tiistai 1. marraskuuta 2016

Helsingin kirjamessut 2016, osa 4, finaali

Kirjamessut ja muutama päivä sulattelua takana, kirjapinoja viikoiksi pitkin pöytiä. Hulinan jälkeinen tyhjä olo estää vielä keskittymisen niihin tai ylipäänsä mihinkään. Ehkä listaus nähdystä auttaa päättymistraumaan?

Ovien avausta odotellessa
Ja tältä oven takana näytti

Messujen alkupuolesta kerroin jo aiemmin. Lauantaina bloggaajalla piti kiirettä: Bonnierin perinteisellä bloggariaamiaiselta, josta on raportoinut tarkemmin muun muassa Omppu, jouduin lähtemään kesken. Olin jo aiemmin tavannut Clas Anderssonin hänen uusimman kirjansa tiimoilta ja kirjaan tutustunut, samoin Riitta Jalosen Kirkkauteen, (molemmat nautinnollisia luettavia), muut aamiaisella esitellyt vielä "tekeillä".

Ja kesken hienon kattauksen livahdin Nainen parvekkeella -lukupiiriin.


Kriitikkobattle


Lukupiiristä säntäsin seuraamaan hetkeksi kriitikkobattlea (oik.): Aleksis Salusjärvi luki kahdelle kriitikolle tekstinpätkiä, jotka piti arvioida, ehkä tunnistaakin, parissa minuutissa. "Ihan varmasti olen lukenut tämän jostain..."

Mainiota nähdä, miten ammattilainen nopeasti nappaa keskeisiä pointteja, kuten Otso Kantokorpi Paperi T:n runokokoelmasta. Oli hauskaa myös itse arvuutella (useimmiten pieleen), mistä kirjoista pätkät olivat.

Parnasson kirjallisuuskeskustelu


Keskustelijoina olivat Touko Siltala, Antti Hurskainen, Sirpa Kähkönen, vetäjänä Karo Hämäläinen. Miten tämän päivän kirjallisuutta kuvaillaan 30 vuoden kuluttua kirjallisuushistoriassa, kysyy Karo. Osallistujat epäilevät, mahdetaanko 30 vuoden kuluttua enää kirjoittaa kirjallisuushistoriaa. Huumorissa totta toinen puoli? Autofiktio kasvoi, julkaisukynnys laski - netin, tarvepainatuksen ja muiden ajan ilmiöiden ansiosta, Karo avittaa, sillä kysymys osoittautuu panelisteille vaikeaksi: oli helpompi pohtia muutoksia, mitä viimeisten vuosikymmenien aikana on tapahtunut.

Siltala totesi Frankfurtin kirjamessuilta äskettäin palanneena, ettei edes maailman suurimmassa kirjatapahtumassa juuri puhuta kirjallisuudesta, vaan se on kauppapaikka, jossa kaupataan käännösoikeuksia. Kuulemma tänä vuonna messuilla ei myöskään ollut yhtä suurta kohukirjaa, joidenkin vuosien tapaan. Pohjoismaissa sentään on optimismi viriämässä ja kirjamyynti kasvussa, Suomea lukuunottamatta, hän sanoi. (Saman kommentin kuulin muuten myös toisissa keskusteluissa, kuten kääntäjiltä; esimerkiksi Tanskassa on kuulemma varsinainen suomalaisten kirjojen buumi.)

Mitä sanotte siitä, että meillä top 20 -käännöskirjoista 17 on rikoskirjaa? Käännöskirjojen määrä vähenee edelleen Suomessa, sanoi Siltala. Suomalaiset haluavat nyt suomalaista, suomi jyrää! Jos kehityksen olisi tiennyt 6 - 7 vuotta sitten, olisi Siltala harkinnut toisenkin kerran David Foster Wallacen suomentamista. Takkiin tulee paksuista älykkökirjoista. Siltalalle oli lohkaistu, että DFW-t-paita olisi tuottanut hyvin. Panelistit olivat ymmärtääkseni yhtä mieltä siitä, että paljon merkittävää jää kääntämättä - ja nyt siis yhä enemmän, etenkin vieraammilta kielialueilta, kuten Aasiasta ja Etelä-Amerikasta, totesi Kähkönen. Vaikka suomalaisten kielitaito on kasvanut ja kirjoja tilataan maailmalta, vierailla kielillä tuskin luetaan niin paljon, että se riittäisi kattamaan käännösten vähentymistä.

Millaista kirjallisuus on 30 vuoden kuluttua? Nyt panelistit saivat kukin nostaa nykykirjoista kolme, joiden arvelivat näyttävän suuntaa tai jäävän kirjallisuushistoriaamme. En aio luetella kaikkia nostettuja, mutta muun muassa digiympäristössä toimiva kirjaformaatti mainittiin, samoin Markku Eskelisen proosan historiikki Raukoilla rajoilla, jonka Hurskaisen mielestä tulisi olla alan oppikirja. Jukka Viikilä, Johannes Ekholm ja Iida Rauma mainittiin, samoin Helen Macdonald, jonka H niin kuin haukka on esimerkki faktan ja fiktion taitavasta yhdistämisestä, minkä Kähkönen arveli kasvavan. Genreistä esiin nousivat eri taiteenlajien yhdistävät sarjakuvat - Hérge on Kähkösen suosikki - sekä esseet, jotka nekin kytkeytyvät tietoon: esseen minä on enemmän minä kuin kaunokirjan, totesi vetäjä. (Rikoskirjojen määrään ei edelleenkään kukaan kommentoinut mitään.)

Teoksen bloggaritilaisuus ja muita kohtaamisia



Teoksella tapasin muun muassa Leena Parkkisen (oik.), jonka uutuus Säädyllinen ainesosa on herättänyt ihastusta. Kahden muun vieraan, Katarina Bauerin (vas.) He olivat natseja ja Kari Uusikon Tuhat ja yksi ovat vielä lukulistalla. Kuulimme kirjojen ja kirjailijoiden taustoista, vähän motiiveista ja työtavoistakin.



Antti Heikkistä kuuntelin päivän päätteeksi ja vaihdoin myös muutaman sanan Heikki Turusen kanssa, josta Heikkinen teki muistelmakirjan ennen Matkamies maan -uutuuttaan. Lukupinossa tämäkin.


Elämäkerrat, fanikirjat


Musiikki ja fanikirjat olivat messujen ei-virallinen, mutta näkyvä varjoteema. Niitä on nimittäin paljon! Fanikirjoja ja elämäkertoja on tänä vuonna ilmestynyt ainakin Jari Sillanpäästä, JVG:stä, Pate Mustajärvestä, Antti Tuiskusta ja Remu Aaltosesta, jota kuvassa haastattelee Baba Lybeck, toisena haastateltavana kirjan tekijä Markku Salo (oli muuten hyvin viihdyttävä haastattelu, kuten Remun kielenkäytön tuntevat arvaavat).



Ja tietysti Jare Tiihosesta, jonka paikallaolo ei räjäyttänytkään Messukeskusta, vaikka nimmarijonot olivat pitkät. Pisimmät ne kuitenkin perinteisesti olivat Don Rosalla, kuten aina. Kuulin jopa neljän tunnin jonosta!

Eppu Normaali -kirja Tiimalasin santaa on julkaistu juhlapainoksena Eppujen 40-vuotisen uran kunniaksi. Kirjan tekijä Santtu Luoto kertoi, että kirja on sama kuin ennen, pienillä päivityksillä täydennettynä.

Mitä jäi näkemättä, mitä käteen? 


Paljon - ohjelmatarjontaa on niin hurjasti. Hyvä messuorganisaatio, älkää ainakaan lisätkö sitä, kirjanystävä uuvahtaa! En kaikista messuvuosista huolimatta osannut ennakoida siirtymisaikoja: kun tilaisuus alkaa viiden minuutin kuluttua toisella puolella Messukeskusta, tekee edellisen loputtua tiukkaa ehtiä alkuun. Ruokailu- ja muita huoltotoimiakin on pakko hoitaa. Ja taas meni hyvä haastattelu sivu suun! Maistoin muuten elämäni ensimmäisen kerran nyhtökauraa (no, söihän sitä nälissään) ja Teerenpelin ruis-ipaa eli Ripaa (herkullista). Messuhinnoin ja -aikatauluin ei tule mentyä liiallisuuksiin näissä harrastuksissa.

Olisin vielä halunnut nähdä vaikka mitä! Kuten livenä upean Kristallipalatsin kirjoittaneen Anna-Kaari Hakkaraisen sekä Twist-kirjailija Klas Östergrenin. Ja Heidi Köngäksen ja Raija Orasen esityksen siitä, millaista on kirjoittaa ihmisestä, joka on todellinen historian henkilö. Orasen näkemyksiä aiheesta voi lukea myös HS:n Teemasta, joka messulla maksoi vain neljä euroa, ja kaupan päälle tuli iso suklaalevy!

Eri puolilta maata ja ulkomailta asti tulleiden bloggarikollegoiden kanssa ehdin viettää aikaa ihan liian vähän säntäillessäni paikasta toiseen. Ensi vuonna teen ohjelmastani verkkaisemman ja huomioin myös esitysten pitopaikat paremmin toisiinsa sopiviksi. Ja otan askelmittarin!

Ostospuolella täydensin Sirpa Kähkösen tuotannon sarjaani ja hankin lahjakirjoja. Divaripuolelta ostan oman traditioni mukaan aina jotain kiinnostavaa ja vähintään yhden Helsingin historiaan liittyvän kirjan, tällä kertaa Armas J. Pullan Helsingin.

Yle Areenassa on paljon haastatteluja messuilta, ja blogeista löytyy lisää messupostauksia. Eikä huuma tähän pääty, sillä jännää riittää kirjanystäville: Finlandia-ehdokkaat julkistetaan tällä viikolla. Nyt myös yleisö voi äänestää omat suosikkinsa. HS:n esikoiskirjapalkinnon voittaja julkistetaan 16.11.

Samana päivänä alkaa muuten myös Kuopion kirjallisuustapahtuma Kirjakantti. Se kestää 20.11. saakka. Savonia-palkinto on perinteisesti julkaistu vuoden vaihteessa.

Seuraavaksi, jospa keskittyisi vaihteeksi lukemiseen?

Vaikkei näin hienoja tyynyjä kuin Bonnierin messuosastolla kotona olekaan nojailtavaksi.


sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Eppu Nuotio, Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella. Kirjamessujen lukupiiri.



Suunnitelmana oli tehdä kahden naisen yhteistyönä kirjeromaani, joka liittyy johonkin taideteokseen. Eppu Nuotio lähetti Pirkko Soiniselle ensimmäisen viestin Salome Virtana:

"Hyvä A.S. Joenmaa, sain lopulta, pitkällisten etsintöjen jälkeen, yhteystietonnne. Ymmärrän hyvin syynne pitää taidehankintanne yksityisasiana, mutta rohkenen silti lähestyä Teitä."

Salome on dokumenttiohjaaja, joka valmistelee dokkaria Albert Edelfeltin teoksesta Nainen parvekkeella. Hän on saanut vihjeen, että taideteos olisi Joenmaan omistuksessa. Tästä käynnistyy tapahtumasarja, joka vie lukijan niin Turun Ruissaloon kuin 1800-luvun ja tämän päivän Pariisiin, ja josta kehkeytyy loppua kohden yhä vauhdikkaampi jännitystarina.

Sain osallistua bloggarina kirjamessujen lukupiiriin, jossa Nuotio (oik.) ja Soininen keskustelivat kirjasta lukijoidensa kanssa. Keskustelua veti Kirsin Book Club. Kuten aiemmassa lukupiiripostauksessa hehkutin, messulukupiiri on oivallinen tapa päästä kirjaan sisään ja syventää omaa lukukokemusta.

Uutta tietoa oli minulle esimerkiksi se, että kirjanteko todella alkoi henkilöitä ja tapahtumia sen enempää suunnittelematta; ne muotoutuivat kuvitteellisten hahmojen sähköpostien avulla. Kirjailijat selvästi olivat nauttineet suuresti tekemisestään. Toisen viesti saattoi viedä tapahtumia yllättävään suuntaan, johon taas piti omalla viestillä reagoida. Kuulostaa hauskalta tavalta tehdä kirjaa!

Mutta vaatii lujan luottamuksen toiseen, kertoivat tekijät. Varmasti myös samantyyppisen mentaliteetin ja tekemisen rytmin. Jos molemmat vetäisivät juttua itsepäisesti omaan suuntaansa tai jos toinen suhtautuisi tekemiseen toista laiskemmin, voisin kuvitella ristiriidan paikan. Mutta sellaista ei näillä tekijöillä ilmennyt, ei myöskään kisaa siitä, kumpi on "pääosassa", päinvastoin: he kertoivat pikemminkin kokeneensa rikkautena, kun toinen ruokkii toisen mielikuvitusta ja tekemistä. Ja lopullinen, molempien muokkaama teksti on kuulemma niin yhteistä, etteivät he enää itsekään muista, kuka minkäkin lauseen takana on. Sähköpostittelun lisäksi oli jossain vaiheessa alettava muokata tarinaa kirjassa toimivaan muotoon ja tehtävä isoja päätöksiä.

Mysteeri oli jo muotoutunut, mutta vielä piti päättää muun muassa se, miten ja kuka kuvaa Edelfeltiä silloisine epävirallisine perheineen Pariisissa, tauluaan maalaamassa. Näin syntyi Hortense, portinvartijan rouva. Tuomas, tuo Joenmaan ärsyttävä aikamiespoika, tuli mukaan alkujaan siksi, että Salomelle tarvittiin majapaikka Pariisissa ja joku tarvittiin asunnon omistajaksi. Hahmo kasvaa ja muita tärkeitä tehtäviä tarinan myötä, jossa jokainen henkilö on paikkansa ansainnut.

Ja tarinan roisto kuulemma selvisi kirjoittajille itselleenkin vasta kolme kuukautta ennen kirjan tuloa painosta! Heillä oli siis yhtä jännää kuin lukijoilla, kun palaset alkoivat loksahdella kohdilleen.

Kirjailijat sanoivat kirjantekoa kiehtovaksi tavaksi yhdistää faktaa ja fiktiota. Sitä tulos on myös lukijalle. Taidevarkaudet ja -väärennökset ovat iso bisnes reaalimaailmassakin, mikä oli yksi kirjan tausta-ajatus. Ja ne tulevat meitä jo hyvin lähelle, muistutti Nuotio. Suomi ei tosiaan ole tässä asiassa lintukoto, minkä huomaa nopeasti googlaamalla. Nuotio kertoi erään tuttavansa ostaneen arvotaulun, jonka vieraisilla käynyt asiantuntija näki heti väärennökseksi; tauluun merkattu maalausvuosi ei voinut pitää paikkansa. Muitakin merkillisiä tosielämän yhtymäkohtia kirjaan liittyy. Viittaan muun muassa kohuun salavideoinnista "omaan käyttöön". Lue tarkemmin kirjasta, miten se liittyy Edelfeltin tauluun.

Edelfelt kuvataan ihmisenä ei-mairittelevasti, syystäkin, kun hänen naissuhteitaan muistaa. Loukkaantunutta palautetta eivät kirjailijat kerro saaneensa. He valitsivat aiheeksi taiteilijan vähemmän tunnetun taulun, joka oli onnekasta kirjan ja kustantajan kannalta; näin saatiin hankittua Bukowskilta lupa julkaista taulu kuvana kansiliepeessä, kertoi Bazar-kustantamon edustaja Maria Saari. Taulun nykyistä omistajaa ei tiedetä.

Ei Edelfeltiä ilman Anna Kortelaista, joka asiantuntijana ystävällisesti oli lukenut tekstin ja tehnyt tarkentavia kommentteja, joista kirjailijat olivat kiitollisia. Kortelainen tuntee paitsi Edelfeltin myös Pariisin ja pystyi opastamaan tekijöitä laajasti, maantieteeseen ja arkkitehtuuriin asti. Ja nyt vihdoinkin pitää lukea Kortelaisen Virginie! kuten Kirsi teki Naisen parvekkeella luettuaan.

Kirjapiiriläiset kuvasivat kirjaa täydelliseksi Pariisin-matkalukemiseksi. Viihdyttävä ja mielikuvitusta kiihottava se on muuallakin luettuna, vaikka Mäntyharjulla, joka kirjassakin vilahtaa. Uusintalukua se ei yllättävänä juonidekkarina - taidemysteeri oli tekijöiden käyttämä termi - oikein kestä, mutta henkilöitä ja paikkoja voi toki fiilistellä jälkeenkin päin, taidemaailman asioista puhumattakaan. Tulossa on lisää, kertoivat tekijät, seuraava taideteos on jo mietittynä ja taustatiedon keräys käynnissä. Jännä nähdä, mitä on tulossa, hieman onnistuimme pusertamaan vihjeitä: Euroopassa ollaan edelleen, eteläisessä, näin tulkitsin.


Kiitos kirjasta tekijöille ja kustantajalle, lukupiiristä kirjamessuille, Kirsin Book Clubille ja muille osallistuneille! Tunnelma oli välitön ja juttua riitti puolentoista tunnin ajan. Kirjapostaukseni on täällä.


Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella. Bazar 2016. Kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti, kannen valokuva Timo Viitanen.







perjantai 28. lokakuuta 2016

Helsingin kirjamessut 2016, osa 2

Hajanaisia havaintoja kahdesta vietetystä messupäivästä. Suuri havainto oli se, ettei missään muualla voi tavata yhden päivän aikana niin paljon osaavia - tekisi mieli sanoa nerokkaita - ihmisiä sanataiteen alalta. Kirjamessuja en voi kyllin ylistää tästä mahdollisuudesta.

Olen tavannut paitsi Sirpa Kähkösen lukupiirissä, myös muun muassa hienonhienon Akvarelleja Engelin kaupungista kirjoittaneen Jukka Viikilän (vas.) sekä raikasta proosaa - usein lapsinäkökulmalla - kirjoittavan Mooses Mentulan. Ja suurta huomiota syystä saaneen Lempin kirjoittajan Minna Rytisalon (oik.). Jos tämä porukka ei nosta
kirjahullun tunnelmaa kattoon, ei sitten mikään.

 


Marja Björkin näin lavalla (Taru Torikka haastattelee kuvassa), samoin muiden muassa Pekka Hiltusen, Maaria Päivisen ja Katja Ketun.


Q-teatterin historiikin kirjoittaneet Eeva Kemppi ja Maria Säkö nousivat myös lavalle. Elina Knihtilä ja Antti Raivio kertoivat
teatterin alkuvaiheista. Niin nostalgista ja paljon kertovaa! Mutta myös rautaisen teatterintekemisen oppikirja: ehkä yrityksetkin voisivat ottaa toiminnasta oppia hyviin tuloksiin pyrkiessään. Kirjasta ja muistoista lisää, kun ehdin lukea loppuun: erinomaiselta vaikuttaa.

Messujen teema on pohjoismainen kirjallisuus. Sen kunniaksi vaihdoin pari sanaa Erlend Loen kanssa, samoin Linn Ullmannin - siis sen verran, että esittäydyin, kiitin kirjoista, pyysin nimmaria ja kuvauslupaa (tosin jälkimmäisen kuva ei onnistunut ollenkaan ruuhkassa, Loestakin kehnosti lavavalaistuksessa). Ullmannin kirjasta lisää myöhemmin.

Minna Canth on aina ajankohtainen. Näin todettiin keskustelussa, jota kävivät Kansallisteatterissa aloittavan Canth!-näytelmän ohjannut Kaisa Korhonen, Minna Canthin elämäkerran Herkkä, hellä, hehkuvainen tekijä Minna Maijala ja Kuopio- ja historiatuntija Sirpa Kähkönen.

Miettikää, että Canth jäi leskeksi 36-vuotiaana, seitsemän alaikäisen lapsen kanssa. Hän on taistelija, todettiin: hän organisoi koko huushollinsa elämän, aloitti ja menestyi kauppaliikkeen pitäjänä ja toimi kirjailijana sekä aikansa suurena kulttuurivaikuttajana, joka luki paljon ja tiesi viimeisimmät suuntaukset yhtä tarkkaan kuin aikalaisensa Euroopassa. Naisen asemasta ei kukaan voi tietää enemmän kuin hän: siksi hänen kirjoituksensa ovat edelleen ajankohtaisia. Näytelmä kertoo myös suomalaisen teatterin historiaa. Pakko nähdä.

Kuuntelin myös muutamaa kääntäjäkeskustelua: on aina kiinnostavaa kuulla, miten suomi taipuu muille kielille. Tanskalaiset kääntäjät kertoivat, että maassa on nyt suomalaisen kirjallisuuden buumi. Suomalainen kuvaileva kieli on joskus vaikea kääntää, eikä kaikkia kulttuurisia viitteitä edes yritetä. Käännä vaikkapa mämmi tai viitteet Mannerheimiin, ei aivan helppoa. Yksi kääntäjä sanoi neutralisoivansa asian tai lisäävänsä pienen selityksen, jos se on luontevaa, mutta jättää myös lukijan omalle vastuulle hakea tietoa. Näin kääntäjät ujuttavat suomalaista kulttuuria maailmalle. Lopulliset sisältöpäätökset toki tekee kirjan kustantaja, käytännössä kustannustoimittaja.

Ja vielä mainitsen yhden keskustelun: Liisa Keltikangas-Järvinen kertoi kirjastaan Hyvät tyypit. Hänen pointtinsa on se, että työpaikoille haetaan "hyviä tyyppejä", jotka ovat nykynormin mukaan sosiaalisia, puheliaita, ulospäinsuuntautuneita, mutta samanlaisia, ja itse osaamisen miettiminen jää taka-alalle. Erilaisia temperamentteja tarvitaan menestykseen, sanoo hän, ja on varmasti siinä oikeassa. Tosin hän suhtautui kovin suoraviivaisesti psykologisiin testeihin, joita kuulemma ei esimerkiksi johtajavalinnassa tarvita, koska tulokset ovat "arvauksen luokkaa". Itsekin testien kanssa työskennelleenä voisin lisätä, että tietääkseni ei koskaan haeta vain "hyvää johtajaa", vaan osaamisvaatimukset on määritelty tarkasti. Eikä psykologinen testi mittaa "tyypin hyvyyttä" tai "hyvää johtajuutta", vaan johtamisominaisuuksien testaamiseen on omat menetelmänsä - jotka valitaan sen mukaan, mitä haetaan. Johtajalle on siis eri testit kuin asiakaspuhelinpalvelun työntekijälle, noin karkeasti; kirjoittaja vähän oikoi mutkia ainakin puheessaan, kirjaa en ole lukenut.

Bloggariständillä Booknäs 6t139 (lähellä Takauma-lavaa) jaamme kirjavinkkejä. Minulla oli tänään pari niin asiantuntevaa "asiakasta", että kävi niin päin, että bloggari sai paljon hyviä lukuvinkkejä. Toimii se näinkin, hyviä keskusteluja käytiin. Tervetuloa moikkaamaan meitä! Tommi Kinnunen, Siri Kolu ja Salla Simukkakin uskaltautuivat.



Varjoteemana näyttää tänä vuonna messuilla olevan musiikki ja fanikirjat. Siitä lisää seuraavassa messuraportissa. Nyt alan valmistautua huomisaamun lukupiiriin, jossa käsittelemme Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen kirjaa Nainen parvekkeella, Kirsin Book Clubin ja yleisön kanssa. Tulkaa mukaan, klo 10.15 Messukeskuksen toinen kerros!

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä. Kirjamessujen lukupiiri.

En keksi parempaa tapaa sukeltaa kirjojen maailmaan kuin juuri kokemani. Sain osallistua Helsingin kirjamessujen lukupiiriin, joka käsitteli Sirpa Kähkösen kirjaa Tankkien kesä, pääosallistujana kirjailija itse.

Messujen lukupiiri on erinomainen konsepti: saat kuunnella kirjailijan ja lukijoiden keskustelua ja osallistua siihen halutessasi (ei ole pakko), kaikessa rauhassa puolentoista tunnin ajan, ilman hälyä tai muita häiritseviä tekijöitä. Suosittelen ehdottomasti kokeilemaan!

Kävi niin, että kirja avautui minulle uudella tavalla, kun kuulin kirjailijan ja muiden lukijoiden kommentteja. En ole elänyt sota-aikaa tai edes sen jälkeistä aikaa, en ole kuullut lapsena aikuisten keskustelua noista ajoista, joista Kähkönen kirjoittaa: vuodesta 1968 - olin liian pieni, jos keskustelua ylipäänsä oli.

Sirpa Kähkönen on yksi huippukirjailijoitamme. Se on käynyt selväksi Kuopio-sarjana tunnetun tuotannon myötä, minulle vähän myöhässä ja pikku hiljaa, mutta parempi myöhään jne. Hänen tapansa kuvata paikkoja, aikakausia, ihmisiä ja tunnelmia on niin suora, koskettava, kaunis ja aito, että lukijalle jää vain mukanaelämisen ja ihailun tehtävä. Ja kuten lukupiirissä huomasin; muistelun - Kähkösen kirjat, kuten Tankkien kesä, joka kertoo vuodesta 1968, jolloin Neuvostoliitto valtasi sotavoimin Prahan - herättää vanhemmissa lukijoissa niin paljon muistoja ja tunteita, joita me nuoremmat (kyllä, täällä tunsin olevani nuori) emme osaa kuvitellakaan.

Olin äimänä kaikista muistoista ja tunnevyöryistä, joita kuulin. Kähkönen kertoi saaneensa paljon palautetta juuri tästä: sodan pelosta. Se oli Suomessa vahva, edelliset sodat olivat lähellä ja luottamus itänaapuriin pakkasella. Jos he tekevät noin tuolla, miten käy meidän? Kirjailija kertoi, että sodanjälkeisinä vuosina meillä koettiin voimakasta järkytystä ja huolta siitä, miten tästä selvitään. Vuosi 1968 toi huolet jälleen pintaan, eikä se unohdu ajan kokeneilta, kuulin: moni kertoi oman kokemuksensa tuosta ajasta, ja se oli vaikuttavaa.

Kähkösen teksti on painavaa ja kepeää, ajankuvat ja sijainnit valokuvamaisen tarkkoja, mutta mielikuvitukselle tilaa jättäviä - ei tarvitse tuntea Kuopiota osatakseen eläytyä aikaan, jolloin elettiin pikkukaupungissa, puutaloissa ja kasarmin kortteleissa, torin ja sataman laitamilla. Sota oli suomalaisilta ohi, muttei unohdettu, ja kun tankit vyöryivät Tshekkoslovakiaan, se laukaisi pelon etenkin Suomen itäosissa: tästä puhuttiin, miten eri tavoin eri puolilla maata asuneet reagoivat. Kuten Kähkönen totesi: jos asuu tankkienkantaman päässä rajasta, on luonnollista, että huoli on suurempi kuin muualla.

Tankkien kesä jatkaa Tuomen perheen ja muiden aiemmista kirjoista tuttujen henkilöiden tarinaa: Anna ja Lassi ovat jo keski-ikäisiä, ja heillä on huollettavanaan myös Liljan lapsi, tyttärentytär Hilla. Neljävuotiaan silmin monet asiat näyttävät erilaisilta kuin aikuisten, ja sitä Kähkönen kuvaa herkullisesti. Kirja eroaa aiemmista siten, että ensimmäistä kertaa Kähkönen käyttää minä-kerrontaa, antaa henkilöidensä kertoa itse, ilman kaikkitietävää kertojaa. Näin hän pääsee syvemmälle kunkin pään sisään, antaa henkilökohtaisemman kokemuksen, hän perustelee ratkaisuaan. Koska Kähkösen henkilöt ovat tarkkaan mietityt ja taitavasti rakennettuina lukijan mielessä oikeasti eläviä ihmisiä, ratkaisu toimii kuin häkä - et edes huomaa, kunnes olet huumattu.

Tuomien lisäksi tapaamme tuttuja, kuten Martiskaisen Helvin ja Marin, tohtori Kelon ja tietysti Juho Tiihosen. Juhosta pidän kovasti; hän vaikuttaa jotenkin tutulta. Kähkönen tuo tarinaan myös uusia hahmoja, kuten Stella Mertasen ja Markku Savilahden, jonka dx-kuunteluharrastus paljasti Prahan tapahtumat tuoreeltaan radioteitse. Ajan mediat ovat esillä: radioharrastuksen lisäksi käytössä olivat painetut lehdet, joista tehtiin lisälehtiä tärkeistä tapahtumista, kuten tästä - niitä levitettiin satoja tai tuhansia Kuopion kaduilla. Ja STT:n koneuutiset: kun soitit tiettyyn numeroon, sait kuulla viimeiset uutiset, neiti Ajan tapaan. Stella romahti uutisen kuultuaan, aatteeseen uskoneena. Oliko työläisten ihannevaltio tuo sotaisa jyrääjä?

Hilla näkee vahingossa televisiosta järkyttävän pätkän Biafrasta. Samaistun, koska muistan: nälkäänäkevät lapset pömppövatsoineen (miten ne voi olla nälkäisiä, jos on noin iso maha, muistan ajatelleeni) ja kärpäset silmissään. Ensimmäinen kosketus kovaan maailmaan ja hätään, kuten Kähkönen kertoo. Vaivaa ikuisesti.

Tarina ei varmasti pääty tähän. Sivuttiin myös sitä, missä kirjailijan oma henkilökohtainen tausta astuu mukaan kuvaan - kyllä näin käy, mutta tämän hän jättää lukijan oman päättelyn varaan, vaikka hieman saimme viitettä. Vihan ja rakkauden liekit -tietokirja avaa osin: siinä Kähkönen kertoo isoisästään. Myös Graniittimies sivuaa samaa tarinaa, vaikkei se ole suoranaisesti Kuopio-sarjan osa.

Kirjoittamista Kähkönen sanoo aikamatkaksi. Historioitsijana hän tietää paljon ja tietää keinot, joilla tietoa voi hankkia lisää. Kaunokirjallisuuden eroa historiaan hän kuvaa kysymyksellä: mitä olisi voinut olla? Jotain suurta Kähkönen kirjoillaan tavoittaa, se on selvää: hänen historian tuntemuksensa ja kirjoittamisen taitonsa yhdistäminen on perfect match. Henkilöiden rakentuminen on komeaa, kieli kaunista - lähes runoutta muistuttavaa, sanoi joku lukupiirissä -  ja savolaisuutta kunnioittavaa, perinteisen irvailun sijaan. Murrekirjallisuutta tämä ei ole, mutta savolainen huumori, puheentapa ja rytmi välittyvät. Jos joku on kuuhailija tai mairea kellukka, tai jos ei ihan kokonaan hivelö, niin ainakin kolmen vartin verran, käy tarkoitus selväksi. Juho Tiihonen, yksi kirjan päähenkilö, käyttää mestarillisesti yleiskieltä, savolaisuuden rytmillä maustettuna.

Olen elänyt lapsuuteni teiniksi asti Kuopion kupeessa, mutta vääränä ajankohtana murremielessä: 1970-luvun alussa ei oppikoulussa murteita suvaittu. Mutta hienoa on nähdä tutun rytmin ja sanomisen tavan elävän ja dokumentoituvan Kähkösen kirjoissa.

Kun ihminen vanhenee, sen sisällä alkaa asua yhä eri-ikäisempiä ihmisiä, sanoi Kähkönen. Tämän niin allekirjoitan. Kerrokset alkavat näkyä. Sisälläni elää myös paikkoja, jotka näkyvät kummasti limittäin nykyisten kanssa. Näen jotkut kahtena tai kolmena, eri-aikaisina, ihmisiä moninkerroin. Ei, se ei vaivaa mitenkään, vaan on etu. Kähkönen ruokkii kerroksiamme psykologisen taitavasti.

Tankkien kesä on vaikuttava, liikuttava, rikas ja taidokas romaani. Katsotaan sitä millä kriteereillä tahansa: faktapohjan, henkilökuvauksen, kielen tai tunnelman kannalta. Tai vaikka Kuopion matkailunedistämisen: kirjan luettuani heräsi hurja halu varata heti junalippu Kuopioon, katsomaan paikkoja, Valkeisenlammen rantoja ja näkymättömiä puroja. Ja entä Majakka? Taloa ei enää ole, kertoi kirjailija. Mutta katuja on, ja pala puutalokortteleita ja Väinölänniemi, Rönön saari... Kuopion matkailunedistäminen voisi hyödyntää Kähkösen suosiota isomminkin!

Sirpa Kähkösen kirjat ovat luettavissa myös itsenäisinä teoksina. Minä aloitin Hietakehdosta ja toimi erinomaisesti aiempia tuntematta, mutta toki eniten saa irti lukemalla koko sarjan, joka vain paranee edetessään.

Lukupiirikeskustelua messuilla luotsasi ansiokkaasti naistoimittajien lukupiiri, alustajana Päivi Istala, vetäjänä Seija Nummijoki.

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä. Otava 2016.

Kenelle: Hienosta ajankuvauksesta, elävistä henkilöistä ja Suomen historiasta kiinnostuneille, eläytymään pyrkiville. Kauniin kielen ystäville, murreilmaisun hankaluutta miettiville, tarinanrakastajille.

Muualla: Tehosi Tuijaan. Habanera havainnoi ja kertoo Kähkösen suosiosta Kuopiossa. Kuopio ei olekaan maailman napa! Näin sanoo Jorma Melleri Uudessa Suomessa. Kähkönen kirjoittaa murteen eläväksi ainekseksi, sanoo Savon Sanomissa Helena Miettinen.

Aiempia postauksia Sirpa Kähkösen kirjoista: Graniittimies, Hietakehto. 

Katso kirjamessujen muut lukupiirit. Olen mukana seuraavan kerran lauantaina klo 10.15, jolloin käsittelyssä on Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen Nainen parvekkeella.











tiistai 25. lokakuuta 2016

Kansallisteatteri: just filming

Kirjojen ohella teatteri on rakkain taiteenlajini - sehän on kirjojen esittämistä näyttämöllä - ja  muutamat hahmot ovat vaikuttaneet järisyttävästi teatterin kokemiseeni. Kristian Smeds on heistä yksi, joten hänen tekemisensä kiinnostavat.

Talvisota! Mr Vertigo! Voiko teatteria tehdä näin? Smeds on uudistaja ja guru, joka osaltaan palautti Kansallisen tähtikaartiin perinteisten, mutta pölyisien kausien jälkeen, ja loi maineen edelläkävijyydestä. Nuo mainitut ovat olleet vaikuttavinta, oivaltavinta ja yllättävintä näkemääni teatteria viime vuosina. Osansa on toki Kansallisteatterin pienempiin instansseihin verrattuna runsailla resursseilla ja rohkealla johtajuudella. Ja sillä, etten käy teatterissa niin paljon, että voisin verrata laajasti. Mutta nuo olivat täysosumia.

Nyt Smeds on kiinnitetty kansalliseen resonanssi-, reservaatti- tai jonain sinne päin tekijänä. Hän saa sovitun ajan palkkaa tekemisestään, on se mitä hyvänsä. Peukutan ja olen satavarma, että tämä on hyvä diili, niin teatterin kuin katsojan kannalta.

just filming. Smedsin ensimmäinen esitys suuren sijasta pienelle näyttämölle on uusi aluevaltaus. Se on myös rajojen rikkomista ja ulossuuntautuvaa kulttuurivaihtoa, jossa eurooppalaisuus nostetaan keskiöön. Olemmeko Eurooppaa vai emme? Ja onko kansallisuudellä väliä?

Pääosia esittävät nuoret näyttelijät, unkarilainen Annamária Láng ja virolainen Juhán Ulfsakl, joiden nosto todennäköisesti kaihertaa kotimaisia tekijöitä. Mutta Smeds on oikeassa: tätä on eurooppalaisuus, globaalisuus. Virtaa on saatava muualta, ja toivottavasti myös toiseen suuntaan. Yksin ei kukaan pärjää, eikä pienessä porukassa.

Tarina on kauniisti sanottuna vaikeasti hahmotettava (jos sellaista edes on), mutta eiköhän se lie perinteistä ihmisen ikävää toisen luo. Joka joko onnistuu pääsemään tavoitteensa tai sitten ei. On tutustumista, tunnustelua, kliimaksia ja pettymystä. Filmausta itselle ja toisille, monenlaista "esittämistä". Omintakeisia näyttelijäsuorituksia - kuten kaunis ja lohduttoman hymytön tyttö paljon harjoitellussa levollisuudessaan (pakko olla harjoiteltu, koska sen täydellisyys pistää silmään, mietin, ja myöhemmin kuulimmekin ohjaajan joutuneen hillitsemään esittäjiensä tempoa) tai poika levottomassa fyysisyydessään ja hassuissa vaipoissaan, jotka muuten estävät tehokkaasti pienenkään eroottisen vireen synnyn. Katsojien kosiskelu ankarasti kielletty! Esitys käyttää paitsi näyttelijöitä myös tekniikkaa ja tavaraa harkitusti annostellen; välillä ylenpalttisesti, osin kiduttavan niukasti: videota, musiikkia, liikettä, popcornia.

Kokeilun maku ei haise hyvältä. Ovella varoitetaan voimakkaista valoista, äänistä ja teatterisavusta - efekti karkailee aulaan jo odottaessamme. Tyttö lavalla on kaunis usvanpehmeässä valossa. Koin savun siirtymäriittinä unenomaisuuteen, keksittyyn maailmaan. Kanssakävijät heittivät läpällä tulleensa väärään saliin: eikös Sumu ole isolla näyttämöllä?

Bloggariklubin jäseninä saimme "kerhomme" kanssa tavata Smedsin  ensi-illan jälkeen. Mies saapui tyytyväisen oloisena, kertoi antaneensa hyvää palautetta näyttelijöilleen. Hieman kovemmalla äänellä saisivat puhua, sanoi hän, minkä allekirjoitan. Tosin sanat eivät ole tässä - kuten aiemmissakaan - Smedsin teoksissa pääasia. Hauska havainto oli venäjänkielellä käyty keskustelu; sen ymmärsimme jokainen, kieltä taitamatta. Tarina välittyy monin tavoin muutenkin.

Jos välittyy. En ole varma, kävikö tässä niin: osa elementeistä tuntui turhalta tai ainakin käsittämättömältä. Onko kyseessä enemmän kokeilu nuorten näyttelijöiden kanssa kuin eheä taideteos tai katsojien kokemus? Pääajatus jää arvoitukseksi, katsojansa varaan. Kaikkea en kuvittelemaani tarinaan pystynyt kytkemään. Jokainen tehköön oman tulkintansa tai jättäköön tulkitsematta, ehkä viesti on siinä. Katsoja jostain syystä kuitenkin odottaa jotain yhtenäistä ajatusta, päällimmäistä tunnelmaa tai sanomaa, mikä jäisi mieleen. Nyt ei jäänyt. Ehkä odotukseni olivat turhan juhlalliset. Pitääkö jonkin aina johtaa johonkin?

Vaikka esitys avautuu vaikeasti, Smedsin tapa suhtautua teatteriin ja residenssitaiteilijuuteensa on mutkaton. Hän näkee tärkeänä kasvattaa kulttuurin ja osaamisen vaihtoa maiden välillä ja kannustaa osaajia. Patrioottia hänessä on paljon, ja Kansallisteatteri on oikea paikka ylistää suomalaisuuden hyviä puolia. Eikä siinä juuri huonoja puolia olekaan, kun laajemmin katsoo, hän totesi. Tästä on paha olla eri mieltä.

Kiinnostavaa esitys oli uteliaan nähdä ja erityisen kiinnostavaa oli kuulla Smedsin kertovan työstään. Ideoiden ja ajatusten ryöppyävän virran saattoi aistia, samoin sen, ettei hän suhtaudu työhönsä kepeästi eikä puoliteholla. Ulkoisesti luonnonlapselta vaikuttava - ehkä olevakin, mutta muistamme hänen teatteriammattilaisuutensa - mies kietaisi karismallaan ja taidoillaan pääosin naisista koostuvasta ryhmästämme ison joukon pikkusormensa ympärille pohjoisella charmillaan.

Mr Vertigosta olen kirjannut kuusi vuotta monta samantapaista ajatusta.

Kenelle: Teatterin kehityksestä kiinnostuneille, kansainvälisyyden nimiin vannoville, uteliaille.

Muualla: Kirsi ei syttynyt Smedsin charmille eikä taiteelle. Simo muistuttaa, ettei kaikkea tarvitse aina tulkita. Hemulia hymyilyttää. Tuijata hapuili aihelmien hämärässä. Minna hämmentyi.

Suomen Kansallisteatteri: just filming Willensaunassa 19.11. saakka, jonka jälkeen esitys lähtee Euroopan-kiertueelle.

Näyttelijät Annamária Láng ja Juhán Ulfsak
Ohjaus Kristian Smeds
Valosuunnittelu Teemu Nurmelin
Videosuunnittelu Lennart Laberenz (Saksa)
Äänisuunnittelu Krisztián Vranik (Unkari)
Naamioinnin suunnittelu Laura Sgureva
Musiikki Verneri Pohjola, Pekka Kuusisto ja Timo Kämäräinen

Valokuvat: Lennart Laberenz / Kansallisteatteri.
Alla yksi esityksen hienoimpia kohtauksia: Annamária Lángin kuukävely.






sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi

Dora on tyylibloggari, joka muistaa uskollisia lukijoitaan päivittäin herkullisilla sisustus- ja asukuvilla harkitun positiivisine teksteineen. Sopivasti sotkuinen kampaus, täsmälleen oikeaan asentoon huolettomasti heitetty merkkilaukku. Ja kukat, ne ovat tärkeitä!

"Joskus asetelma vaati marmorialustalle aseteltuja koruja tai lautasen, jolla oli värimaailmaan sopivaa ruokaa."

Blogielämä on tietysti muuta kuin oikea sellainen. Vaikka joskus ne alkavat mennä Doralta sekaisin. Hän näkee itsensä kuitenkin taiteilijana. Oscar Wilde oli ensimmäinen, joka loi ensin kuuluisuuden, sitten teoksensa, meille kerrotaan. Wildesta puhutaan ja häntä siteerataan kirjassa paljon - kuin Dorian Gray ja hänen muotokuvansa olisivat kuvaus myös bloggaajan kahdesta elämästä.

"Wildea ennen kuuluisaksi pääsi vain todellisilla saavutuksilla taiteessa, tieteessä tai politiikassa, pitkän sivistykseen uhratun polun päätteeksi."

"Faktat eivät kuulu taiteeseen, ja jos elämällä on jokin tarkoitus, se on tulla taiteen kaltaiseksi, taideteokseksi, hän kirjoitti."

Taiteesta ja taiteilijuudesta on siis kyse, muun muassa, merkkituotteiden lisäksi. Eniten kuitenkin ihmisistä ja mielikuvista. Dora elää toisten katseista ja näkee kaiken valokuvina. Hän näkee myös todella paljon vaivaa bloginsa vuoksi: kuka on väittänyt, että bloggaajan elämä olisi helppoa?

"Elämäntyyli kertoo muille mitä olemme. Se, joka hallitsee täydellisen kauneuden, hallitsee kaiken."

Mutta vaivannäkö palkitaan, Dora saa kirjankustannussopimuksen! Ensimmäinen ajatus on julkkareiden suunnittelu. Ruoka, kynttilät, kukat? Kirjan Dora uskoo ehtivänsä kirjoittaa ajoissa, kun juhlat, asu ja kampaus on mietitty. Tosin aihettakaan ei vielä ole. Kustannustoimittajan muistutellessa dead-lineista yhä ikävämpään sävyyn Dora vastaa olevansa "huono näyttämään keskeneräistä." Ja tekee blogipäivityksen ihanasta aamiaiskattauksestaan.

Doran lisäksi tapaamme Pauliinan, joka myös hallitsee tyylikysymykset. Ja tutkija Henriikan, joka yliopistotyönsä, matkojensa ja kirjoitusprojektiensa välissä opettaa Doraa: "Kaikki lähtee hyvästä laukusta."

Mutta ei laukku, ei edes tuleva kirja ole tarinassa pääasia. Aihe on mitä kiehtovin ja ajankohtaisin, mutta myös ajaton: miten näemme itsemme ja toiset (ja mitä väliä sillä on?). Lukija saa eri kertojien kautta tietää paljon kiehtovaa myös tytön lapsuudesta Helsingin kasvitieteellisessä puutarhassa; palmusalista ja lummehuoneesta, joissa hän leikki vanhempiensa työskennellessä kasviprojektiensa kimpussa. Kasvien kauneus ja niiden kukoistus lakastumisineen vertautuu ihmiskuviin.

Opin takakannesta uuden termin: high-life-kirja. Tässä ei siedetä tavallista arkea eikä mikään tule luonnostaan. Mikä on totta, mikä kulissia? Ja keitä nämä ihmiset oikein ovat? Kirjailija pyörittää lukijaansa loppumattomiin peilisaleihin ja laittaa tämän tuijottamaan kopioita, tai kopion kopioita. Menen iloisesti ymmälleni, heittäydyn auliisti pyöritykseen, jota Hakkarainen upeasti ohjailee.

"En enää tiedä, kuka tätä tarinaa kertoo ja kenelle."

Kirjan nimi viittaa moneen; suorimmin Lontooseen, mistä saamme taas yhteyden Oscariin.

"En tiedä. Olen tulossa vanhaksi. Olen alkanut uskoa Oscaria. Elämä on kaikkein todellisinta mielikuvituksessamme." 

Lontoon kristallipalatsin arkkitehtuuri mullisti kasvihuonerakentamisen. Innoittuneena kävin Kaisaniemen puistossa kävelemässä, mikä toi lukemiseen oman lisäulottuvuutensa, vaikkeivat vuodenaika ja käynnissä oleva remontti näytä paikkaa parhaimmillaan juuri nyt. Upea kuitenkin! Kurkistelin taloja ja ikkunoita, mahtoivatko tyttöjen makuuhuoneet olla juuri nuo? Kirjassa kerrottu kasvien tuhoutuminen sodassa ja lumpeen siemenien pelastuminen ovat muuten faktaa, ei fiktiota.

"Paikat koostuvat näkymättömistä kerroksista, niin uskon nyt. Jokainen aika ja jokainen merkittävä tapahtuma kertyy maiseman päälle kuin vuosirengas puun rungossa."

Hieno, vangitseva kirja ja tarina, joka kutkuttelee mieltä pitkään arvoituksillaan, runsaudellaan ja kauniilla ilmaisullaan. Toden ja kuvitellun rajat hämärtyvät ja kirkastuvat vuoronperään; kun toisen kulman loiste himmenee, toinen alkaa sädehtiä - kuin kristallia pyörittelisi. Todella taitavaa tekstiä, joka vaikutti ainakin minuun vahvasti, löi lähes huimauksen tilaan, ällistyksestä ja ihailusta. Tätä pitäisi lukea rauhassa, ajatellen ja nautiskellen. Postauksen kirjoittaminen on vaikeaa näin moniulotteisesta tarinasta.

Ensimmäinen muttei takuulla viimeinen Hakkaraiselta lukemani kirja. Lisäbonuksena erilaisia hienouksia, kuten jännitystä ja huumoria tai helsinkiläisille ja bloggareille omia koukkujaan. Kirja on muuten myös sellainen, ettei se keskity suomalaisuuteen mitenkään: mahdollinen vientituote, toivon mukaan.

Kenelle: Harhautetuksi haluaville, some-identiteettejä miettiville, ulkonäkökeskeisille, loistavan ja älykkään proosan ystäville.

Muualla: Omppu koki kirjan kiinnostavaksi, hallituksi ja interaktiiviseksi. Lähellä täysosumaa, tuumii Maisku. Toinen hieno kirjailija, Helmi Kekkonen, mietti, hykerteli, nauroi ja ihastui. Hakkarainen kertoo tavalla joka tekee lukemisesta nautinnon, sanoo Krista.

Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi. Tammi 2016. Kansi: Markko Taina.

perjantai 21. lokakuuta 2016

Kirjamessulippujen voittajat - ja tuplattu voittopotti!

Messutunnelmaa kohti: kaivelin viimevuotisia kuvia Helsingin kirjamessuilta, ja muun muassa tältä siellä näytti:




 
 
Löydätkö tuttuja kasvoja? Sellaisia on takuuvarmasti tänäkin vuonna paikalla. Mutta fiilistelystä otsikonmukaiseen asiaan: kiitos kaikille kirjamessujen lippuarvontaan osallistuneille!

Kiinnostus oli niin suurta, että tuplasin voittopotin, eli nyt neljä osallistujaa voittaa kukin kaksi päivälippua.

Mieheni toimi jälleen onnettarena. (Pitäisikö hänen tittelinsä olla tästä lähtien Mr. Onni?) Tulostamastani kommenttikasasta hänen nostamansa kommentit ja kaksi kirjamessulippua kuuluvat seuraaville:

Ananas2go / Popot pogoillen
Heli Kokko
Elämän krestomatia
Anonyymi, joka toivoi 16.10. klo 16.49 hyviä tarjouksia ja hyvää tunnelmaa!

Onnea voittajille! Ilmoitathan minulle osoitteen, johon voin messuliput lähettää, sähköpostiosoitteeni löytyy blogin alalaidasta. Voin myös jättää liput messujen pääsisäänkäynnin aulaan lippunoutoja varten varatulle pisteelle nimelläsi tai nimimerkilläsi. Ja eikun mukavaa messuilua ja toiveiden täyttymistä! Olen varma, että kaikkea toivottua messuilta löytyy, niin tunnelmaa, tarjouksia kuin tapaamisiakin, sekä sovittuja että yllättäviä.

Nyt alan kirjoittaa omaa messuohjelmaani. Enää 7 yötä! Olen valmistautunut kirjallisilla tapaamisilla jo etukäteen ja virittäytynyt tunnelmaan: tapasin tällä viikolla Hanna Weseliuksen, jonka kirjasta Alma! tulee bloggaus pian, sekä upeat kirjailijat Taina Latvalan ja Katja Ketun (kuva viimevuotisilta messuetkoilta), jonka Kätilö julkaistiin juuri Pohjois-Amerikassa. Hieno saavutus, josta suuret onnittelut!

Tapaamisiin messuilla! (ja nyt lopetan tuon huutomerkin viljelyn!)