Miehiä ja ihmisiä

Miehiä ja ihmisiä esittelee nuorukaisen, 17-vuotiaan, joka elää käännekohtaa lapsuudesta aikuisuuteen kesällä 1972. Pojan nimeä ei sanota, mutta se alkaa O:lla; luonteva jatkumo kirjailijan omaan lapsuuteen perustuvalle Poikakirjalle.

Perheessä on rahavaikeuksia, ja poika päättää jättää lukion kesken ja mennä töihin. Duunariuralle innostaa hyvä kesätyöpaikka Lampisen peltifirmassa, jossa poika oppii konkareilta työelämän perustotuudet tekemällä ja tarkkailemalla. Vaikka poika on ahkeraksi kasvatettu ja monia käytännön asioiden tekemisen jo kotona oppinut - uusavuttomuutta ei vielä tunnettu - hän tuntuu jäävän hieman ulkopuoliseksi. Tuttu tunne nuorelle, mutta poika ei suinkaan eristäydy. Päinvastoin, hän tulee hyvin toimeen ihmisten kanssa, vaikka pitääkin monet asiat omana tietonaan.

Mutta ei elämä pelkkää työtä ole, kaverit ja harrastukset ovat tärkeitä. Tytöt yhä suuremmassa määrin, ja kypsyminen saa menestyksestä silläkin saralla uutta potkua. Ei silti, ei pojan itsetunnossa muuta vajautta ole alun perinkään kuin kokemuksen puute. Hän on harvinaisen kypsä 17-vuotias, joka osaa ottaa vastuuta niin työtekijänä, perheenjäsenenä kuin kaverinakin. Suorastaan ihmeteltävän paljon. Hän myös miettii asioita perusteellisesti ja ottaa opikseen koko ajan. Hieman jo alkaa epäilyttää, kuinka moni tuossa iässä olisi oikeasti noin fiksu?

Jalonen maalaa nykyaikaan verrattuna yksinkertaisemman, köyhemmän ja verkkaisemman 70-luvun elämänmenon lämpimän inhimisellä otteella. Poika on hyvin elävä ja todellinen, samoin muut henkilöt ja koko ympäristö, jossa he toimivat ja vaikuttavat. Kirjan voi lukea nostalgiana, mutta myös ikiaikaisena nuorukaisen kehityskertomuksena. Perusasiat eivät muutu, tapahtuu se missä tahansa ympäristössä. Itseluottamuksen, kokemuksen ja osaamisen kasvukäyrä on kuvattu hienosti ja uskottavasti. Poika kirjan - kesän - lopussa ei ole enää sama kuin sen alkaessa.

Kavereista Rekku, Reijo, on erityisen sydämeenkäypä. Hän on kehitysvammainen, mieleltään lapsen tasolla, ison miehen ulkonäöstään ja voimistaan huolimatta. Reijo on täysin muiden armoilla, eikä pysty ottamaan vastuuta edes itsestään. Monin tavoin siis kontrasti fiksuun päähenkilöömme, joka tykästyy Rekkuun ja auttaa tätä parhaansa mukaan.

Kuten aikuistumiseen kuuluu, omien vanhempien rooli muuttuu. Isä sairastelee, jää työttömäksi, ja poika kantaa vastuuta myös tämän puolesta. Alkaa jo huolestuttaa pojan puolesta; jos hän kantaa tuossa määrin jatkossakin kovin monen murheita, saattaa siitä seurata itselle vielä vaikeuksia - riittävätkö voimat? Kuka tukee häntä?

Pidin paljon kirjan elämänmakuisuudesta ja herkästä mutta tarkasta otteesta, jolla Jalonen henkilöitään kuvaa. Teksti on kekseliästä; ei tylsää mutta ei kikkailevaakaan, ja dialogi aidonoloista. Kirjaa on mukavan turvallista lukea silloin, kun ei halua mitään elämää isompaa; se ei sisällä katastrofeja, rikoksia tai muuta järisyttävää, vaan kuvaa arkista olemista ja nuorukaisen ajatusmaailmaa, tavallisen ja luonnollisen kehityksen keskellä. Kuin pala ruisleipää monenlaisten herkkujen keskellä. Erittäin hyvää ja laadukasta ruisleipää, luomujauhoista rakkaudella tehtyä. Jalosesta taitaa pikkuhiljaa muodostua yksi luottokirjailijoitani. Alussa vierastin, mutta enemmän tutustuttuani ammattimaisen tekijän arvostus on kasvanut.

Kenelle? Kasvukertomuksista kiinnostuneille, perisuomalaisen elämänmenon ja aikakauskuvausten ystäville, tavallisuuden arvon ymmärtäville, perusasioissa pysyville, rankkoja tarinoita välttäville.

Muualla: Jonnan oli helppo kuvitella teoksen miljöö, vaikkei hän täysillä hurmaantunutkaan. Ilselän Minna sanoo Jalosta täydellisen lauseen mieheksi. Bleue pitää kirjan tunnelmaa todella tyylikkäänä. Anneli sanoo romaanin maailmaa perimiehekkääksi ja muistuttaa sen Steinbeck-taustasta. Tuija oppi ajasta, työstä ja ihmisistä.

Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä. Otava 2014.

Kakkua, kiitos!

Vanhuusteema on nyt pinnalla, paitsi poliittisessa keskustelussa hoitotyön järjestämisessä, myös kirjallisuudessa. Ja hyvä niin, aihe hyvinvointivaltion vanhusten vaipanvaihtojen ja ulkoilujen tiheydestä, elämisen mielekkyydestä ja arvokkuudesta puhumattakaan, on polttava
- jokaisella meistä on vanhemmat tai isovanhemmat, eikä kukaan itsekään ole nuorenemaan päin.

Ruotsalainen Catharina Ingelman-Sundberg on kirjoittanut hulvattoman tarinan palvelutalo Timantissa asuvasta Märthasta, joka ystävineen saa tarpeekseen jatkuvista säästöistä ja järjettömistä säännöistä niiden myötä - ei enää kahvipullaa, kahdeksalta nukkumaan ja sitä rataa - ja päättää, että jotain täytyy tehdä. Viimeisiä vuosia ei kannata kuluttaa kituutellen!

Tv-dokumentti vankeinhoidosta on ystävyksille viimeinen pisara. Vangit pääsevät ulkoilemaan joka päivä, heillä on käytössään kuntosali, ja ateriatkin vaikuttavat houkuttelevilta palvelutalon niukkaan linjaan verrattuna. Mieluummin siis vankilaan kuin palvelutaloon. Sinne pääsemiseksi tarvitaan vain sopiva rikos. Ja sen suunnittelu tiimiltämme onnistuu näppärästi.

Pääsevätkö vanhukset vankilaan ja millaiseksi olot muodostuvat? Sillä ei ole niin väliä lukijalle, koska kekseliäs tarina seikkailuna on hauska, eikä pelättyjä vaivaannuttavia hetkiä tule. Kirjailija kuvaa henkilönsä herkullisesti ja mukavan sopivalla tarkkuudella. Lukija löytää niistä sukulaisensa tai voi kuvitella jonkun heistä tutuksi (miksei omaksi itsekseen, lukijan iän mukaan). Vaikka kirja on nautittavaa viihdettä, olin löytävinäni siitä syvän sanoman: vanhus ei muutu tyhmäksi iän myötä, jos hän ei nuorenakaan ole sellainen ollut. Personalliset piirteet toki saattavat vahvistua.

Märtha ei ainakaan tyhmisty, eivätkä hänen ystävänsäkään. Taidevarkaus - tai, kuten he sanovat, kidnappaus - Tukholman kansallismuseosta onnistuu helposti. Kukapa epäilisi rollaattorilla kulkevaa, sekavan oloista vanhusta.

Pahimmat kliseet vältetään, vaikka tietyiltä perustotuuksilta ei voi välttyä. Nekin tarjotaan kokeneen ihmisen ymmärtäväisestä näkökulmasta.

"Jotkut halusivat heittää poliitikot virumaan niihin palvelutaloihin, joista olivat tehneet edullisimman tarjouksen, mutta sitä pidettiin sittenkin vähän liian kovana rangaistuksena."

Viihdyin kirjan parissa; ammattimaisesti tehtyä viihdettä, josta ei mikään tökkää silmään, niin sanotusti. Hyvin ruotsalaista siis? Sitä ihmettelin, miten pitkän tarinan kirjailija sai punottua; lähes 400 sivua on minusta aikamoinen suoritus tästä aiheesta, ja huitoo jo rajaa, jossa vähempikin riittäisi.

Väistämätön vertailu: Minna Lindgren on kirjoittanut vastaavaa tarinaa jo kahden Ehtoolehto-kirjan verran, ja kolmas on luvassa. Liekö Ingelman-Sundberg saanut tästä innoituksensa, mutta suomalainen versio ei todellakaan häpeä tämän rinnalla. Se on astetta napakampaa, suorempaa ja terävämpää - sopii suomalaiselle. Mutta aiheesta kiinnostuneet eivät varmasti pety tämänkään kirjan kanssa.

Kenelle? Vanhuusteeman vaivaannuttamille, fiksun viihteen ystäville, ruotsalaisuuden ihailijoille, vanheneville tai vanhenevien perheenjäsenille.

Muualla: Hilpeää ja nokkelaa luettavaa, sanoo Norkku. Krista valitsi kirjan kannen perusteella eikä katunut. Ninan mukaan kirjaan kannattaa tutustua.

Catharina Ingelman-Sundberg: Kakkua, kiitos! Schildts & Söderströms 2914. Suomennos Outi Menna.

Edda

Edda oli alunperin Etta, Etta Roos. Hän asui Helsingin Töölössä 1950-luvun lopulta alkaen. Silloinen niukkuus ja sodan läheisyys näkyivät kaikessa. Leikit, vaatteet, kotikuri - jotain historiallista, mutta kuitenkin meitä lähellä.

Etta, salanimeltään Eetu, ja hänen paras ystävänsä Aatu. Aatu ei puhunut, mutta ymmärsi kaiken, ja viestitti liitutauluun kirjoittamalla. Tuohon aikaan lapsia oli paljon, pihaleikit suurimittaisia, ja kerrostaloissa kaikki tiesivät toistensa asiat. Lasten maailma oli toinen kuin aikuisten.

Edda lukee paljon, ja hänellä on sekä hoksottimia että mielikuvitusta. Jo lapsena hän oli joukon johtaja, mutta ei ymmärtänyt valtaansa. Saagojen lumoaman Eetun ja viisaan Aatun erottava kipeä kasvupiste, tragedia tutuilla pihoilla, tuttujen ihmisten kesken, kääntää lapsuuden huolettomuuden turvattomuudeksi ja tuskaksi, jonka edessä Edda on ymmällään. Ehkä jokaisen lapsen elämässä tulee tuo piste, josta ei ole enää paluuta, käännekohta lapsesta kohti jotain muuta, mutta ei aina näin dramaattisesti.

Eddalla se johtaa yksinäiseen aikuisuuteen. Hänestä kasvaa persoona, johon suhtaudutaan ristiriitaisin tuntein. Menneisyydestä hän ei pääse irti koskaan. Hän pukeutuu 1950-luvun asuihin. Taitavana ompelijana hän osaa suunnitella ja tehdä asut itse, asusteiden ja meikkien ollessa huolellisesti samaa, oikeaa ikäkautta. Isona, arvelen ajankohdaksi 1990-lukua, Edda on töissä Helsingin kaupunginmuseossa, tarkemmin, koulumuseossa - siinä puutalossa Hietaniemen torin liepeillä, kuvan maisemissa.

Helsingin kaupunginmuseo, Börje Dilén

Nyt museo oikeasti on säästösyistä suljettu. Näyttely on siirretty osaksi Sederholmin talon lastenmuseota, joka on remontissa.

Mutta Edda teki parhaansa museon puolesta. Hän järjesti näyttelyn, joka ratkaisi museon kohtalon. Näyttävästi, tarinoiden ja visuaalisuuden avulla, kuten hänen tapansa oli jo lapsena muiden mukaan houkuttelussa. Myös aikuisena liiallinen mielikuvitus voi olla vaaraksi. Näyttelystä muodostuu tarinan aikuisen tason kulminaatiopiste.

Arosen maalaama elämäkerta kahden ajan kuvauksineen on  äärettömän taitavasti punottu psykologinen romaani ja aikakausikuvaus. Eddan lapsuudessa tapahtuu asioita, jotka määrittävät hänen tulevaisuuttaan monin tavoin. Helsingin jo kadonneista paikoista ja arkisista asioista monet ovat riemastuttavasti tuttuja pääkaupunkilaisille, joten myös Helsinki-tarinana tämän voi lukea. Aion kirjan innoittamana käydä pian kävelyllä Leppäsuon seutuvilla - paikka on ollut aina epämääräisen toiminnan täyttämä, oudon unohtunut, pelottavakin piste kantakaupungissa, ja oikeastaan vasta nyt rakentumassa normaaliksi osaksi kaupunkia. Nerokas valinta tapahtumapaikaksi.

Arosen Kallorumpu on huima, lumoava ja yllättävä kirja. Edda on samanlainen; se kietoo outoon seittiin, josta lukija ei pääse irti, mutta on sen sisällä täysin tyytyväinen. Aronen kirjoittaa älykästä, omaperäistä proosaa, joka vie lukijan johonkin aivan muualle, paitsi ajassa, myös mielenmaisemassa. Hän onnistuu sekä lapsen että aikuisen maailman kuvauksessa kiehtovasti niin, että lukija ahmii tarinaa henkeä pidätellen. Ihaillen ja ihmetellen mietin, mistä kumpuaa tuo hieno mielikuvitus ja tekstinpunomisen taito. Olen niin ylpeä upeista kirjailijoistamme!

Tätä tekstiä ei ollut helppo tehdä. Panttasin sitä pitkään; jälleen kerran tunsin oman kirjoittamiseni vajavaisuuden ja huolen siitä, osaanko välittää kirjan herättämiä ajatuksia ja tunnelmia niin, että lukija ymmärtää kyseessä olevan poikkeuksellisen hienon teoksen. Sillä sitä tämä on.

Mutta koska HS julkaisi tänään arvion kirjasta, laitan minäkin postauksen julki, jotta saatte vahvistusta asialle: Edda on hurmaava kirja.

Muualla: Karoliina ei oikein tiennyt, mitä sanoisi.

Juttu ja kuvia jo suljetusta koulumuseosta Kasvatus ja aika -sivustolla.

Kenelle? Laatuproosan ystäville, Helsinki-friikeille, menneisyyttä miettiville, lapsuuden vaikutuksia pohtiville, mielenmaisemien katselijoille, lumoutumaan haluaville.

Eeva-Kaarina Aronen: Edda. Teos 2014.
Kustantajan lukukappale.

Sukupuu

Kati Tervon sukujuuret juontavat Saksaan, ja suvut Schumacher ja Hukkanen yhdistyvät kirjailijan isovanhempina. Adele Schumacher avioitui Johannes Hukkasen kanssa 1912, eikä liiton alku ollut helppo. Adelen anoppi Liisa ei hyväksynyt ulkomaista miniää, ja antoi sen näkyä kaikin tavoin.

Tarinan kertojalla Heidi Hukkasella on Adelesta omia muistoja, joista kirja käynnistyy. Heidi on kirjan lopussa olevan sukupuukuvan mukaan syntynyt 1953. En tiedä, onko hän oikea henkilö vai Kati Tervon (s. 1954) alter ego. Jos jälkimmäistä, niin miksi - onhan Tervo kertonut julkisuudessa kirjoittavansa omasta sukupuustaan? Kirjassa Heidi lähtee tutustumaan isovanhempiensa kotipaikkoihin Dresdeniin.

Kirja on kokoelma muistiinpanoja ja ajatuksia suvun vaiheista, etenkin muutamasta vahvasta naisesta. Todellisten tapahtumien sekaan on ympätty fiktiota eri henkilöiden silmin kerrottuna - en tiedä, missä määrin kirjailijalla on ollut todellista tietoa ja mikä on itse lisättyä. Vaikka aihe on kiinnostava, ajassa kuljetaan matka 1900-luvun alusta tähän päivään ja paljon historiaa ehtii syntyä, ei toteutus silti muodosta varsinaisesti draaman kaarta, jossa lukija voisi elää mukana, kuten romaaneissa yleensä on totuttu tapa. Siksi kirja jää melko etäiseksi, hajanaiseksikin, sukupuun oksalta oksalle hypähteleväksi.

Luulen sen puurakenteen lisäksi johtuvan siitä, että kertoja kertoo tapahtumia kaukaa. Kerrontaan ei juuri liity tunnetta, tai se on huolellisesti siivottu pois, ehkä liian imelyyden tai nostalgisuuden pelossa. Tapahtumat alkavat Heidin lapsuudesta, eikä lapsen näkökulmasta kertominen ole helppo laji. Se ei tässäkään suju ongelmitta. Korostetun lyhyet, tiiviin napakat lauseet tuntuvat töksähtäviltä ja hankalilta lukea. Uskon niiden olevan tarkkaan mietittyjä ja hiottuja, ehkä liikaakin. Niistä ei muodostu sujuvaa jatkumoa, joka houkuttelisi vaivatta eteenpäin. Vaikka Tervolla älykkäänä ihmisenä on kirkkaita ajatuksia ja nasevia oivalluksia, ne eivät nouse esiin ansaitsemallaan tavalla kerronnan kuoppaisesta pellosta.

Vaikka sai kirja kyllä jälleen kerran miettimään sodan vaikutuksia monen perheen ja ihmisen nykytilaan. Tästäkin suvusta moni katosi taisteluiden melskeissä tai kuoli keskitysleireillä, ja paljon muuta järkyttävää tapahtui. Kirja vaikuttaa henkilökohtaiselta pesänselvitykseltä, jolla lienee suuri merkitys kirjoittajalle itselleen, mahdollisesti myös vastaavanlaista sukututkimusta tekeville ja taustoistaan kiinnostuneelle. Subjektiivinen lukukokemukseni jäi nyt kuitenkin melko vaisuksi.

Pidän kovasti Tervon Kesäpäiväkirjasta, jonka lämmintä, arki-ironista linjaa on myös Jääkaapin hengessä. Se on kirjailijan omin laji ja tyyli, jota toivon hänen jatkavan tulevissa kirjoissaan. Ensimmäiseen Tervon romaaniin en siis syttynyt, mutta odotan jo seuraavaa, joka ehkä liikkuu enemmän kirjailijan oman piirin ulkopuolelle.

Muualla: Hesarin Helena Ruuska pitää kirjaa taitavasti piirrettynä sukupuuna. Rva Varis pitää lyhyistä, mutta ilmeikkäistä lauseista.

Kati Tervo: Sukupuu. WSOY 2014. Kauniin syksyisen ja puuhun viittavat päällyksen on suunnitellut Martti Ruokonen (kuvat kuvapankeista).

Väliaikainen

Väliaikainen on kokoelma lyhyitä, teräviä, ilkeän hauskoja ja nasevia kertomuksia kolmeen jaettuna: (maailmanselitys à la Liksom): on pohjoinen, ja on muu maailma, ja Kaspar Hauser.

Muu maailma on mitä vain tästä muusta maailmasta. Kaspar Hauser on mitä vain, omasta laatikosta katsottuna. Pohjoinen kertoo pohjoisella murteella, usein iäkkäämpien ihmisten näkökulmasta, arkisen dramaattisia tapahtumasarjoja.

Tarvitseeko sanoa, että pohjoinen on hersyvin ja nauratti eniten.

"Tytär tuli Pukarestista käyhmään kotona minun yheksänkymmentäyksivuotispäivänä, järjesti juhlat ja sinne kuttuma kaikki kyläläiset. Meitä oli yhteensä viis ihmistä."

Juuri Mielensäpahoittaja-leffan katsoneena olen sopivasti virittynyt tähän maailmaan, muutamaa vuosituhatta nähneen näkökulmaan. Lenkuramakkaraa ja punaista maitoa juodaan tässäkin. En tiedä, miten kolahtaisi, jos olisi ihan nuori. Eivätkä takuulla tiedä Liksomin henkilötkään, eivätkä vähemmän välittäisi. Vaikka ajassa ollaan; kirkkoherra viittaa ja plokkaa, ja vanhuksella on 3 203 kaveria veispuukissa. Iipotia näplätään ja työhulluudesta kärsitään, sijoitusneuvojia ja muita onnettomia ammatinharjoittajia tavataan. Kuntia yhdistellään miten sattuu, kahvihifistelyä tirvaistaan. Peräkammarin poika suuttuu, ja uskon nimissä rakastetaan, fyysisesti, vaikka lapsia. Liksom ei kuopaise syvältä, mutta terävästi. Sen verran, että veri tirskahtaa.

Vaikka pohjoisuus soljuu kirjailijalta luontevimmin, nautittavia ovat myös muiden osien tarinat. Ei niillä ihmisillä hyvin mene, mutta ei heitä huolineen ja murheineen moitita. Nauretaan, jos on naurettavaa, ja aika usein on, tai oikeastaan aina. Mitäs ovat. Mitäs olemme. Liksom kuvaa äärimmäisyyksiä, eikä niistä tästä ajasssa ole pulaa. Huomautuksena, että kannattaa lukea tarkasti. Yksi ainoa sana saattaa olla jutun juju.

Joskus aamulla työmatkalla kuuntelen heviä, jotta virittyisin sopivan aggressiviiseen tunnetilaan päivän haasteisiin siirtyäkseni. Liksomin kirja toimii samalla tavalla. Heviä kamaa, sopii parhaiten pieninä annoksina. Ei unikirjaksi, ei uppoutumiseen, koska tekee terävänä epämukavaa. Pieninä annoksina nieltävää ja virkistävää. Vähän kuin lääke tai vahva viina.

Kenelle? Ajan älyttömyyksiä ihmetteleville, pohjoisesta perääntyneille, lyhytproosaa likettäville, pienestä hätkähtämättömille, makeita välipaloja välttäville.

Muualla: Linnunmaitoa sanoo jee! Lapin kirjastojen blogissa lauletaan vähän väärin sanoin: Väliaikaista kaikki on vain. (Eikös se oikeasti ole vaan eikä vain?)

Rosa Liksom: Väliaikainen. Like 2014.

Suojaton

Helmi Kekkonen on herkkä ja tarkka kirjoittaja, jonka vahvuus on kauniin kielen lisäksi tunnelman luominen; tunnelman, joka on hieman utuinen ja hämärä, petollisen kevyeltä näyttävä, mutta syvyyksiä luotaava.

Suojaton kertoo Isasta, tytöstä, jolla jo taaperona ei äidin mielestä ollut kaikki kunnossa. Eikä hän suostu puhumaan kuten muut. Isä ja neuvolan tädit rauhoittelivat: Meitä on monenlaisia, Isa on omanlaisensa. Äitiä, Hannelea, huolestutti silti. Ja syystä.

Isalla ei tosiaan ole kaikki kunnossa. Hän ajautuu ajatuksiin ja tekoihin, jotka tuhoavat häntä itseään. Miksi hän ei onnistu kasvattamaan kuortaan? Miksi hän jää suojattomaksi? Pitäisikö ihmisen suojan tulla ulko- vai sisäpuolelta?

Tarinan tunnelma on surullinen, pahaa enteilevä. Isan mieleen mennään liiankin syvälle; silti en saanut lopullisia vastauksia, eikä niitä kukaan voinekaan antaa. Kysymyksiä herää koko ajan lisää: Miksei Isa puhu? Olisiko perhe voinut toimia toisin? Vaikka nautin lukemisesta, jäin ymmälleni ja vähän ärtyisäksi; asiat jäivät turhan hämyisiksi, katosivat siihen utuun, joka leijailee koko kirjan läpi.

Tekstissä takerruin lillukanvarsiin: En pidä pitkistä kursivoinneista, ne hankaloittavat lukemista, eivätkä toimi tehokeinona. Isa nimenä on myös hankala, erikoinen ja siksi hieman outo - ehkä juuri se on syy nimen valinnalle. Luin sen usein sanaksi isä, mikä harmitti. Varsinkin, kun isä jää tässä taka-alalle, äidin omine ongelmineen opimme tuntemaan paremmin.

Pidän silti Helmi Kekkosen tyylin herkkyyden ja painavuuden yhdistelmästä, vaikkei tämä Valinnan kaltainen täysosuma minulle ollutkaan. Valinnassa on kaikki kohdallaan, sopivasti annosteltuna. Suojattomassa annostelusuhteita ja jopa ainesosia on osin muutettu, mutta tuttuakin on. Kuten teemat sukupolvet perheessä, lapsuuden vaikutukset, aikuistumisen karikot, päätökset, joilla on kauaskantoiset jäljet, vastuut. Isoja asioita jälleen pienessä sivumäärässä. Ja kaunis ulkoasu!

Luulen, että luen tämän vielä uudestaan, sen verran auki jääneet asiat jäivät kaihertamaan. Ehkä ymmärrän paremmin kypsyteltyäni. Siis vaikuttava, tunteita herättävä lukukokemus, joka jää mieleen, vaikka sitten vaivaamaan.

Kenelle? Sukupolvitarinoiden ystäville, psykologisten pienoisromaanien lukijoille, heille, jotka ovat herkkiä tunnelmille ja mielenliikkeille, kauniin kielen ystäville.

Muualla: Suketus ei kaivannut lisää, ei löytänyt turhaa. Karoliina puhuu enemmän äidistä kuin tyttärestä. Katja viipyy kauniissa kielessä. Kristalle teos kävi sydämeen. Lumiomena ajattelee sadetta.

Helmi Kekkonen: Suojaton. Siltala 2014. Ulkoasu: Satu Ketola.
Kustantajan lukukappale.

Kuusi kohtausta Sadusta

Jos rakastaa tarinoita ja teatteria, on mahdoton olla kiinnostumatta Leena Lehtolaisen uutuuskirjasta. Se nivoo kirjan ja näytelmän yhdeksi kiehtovaksi kokonaisuudeksi, ja tekee sen taidolla.

Satu Savinainen on taiteilija, joka ei urallaan tunnusta rajoja. Hän ei halua leimautua, vaan ilmaisee taidettaan niin novelleina, runoina, performansseina, installaatioina kuin videoinakin, monen muun väylän lisäksi. Luonnollisesti suuri persoona herättää ihailun lisäksi myös kateellisia ja ilkeitä kannanottoja. Sadun mies, Heikki, päättää kertoa totuuden ja tehdä Sadun elämästä näytelmän. Juuri, kun näytelmä on tulossa ensi-iltaan Aleksanterin teatteriin, Satu kuitenkin mystisesti katoaa.

Lehtolainen saa kulissit pystyyn ja näytelmänsä eloon niin näppärästi, että jo sivulla 16 olin täysin myyty ja jännittämässä sitä, miten näytelmä etenee. Uskottava aloitus, eikä kertaakaan myöhemminkään mieleeni tullut, että tosiaan, luen tässä kirjaa näytelmänteosta, niin mukaan tapahtumiin lukija tempautuu. Toden - siis kirjan toden - ja teatterin sekoitus on erittäin vakuuttava, vaikka kuvio voisi helposti olla sekava. Rajojen rikkominen Lehtolaisen tavalla siis toimii.

Samalla kun seuraan näytelmää sen ensi-illassa, saan selville Sadun elämänkaaren pääpiirteet. Niitä katsotaan niin Sadun elämän oikeiden ihmisten, kuten tyttären, parhaiden ystävien ja entisen miehen silmin. He reagoivat kukin tavallaan näytelmän tapahtumiin, jotka heille olivat kipeän todellisia aikanaan. Ohjaajan ja käsikirjoittajan Heikki Sirviön näkemys on välillä hämmentävän todenmukainen, välillä täysin väärä, onhan miehellä omat intressinsä pelinsä Sadun nykyisenä kumppanina ja suurena rakkautena, jollaiseksi hän itsensä antaa ymmärtää.

Myös näyttelijät tuovat tarinaan omia lisävärejään, tosin päähenkilö on heille useimmille vieras, joten katsanto rajoittuu lähinnä omaan työhöön ja rooliin suhtautumiseen, joka vaihtelee kunnianhimoisesta ammattitaidosta leipätyön tekoon. Nuori Aino esittää Satua, Heikki Sirviö itseään ja tämän sukulaispoika Sadun lapsen isää. Castingia ei juuri kehuta.

Näytelmän teko irvailee taiteen tekemisen kliseille ja arkkityypeille alan sisällä. On Runoilija, on Kriitikko, on Toimittaja (joka tietenkään ei ymmärrä taiteesta yhtään mitään, vaan kysyy juuri ne väärät kysymykset). Ja tietysti nettikansa. Hykerryttäviä hahmoja, joskaan eivät uusia - itse suuresta Sadusta puhumattakaan. Taitelijaelämään kuuluvat julkisuustemput, itsekeskeisyys, kateus ja alkoholi. Herkullinen sivallus osuu myös taidemaailman vanhanaikaisiin sukupuolirooleihin.

Todellinen tarina Sadusta putkahtelee esiin näytelmän lomassa. Hän ei kuitenkaan tule kovin liki lukijaa ja antaa itsestään melko ristiriitaisen kuvan. Se kertonee siitä, että henkilöä ei koskaan voi täysin tuntea julkisuuden kautta. Oletan, että tarinan tarkoitus on kuvata ilmiöitä enemmän kuin henkilöitä. Julkisuuspeli on raadollista.

Jännitysmomentti päähenkilön katoamisen suhteen jää lopulta melko vaisuksi. Lehtolaisen kirjataustalla mysteeriltä olisi ehkä odottanut hieman enemmän. Fokus on kuitenkin tällä kertaa muualla. Tuttua Lehtolaista puolestaan on pieneltä paikkakunnalta Itä-Suomesta kotoisin oleva päähenkilö, joka kuunteli 80-luvulla punkia ja haikaili Helsinkiin, opiskelemaan ja muuttamaan mailmaa. Kuvaus sopii niin kirjailijaan itseensä kuin Maria Kallioonkin.

Kiinnostuin tarinasta (tai pitäisikö sanoa Sadusta) viimeistään silloin, kun kirjailija kustantajan järjestämässä esittelyssä kertoi aina rakastaneensa teatteria ja mainitsi muun muassa Koirakiven mainion kesäteatterin. Meidän mökkikesäteatterimme! Kesäteatterissa, jos missä, hahmot kärjistyvät ja sekä intohimo alaan että ammattitaito tai sen puute pääsevät valloilleen. Haluan kuitenkin uskoa, ettei kirjan pahin piikittely kohdistu suinkaan teatterinharrastajiin, vaan siitä uransa tehneisiin.

Onko tämä kirja vai teatterikappale? (Siihen pohdintaan, onko tämä taidetta, en todellakaan halua lähteä, nautin vain.) Tietysti kyse on kirjasta. Mutta jos mietit, lähtisitkö illalla teatteriin vai lukisitko kirjan, tämä voisi olla kompromissi, ja viihdyttävä ilta on taattu. Asetu siis mukavasti tuoliin ja ala seurata näytelmää. Muista sulkea puhelin.

Muualla: Amma sanoo kirjan tasoista tärkeimmäksi julkisuuden ja yksityisyyden rajapinnan. Hallittu hysteria odottaa uusia Maria Kallioita, vaikka sanoo loman olevan kirjasarjalle hyväksi. Tuijata julkaisee oman arvionsa yhtä aikaa kuin omani, hauska nähdä, miten samaa tai eri mieltä ollaan!

Kenelle: Teatteri-ihmisille, alalle haikaileville, viihdyttämistä vaativille, rajojen rikkomisesta riemastuville, taiteilijaelämää taivasteleville.

Leena Lehtolainen: Kuusi kohtausta Sadusta. Tammi 2014.