Turun kirjamessut 2017, osa 1/2

Turun kirjamessuilla ensikertalaisena, hiemanko jännää! Ovathan ne The Kirjamessut, aidot, alkuperäiset ja ensimmäiset, joiden idea on sittemmin levinnyt muualle Suomeen. Rosa Meriläinen sanoi Turun messujen olevan kotoiset ja pörröiset, mutta helsinkiläisenä en ihan päässyt tähän asti: kuitenkin hienot, hämmästyttävän monipuoliset ja kävijälle helposti avautuvat messut. Kiitos!

Yleissilmäyksenä messuilla on kaikkea, mitä kirjanystävä voi toivoa, ja monta ekstraa. Uusien ja vanhojen kirjojen myyntiosastot, esitystilat haastatteluineen ja niin paljon ohjelmaa, ettei millään voi monistaa itseään jokaiseen
kiinnostavaan kohtaan. Helsingin messuihin verrattuna tila on kompakti, hallit voi kiertää vaivatta useaan kertaan, paikat tulevat nopeasti tutuiksi jalkoja rasittamatta - vaikka sain ne kipeiksi täälläkin kipittäessäni minuuttiaikataululla paikasta toiseen.

Perjantaina kuuntelin keskustelua klassikkokirjoista. Mikä tekee kirjasta klassikon?

Keskustelua veti WSOY:n Anna-Riikka Carlsson (oik.), keskustelijoina kirjailijat Pasi Lampela ja Johanna Venho. Klassikon kriteereiksi mietittiin muun muassa sen dokumenttiarvoa: klassikko on paitsi kirjallisesti ansioitunut tuote, ajankuva yhteiskunnasta, joka kirjoitushetkellä vallitsee, kirjailijan silmin. Todettiin, että klassikon määrittää aika; emme voi sanoa, monenko vuoden kuluttua kirja on klassikko tai mikä nykykirjoista nousee tuohon kastiin.

Keskustelijoilta kysyttiin heidän omia klassikkosuosikkejaan: Venho mainitsi Virginia Woolfin, Lampela Dostojevskin, etenkin Sodan ja rauhan. Mutta huomautettiin myös, että joka genressä on omia klassikoitaan. Klassikon määrittely on edelleen jännittävän epäselvää! WSOY on tehnyt klassikoista uusintapainoksia, uusin kansin: kustantamo järjesti kyselyn, jossa lukijat saivat äänestää omaa ehdokastaan. Sinuhe - jota minäkin äänestin - oli ylivoimainen ykkönen. Yllättävästi toiseksi tuli Tove Janssonin Muumipappa ja meri, jota seurasivat Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla, Sofi Oksasen Puhdistus ja Linnan Tuntematon sotilas. Tarkemmin hankkeesta täällä.

Tulevaisuuden klassikoksi veikkaisin itse Miki Liukkosen O:ta: se kuvaa kerronnallisesti aikaamme upeasti, koskettaa ja ärsyttää, mutta näyttää sen todellisuuden, jossa jokin ikäluokka ja jokin - tosin rajattu - kansanosa elää juuri nyt. Kysyin kirjailijalta itseltään myöhemmin, mitä mieltä hän on: hän lisäsi myös sen tärkeän pointin, että henkilöiden perusongelmat ja elämän haasteet ovat ajattomia, mikä on myös klassikolle ominaista.

Seuraavaksi säntäsin auditorioon kuuntelemaan Sinikka Vuolaa, joka kertoi Eroottisten runojen antologiastaan Olet täyttänyt ruumiini tulella. Vuola kertoi antologian kokoamistyöstä ja totesi, etteivät kaikki kirjailijat edes tiedosta (myönnä?) kirjoittaneensa erotiikasta, ennen kuin se heille osoitetaan. Antologiaa en ole lukenut, mutta lukunäytteiden perusteella vaikuttaa tehokkaalta. Ihailen Vuolan paloa ja antaumusta sekä tietysti loistavaa ilmaisukykyä. Haastattelijana oli Anna-Riikka Carlsson.

Hauska yksityiskohta oli koululaisten mittava invaasio tilaisuuteen: oliko tehtävänä rastia runokirja vai kiinnostiko aihe? Sanaa "tissi" jännenpää ei teksteistä irronnut,  varhaisteiniä ajatellen. Auditorion penkeillä oli kuitenkin mukava levähtää ja somettaa. Ja anteeksi tätimäisyys, mikä kertoo vain omasta rajoittuneisuudestani: en vain voinut kuvitella koululaisia miettimässä kuvattuja eroottisia kohtaamisia kirjallisin kriteerein, vaikka heidän käytöksensä oli erittäin asiallista. Vuolan itsensä mukaan hän konkariesiintyjänä on tottunut monenlaisiin yleisöihin. Hienoa, että sellaisia on!

Viralliset messujen avajaiset - jotka puheineen ja esityksineen kuulemma koskettivat katsojia kyyneliin asti - menivät minulta ohi: kuuntelin paneelia miehen roolista kirjallisuudessa. Pitääkö miehen olla Radio Rock -tyyppinen tatuoitu äijä, joka iltapuhteena rakentaa oman talon? Mihin katoavat miehet, jotka eivät osaa edes kiinnittää hyllyä seinään? Herkullinen puheenaihe, josta keskustelivat Jukka-Pekka Palviainen, Jyri Paretskoi ja Mikko Kalajoki (kuvassa vasemmalta oikealle) sekä Pasi Lampela, haastattelijanaan Taija Tuominen. Jos mies hoitaa kotityöt ja lapsen siinä missä nainenkin, varmistaa vitamiinit ja lukee lapselle kehittäviä kirjoja, pitääkö hänen silti hallita remonttihommat ollakseen mies? Voimmeko hyväksyä myös kapearanteisemman miehen, kuten Kalajoki kuvaili? Todettiin muun muassa, ettei ole tutkimusta siitä, miten mies- ja naiskirjailija kuvaavat miestä ja onko näiden mieskuvissa eroja. Tarvittaisiinko sellaista?

Näin myös Katriina Ranteen kertovan kirjastaan Miten valo putoaa, Antti Tuomaisen markkinoimassa Palm Beach Finlandia (pääsin samaan kuvaan), Juha Itkosen...

 

... ja  Antti Heikkisen - jonka Mummo odottaa yöpöydälläni lukupinossa - ynnä monta muuta tuttua. Atik Ismail keräsi yleisöä, etenkin nuoria miehiä (hieno saavutus kirjamessuilla!), keskustellessaan Tapani Kinnusen kanssa jalkapallourastaan ja elämäkerrastaan sekä etenkin kirjasta Vihreän veran vieraat, joka kertoo maahanmuuttajajalkapalloilijoiden tarinoita.

Kuuntelin myös esitystä Sata vuotta suomalaisia kirjankansia. Ville Hänninen kertoi kirjastaan, johon on valittu kansi kultakin kuluneelta sadalta vuodelta. Tätä pitää tarkemmin tutkia! Itse en ole järin visuaalinen, mutta tiedostan kannen suuren merkityksen kirjan vetovoimassa. Kansien tekijät jäävät silti usein huomiotta. Katson aina kannen tekijän lukemastani kirjasta, ja harmittavan usein se puuttuu tai kirjastolainoissa jää tarran alle. Eniten hämmästyttää se, ettei edes kustantajan sivulta välttämättä löydy kannen tekijää kirjan tiedoista. Miksi? Visuaalisuuteen painottuvassa maailmassamme sen pitäisi näkyä aina, ja isosti.

Anni Kytömäki kertoi Kivitaskusta isolle kuulijajoukolle. Ei tarvinne erikseen mainita, mikä vetää.

Tuli tästä mieleen, että Finlandia-ehdokkaat julkistetaan 10.11. Elisabet Rehnin valitsema voittaja selviää 29.11. Viime vuonna oli myös yleisöäänestys, jonka voitti sattumoisin Turun kirjamessujen ohjelmajohtaja Tommi Kinnunen Lopotillaan. Ehkä tänäkin vuonna äänestetään? (Olin Baba Lybeckin kanssa samaa mieltä, Jukka Viikilä - kuva alla - ansaitsi voittonsa, mutta niin olisi tehnyt jokainen kovan ehdokaslistan jäsenistä.) Viikilä on muuten suunnittelemassa seuraavaa romaaniaan eli odotettavaa kirjanystäville tiedossa!

Uusi formaatti messuilla oli kirjaretriitti, jossa kirjailija lukee kirjaansa. Ei keskustelua, ei haastatteluita. Vain lukemista. En kokeillut, mutta monelta messuvieraalta kuulin tästä hyvää. Kuunteluhetkeä pidettiin rauhoittavana melskeen keskellä. Hyvä idea tämäkin.

Mistä luontevasti iltaan: mihin kirjanörtit kirjamessuilta lähtisivät, jos eivät kirkkoon! Turun tuomiokirkossa saatiin kuulla tekstien lukemista, aiheena toivo. Arkkipiispa Kari Mäkinen luki Seitsemää veljestä, Kjell Westö, Timo Niitemaa, Sirpa Kähkönen, Ville Hänninen ja Anna-Riikka Carlsson valitsemiaan tekstejä. Välillä kuunneltiin Bachia. Kari Mäkisen luentaa ja ääntä etenkin ihailimme: vaikka hän lukisi mitä, se kuulostaisi jumalalliselta. Kirkko itsessään hätkäyttää komeudellaan. Mietin, millainen elämys se on ollut rakentamisaikansa kansalaisille, jotka asuivat pienissä mökeissään, kun se tekee nykyeläjäänkin vaikutuksen jykevyydellään. Olipa erikoinen kokemus, tähän ikään en ole ikinä ennen perjantai-iltaa (enkä muitakaan) kirkossa viettänyt! Tosin tasapainon vuoksi tutustuin sen jälkeen myös muuhun Turun yöelämään. Apteekissa tapasin paljon tuttuja. Huomasin myös ravintolan nimeltä Toimisto -  nimi ei toimistorottaa kiehtonut, vaikka hauska idea sekin.

Järjestelyt messuilla toimivat, etenkin messubussi keskustan ja messukeskuksen välillä oli loistopalvelu. Tosin se olisi saanut mennä linja-autoasemalle asti. Ruokaa tarjosi yksi ravintola, virvokkeita kahvila. Aika vähän valinnanvaraa, mutta toisaalta, ruoka- ja viinimessujen puolella tarjontaa riitti. Piipahdin siellä nopeasti, koska en halunnut menettää minuuttiakaan kirja-ajasta enkä malttanut selvitellä, miten lipukesysteemi toimisi, jotta syötävää tai juotavaa saisi. Kioskia tai käteisautomaattia en nähnyt, jos joku sellaista olisi tarvinnut, kortti kelpasi kyllä kaikkialla.

Yläkerran esitystiloissa väkeä riitti vaihtelevasti, mutta alakerrassa ällistelin osastoa, joka oli joka kerran ohi kulkiessani täpötäynnä: Turun seudun äidinkielenopettajien nurkkaus (jolla oli loistava sijainti A- ja B-hallin risteyksessä) houkutteli tehokkaasti. Eikä ihme, sillä otollisen sijainnin lisäksi sen vieraat olivat huippuluokkaa, Jenni Haukiosta poppareihin asti.

Toinen esitystila, joka näytti koko ajan olevan täyteenammuttu, oli Suomen tietokirjailijoiden Tieto-lavan katsomo.
Onpa mukavaa, että lukijat ovat niin kiinnostuneita tietokirjoista!

Olin messuilla perjantain ja lauantain. Lisää seuraavasta messupäivästäni, kunhan ehdin naputella.

Päätetään raportti järjestävään tahoon: ohjelmapäälliköt Salla Simukka jaTommi Kinnunen sekä ohjelmadramaturgi Siri Kolu, joiden kanssa media sai kippistellä messut alkuun.



Lue osa 2/2 Turun kirjamessuilta. 

Tuomas Vimma: Vasen ranta

Tuomas Vimma asui Pariisissa vuoden kokkivaimonsa Jenni Tuomisen opiskellessa Le Cordon Bleu -koulussa. Mitä muuta kirjailija voisi tilanteessa tehdä kuin kirjoittaa kirjan Pariisista? Se oli hyvä päätös ja mainio veto poikkeukseksi perinteisesti etelähelsinkiläisiin maisemiin sijoittuvien kirjojen sarjaan.

Vasen ranta hehkuttaa Pariisia. Kaupunkia jotenkin tunteville tai siitä haaveileville se tarjoaa herkkupaloja paikkojen kuvauksillaan. Vaikka Seinen vasen ranta vilahtaa jo alussa, oikeastaan tarina käynnistyy australialaiselta luomutilalta. Tai tarkemmin sanoen, tarina on alkanut vuosikymmeniä sitten Välimeren maisemissa, mutta kirja tutustuttaa meidät Suomi-lähtöiseen Katariinaan Australiassa, jonka pariisilaistunut kaksoissisko Kristiina kuolee pommi-iskussa Pariisissa. Siskon on lähdettävä paikan päälle selvittelemään asioita, vaikkeivat nuoret naiset ole olleet tekemisissä keskenään vuosiin.

Lyhyen ranskan lukenut Kristiina saapuu Pariisiin hoitamaan siskon kuolinpesää ja käytännön järjestelyjä. Hän saa pian avukseen valokuvaaja Maximen, komean ranskismiehen, jonka motiivit tutustua kauniiseen Kristiinaan eivät ole aivan yksiselitteiset. Romantiikkaa on silti ilmassa...

Mutta sitten tahti muuttuu. Huomaan lukevani trilleriä, jossa jahdataan koko Ranskan poliisikunnan voimin henkilöä, jonka löytämiseksi maahan julistetaan poikkeustila. Kristiina, Maxime ja tämän ystävätär Camille joutuvat tahtomattaan osaksi arvaamatonta ja - trillerityyliin - väkivaltaista tapahtumaketjua, jonka ennalta-arvaamattomus saa sivut kääntymään vikkelästi. (Rehellisyyden nimissä: osin nopeus johtuu siitä, etten lue kovin tarkkaan jäseniä katkovia tai päitä murtavia taistelukuvauksia. Mutta haluan silti myös kiihkeästi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.)

Turisti-Ranskasta siirrytään alamaailmaan, kirjaimellisesti. Kiehtovat katakombit maan alla voivat sisältää mitä tahansa! Vimman tapaan tarinassa mukana on elämän fyysisten nautintojen puoli: vaikkeivat ne nyt ole pääosassa, monia ruoka- ja juomalajeja mahtuu mukaan, vuohenjuustoista viineihin. Ja vimmamainen överi huumori ja reipas heittely, mikä on aina naurattanut minua. (Tällä kertaa jostain syystä eritteitä on mukana aika lailla, alkusanoista lähtien, mikä hieman ihmetytti. Ehkä ne liittyvät erityisesti jotenkin Ranskaan?)

Reipas veto, viihdyttävä tarina, jonka jännite pysyy pinkeänä, sekä juonella että vimmaisella kerronnallaan. Henkilöt ovat riittävän toimivia, jos eivät moniulotteisia, mutta sitä ei action-pläjäykseltä odotakaan, vaan kärjistystä ja selkeää yksinkertaistusta: kauniit ovat todella, todella kauniita ja taitavia; kammottavat todella, todella kammottavia. Tasoja ei tarvitse etsia toisin kuin katakombien käytävissä.

Editointia olisi voinut tarkistaa: toistuvat "sijoittumiset" alkoivat tuntua tahattoman koomisilta. Tiedättehän, tyyppiä "tänne ja tuonne sijoittuva talo", "sinne ja sinne sijoittuva joki", "siellä ja tuolla oleva asia" ja niin edelleen. Muuten teksti on sutjakkaa, sitaatit luontevaa puhekieltä, ja älyllisis-populäärit - no, en keksinyt osuvaa sanaa Vimman omatyyliselle sanankäytölle - vitsit maustavat tarinaa (tai ärsyttävät, lukijasta riippuen). Luvut päättyvät oikeaoppisesti koukkuihin eikä tarinan ratkaisua selitellä, mitä arvostan. Kokonaisuus ei laula Finlandiaa, mutta se on viihdyttävä, tiivis ja nopeasti luettava paketti, joka voisi hyvin olla toimintaleffan käsikirjoituksen pohja.

Kenelle: Astetta älyllisemmän toimintaviihteen ystäville, Pariisiin haikaileville, kärjistyksiä ja arroganttiin vivahtavia vitsejä sietäville.

Tuomas Vimman Raksa-trilogiasta olen kirjoittanut aiemmin, sitä edeltäneen Helsinki-trilogian (Helsinki 12, Toinen, Gourmet) luin jo ennen blogiaikoja. Sitä suosittelen kaikille överin, sananokkelan huumorin, ruuan ja muiden fyysisten nautintojen ystäville.

Kirjan synnystä kirjailija kertoo muun muassa Me Naisissa.

Tuomas Vimma: Vasen ranta. Gummerus 2017.

Sain lukukappaleen kustantajalta.

Helmet-haaste 2017 kohta 7: Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

Kaarnan ja hänen äitinsä Alicen suhde on ongelmallinen: pojan onnellisen varhaislapsuuden jälkeen äiti tuntui ottavan etäisyyttä lapseensa, etenkin tämän pitkän sairausjakson päätteeksi, joka ilmeisesti imi äidillisyyden kaikki rippeet, poika arvelee aikuisena.

Nyt psykologi-äiti on dementikkojen hoitokodissa, tai pitäisi olla: Kaarna saa kuulla, että Alice on kuollut ja sittemmin häipynyt omille teilleen. Kuolema oli ehkä liioiteltu määre. Pojan on jätettävä oma perheensä ja velvollisuutensa kaiken kiireen keskellä ja lähdettävä etsimään äitiään. Kaupungissa on juuri meneillään juhlapäivä: ..."juuri vuoden sinä päivänä, jona Marrasvirran lauantaihin olisi ollut helppo kadottaa Moskovan suuri sirkus."

Kaarna saa etsinnän aikana kuulla, että Aliceen on kokeiltu uutta dementialääkettä, joka palauttaa hoidettavan mieleen vuosia menneisyydestä, jakson kerrallaan. Mutta jotta hoito onnistuisi ja palauttaisi muistot tähän päivään saakka, edelleen mitä ilmeisimmin elossa oleva äiti on löydettävä pian, uuden ruiskeen antamiseksi ja uuden muistijakson palauttamiseksi. Tehtävä on selkeä, muttei ongelmaton.

"Seitsemänkymppisen dementikon sijasta minulla oli vastassa poikaansa etsivä psykologian tohtori, joka oli minua puolta päätä pitempi, monin verroin älykkäämpi ja tällä hetkellä - oman päänsä sisällä - kaksikymmentä vuotta minua nuorempi."

Kaarnan vaimo Minerva oli miehen yllätykseksi käynyt tapaamassa Alicea hoitokodissa. Hän tutkii Itä-Saksaa ja Stasia, ja Alice tunsi noita asioita. Ehkä hän nousi esiin Minervan tutkimuksissa? Vai kiinnostiko hän Minervaa aviomiehen äitinä?

"Voiko toista ihmistä koskaan kunnolla tuntea? ---- Ihmiset voivat tehdä ihmeellisiä asioita, joskus jopa nousta kuolleista, mutta itseämme tai toisiamme emme kykene muuttamaan."

Kaarna tapaa äitinsä tämän eri muistivaiheissa. He keskustelevat tärkeistä asioista, nopeina väläyksinä ruiskeiden välissä. Mies saa silti oppia äidiltään, kuten kuuluukin. Kunhan hän saa vakuutettua äidilleen, ettei tämä elä tässä ajassa. Mutta kumpi lopulta opettaa kumpaa?

"- Nykyhetki on menneisyyttä monimutkaisempi paikka. - Siltä kaikista tuntuu aina."

Tärkeisiin asioihin liittyvät Itä-Saksan Ineksen ja hänen poikansa lisäksi Arvi-jättiläinen, Kirjakadun antikvariaatti, henkilö nimeltä Zaisser sekä Elysia, joka on aina erilainen. Ja myös Miss Marrasvirta, jonka kauniiden kasvojen takaa kurkistaa kuolema. Star Trek. Ja kissat. Varoitus toistuu.

"Emme vastaa kissan katsomisen seurauksista."

Lukija viihtyy iloisen päättömässä mutta oudon loogisessa sekamelskassa, jossa kertoja on yhtä ymmällään.

"Mitä juttuuni tuli, se oli aivan omaa laatuaan. Ei ollut murhaajaa, ei epäiltyjen joukkoa, ei rikollisia motiiveja, ei rikostakaan. Alussa sentään oli ollut ruumis, kuten kunnon dekkarissa, mutta sekin oli herännyt henkiin ja karannut."

Kaarna taisi katsoa kissaa liikaa - mitäs ei uskonut varoituksia! Lukijana olen ällistynyt, niin asetelmasta, tarinasta kuin sen moneen suuntaan rönsyävistä salaisuuksista ja viittauksista, jotka saavat mielikuvituksen hyrräämään. Mutta lopulta kiitollinen, tyytyväinen ja hymyilevä. Dementia ei naurata, mutta todellisuuden rajoista piittaamaton kerronta taittaa taudin pelon mustimman kärjen. Summaan seuraavaan sitaattiin:

"Tarinat ovat lopulta tärkeämpiä kuin tapahtumat. Tarinoilla maailmaa muutetaan."

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä. Atena 2017.

Kenelle: Hulvattomuutta hakeville, maagisen ystäville, muistia miettiville, selittämättömän sietäville.

Muualla: Maaginen jälkimaku, sanoo Leena Lumi, jolla on linkkejä muihin blogiarvioihin.

Katriina Ranne: Miten valo putoaa

Kiinnitin kirjaan huomiota heti, kun kuulin siitä esittelyn: omaperäinen aihe ja persoonallinen käsittely houkuttivat myös lukiessa.

"Elämä lisää entropiaa, mutta elämää voi kuitenkin syntyä vain silloin kun entropiaa on aluksi vähän. Maailmankaikkeus sai alkunsa erittäin matalan entropian tilasta; on suuri mysteeri miksi sellainen tila on ollut olemassa."

Harvoin lukee tarinaa köyhästä Bulgariasta meidän juppivuosikymmenellämme, 1980-luvulla, jolloin Lala keksii valokuvaamisen viehätyksen. Ja sen, kuinka ohittaa rautaesirippu, ensin ajoittain, lopulta kokonaan.

"- Jättäessään synnyinmaansa Lala ei lähtenyt niinkään johonkin tiettyyn paikkaan, vaan vain jonnekin parempaan, ja ennen kaikkea hän lähti pois Bulgariasta."

Nyt Lala asuu Lontoossa. Samassa kaupungissa asuu suomalainen fyysikko, Aaro, joka suree kuollutta vaimoaan.

"- Rakkaus on valoa, Aaro ajatteli, ja jos fotonin energia lähestyy nollaa, sen aallonpituus kasvaa niin suureksi, ettei se mahdu Linnunrataan sisälle: valo hidastuu niin, että yksi aallonpituus vie lopulta pidempään kuin alkuräjähdyksestä tähän hetkeen on kestänyt."

Aaron valo hidastui, pysähtui. Siitä tuli pohjasuru, jonka Lala puolestaan oppi tuntemaan 17-vuotiaana. Kirjeenvaihto näiden kahden välillä luo outoa energiaa.

"Kun jokin järjestelmä sattuu liikkumaan samassa tahdissa tai taajuudessa kuin toinen, aivan eri järjestelmä, voi energia siirtyä kokonaisuudessaan yhdestä järjestelmästä toiseen. Kyse on resonanssista."

Yhdistävää tekijää näiden kahden henkilön ei ole havaittavissa, vain kirjeet. Romanssista perinteisestä mielessä ei ole kyse. Lalalla on omat ystävänsä, Aarolla muistot vaimosta valonsäteinä, joita hän ei koskaan saanut kiinni.

"Luonnossa kaikki kuviteltavissa olevat konfiguraatiot ovat mahdollisia ja sallittuja."

Pidin: erikoisuudessaan virkistävä, kaunistekstinen kirja, joka ei kuitenkaan ole liian erikoinen tai vaikea. Yllättävän monia asioita alle kahteensataan sivuun mahtuu, Porttipahdan tekoaltaasta seksintarpeen kautta herkullisiin sivuhenkilöihin saakka, joten tarttumapintaa löytyy laajasti monenlaisille lukijoille.

Viehättävä, kiehtova ja runonkaltainen kuulas tarina, jossa lukijan pää menee hurmaavasti pyörälle käsitteistä - alkuräjähdys, avaruuden kaarevuus - ja lauseista, jotka mietityttävät tai jotka voisi liimata sellaisinaan sitaateiksi seinille. Kaikessa värisevyydessään tarinalla on kuitenkin jykevä tausta, kokonainen maailmankaikkeus. Vaikka sekin on jotain, mitä emme saa kiinni.

"Mitä syvemmälle aineen maailmaan tunkeudumme, sitä enemmän se pakenee otteestamme."

Kenelle: Omaperäisiä romaaneja kaipaileville, runollisen kielen ystäville, fysiikasta lumoutuville, maailmankaikkeutta ihmetteleville.

Muualla: Eleganttia ja hallittua, sanoo Kirjaluotsi. 

Katriina Ranne: Miten valo putoaa. Gummerus 2017.

Arvonnan voittajat - Turun kirjamessuliput ja kirjoja!

Arvonta päättyi kaksi tuntia sitten: osallistujia oli 36, ja oli hauska seurata toiveiden jakautumista kolmen erilaisen kirjan välillä! Vaikkei tämä ollut ollenkaan arvonnan tarkoitus, vaan tuli yllätysbonuksena, jonka tajusin vastauksia lukiessani. Suuri kiitos kaikille osallistuneille!

Kiitettävän tasapuolisesti toiveet jakautuivat: Kati Tervon Iltalaulajaa toivoi 12 osallistujaa, Asko Sahlbergin Amandan maailmat sai 8 toivetta ja Marko Kilven Undertaker eniten, 13 toivetta! Loput kolme osallistujaa eivät osanneet tai halunneet nimetä haluamaansa kirjaa.

Virallinen vaihe suoritettiin perinteisesti lippahattuarvontana, perinteisesti onnettarena mieheni. (Satunnaisgeneraattoreihin en näin tärkeissä ja henkilökohtaisissa asioissa vielä turvaudu.)

Turun kirjamessujen päiväliput 2 kpl voitti Päivi (joka saa myös pienen mutta kivan kirjallisen yllätyspalkinnon).
Kati Tervon Iltalaulaja-kirjan voitti Maaria.
Asko Sahlbergin Amandan maailmat -kirjan voitti Tanja.
Marko Kilven Undertakerin saa Henna.

Onnea voittajille - ilmoitelkaa minulle osoitteenne, niin laitan postia tulemaan. Nähdään Turussa! Tai tavataan muuten vain blogin kautta.

Sain muuten osallistujalta hyvän lisävinkin messuohjelmaan lauantaille: klo 16 Anssi Kela on auditoriossa haastateltavana kirjasta Jean Ramsay & Kalle Björklid: Anssi Kela kosketusetäisyydellä. Kyllä, tämäkin kiinnostaisi!

Nyt alkaa messukuume pikku hiljaa kohota... Katso juttu alustavasta tärppiaikataulustani.

Eowyn Ivey: Maailman kirkkaalle laidalle

Tutkimusretki! Alaska! Jos nuo kaksi sanaa kiinnostavat, ei voi olla tarttumatta Eowyn Iveyn uuteen kirjaan, sillä niistä juuri on kysymys. Tutkimusretki alkoi 1885, kun everstiluutnanti Allen Forrester joutuu tai pääsee Washingtonin territorion komennukselle kartoittamaan tutkimatonta Alaskan mannerta. Amerikkalaisia kiinnostaa, löytyykö sieltä rikkauksia. Kultaa? Timantteja?

Tarinaa kehystää nykyaika, jossa Allenin veljen lapsenlapsi Walter Forrester ja Alaskan Alpinen museon kuraattori Joshua Sloan käyvät kirjeenvaihtoa. Walter tarjoaa isosetänsä Allenin kirjeet ja päiväkirjat museolle, jossa vastaanottaja lumoutuu. Josh on itse alkuperäisasukas ja ymmärtää lahjoituksen arvon.

"Mistä voimme saada tietoa Alaskan ihmisistä, siitä, miten he elivät, palvoivat jumaliaan, pukeutuivat ja puhuivat joskus miesmuistia varhaisempana aikana?"

Walter on jo iäkäs, Josh nuorempi: on hienoa seurata heidän ystävystymistään. Mutta kirjan pääaihe on kuitenkin Walterin isosetä Allenin tutkimusretki, joka on juuri niin rankka tai vielä rankempi kuin voimme kuvitella. Epäluotettavat kartat ja oppaat, hyinen sää, olemattomat varusteet ja ruokavarat, vihamieliset alkuasukkaat ja pedot, oudot yliluonnollista hipovat ilmiöt... Vastapainonaan henkeäsalpaavat maisemat, jäävuoret, arat kasvit, eläimet ja alkuasukkaat, joita kukaan valkoihoinen ei ollut aiemmin nähnyt. Luonnon lait ovat toiset kuin totutut, nälkä jatkuva seuralainen.

Kirja seuraa Allenin päiväkirjoja ja kirjeitä sekä morsiamen Sophien kanssa käytyä kirjeenvaihtoa. Sophien piti lähteä mukaan, mutta toisin kävi, hyvästä syystä. Fiksu nainen keksii tekemistä odotellessaan: hän kiinnostuu valokuvauksesta, joka tuolloin on uusi keksintö. Kuvan ottaminen lasilevylle on työlästä, mutta innostavaa, ja Sophie opettelee, vähän kerrallaan. Erityisesti hän kiinnostuu linnuista ja niiden pesistä. Kuvat leviävät lopulta lehdistöön saakka.

"- Se nainen ottaa valokuvia. - Everstin vaimoko? Ei näytä minusta kovinkaan kiinnostavalta, pelkkiä oksia ja puita. Kuka hän muuten on?"

"Kolme levyä tänään. Hillitsen itseäni, sillä en vieläkään ole varma, mitkä kellonajat ja sääolot ovat parhaat."

Tarinassa on myös kolmas, nimetön kertoja: se saa selityksensä, mutta kaunokieliset muistiinpanot enemmän hämmentävät kuin ihastuttavat tai jatkavat tarinaa.

"Mitä jos voisin kuulla noiden laukausten kajahtelujen takaa taivaan äänen? Sähkövirran hurinan värillisen lasin läpi? Ukkosen värinän teräksen läpi. Parahtaisivatko enkelit?" 

Niin että mitä? Tästä osasta kirjaa olisin ilomielin luopunut. Allenin ja Sophien sekä Waltin ja Joshin tarinat riittäisivät mainiosti.

Kirjan idea ja tarina ovat hienoja. Ne tuovat esiin mantereen erityispiirteitä, historiaa ja luontoa, ja alkuperäiskansan oloja ennen ja nyt. Kirjailija kertoo saaneensa inspiraation vastaavasta, todellisesta tutkimusretkestä, mutta faktakuvaus tämä ei ole. Saman kirjailijan Lumilapsi on ihastuttava, maaginen ja surullinen. Tässä kirjassa samat adjektiivit ovat läsnä, mutta pienemmällä volyymillä. Kirja leviää liikaa: terävin, koskettavin kärki jää puuttumaan, vaikka suurella mielenkiinnolla tutkimusretkestä ja Alaskan kartoituksesta luen, luulen jopa oppineeni jotain.

Kenelle: Seikkailujen ja tutkimusretkien ahmijoille, Alaskan ystäville, historiahulluille, valokuvauksen kehityksestä kiinnostuneille, satumaisuutta sietäville.

Muualla: Huikea seikkailukirja, sanoo Mai Kirjasähkökäyrässä ja nostaa kirjasta esiin monta kiinnostavaa teemaa.

Eowyn Ivey: Maailman kirkkaalle laidalle. Bazar 2017. Kannen suunnittelu Susanna Appel. Suomennos Marja Helanen.

Kansallisteatteri: Kangastus 38

Nyt on lupa odottaa suuria: Kangastus 38 on kirja, joka iski ilmestyessään lujaa, ja uudestaan, kun sen äskettäin kertasin. Kjell Westön kerronta kiehtoo aina, ja kertauslukemisella huomasin hätkähtäen saman, jota on mediassa hoettu: tarinan ajankohtaisuus on suorastaan pelottavaa. Olen aina uskonut, että parhailla taiteilijoilla on jokin outo molekyyli tai ihmiskunnalle toistaiseksi tuntematon aisti, jolla he kurkottavat tulevaan. Jälleen kerran se osoittautuu todeksi.

Miten kirja taipuu näyttämölle? Upeasti, voin sanoa. Ja tarkasti kirjaa seuraavasti, onneksi. Miksi keksiä hienoja oivalluksia uudestaan? Paitsi näytelmän keinoin: Rouva Wiik, Matilda ja Milja-neiti ovat tarinassa yksi henkilö, mutta lavalla on kolme naista, joiden yhteispeli toimii saumattomasti. Kun yksi lopettaa, toinen on jo aloittanut. Kullekin annetaan silti tilaa vuorollaan, kunnioittavasti. Läheisyys hahmojen välillä on käsinkosketeltava. Ja miksi ei olisi: ovathan he yksi ja sama henkilö.

Helsingin Kasarmitorin laidalla vuonna 1938 elän pätevän rouva Wiikin vierellä toimistoelämää, hoidan tuomari Thunen kirjeenvaihtoa ja juoksevia asioita, käyn ostoksilla tuomarin ystäviensä kanssa pitämää Keskiviikko-kerhoa varten: juustoja, keksejä, viskiä ja muuta, jolla herrat viihtyvät pitkän illan. Ostokseni painavat, eikä edes kohtelias ja kiltti Thune sitä huomaa, mutta se on pienin murheistani, kun astun kantamuksineni sisään ja kuulen keskustelijoiden äänet.

Kapteeni! Hän on yksi Thunen ystävistä! Ääni syöksee minut menneeseen, jonka olen päättänyt unohtaa. Halunnut unohtaa, tehnyt paljon työtä sen unohtamiseksi. Luulin onnistuneeni siinä hyvin. Ja olenkin!

Mutta menneisyyttä ei voi paeta - vai voiko? Onko se yhtä määräävä ja pysyvä kun sukutausta? Siitä kärsii Thunen ystävä Jogi: ei kannata olla taiteellisesti lahjakas juutalainen 1930-luvun lopulla. Ystävysten kommentit Saksan poliitikasta ja ylipäänsä politiikasta kylmäävät. Miten helposti menemme kovimmin huutavien mukaan? Mitä lopulta merkitsee se, että on oltu lapsuudenystäviä?

Thunen hahmo Westölle tyypillinen: sama mies esiintyy eri iässä ja eri persoonana kaikessa hänen kirjoittamassaan. Kiltti, viehättävä, älykäs, kohtelias, sivistynyt ja taiteellisesti/ammatillisesti lahjakas mies, jonka suhde naisiin on hämmentynyt - vaikka hän naisia viehättääkin - ja jonka elämään vaikuttavat suuresti lapsuudenystävät. Joista vähintään yksi osoittautuu aikuisena erilaiseksi kuin on luultu.

Samoin Westön tuotannossa toistuu vahvan ja itsenäisen naisen hahmo: tässä se on sivuosassa, mutta silti merkitsevä: Thunen entinen vaimo Gabi, josta emme näe vilaustakaan, mutta saamme hyvän käsityksen. Häpeämätön leidi, joka kirjoittaa aistillisen romaanin, josta ex-mies saa kuulla kuittailua. Gabi on mennyt yksiin erään Thunen lapsuudenystävän ja keskiviikkokerholaisen kanssa, josta aiheutuu luonnollisesti mietityttäviä tilanteita miehen seuraelämässä.

Mutta olennaisimpaan mennäkseni. Sydäntäni särkee rouva Wiikin, Matildan ja Milja-neidin puolesta. Kenen on tuo ääni, jonka rouva Wiik kuulee ja joka tuo pintaan huolella haudatut, unohtuakseen paljon työtä vaatineet muistot? Tätä katsoja saa arvailla viime minuuteille saakka, ja se tekee esityksestä piinaavan jännittävän.

Hieman särkyä myös Thunen puolesta, vaikka hänen edellytyksensä selvitä ovat aivan toisella tasolla. Hänen ei tarvitse särkyä, sillä hän elää kuplassa, kuten nykyisin sanotaan. Ehkä hän tajuaa sen, jotenkin? Kyyneleet kertovat sen - kun kupla rikkoutuu, on kyse enemmästä kuin yhden ihmisen kohtalosta.

Esityksen intensiteetti on vertaansa vailla. Tuskin edes hengitin tiiviimpinä hetkinä. Lavastus on oivallinen, tehokeinot videoineen vanhasta Helsingistä ja maisemista osuvia kuin ydinkärjet. Mitään ei ole liikaa eikä liian vähän. Seuralaiseni itki, minä vaivuin sanattomuuteen.

Naispääosan kolme esittäjää ansaitsevat kumarrukset ja kiitokset: etenkin Cécile Orblin, joka hurmaa katsojan rouva Wiikin roolissa täysin. Timo Tuominen Thunena on vakuuttava ja nappivalinta rooliinsa. Jos jostain haluaisi mainita, ehkä Milja-neidin synkkä puoli olisi saanut näkyä myös hahmossa enemmän - toisaalta ymmärrän valinnan hyvin: olihan nainen vain nuori viaton tyttö, kun paha tapahtui.

Näytelmä parhaimmillaan: herättää ajatuksia nykyajasta ja menneestä ja niiden yhteen nivoutumisesta. Ihmisestä - millaisia olemme, vuosiluvusta huolimatta. Mitkä voimat meitä ohjaavat, mitkä kantavat ja mitkä rikkovat. Miten reagoimme ääritilanteissa. Jos tämä ei ole tärkeää, mikä sitten? Kirjan lukeneena vaikutuin, mutta löysin tarinaan lisäsävyjä näytelmästä. Parasta oivallusta: tätä ja tuota en ollutkaan miettinyt aiemmin! Kirjaa lukematon seuralaiseni oli täysin myyty, eli tarinaa ei tarvitse tuntea etukäteen, vaikka tietysti aina lukemista suositan. Sen voi tehdä myös jälkeenpäin, jos lava tekee vaikutuksen. Ja tämä tekee.

Jos saisin toivoa, teatteri olisi aina tällaista. Montaa kenkää saa sovitella, ennen kuin se oikea löytyy. Tämä istuu täydellisesti. Kiitos.

Kansallisteatteri: Kangastus 38. Kjell Westön kirjaan pohjautuva näytelmä, dramatisointi Michael Baran yhteistyösssä ohjaajan Mikaela Hasánin kanssa. Suomennos Liisa Ryömä.

Rooleissa: Noora Dadu, Edith Holmström, Petri Liski, Esa-Matti Long, Cécile Orblin, Antti Pääkkönen, Kristo Salminen ja Timo Tuominen.

Lavastus Katri Rentto
Puvut Anna Sinkkonen
Tunnusmusiikki Markus Fagerudd
Valot Ville Toikka
Äänet Esa Mattila
Videosuunnittelu Paula Lehtonen
Naamiointi Laura Sgureva

Kuvat: Kansallisteatteri. 

Kenelle: Elämyksellisen teatterin ystäville, historian ja nykyisyyden yhdistäjille, vaikuttavuutta hakeville. 

Muualla: Kangastus 38 blogissa kirjana. Vangitseva, noir-henkinen dramatisointi, kertoo ESS niukasti, mutta oikein. "Harvinaisen onnistunut". 

Sain medialipun Kansallisteatterin bloggariklubin jäsenenä.