Mari Manninen: Kiinalainen juttu

Totuudenjälkeisiin aikoihin hitusen lohtua tuovat tietokirjat, joissa asiantuntijat pyrkivät jakamaan tietämystään selkeästi ja kiihkotta, mutta kiinnostavasti. Sellainen on Kiinalainen juttu, jossa Pekingissä asunut toimittaja Manninen repii auki suomalaisille tuttuja Kiina-käsityksiä ja kertoo maasta mielenkiintoisia havaintoja.

Osa 33 väittämästä on ilmiselvää myyttiä: ei, Kiinan muuri ei näy Kuuhun. Eikä ruoka Kiinassa ole sitä, mitä me syömme kotimaan kiinalaisissa ravintoloissa. Mutta jos kysytään ilmansaasteiltaan pahimpia kaupunkeja maailmassa, Peking tulee heti mieleen. Itse asiassa se ei ole edes 20 saastuneimman listalla: siellä jyräävät iranilaiset ja intialaiset kaupungit. Ja niin edelleen kuljetaan myytistä toiseen.

Yksi myyteistä, johon olen uskonut, on se, että kiinalaiset elävät sensuurin takana eivätkä saa tietoa muusta maailmasta. Väärin! Manninen sanoo:

"Matkustelun, ulkomaisen musiikin, elokuvien ja somesta katsottujen televisiosarjojen vuoksi he tietävät paljon enemmän länsimaista kuin länsimaalaiset Kiinasta."

Sensuuri Kiinassa on omanlaistaan. Suuri palomuuri, nettisensuurijärjestelmä, blokkaa länsimediaa ja muita sivustoja, joita kansalaisten ei haluta lukevan. Sensuuri saattaa myös pimentää ulkomaisen tv-kanavan kesken ohjelman tai saksia kielletyn artikkelin lehdestä. Mutta kiinalaiset ovat ahkeria somettajia. Heidän Sina Weibollaan on enemmän käyttäjiä kuin Twitterillä. Toinen suuri somekanava on WeChat. Kiinalaiset pääsevät halutessaan myös Facebookiin, mutta harvaa se kiinnostaa, ovathan heidän kaverinsa pääosin kiinalaisessa somessa, joka myös toimii omalla kielellä.

Somessa voi Mannisen mukaan periaatteessa keskustella kaikesta, jos aihe ei ole kielletty, ja ykköskielletty on puolueen arvostelu. Eikä moni kiinalainen koe siihen edes tarvetta, sillä yksinvaltainen kommunistinen puolue on nostanut maan elintasoa huimasti etenkin 1990-luvun alusta. Vauraus tekee tyytyväiseksi - tosin emme tiedä, miten paljon puolueen vastustajia oikeasti on.  Sekin yllätti, että Kiinassa järjestetään valtavasti mielenosoituksia. Puolueen intresseissä on pitää kansa tyytyväisenä ja suostua vaatimuksiin, kunhan ne eivät uhkaa vallanpitäjiä.

Kustantamojen on Kiinassa oltava kieli keskellä suuta.

"Jos kirjakauppaan päätyy jonkun viranomaisen suututtava teksti, joku kustantamossa saa potkut. Jos kirja käsittelee erityisen arkaa aihetta, kuten historiaa, uskontoa tai vähemmistöjä, viranomaiset tarkistavat tekstin ennen julkaisua. Romaaneissa sallitaan vähän enemmän, vaikka niissäkin on pidettä kynä kurissa. Ei liikaa seksiä (se on moraalitonta) tai kyynisyyttä (kansalaisia ei saa masentaa)."

Huumoria saa olla, kuten nobelisti Mo Yania lukeneet tietävät (Seitsemän elämääni ja Viinamaa). Kirjailija piilottaa yhteiskuntakritiikin läinhahmoihin ja taiteilee taitavasti herkällä sensuurirajalla. Julkaisulupiin vaikuttanee myös Mo Yanin korkea asema puolueessa, arvelee Manninen. Itse mietin, ettemme tiedä sitäkään, montako käsikirjoitusta häneltä ehkä on hylätty.

Myyttejä on toisinkinpäin. Kiinalaiset uskovat oman mediansa väitteen siitä, että "länsimedia antaa Kiinasta vääristyneen kielteisen kuvan ja tekee sen tahallaan." Koska kiinalaiset mediat kertovat pääasiassa myönteisiä asioita niin omasta kuin muistakin maista, kiinalaisten on "hyvin vaikea ymmärtää länsimedian olevan enimmäkseen valtiosta riippumatonta, saati että media kirjoittaisi myös oman maansa ongelmista ja skandaaleista."

Kirjan tiedot perustuvat Mannisen omiin kokemuksiin, asiantuntijahaastatteluihin ja tutkimustietoihin. Tosin kirjoittaja toteaa Kiinan muuttuvan niin vauhdikkaasti, että parin vuoden kuluttua sisältö olisi jo toinen. Mainio katsaus nyky-Kiinaan kirja kuitenkin on, ja siihen kannattaa tutustua jo senkin vuoksi, että Kiina näkyy yhä enemmän myös meidän arjessamme. Talouden kasvaessa he kulkevat tätä nykyä "kukkaro leveänä" yritysostoksilla länsimaissa. Kun yhä useampi suomalainen tekee töitä kiinalaisten omistamassa firmassa, alkaako sensuuri näkyä myös täällä? Manninen heittää esimerkin: jos elokuvateatterit ovat kiinalaisomistuksessa, esitetäänkö niissä vain Kiinan hyväksymiä elokuvia? Tai jos kiinalainen yritys investoi isosti suomalaiseen kuntaan, miten varmistetaan vaikkapa ympäristöasioiden huomiointi, sijoittajan vai kuntalaisten toiveen mukaan?

Kirja ei ollutkaan niin lohduttava kuin kuvittelin, vaan herättelee levottomuutta kiinalaisten määrätietoisesta "maailmanvalloituksesta". Olen nähnyt työelämässä, että suomalaiset yritykset saavat Kiinasta usein tapaamiskutsuja ja palaveriehdotuksia: ovathan he mestareita omaksumaan oppeja ja toistamaan hyviksi katsomiaan käytäntöjä omissa yrityksissään. Aina ei ole kyse siis ostotarjouksista, vaan tiedonkeruusta, joka sekin tuntuu olevan varsin massiivista tätä nykyä.

Mutta kirja on helppolukuinen ja tärkeä tietopaketti. Manninen antaa joka luvussa luku- ja katseluvinkkejä, lähdeluettelo listaa mainitut kirjat. Myös ulkoasultaan teos on onnistunut.

Mari Manninen: Kiinalainen juttu. 33 Kiina-myyttiä, jotka vaativat kumoamista. Atena 2018. Kansi Ilona Ilottu. Kuvitus Pan Jianfeng.

Mannisen edellinen kirja, Yhden lapsen kansa, voitti tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon ja Blogistanian Tieto-palkinnon vuonna 2016. 

Vuoden 2018 tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat julkaistaan ma 5.11. klo 10.

Helsingin kirjamessut 2018: päivät 2 ja 3

Juutuin Punavuori-lavalle: Anne Vuori-Kemilän ja Rosa Meriläisen keskustelu kirjasta Taivas ilman reunoja oli erinomainen. Haastattelija oli perehtynyt kirjaan, ja kun molemmat lavaoliot ovat hyviä suustaan, esitystä oli ilo seurata. Vaikkei aihe ole iloinen, kirja on kirjoitettu vetävästi. Kuten kirjailija totesi: ei toimi, jos ankeasta aiheesta kirjoittaa ankeasti. Nuorten miesten syrjäytyneisyys on tärkeistä tärkein aihe, ja ainoa, mikä harmitti, oli keskustelun aikainen ajankohta, mikä verotti yleisöä.

Vain kontaktit toisiin ihmisiin voivat pelastaa yksinäisen nuoren miehen elämälle. Vuori-Kemilän mukaan kaikki voimme vaikuttaa siihen. Ja hän haastoi meidät kaikki: Kiitä! Sano nätisti! Katso kohti! Huomaa se kaveri kaupan kassajonossa, liikennevälineessä, missä vain - ettei hän ole vain ilmaa. Edes kerran päivässä. Pienet asiat saavat aikaan tunteen olemassaolosta, Vuori-Kemilä sanoo. Tähän haasteeseen lähden mukaan. Toivottavasti sinäkin?

Pertti Jarla tuli haastatteluun viime tipassa (eikä tämä ole mikään fingerporilainen vitsi!). Fingerporin ymmärtäjien tukiryhmäläisenä olin muiden läsnäolijoiden kanssa tyytyväinen tiedosta, että kaikki jatkuu ennallaan, vaikka kustantaja vaihtuu: Jarla on myyty Likelle. Strippejä ja kokoelmateoksia niistä ilmestyy samalla tavoin edelleen.

Jarlan lukijakunta on todella laaja. Hän mainitsi muun muassa kirkolliset piirit, joista kuulemma ideoita strippeihin tulee paljon. Kauas on edetty alkuajoista, joissa "Jeesuksen sovittamat housut" aiheuttivat paheksuntaa. Lukijoiden ideat ovat tärkeitä, vaikka niitä tulvii niin, että tuottaa vaikeuksia lukea kaikkia, saati vastata viesteihin. Osa kuitenkin pääsee julki piirrettyinä. Fingerporia julkaistaan useissa kymmenissä medioissa Suomessa ja maailmalla. Niistä on tehty muraaleja ja teatteriesityksiä, joista tuorein saa ensi-iltansa 7.2.2019 Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa.

Minna Rytisalo keräsi yleisön, joka ei mahtunut Senaatintorille, vaikka se oli messujen suurin lava. Rouva C:n suosiota ei tarvinne perustella. Yleisöä nauratti ohjelman juonto, jossa Minna Canth lausuttiin kirjoitusasun mukaan, h kuuluvasti. Samaa ilmiötä esiintyi messuilla: Pajtim Statovcin nimi meni juontajilta aika lailla poskelleen, samoin muutama muu. Vinkkinä messulavojen juontajille jatkossa: arvostaisimme, että nimet harjoitellaan etukäteen.

Kansainvälisiin koviin nimiin! Cecilia Samartin (alla) kirjoittaa viihteellistä draamaa, joka myy käsittämättömän paljon - Norjassa. Kuubalaissyntyisen amerikkalaisen kirjailijan kirjat ovat suosittuja muissakin Pohjoismaissa. Eikä kirjailija tai hänen agenttinsa osaa selittää ilmiötä. Olisiko syy sinä, että kirjojen värikäs maailma on ja henkilöt ovat niin kaukana ja niin vastakohtaisia kalvakoihin skandeihin? Erilaisuus kiehtoo, ja tietysti kerronnan taito. Samartinin uusin teos, Kirottu kauneus, on aiempia vakavampi ja pureutuu Yhdysvaltojen ja Meksikon raja-alueiden isoon ongelmaan. Huumebisnes pitää valtaa, ihmiskauppa kukoistaa.

Vielä painokkaammin samasta aiheesta kertoi Jennifer Clement (yllä). Hän on yhdysvaltainen, Meksikossa asuva kirjailija, joka on myös kirjailijoiden sananvapautta edistävän PEN Internationalin puheenjohtaja. Eli kaikkien maiden PEN-järjestöjen johtaja, jos asian haluaa niin ilmaista. Suomessa puheenjohtaja on tätä nykyä Venla Hiidensalo.

Tilanteet maittain ovat hyvin erilaiset, mutta Clement vaikuttaa olevan nainen paikallaan, kentän tuntevana ja asiallisesti sanomaa edistävänä. Jos tyttöjen asema maailmassa kiinnostaa, kannattaa lukea Varastettujen rukousten vuori, jonka sisarkirja on uutuus Rakkaudesta aseisiin (minulla vielä kesken). Minulle ensin mainittu kirja avasi täysin uuden todellisuuden, josta en tiennyt aiemmin mitään, ja avauksesta olen kiitollinen. Sillä se todellisuus on järkyttävä. Tämän päivän maailma ei näytä hyvältä muutenkaan. Ei myöskään Clementin mielestä. Sananvapautta uhkaavat monet tahot valtionjohdoista alkaen, naisten osa vaikuttaa vain kaventuvan. Tapasimme juuri, kun uutisoitiin pommilähetyksistä Trumpin vastustajille. Väkivalta ottaa sijaa demokraattiselta toiminnalta.

Mitä muuta näin? Näin Satu Vasantolan, Veera Niemisen, Anja Snellmanin, Liina Putkosen ja Antti Heikkisen, jotka kertoivat uusimmista kirjoistaan. Kirjailijasta salakuuntelijana kertoivat Anna-Leena Härkönen, Essi Kummu ja Pasi Lönn. Yhteenvetona sanoisin, että totta kai kirjailijat ottavat teksteihinsä kokemuksia omasta elämästään ja ympäristöstään. Useimmiten ne ovat vain hienosti peiteltyjä tai mielikuvitukseen sekoitettuja. Ei kannata olla kirjailijan kaveri, sanoi Härkönen. Oikeasti hän kertoo ystävänsä kokemuksista uusimmassa kirjassaan luvan kanssa, mutta tavikselle saattaa silti olla järkytys nähdä oma tarinansa painettuna. Lönnillä onkin kertomansa mukaan jäljellä enää noin kaksi kaveria.

Joskus käy myös niin, että ihminen kuvittelee olevansa kirjan henkilö, vaikkei kirjailija olisi hänestä ikinä kuullutkaan. Minusta se kertoo hahmon onnistumisesta; todenmakuista. Todellisten ihmisten käyttö kirjan materiaalina ilman heidän lupaansa taas on mutkikkaampi juttu. Näistä muistamme kohutapauksia, tuoreeltaan vaikka tämän. Samaa haastattelua seurasin kuin HS ja ihmettelin järjestysmiesten isoa määrää.

Viihteelle heitin vakavien aiheiden jälkeen. Murhaaminen tarinassa viihdyttää monia, Marko Kilven ja Antti Tuomaisen kirjojen kanssa viihdyn itsekin (kuvasssa yllä). Heitä haastatteli Kirsi, jonka homma oli helppo. Kun savolaisen päästää ääneen, ei suunvuoroa tarvitse odotella, todisti Kilpi. Undertaker-sarjaa seuraan mielenkiinnolla, Tuomaisen uusin, Pikku Siperia, on vielä lukupinossa. Moikkasin myös Anniina Tarasovaa (kuva alla), jonka Venäläisille tilikirjoille on tulossa jatkoa!

Ja tervehdin sympaattista Stresa-kustantamoa, jonka kirjailijat ahdistin nurkkaan. Lukemiani heiltä ovat Pirjo Puukon (oik.) Mutkanlukutaito ja Pirjo Toivasen (vas.) Pyhä paha perhe.

Melkoiset messut jälleen - ja yleisöennätys rikkoutui. Myös ohjelmajohtaja Ronja Salmen tavoite saada entistä enemmän uusia kävijöitä toteutui. Upeaa on huomata, miten kirjat kiinnostavat suomalaisia. Tunnen olevani hyvässä seurassa innostukseni kanssa. Kolme täyttä päivää jaksoin. Aina messujen jälkeen pää on pari päivää pökerryksissä kaikista elämyksistä, joista tässä vain osa ja kiitos niille, keille se kuuluu: kirjailijat, kustantajat, messujärjestäjät, ystävät, kirjabloggarit ja kaikki kirjoja lukevat!

Lue myös: 
Helsingin kirjamessut, päivä 1
Helsingin kirjamessut, tärppejä

Tapani Tolonen: Sokeisto

Hesari julkaisi vuoden 2018 esikoiskirjaehdokkaansa, mikä aina puhuttaa. Kymmenestä ehdokkaasta olen lukenut neljä (Ahokumpu, Savonlahti, Tolonen), ja lisäksi aloitin yhden, joka jäi kesken (Vanhatapio). Eeva Turusen riemukkaan neiti U:n ehdokkuudesta olen iloinen, samoin tämän Tolosen, vaikka tunnustan, että sekin meinasi ihan alkuun jäädä kesken.

Kirja on tyyliltään niin runsas ja yksityiskohtia kuvaileva, ja kertoo minulle niin vieraista asioista ja ihmisistä historiassa, että puhti oli loppua. Teki mieli hypähdellä kärsimättömänä eteenpäin. Mutta enemmän kuitenkin kiinnostivat aikakauden kuvaus, Helsinki-kuvaus ja painotyön menetelmien kuvaus, joten sinnikkäästi jatkoin, ja se kannatti.

Tarina alkaa hitaanpuoleisesti ja monin sanoin. Henkilöihin tutustuminen vie aikansa, samoin aikaan 1900-luvun alussa, jolloin olimme hallinnollisesti venäläisiä. Hieno ajan valinta, itsenäisyyden ajan sotamuisteluun kyllästyneelle. Arvostin sitä hetki hetkeltä enemmän. Silloin tapahtui paljon Suomelle tärkeää. Tämä on taustaa kaikelle, mitä myöhemmin on kerrottu.

Eetu on latoja, joka sai lapsena lukea ja käydä koulua, vaikka töitäkin olisi ollut. Vasta 11-vuotiaana hän aloitti työt kirjapainossa. Erikoista Eetussa on lukemisen lisäksi sekin, että hän saa näkyjä. Kyse ei ole kaatumataudista, hän sanoo, vaan jostain muusta. Selityksiä löytyy - tietenkin kirjoista.

"Ihminen on henki, eikä peräisin lihallisista vanhemmista. Henki on elännyt ennen syntymäänsä. Siitä tässä puhuttiin myös. Se on syntynyt monta kertaa. Jotkin henget ovat eläneet ennen yhdessä. Ne tunnistavat toisensa."

Mystisyys ja ajan muodikas teosofia-ajattelu on kuitenkin vain yksi vaikka tärkeä juonne hänen tarinassaan, joka vie kotitalosta Helsinkiin, Holmin kirjapainoon, ja lopulta ytimeen, Senaatintorin laidalle, jossa yhteiskunnalliset tapahtumat kärjistyvät. Venäjän tsaarinvaltaa kyseenalaistettiin, yhä suurempaa itsemääräämisvaltaa vaadittiin, erilaisten ideologioiden ja ryhmien voimin.

"- Niin kauan kuin on kyse paperista ja musteesta, voin olla mukana, hän sanoi. - Sille minä en voi mitään, jos te haluatte pelata aseiden kanssa, mutta minä en siihen lähde." 

Kuohuva aika ei anna armoa, ja Eetu joutuu tekemään vaikeita päätöksiä. Kun hän rakastuu luokkansa yläpuolelle, naimisissa olevaan naiseen, menevät monet päätökset uusiksi. Tai mieluummin tulkitsen: selkenevät odottamattomalla tavalla. Mikä kuvaa ajan henkeä erinomaisesti. Ja tekee tarinasta jännittävän seikkailun, jonka lopputulemaa ei voi etukäteen arvata. Henkilöiden osalta siis. Historian osalta tiedämme, miten kävi.

Nimi Sokeisto viittaa kirjapainotekniikkaan. Kirjaimet ladottiin ennen fyysisinä kirjasimina riveihin, joihin painomuste tarttui, mutta myös tyhjille väleille oli oma "aakkostonsa", jota sanottiin sokeistoksi. Se loi rytmin ja esti näkyvien kirjainten heittelehtimisen painettaessa. Ilman tyhjiä tiloja oikeissa kohdissa teksti ei olisi luettava. Se mitä ei näe, on yhtä tärkeää kuin näkyvä, tuntuu kirjailija sanovan. Lopulta nautin kirjasta suuresti.

Kenelle: Suomen historian rakastajille, henkisyyttä etsiville, tarinoinnin, runsaan tekstin ja  yksityiskohtaisten kuvausten ystäville, yhteiskunnan muutoksista kiinnostuneille.

Muualla: Anu ei näe kirjassa aineksia ”koko kansan lukuromaaniksi”, mutta sanoo tämän voivan hyvinkin olla merkki laadusta. Omppu pitää peukkua sille, että muuri Eetun ja hänen rakkaansa tarinan toteutumisen tieltä olisi murrettavissa ja elämän hyvä saavutettavissa.

Tapani Tolonen: Sokeisto. Otava 2018. Päällys, joka vie heti aikaan ja paikkaan: Timo Mänttäri.

Mitä jäi HS:n esikoislistalta puuttumaan? Marjo Vilkko ja Vilpitön sydän, ehdottomasti. Muita lukemattomia esikoisia tutkailen vielä syksyn mittaan.

Helsingin kirjamessut 2018, päivä 1

Torstai on messupäivänä perinteisesti rauhallinen, käytävillä mahtuu kuljeskelemaan. Tilat näyttivät siisteiltä, avarilta ja etenkin lastenosasto kutsuvalta. Pidän uudistuista esiintymislavojen nimistä, kaupunginosien mukaan nimetyistä. Sijainnit ovat kuitenkin entiset, joten ei eksy.

Ohjelmajohtaja Ronja Salmi ja Suomen Kustannusyhdistyksen hallituksen pj, Bonnierin Suomen toimitusjohtaja Timo Julkunen jakoivat Rakkaudesta kirjaan -palkinnon, jonka saa vuosittain lukemista näkyvästi edistänyt henkilö tai taho.  Nyt palkinnon voitti Helmet-haasteen keksijä Riikka Utriainen, oikein! Pelillistäminen toimii, haastetta suorittaa tuhansia ihmisiä joka vuosi.

Hetken näin keskustelua Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia -kirjan siirtämisestä Kansallisteatterin näyttämölle. Ohjaaja ja dramaturgi keskustelivat kirjailijan kanssa, joka sanoi antavansa ammattilaisille vapauden tehdä omaa työtään. Näkemys on yhteinen, samalla linjalla ollaan sekä kirjan että teatterin puolelta. Ensi-ilta on 16.11. 2018.

Into- ja Aula-kustantamojen yhteisessä tilaisuudessa sain median ja muiden bloggarien kanssa tavata dekkaristi Arne Dahlin, venäläisen kirjailijan Jelena Tzizovan (vas.), Markus Leikolan ja suomentaja Kristiina Drewsin (kuvassa alla). Jokaisen uusimmasta työstä tietysti puhuttiin. Ainakin Tzizova jäi kiinnostamaan. Drews on tuttu monen huippukirjailijan suomentajana: nyt puhuttiin Lucia Berlinistä. Novellien kääntäminen on ilmeisesti ollut kääntäjälle yhtä antoisaa kuin lukijalle niiden lukeminen.


Kääntämisasioita seurailin muutenkin. Hauska idea on suomennos-slam, jossa pari kääntäjää tekee omat käännöksensä, joita sitten vertaillaan ja äänestetään paras. Yliopiston lehtorit Nely Keinänen ja toinen, jonka nimi meni minulta ohi, keskustelivat yhdysvaltalaisesta kirjallisuudesta. Heidän mielestään se on aina ollut monimuotoista, mutta nyt amerikkalaiset lukevat enemmän myös muiden kuin valkoisten miesten tekemiä kirjoja. Moniäänisyys siis on kasvussa. Scifi ja fantasia ovat isoja, myös ekoromaanit mainittiin nousevana genrenä. Pääteltiin, että kirjoissa pyritään nyt enemmän irti perinteisestä voittajatarinasta yksilön kokemuksen kuvauksen suuntaan. Runoutta myydään sielläkin hyvin vähän, eikä sen tekemisellä elä. Runot tulevat esiin muuten, kuten performansseina, poetry slameina. Asiantuntijat eivät katso USA:lla olevan samanlaista valta-asemaa kirjallisuudessa kuin esimerkiksi elokuvissa tai musiikissa.

Miten lukija voi tutustua amerikkalaiseen kirjallisuuteen? Voi lukea kirjan jokaisesta osavaltiosta. Voi lukea genreittäin tai historiajärjestyksessä. Parhaiten vinkkejä saa keskustelijoiden mukaan kirjakaupoista ja kirjastoista. Muutaman lukutärpinkin he heittivät, kuten Ta-Nehisi Coatesin Between the world and me, jota ei ole vielä suomennettu. Kirjailijaniminä mainittiin myös Alice Walker ja Toni Morrison.

Kuuntelin myös kääntäjien keskustelua. Kolmelta suomikirjoja amerikanenglanniksi kääntävältä - Christina Saarinen, Lola Rogers ja Owen Witesman - tivattiin, onko suomalaisuudessa jotain erityistä, joka erottaa sen muun maalaisista kirjoista. Ei ole, saimme kuulla. (Se siitä myytistä.) Vaikka meillä tehdään työt hyvin, editointiin ja kustannustoimittamiseen kannattaa panostaa heidän mielestään entisestään, sillä USA:n markkina on valtava ja kilpailu kova - se mikä onnistuu meillä, ei onnistu välttämättä siellä. Scifi ja fantasia mainittiin jälleen Amerikassa vahvoina.

Käännetyn kirjallisuuden muutos näkyy kääntäjien mukaan siinä, että ennen käännettiin ulkosuomalaisille kirjoja kotimaasta, nyt kirjoja kaikille lukijoille. Ilahduttavasti lähes joka kustantamon listalla on kuulemma jotain suomalaista, joten lukijakuntaa on tarjolla entistä enemmän. Myös vientityö on ammattimaistunut: sekä kääntäjien ammattitaidon kasvu (jos sitä ennen tehtiin harrastepohjalta, nyt se on oikea työ - tosin vieläkään USA:ssa ei ole olemassa kääntäjäkoulutusta) että kirja-agenttien tulo ovat vaikuttaneet. Kääntäjät ovat tyytyväisiä tilanteeseen: heillä riittää töitä.

Kirjailijoista kuulin Noora Vallinkoskea (oik.), jonka mukaan kirjan Perno ei ole yksi yhteen oikea Perno. Lapsen näkökulman hän koki oikeana tapana kuvata paikkaa, jossa hän on itse syntynyt ja kasvanut. Tapasin myös Maarit Verrosen, jota harvoin näkee. Esko Valtaoja haastatteli häntä ja jatkoi itse haastateltavana - aiheena keskusteluissa maailmanloppu, ja tietysti molempien uusimmat kirjat. Verronen herätti ajatuksia siitä, että aina on ihmisiä, jotka pyrkivät hyvään ja toisten auttamiseen, katastrofissakin. Ja Valtaojan kirja Maailmanloppu peruttu tukeutuu siihen, että ihmisen on itse otettava vastuu, ei odotella insinöörien tai viranomaisten ratkaisuja. Jos me emme itse välitä maailmasta, vaan kohtelemme sitä kaltoin, huonosti käy. Mutta valta on ihmisellä itsellään, Valtaoja korosti.

Näin hurjan määrän muusta kuin kirjajulkisuudesta tuttuja kasvoja Virpi Miettisestä Maarit Hurmerintaan ja Jaakko Selinistä Tuure Kilpeläiseen, jonka esitystä päivän lopuksi en enää jaksanut jäädä odottelemaan houkutteluista huolimatta. Kaikkiin näihin liittyvät kirjat ovat luonnollisesti ilmestyneet. Ja tietysti tapasin paljon tuttuja, kirjabloggareita, kirjailijoita ja kirja-alan väkeä. Se onkin messujen suola ja sokeri ja saa olon kotoisaksi isossakin paikassa ja ihmismäärässä. Sitä kuhinaa ja tiedonvaihtoa!

Kirjakassini oli hyvin maltillinen kotiin lähtiessä, vain kaksi. Mutta messut jatkuvat heti huomisaamuna...

Antti Heikkinen: Kehveli

Kehveli saa alkunsa Hyväjärven pappilan makuuhuoneessa Pielavedellä, jossa kirkkoherra Keffelson ja hänen puolisonsa Amalia suorittavat aviovelvoitteitaan. Ajassa ollaan 1920-luvun alussa. Kylillä supatellaan, kun "nämä nelissäkymmenissä olevat ihmiset saivat neljännen lapsensa samana päivänä, jona Japani siirsi viimeiset joukkonsa pois Siperiasta. - Kehtasivat vielä vanhoilla päivillään pennun tehä."

Jo pienenä Kehvelin huomattiin olevan "sanavalmis ja metka eläjä. .... - Kyllä se on tosissaan yhenlainen Kehveli. Voi voi, mikähän eläjä se siitäkin mahtaa tulla."

Tuli sellainen eläjä, että oksat pois.

"Historia on harvojen tekemää, mutta melkein kaikki ajautuvat sen osasiksi joko omasta tahdosta tai tahtomattaan. "

Kehveli ajautuu mukaan moneen. Nuori urheilijalupaus joutuu sotimaan, mikä rajuna kokemuksena muuttaa elämän suunnan. Hän tapaa tulevan appiukkonsa juna-asemalla, jossa ukko on noutamassa kaatunutta vävyään. "- Otan osaa. - Ei toinna. Kutjake oli. Laiska lullukka ja juoppo vähnäke. - Sankarikuolema tekee kunniattomastakin elämästä kunniallisen. - Ei tee tästä. Sitä vempulata ei kuolema paranna." 

Ukko saa pian uuden vävyn ja Kehveli rakastetun, Annikin. Lemmen loisteessa ei mies ehdi kauan lämmitellä, kun tapahtuu taas. Isoja maan asioita, jotka vaativat toimia. Eletään Mannerheimin aikaa, ja kuten tiedämme, hän oli suuri kulinaristi. Joka seikka taas liittyy olennaisesti Kehvelin appiukon naurisviljelmiin. (Nauriskaupatkin piti hyväksyttää valvontakomissiolla, jonka aikaa 1940-luvulla nyt eletään). Mutta kaiken keskellä Kehveli hoitaa myös oman ja syntymäperheensä asioita omalla tavallaan. Poika ei ole ollut vanhempien suosiossa, veljenkin kanssa on riitaa. Ja Annikki ja lapset... miehen pitää tehdä mitä miehen pitää tehdä. 

Mutkaisetkin asiat Kehveli hoitaa suoriksi. Vaikka asiainhoito saattaa viedä vuosia tai vuosikymmeniä, hoidetuiksi tulevat kumminkin, omintakeisella tavalla. On asia sitten perhe, kotikunta, kotimaa tai Venäjä.

Heikkinen esittää sellaisen henkilön ja Suomen historian, että heikompia ei hirvitä, mutta ällistyttää ja naurattaa. Presidentit ovat Kehvelin tuttuja, totta kai, vaikka ihan kaikki eivät olleet tuttuja lukijalle tätä ennen. Ei Venäjän presidentti Mietjeff tai Suomen entinen presidentti Väyrynen (vihr.). Veikko Vennamo ja Johannes Virolainen toki tunnetaan, muttei tätä ennen kokkiohjelman vetäjinä.

Poliittisista ja etenkään venäläisistä yhteyksistä ei laverrella, kuten tapana on. Sen verran käy ilmi, että naapurimaa olisi halunnut osa Suomea, mutta meiltä ei lupaa herunut. Stalin vaati oman menettelynsä.

Kaiken tekemisen jälkeen Kehvelin pää alkaa olla pyörryksissä, ohjaksissa olo väsyttää. Löytyisikö uskonnosta rauhaa ja lepoa? Sentään papin pojasta puhutaan. Hän ystävystyy saarnaaja Ryhäsen kanssa, mutta tietenkin asia kääntyy kehvelimäisesti yllättävään suuntaan.

Loistava suomalainen huumoriromaani ja fiktioelämäkerta. Heikkinen on tarinoinnin mestari, jonka mielikuvitus ja kerronnan kyky hämmästyttää. Hän tuo tekstiin koukuttavan juonen, uskottavan maailman ja taitavan sanailun, josta paketista lukija saa nauttia. Murre on mukana luontevasti, mikä lisää uskottavuutta, kun maalla ollaan. Ja historiaviittaukset ovat herkullisia. Kepoisesti kirjaa ei ole tehty, huumorin seassa kulkee vahva inhimillinen, ihmistä ymmärtävä juonne. Tietokirjan tekijänä näimme Heikkisen taidot Juice Leskisen Risaisessa elämässä. Romaaneista Mummo ja Pihkatappi käy jo ilmi, millaisesta kirjailijasta puhutaan.

Kehvelissä Heikkinen kulkee Heikki Turusen ja Arto Paasilinnan viitoittamaa tietä, mutta omalla käsialallaan. Ja hän on vasta uransa alussa: kun kokemusta ja oppia kertyy, mihin tie johtaakaan.

Kenelle: Veijariromaanien ystäville, huumoripitoista hakevalle, mielikuvituksen lentoa ihailevalle, kotimaisen kirjallisuuden kaverille.

Muualla: Amma kuvaa Heikkisen sanataituruutta ja kas, vetää esiin samat esikuvat kirjailijaniminä kuin minäkin. Teatterikärpänen yllättyy teatteripiireistä tutun Heikkisen kirjailijuudesta.

Tervetuloa Kehvelin lukupiiriin Helsingin kirjamessuille pe 26.10. klo 16.30 - 17.30! Siellä istun tiukasti kuulemassa lisää kirjasta. Paikka on Messukeskuksen toinen kerros, auditorio eli Lonna-tila. Pääsisäänkäynniltä heti oikealle ylös yhdet portaat, ja siinä heti oikealla, helppo löytää. Nähdään siellä! Lukupiiriin voi ilmoittautua etukäteen tai tulla vain paikan päälle, sisään pääsee jos tilaa on. Ja monesti on: mahdollisuutta tavata kirjailija rauhallisessa tilassa ei messuyleisö vielä osaa täysillä hyödyntää. Vaikkei se edes maksa mitään, messulipun lisäksi. Lukupiiribloggaajana on Amman lukuhetken Amma, ja muitakin kirjabloggareita on paikalla, kuten Mannilainen, Kirjamies, Kirsin Book Club ja Tuulevi.

Antti Heikkinen: Kehveli. WSOY 2018. Päällys Martti Ruokonen. Kirja lienee Suomen jos ei koko maailman ensimmäinen, josta on tehty myös savuton versio, kuulin Turun kirjamessuilla. S-ryhmä ei halunnut myyntiin kirjaa sätkänpolttokannella, joten savuke on heidän versiostaan poistettu.

Kirjoja Yhdysvalloista: Jennifer Clement, Jenny Offill, Lucia Berlin

Meksiko, pieni kylä lähellä Yhdysvaltojen rajaa. Unohda idylliset, herkullisen värikkäät matkakuvat: huumebisnes pitää vallassaan entistä kotoisaa seutua. Tyttöjen on oltava rumia, vammaisia tai piilossa, kun maastoautojen ääni alkaa kuulua. Muuten heidät viedään, eikä koskaan palauteta, edes käytettyinä.

Karua, hätkäyttävää: Köyhä väki on kiinni elämässä niin heiveröisellä langalla. Ihmisoikeudet tai reiluus ovat tuntemattomia käsitteitä. Silti he sinnittelevät, pysyvät hengissä kuin ihmeen kaupalla. Lämpö on läsnä. Juuri siitä Clement kertoo. Ja vie tarinan taitavasti ihmisen tasolle. Kertoja Ladydi, hänen ystävänsä Paula - joka epäonnekseen oli kauniimpi kuin Jennifer Lopez - ja muut tulevat tutuiksi, kiusallisen lähelle.

Julman komea ja täräyttävä tarina, jonka en soisi olevan totta, mutta pelkään ja uskon sen olevan. Avasi minulle uuden alueen, joka on kaukana mutta koskettaa jokaista, joka sen uskaltaa ja haluaa ottaa vastaan. Tieto lisää tuskaa, lottovoittajaolo suomalaisena hävettää. Miksi meillä on toisenlaista? Olenko itse tehnyt asian hyväksi mitään vai ajaudunko hyvinvointiin vain onnenkantamoisena, kuin se olisi syntymäoikeus?

Kirjailijalle syvä kumarrus siitä, että tarinaan on helppo eläytyä naisten arjen kautta, vaikka olemme täysin eri puolilta maailmaa. Eikö tyttöjä voisi mitenkään auttaa ja suojella täältä käsin? Ovatko maahan kaivetut kolot ainoa epätoivoinen ratkaisu?

"Kauan sitten äiti opetti minulle, miten miehiltä puolustaudutaan. Hän sanoi, että pitää tökätä etusormella silmät päästä, koukata ne ulos kuopistaan kuin simpukat kuoristaan. Hän ei kertonut, mitä piti tehdä, jos oli käsiraudoissa. - En sitten ikinä halua tytärtä, mies sanoi. Hän otti purkkaa ja työnsi purkkapalan maskin reiästä suuhunsa. Hänen pureskellessaan hänen suunsa jauhoi villakankaan pienen pyöreän reiän alla. - Jos saisin tyttären, sylkisin, hän sanoi."

Kenelle: Elämästä muualla kiinnostuneille. Tyttöjä tärkeinä pitäville. Meksikosta matkakuvia kerääville.

Muualla: Kirjakaapin kummitus summaa: vuosittain 600 000 - 800 000 naista viedään Meksikosta Yhdysvaltoihin, missä he joutuvat mukaan seksikauppaan tai muunlaiseen orjuuteen.

Jennifer Clement: Varastettujen rukousten vuori (Prayers for the Stolen).  Like 2014. Suomennos Terhi Kuusisto.

Jennifer Clementin voi nähdä Helsingin kirjamessuilla Senaatintori-lavalla pe 26.10. klo 15 HS Tähtihetkessä.

Niin, maailman vanhimpia tarinoita. Nuori nainen ja nuori mies tapaavat, rakastuvat, perustavat perheen. Normaalia yhteiselämää: välillä raskasta ja surua, välillä iloa ja onnea. Kunnes auringonpimennys. Tai kuten vaimo kuvailee tilannetta: auto seisoo jyrkänteen reunalla, ja kuljettaja päättää ajaa sen alas.

Ei se tarina, vaan sen kerronta. Offill kertoo tarinan ajatuksin, anekdootein, tuokiokuvin, sitaatein. Kirjailijavaimon silmin, ei tapahtumia uskollisesti raportoiden. Pätkistä koostuva kerronta on helppolukuista, myös visuaalisesti - fontti ja rivivälit ovat isoja - ja on herkkua erityisesti kirjallisille ihmisille, sillä kirjailijoita, filosofeja ja asiantuntijoita siteerataan paljon, samoin kertojan tuttavia. Myös häntä itseään. Erityisesti nautin lapsen esiintymisistä (se tuo aina realismia) ja toisaalta ikääntymisen kuvauksista, joita pilkahtelee:

"Miten vaimosta on tullut sellainen ihminen, joka viettää kaiket päivät joogahousuissa? Aiemmin hän pilkkasi niitä, ihmisiä jotka kulkevat onnellisuuskarttoineen ja kiitollisuuspäiväkirjoineen ja kierrätetyistä autonrenkaista tehtyine kasseineen. Nyt alkaa kuitenkin näyttää siltä, että vanhenemiseen liittyviin totuuksiin kuuluu pilkattavien asioiden jatkuva väheneminen, kunnes lopulta jäljellä ei ole mitään, minkä voisi täysin varmasti sulkea itsen ulkopuolelle."

Kattaa siis elämänkaaren pitkältä ajalta. Kirjallinen lähtökohta voi vieraannuttaa, mutta uskon, että nainen kuin nainen löytää samastumiskohtia, eikä nyt puhuta vain teoriasta. Vaikka kirjailijavaimo kirjoittaa samalla kirjaa avaruusmatkailusta (rahan takia) rikkaan melkein-astronautin tilaustyönä, joten myös avaruusasioita leijuu, ovathan ne naisen ajatuksissa. Yhdistelmä on sekalainen ja kuten sanottu, kirjallinen sisällöltään, ja kirjallisena työnä onnistunutta viihdettä lukuhulluille.

Kenelle: Anekdoottien ja ajatusten ystäville, sitaateista ärsyyntymättömille, petetyille, eroa harkitseville tai sen kokeneille.

Muualla: Tuijata pohtii Offillin kieltä ja miettii, mitkä ovat suhteissa niitä taisteluja, jotka kannattaa sotia. Ompun mielestä, no, lue itse.

Novellisarjan toinen suomennettu osa jatkaa riemastuttavalla tyylillään. Berlinin riemastuttavuus syntyy aitouden tunnusta, taitavasta sanankäytöstä ja yllätyksistä: koskaan ei voi tietää, mitä seuraa. Seuraavassa kappaleessa, seuraavassa lauseessa. Ei ainakaan mitään tylsän ilmiselvää, sen voin taata.

"- Luulen että sinua vain nolottaa olla onnellinen, ja ryhdyt nyt tällaiseen jotta voisit tuntea yhteenkuuluvuutta muiden M.P.-ryhmäläisten kanssa. Ymmärrän. Kun olin yksitoista, tätini antoi minulle päiväkirjan. Kirjoitin siihen vain: 'Olin koulussa. Tein läksyt.' Joten aloin tehdä tuhmuuksia, jotta minulla olisi jotain kirjoitettavaa. - Ei sen ole tarkoitus olla vakava rakkaussuhde, Ruth sanoi. - Tarkoitus on tuoda vain vähän piristystä elämään."

Vaikka neljän pojan yksinhuoltajaäidin maailma Meksikon ja Yhdysvaltojen maastossa pari kolme vuosikymmentä sitten on kaukana omasta, henkilöt tulevat lähelle. Osuvin lausein Berlin tutustuttaa heihin lukijan, joka hihittää, kauhistuu ja liikuttuu. Eikä pane pahakseen tanssittamista annetussa tahdissa, ruusuilla tai ohdakkeilla. Hilpeä niminovelliTanssia ruusuilla kuplii nuoruuden iloa ja hölmöilyä, Hymyilisit vähän tarjoaa vähän hävettävän kurkistuksen normielämän rajojen yli, mikä kiehtoo mutta saa lukijan miettimään omia valintojaan (ja tuntemaan itsensä joko tyytyväisen viisaaksi tai jostain osattomaksi), karmea Carmen hiljentää.

Vaikka rosoa riittää suomalaisesta näkökulmasta katsoen, Berlin varoo astumasta liian pahaan maastoon. Hän ei kuvaa inhorealistisesti kauheuksia, joita hänen kuvaamassaan maailmassa epäilemättä on - puhutaan ääriköyhistä, päihderiippuvaisista ja kaltoinkohdelluista - vaan tietty sietämisen taso on huomioitu. Se tekee lukemisesta turvallista ja nautittavaa, kielen ja juonenkäänteiden lisäksi. Hän tasapainoilee kurjuuden ja nautinnon välillä niin komeasti, ettei sitä edes huomaa.

"Minä pidän taloista ja niiden tarinoista - siinä yksi syy, miksi minusta on mukava tehdä siivoojan hommia. Se on kuin lukisi kirjaa." 

Toinen osa tuntuu ensimmäistä synkemmältä, jopa loppua enteilevältä; tarinat on valittu ja sijoitettu kokoelmaan harkiten. Mikä ei poista huumorintajua eikä lämmintä ymmärrystä, jota Berlin osoittaa henkilöilleen, ehkä jopa itselleen: hän oli alkoholismista toipunut perheenäiti, joka kirjoitti lähes loppuun saakka. Berlin kuoli vuonna 2004.

"Ainut syy, miksi olen elänyt näin pitkään, on siinä että olen päästänyt irti menneisyydestäni. Sulkenut oven surulta, katumukselta, menneiden murehtimiselta. Jos päästäisin ne sisään vaikka vain pienestä itsesäälin tarjoamasta rakosesta, niin ovi lennähtäisi ammolleen ja sieltä hyökyisi sydäntä raastavaa tuskaa ja silmät sokaisevaa häpeää, särkisin kupit ja pullot, iskisin säpäleiksi lasit, pirstoisin ikkunat ja kahlaisin verta vuotavana lattialle kaatuneen sokerin ja lasinsirpaleiden seassa kauhusta yökkäille, kunnes onnistuisin vihoviimeisen puistatuksen ja nyyhkäisyn saattamana kiskaisemaan raskaan oven kiinni. Keräisin sirpaleet taas kerran."

Kun Berlinin tekstien kiinnostavuus havaittiin, eri lähteissä julkaistut novellit julkaistiin Yhdysvalloissa yhtenä jättikirjana. Suomalainen kustantaja käännätti ja julkaisi sen kahdessa osassa - hyvä päätös. Saimme mahdollisimman pian tutustua Berliniin, ja jäimme haluamaan lisää.

Kenelle: Kenelle vain.

Muualla: Näennäisesti yksinkertaiset lauseet pitävät sisällään vahvoja merkityksiä, sanoo Kirjaluotsi.

Lucia Berlin, Siivoojan käsikirja 2: Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia (A manual for cleaning women: Selected stories). Aula & Co 2018. Suomennos Kristiina Drews. Kansi Sanna-Reeta Meilahti.

Helsingin kirjamessujen 2018 teemamaa on Yhdysvallat.

Helsingin kirjamessut 2018: tärppejä

Enää viisi päivää! Toistan joka vuosi saman: Helsingin kirjamessut ovat bloggarin joulu, juhannus ja uusi vuosi, ja niitä odotetaan hartaasti. Aion olla paikalla torstaista lauantaihin, ja  olen tehnyt itselleni messuohjelman, jota en näytä teille. Koska se on noin kolme sivua pitkä ja tiedän jo nyt, etten pysty näkemään kaikkea, mitä haluaisin, mutta nostan pari tärppiä. 

Torstai 25.10. 

Aloitan lainaamalla virallista messuohjelmaa:

"Ohjelmajohtaja Ronja Salmi ja Yhdysvaltain Suomen-suurlähettiläs Robert Pence avaavat messut torstaina 25.10. klo 9.55 leikkaamalla punaisen nauhan hallin 6 sisäänkäynnissä (portaat). Avajaiset jatkuvat klo 10.30 kirjamessujen Senaatintorilla, jossa on Ronja Salmen puheenvuoro ja Rakkaudesta kirjaan -palkinnon jako." 

Jännittävää on nähdä uuden ohjelmajohtajan muutokset ja kädenjälki! Hän on kertonut tavoittelevansa uusia kävijöitä, mutta toivon ja uskon, että myös meille konkareille löytyy tarjontaa. 

Yhdysvallat on vuoden teemamaa. Hieman laimea kirjailijatarjonta siltä puolelta mielestäni. Cecilia Samartin on toki tuttu kirjailijana, kohta livenäkin, ja Jennifer Clementiin juuri tutustun. Mutta aivan iskevin huippunimi puuttuu. Olemme pilallehemmoteltuja ja nähneet Dan Brownit, Paul Austerit, John Irvingit ja jopa Donna Tarttin Suomessa, joten joku muu iso nimi olisi ollut tervetullut. Mutta vetovoimamme pienenä kansana ei ehkä riitä. Eikä Amerikan nykypresidentin ohjaus varmaan rohkaise kirjailijoita edustamaan ylpeinä maataan. (Tosin presidentit vaihtuvat, taide pysyy). 

Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinto myönnetään lukemisharrastuksen hyväksi tehdystä tärkeästä työstä, se kiinnostaa. Alan ihmisiä ja vaikuttajia - kerran sen saivat kirjabloggaritkin, mistä olen ylpeä. 

Klo 11-11.30 Pajtim Statovci kertoo kirjansa Kissani Jugoslavia matkasta teatterin näyttämölle, Töölö-lavalla. Jossa kello 12-12.30 esitellään kirja Kirjalliset väärennökset. Sanna Nyqvist ja  Outi Oja olisi hauska nähdä livenä ja kuulla kirjasta lisää. 

12.30-13.00 Maailmojen loput. Taidan istua tiukasti Töölön katsomossa edelleen, sillä Sinikka Vuola ja Tommi Melender esittelevät uunituoretta kirjaansa romaanien lopetuksista.

13-13.30 Perno Mega City, Noora Vallinkosken 1980-luvun lähiömuistelma esitellään Hakaniemi-lavalla. 

Tykitys jatkuu: klo 13.30 esiintyy Antti Tuuri Senaatintorilla, klo 14 kertoo Onnen Pekka -kirjastaan Pekka Tarkka Suomenlinna-lavalla. Klo 15 kertovat fantasiakirjallisuudesta loistavat tähtemme Maria Turtschaninoff ja Salla Simukka. Kiinnostavaa olisi myös kuulla, miten suomalainen kirjallisuus menestyy rapakon takana. Siitä puhuvat kääntäjät Töölö-lavalla klo 15.30. Ja klo 17.30 Maarit Verronen ja Esko Valtaoja keskustelevat maailmanlopusta! Punavuori-lava. Päivän päätteeksi voimme tavata Jussi Parviaisen klo 19 Hakaniemi-lavalla. 

Perjantai 26.10. 

Menen ehdottomasti Punavuori-lavalle kuulemaan Anne Vuori-Kemilää, joka kertoo kirjastaan Taivas ilman reunoja. Klo 12 saattaisin seurata Fingerporin elämää Punavuori-lavalla. Tai stten Hakaniemessä Aki Ollikaista, jonka jälkeen samalle lavalle nousee Antti Heikkinen. Itse menen seuraamaan Heikkisen Kehveli-kirjan lukupiiriä klo 16.30. Messujen lukupiirit ovat mainio idea, saa kuulla rauhassa kirjailijaa tunnin ajan hälyltä paossa mukavasti istuen, ja jutella ja kysyä kirjailijalta jos haluaa, mutta ei ole pakko, voi myös vain kuunnella.

Tämä vetää isosti väkeä: klo 13.00 Minna Rytisalo ja Rouva C Senaatintorilla, ja aiheeseen sopivasti klo 14.30 julkistetaan Töölössä Minna Canth -palkinnon saaja.

Lauantai 27.10. 

Kiinnostava keskustelu Töölö-lavalla klo 11.00. Kirjailija salakuuntelijana! Miten paljon kirjailija saa ja voi nostaa kirjaan oikeasta elämästä? Nykyisellä autofiktion aikakaudella päivänpolttava aihe. Jarkko Tontin haastattelussa muun muassa Anna-Leena Härkönen.

Katja Kettu kertoo uudesta kirjastaan klo 14.30 Senaatintorilla, klo 15.30 Töölössä puhuvat Kati Tervo ja Pirkko Soininen siitä, miten samasta aiheesta (kuten heillä Ellen Thesleff) voi kirjoittaa usempi kirjalija, haastattelijaan Katja Kallio. Haluaisin myös nähdä Eeva Turusen, joka on kirjoittanut mainion Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa -kirjan. Klo 17.00 Kallio.

Oman messuohjelman teosta huolimatta tiedän jo nyt, että osan listatuista näen, osaa en, mutta varmasti paljon muuta. Ja paljon tuttuja. Epäilemättä myös kirjahankintoja tulee tehtyä. Tapaamisiin messuilla!

Edit: https://kulttuurikukoistaa.blogspot.com/2018/10/helsingin-kirjamessut-2018-paiva-1.html

Edit: https://kulttuurikukoistaa.blogspot.com/2018/10/helsingin-kirjamessut-2018-paivat-2-ja-3.html