin kirjailija Tammisesta, kuten että on tunteita joita voi tuntea vain lukemalla. Tai että lukiessa ei tarvitse riittää mihinkään eikä kenellekään.

Jo aiemmissa Tammisen kirjoissa (Enon opetukset, Mitä onni on) korostuivat miesten väliset suhteet ja niiden vaikutus omakuvaan. Tiedä sitten, miten hyvin kirja oikeasti peilaa henkilöä nimeltä Petri Tamminen − onko meitä vedätetty kieli poskessa, koska kyllä hän senkin tyylin taitaisi. Mutta joko tämä on täysin totta tai sitten hän on tosielämässä aivan päinvastainen persoona: esiintymään innokas, rehvakas ja omaan ylivertaisuutensa horjumatta uskova. Jotenkin uskon ensimmäiseen vaihtoehtoon.

Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia. Otava 2010

Mestariteosta odotellessa

Puolentoista hitin bändi, arvioi Noise.fi 3 Doors Downia. Jos ei nyt ihan noin rumasti halua sanoa, niin en Amerikan Wikipediaankaan yhdy − sen mukaan kyseessä on ”hard rock band” (jos tämä on hard rockia, niin minä olen Marianne Faithful). Lähemmäksi osuu kuvaus ”moderni rock, indie”. Amerikan Poets of the Fall, jos minulta kysytään.

It´s my time osui ja upposi vuonna 2008. Piti oikein käydä bändiä katsomassa livenä Jäähallissa. Live-esiintyminen ei kyllä fanikokemusta laajentanut, päinvastoin: välispiikit pitkästyttivät ja God bless you -toivotukset kiusaannuttivat. Brad Arnoldsin hihaton paita auttoi kyllä. Show ei koreillut teknisillä tai visuaalisilla kikkailuilla, tosin en tiedä onko se plussaa, kun stage on iso. Musiikki kulki rennon ammattimaisesti, kuten levyllä. Eli efekti oli kuin kotona kuuntelisi, kun istumapaikat olivat takaosassa.

Nyt bändi on studiossa äänittämässä uutta levyä. Pysytäänpä kuulolla sillä välin ”kuin kaverit luoda mestariteos”, kuten Google-kääntäjä toiveikkaasti ehdottaa.

By the book

Maria Kalliot koukuttivat aikoinaan pahasti: kirjat piti lukea ahmimalla, siltä istumalta. Häivähdys vanhaa lumoa löytyi uusimmastakin, teksti soljui mukavasti ja uskottavasti, mutta pari asiaa häiritsi pääsyä tarinan vietäväksi.

Kirja pureutuu vaikeaan aiheeseen, maahanmuuttajien asemaan. Pala taitaa olla liian suuri haukattavaksi. Dekkaria lukiessa kun odottaa jonkinlaista siistiä paketointia ja loppuratkaisua, joka päästää lukijan piinasta. Maria selvittää tuttuine kollegoineen maahanmuuttajatyttöjen katoamisia. Yksittäiset kohtalot suurin piirtein selviävätkin, mutta itse iso kysymys, kulttuurien törmäys ja sen monet syyt ja seuraukset, jää ahdistamaan. Kysymysmerkkejä nousi, ongelmia virisi. Niin Espoosta kuin maailmaltakin. Koska näin isoja asioita ei tietenkään kirjassa ratkaista, ei kirjan loppukaan suonut helpotusta ja huokausta, jäi keskeneräinen olo. Ainakin teksti sai miettimään monikulttuurisuutta, jos se oli tarkoitus. Dekkarirakenteena hankala, lukijalle epäpalkitseva.

Toinen vaivaannuttava tekijä on Maria Kallio itse. Johtuneeko siitä, että lukija on jo ehtinyt vieraantua hänestä viime vuosina, kun on tavattu harvemmin, mutta seestynyt versio järkytti: onko Mariasta tullut sovinnainen espoolaisrouva. Joka tuntuu tekevän kaiken varmasti ja oikein. Kuvituksessa voisi pian käyttää sädekehää. Toivottavasti särmä ei kokonaan tylsy ja persoona katoa, jos ja kun sarja jatkuu. Maria Kallio on kuitenkin parasta Lehtolaista, ei hänestä kannattaisi luopua.

Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet, Tammi 2010

Huonot myy, hyvät ei

Kirjat kirjoittamisesta ja lukemisesta ovat yleensä tappavan tylsiä. Ehkä aihe on liian läheinen, jotta kirjoittaja saisi siihen riittävää tarkastelukulmaa. Ansiokkaasti sinänsä Kari Levola kertoo kirjailijan työmaista ja Hannu Raittila taiteilijan karusta arjesta. Kaisa Neimala ja Jarmo Papinniemi opastavat hyvien kirjojen pariin. Se oppi kyllä saa lukijankin innostumaan.

Mutta Kreetta Onkeli osuu napakymppiin kirjailijan työn kuvauksellaan kirjassaan Kutsumus. Hän marssittaa framille niin kutsumustaan lumoutuneena seuraavan muka-taiteilijan, Gunnevi Björkenheimin, kuin Sanelma Salmisen, ahkeran arjen puurtajan, joka ei opi olemaan esillä, mutta harmikseen joutuu pokkaamaan kaikenlaisia valtionpalkintoja. Edellisen kirjat myyvät, jälkimmäisen eivät. Luovuuden tuskaansa viinillä lietsova runoilijadiiva ylenkatsoo ”kirjailijoita, jotka puhuvat aiheista, jotka eivät ole yleviä” ja kustannustoimittaja haaveilee Suomesta, jossa ei ole kulttuuria. Että saisi aikaa olla lasten kanssa kirjailijoiden paimentamisen sijasta (tuskin käyttäisi sitä aikaa lapsiin kuitenkaan).

Kaikki hahmot ovat mainioita tyyppiensä edustajia ja maailma ajan tasalla: kirjailijaa käsketään ottamaan henkilökohtaista vastuuta markkinoinnistaan ja julkkispoikaystävästä haaveillaan. Koska tottahan luovuus tarttuu. Jos poikaystävä olisi vaikka Vesa-Matti Loiri. Ja jos äiti on taiteilija, lapsen on pakko valita ammattikorkeakoulu ja käytännön ammatti. Olisi liian noloa seurata äidin jalanjälkiä.

Ei ollut tylsä, ei, hauska oli. Onkelin nasevan niukka kirjoitustapa sopii herkullisesti pieneen ilkeilyyn ja terävyyteen. Eiköhän muutamaan koiraan kalikka kalahda, mutta tuskin kukaan kehtaa älähtää, sen verran övereiksi hahmot viedään. Tai mistä minä tiedän, vaikka jokaisella on täsmällinen vastine tosielämässä. Onko Onkeli itse Sanelma Salminen? Ja diiva-Gunnevihan on sitten… hmm…

Kreetta Onkeli: Kutsumus. Sammakko 2010.
Kari Levola: Kirjailijan työmaat. Tammi 2007.
Hannu Raittila: Kirjailijaelämää. WSOY 2006
Kaisa Neimala ja Jarmo Papinniemi: Lukukirja. Otava 2008.