Maritta Hirvonen: Komediantit

"Esikoisromaani on kirjoitettu rakkaudesta sirkukseen, musiikkiin ja taiteeseen."

Takakannen lause summaa sisällön. Nuoren Estherin perheen vievät natsit, mutta tyttö onnistuu pakenemaan. Matkallaan ei-minnekään paitsi pois hän saa kiertävän sirkuksen väeltä yllättävää apua, yösijan, syötävää ja käskyn jatkaa matkaa aamulla. Mutta Esther ei halua lähteä. 

"Heidän maailmansa on hämmästyttävä yksinkertaisuudessaan ja suoruudessaan, ja jotain kummaa kauneutta on siinä fyysisyydessä millä he ovat siinä läsnä. Sekö minua Heinzissa niin vetää puoleensa?"

Sirkuslaiset eivät ehkä osaa lukea eivätkä tunne maailman ismejä, mutta sivistyneen perheen lapselta Estheriltä puolestaan puuttuu taitoja, joita heillä on. Arabellaksi muuntuva Esther on kuitenkin sinnikäs ja sopeutuu - pakosta vai halusta? - kiertävään, vaatimattomaan elämään, jossa perustarpeet ovat yksinkertaisia ja taidot hämmästyttäviä. 

"Ohitamme muutamia pikkukyliä ja pysähdymme odottamaan, kun Helga käy kysymässä taloista ruokaa, ilman tulosta. Korvikekahvin kanssa meillä on kuitenin leipää ja metsästä kerättyjä mustikoita. - Oisko paree leiriytyä ja odottaa kun sade loppuu? Ernst kysyy, mutta Alfonsin mielestä on jatkettava matkaa, että päästään perille illaksi. - Olispa hyvä, jos se paikka olis jossain pikkukylässä, jossa olis maataloja ja anteliasta porukkaa, niitä jotka maksaa esityksen leivänpuolikkaalla tai pussillisella perunoita, Edith sanoo. - Ne varmaan onkin niitä parhaita pääsylippuja. - Joo, kaikkee on saatu, hunajapurkista elävään kanaan. Kun ois tullu vielä kukko samalla, olis voitu saada muniakin. Mutta se meni pataan se tipu sitten."

Tarina kuvaa lämmöllä sirkuslaisten elämää, johon normaalisti kasvetaan syntymästä saakka. Arabella tajuaa kipeästi eron itsensä ja muiden välillä, mutta on vakaasti päättänyt ylittää rajan, tulla osaksi yhteisöä. Ja nyt tytön lapsuuden baletti- ja musiikkiharrastuksista on hyötyä! Musiikki on ollut osa Arabellan elämää aina, samoin sirkuslaisten, vaikka eri tavoin. 

Hän oppii, aikuistuu tuossa oudossa ympäristössä, josta tulee hänen kotinsa ja perheensä. Mutta hän myös kaipaa jotain menettämäänsä, siteitä juuriinsa. Kuusikymmenluvulla hän saa yhteyden lapsuudenystäväänsä Giselaan, jonka kanssa aloittaa kirjeenvaihdon. 

"Ystäväni, luulen että olen kadottanut entisen elämäni, koko lapsuuden ja nuoruuden. ... Olen alkanut pelätä, että minulla ei ole mitään kosketusta tai tunteita sitä elämää kohtaan, jos sitä nyt koskaan olikaan. Kuin jokin pala puuttuisi itsestäni."

Gisela on kiivas kommunisti Itä-Saksassa, Arabella lännessä, ja heidän kohtalonsa ja tapansa nujertaa sodan kokemukset ovat hyvin erilaiset. Gisella-juonne yllättää lukijan. Silti yhteys säilyy. Ja Arabellan rakkaus musiikkiin, josta hän saa muistutuksen päästessään Hampurissa konserttiin. 

"Richard Straussin Metamorfoosit jousille, sävelletty 1945, sinä samana vuonna jolloin pakenin, jolloin Dresden hävitettiin ja elämässäni mullistui kaikki. Kaikki suru sisälläni tuntuu olevan läsnä tässä musiikissa. Melodia toistuu uudelleen ja uudelleen, aina vähän varioiden, lopulta päättäväisesti, kuin tahtoisi kertoa jotakin. Viimeiset tahdit hiipuvat äärettömyyteen. Siksikö piti kulkea se pitkä tie, että kuulisin tämän yhden teoksen? Kokisin sen kaiken, muistutuksena siitä, että musiikki, kaikki taide edelleen on jossain, minussa myös? On vain oltava läsnä tässä elämässä."

Tulkitsen kirjan kertovan siitä, että ihmisen on otettava paikkansa; siitä, että sen löytyminen vaatii työtä ja omien vahvuuksien tunnistamista. Mutta myös heittäytymisen ja yhteisön voimasta. Ja tietysti taiteen. Kirjassa on paljon musiikkia ja laulujen sanoja natsien marsseista Irving Berlingiin, Bamboleosta Brahmsiin. Se tuo tarinaan runollisuutta ja lisää haikeutta, jota Arabella ikääntyessään tuntee. Lopussa on lista henkilöistä ja lauluista sekä siteerauksia muutamista tunnetuista teksteistä, jotka ahkera lukija tunnistaisi ilman listaustakin. 

Vaikka esikoisen tapaan tekstissä on karheaa höyläyspintaa, se on sujuvalukuinen ja  sirkusaiheeltaan kiinnostava. Tyyliltään omaan makuuni tunteikas, mutta uskon sen sopivan romanttisemmalle mielelle ja vannoutuneemmalle musiikin ystävälle, joka haluaa lukea erilaisen ja vahvan tunteellisen selviytymistarinan. Kyseessä on Hirvosen esikoisromaani, mutta hän on kirjoittanut aiemminkin: Hämäränmaassa valon syvyys, säveltäjä Jouni Kaipaisen elämäkerran. 

Muualla: Universaali ja tärkeä kirja, sanoo Jorman lukunurkka. Aika moni kirjabloggari on kirjan lukenut ja siitä kertonut, mikä kertoo hyvää. 

Sain kirjan kustantajalta. 

Maritta Hirvonen: Komediantit. Stresa 2020. Kansi: Tuulikki Pietilä. 

Ottessa Moshfegh: Vuosi horroksessa

Kuka ei olisi haaveillut joskus nukkuvansa niin kauan, että ikävät ajat, vaikka koronat, olisivat ohi? 

Ja voisi herätä levänneenä, aloittaa elämä virkeänä ikään kuin puhtaalta pöydältä? Minä ainakin olen. Mutta jos vaikka puolen vuoden nukkumista olisi mahdollista kokeilla, toteuttaisin sen mieluummin luomuna enkä lääkkeiden voimin, kuten tekee tarinaa minä-muodossa kertova nuori nimetön nainen New Yorkin Upper East Sidelta. Raha- ja koulutustilanne ovat kunnossa, ulkonäkö kestää vertailun kehen tahansa. Mutta kielteiset ajatukset kiusaavat, olo on sietämätön ja vihainen. Mikä auttaisi?

Hän päättää horrostaa kokonaisen vuoden. Koska miksi ei? Molemmat vanhemmat ovat kuolleet, sisaruksia ei ole - "ei sukulaisia joiden kanssa riidellä" - poikaystävä Trevor on komea mutta välttelevä fuck body, eikä työnteosta tule mitään. Nukutaan pois kaikki paska! Ainoa kosketus pillerien ja sohvan lisäksi syntyy elokuviin ja televisioon, ajoittain myös rasittavaan ystävään Revaan, josta ei tunnu pääsevän irti millään.

"- Minusta ei vain ole terveellistä nukkua koko päivää", Reva sanoi ja pisti pari purukumilevyä suuhunsa. - Jospa sinä tarvitset olkapään, jota vasten itkeä. Hämmästyisit kun tietäisit miten hyvältä tuntuu, kun on saanut itkeä kunnon itkut. Siitä saa paremman olon kuin mistään pillereistä. Revan neuvot kuulostivat aina siltä kuin hän lukisi huonon tv-elokuvan käsikirjoitusta."

Ota vain itseäsi niskasta kiinni tai pystyt mihin haluat -tyyppiset neuvot eivät henkilöllemme riitä. Tujumpaa sen olla pitää, ja siihen hän saa avut karmean osaamattomalta tohtori Tuttlelta, jolla jostain käsittämättömästä syystä on reseptienkirjoitusoikeus. 

"Aika kului välillä nopeasti, välillä hitaasti, riippuen siitä kuinka syvään uneen onnistuin vajoamaan. Minusta tuli hyvin herkkä hanaveden makuvivahteille. Joskus se oli sameaa ja maistui mineraaleilta. Joskus se oli kuplivaa ja maistui samalta kuin jonkun ihmisen paha hengitys. Suosikkipäiviäni olivat ne joita tuskin huomasin. Saatoin havahtua siihen, että makasin sohvalla hengittämättä ja tuijotin pölyhattaraa, joka pyöri ikkunasta puhaltavassa vedossa pitkin puulattiaa, muistin lyhyen hetken että olen elossa ja vajosin taas uneen."

Kun horroskokeilu etenee, tarvitaan lisää lääkkeitä, yhä vahvempia. "Rauhoittavien annostelu vaatii kehittynyttä matematiikkaa." Tuttlen ammatillinen epäpätevyys kohoaa omiin sfääreihinsä, samoin henkilömme kokemat lääkkeiden vaikutukset. Miten koe onnistuu?

Kirja sopii suomalaisille, masennuksen ja mielialalääkkeiden valitulle kansalle, joka on tottunut vaeltamaan pimeässä. Voiko näistäkin asioista puhua ironisesti, jopa hauskasti? Tarina ei ole realismia nähnytkään: noin valtavilla lääkityksillä ja minimaalisella ravinnolla tyttö olisi tosielämässä todennäköisesti jo ajat sitten kuollut. 

Ajatusleikkinä se on kiinnostava viedessään kokeen äärimmäisyyksiin. Millä luonnollisesti on päinvastainen vaikutus kuin houkutteleva, ja siinä on yksi tarinan vahvuus. Toinen on tekstin nasevuus. Yllättävyys syntyy huumorista, jota yleensä aiheesta ei revitä. Jos tarinan haluaisi ajatella todelliseksi, löytyy myös syitä siihen, miksi tyttö pakenee uneen. Pelkkää hupaa se ei siis ole. Tv-sarjoja ja elokuvia mainitaan runsain määrin, joten viihdealakin pääsee esiin. Myös muita tuotemerkkejä heitellään huoletta, mikä tuo konkretian tuntua, vaikka osa on suomalaiselle outoja. 

Kenelle: Masennusta hoitaville, yltäkylläisyyttä kadehtiville, pitkiä unia kaipaaville.  

Muualla: Pähkähullu ja absurdi, mutta kirjailija kirjoittaa järjettömän hyvin, sanoo Kirja vieköön. 

Ottessa Moshfegh: Vuosi horroksessa. (My Year of Rest and Relaxation) Aula & Co 2020. Suomennos Kristina Drews. Ulkoasu Sanna-Reeta Meilahti. 

Laura Lehtola: Minä valitsin sinut

Lehtolan tekstiä olen kuvannut aiemmin pakottomaksi ja helpon tuntuiseksi, kuin itsestäänselväksi.

Samalta, jotenkin puhtaalta, se tuntuu uutuudessa, mikä kertoo paitsi kirjailijan taitavuudesta myös vahvasta omasta äänestä, jota saamme lukea nyt jo kolmannessa kirjassa. 

Saara ja Elisa tutustuvat opiskelijakämppiksinä ja rakastuvat. Alku ei ole helppo etenkään Elisalle, jolle suhde naiseen on uutta, mutta hän ei epäile rakkauttaan, alkujärkytyksestä päästyään. 

"Saara alkaa kertoa kuinka se sai kerran kirjastosta 15 miljoonan laskun jonkun tietojärjestelmävirheen takia. - Mä olin aivan että saatana, mä olen epähuomiossa lainannut jonkun Ming-vaasin. - Epähuomiossa tenttikirjan sijaan Ming-vaasin? - Ni. Epähuomiossa. - Yhtäkkiä tajuan, että haluaisin suudella sitä. Tai edes jotenkin koskea sitä. Taas. En tajua." 

Saara saa unohtaa Deitti.netin, Elisa poikaystävätekeleensä, mitä jaakkoja ja sameja niitä olikaan. Nyt on tosi kyseessä. Fiksut ja huumorintajuiset naiset löytävät toisistaan sopivan vastakappaleen.

Eletään aikaa viitisentoista vuotta sitten, jolloin kaapistatulo ei ollut vielä niin avointa kuin nykyään. Alussa naisten seurustelua haittaa leima, joka ajan ja vuosien myötä haalistuu - mielipideilmaston kehitys on kuvattu kirjassa hyvin. Saaraa alkavat jo ärsyttää sateenkaarikehykset ihmisten fb-sivuilla ja Priden muuntuminen "vappu vol kakkoseksi", vaikka häntä viisaasti muistutetaan tilanteen olevan silti paljon parempi kuin aikanaan "viisi ihmistä ja polvirukoilijat hiekkakentällä" - vaiheessa. Kun leimaan on tottunut, sitä on vaikea saada itsestä pois, Saara toteaa. 

Eräs iso asia muuttuu myös, lainsäädäntö. Lesboparin oikeus avioliittoon ja perheen sisäiseen adoptioon siten, että jommankumman synnyttämä lapsi on virallisesti yhteinen. Tasa-arvoinen avioliittolaki tuli voimaan 2017. Elisan vauvakuume tarttuu Saaraan jo paljon ennen, ja he pohtivat asiaa pitkään. Saisivatko he hedelmöityshoitoa ja mistä siittiöt?  

"- Väärintehdyistä tuli mieleen, että mikä sen lain tilanne siis on? - Siitä väännetään edelleen. Ja aivan herran hanskassa, hoitavatko klinikat naispareja tässä ratkaisua odotellessa. Siinä on joku hämärä harkinnanvaraisuus. - Perus. - Jep. Vituttaa nämä harkinnanvaraiset ihmisoikeudet. Katson Simoa taas sillä silmällä. Että voisiko siitä sittenkin olla meidän lapsemme isäksi. Jos kuitenkin kysyisimme siltä, vaikka moneen kertaan on päätetty että ei."

Lapsenhankinta hallitsee parin elämää monta vuotta, hyvässä ja pahassa. Elisasta tulee Saaran mielestä "peilipintojen pyyhkijä", ylitunnollinen perheenemäntä. Tilannetta ei paranna se, että Saara on kirjailijana nolla- tai vähintään sattumanvaraistuloinen, Elisan jakkupukuhommien palkalla eletään. 

"- Mä pelkään että meidän parisuhde katoaa. - Miten niin katoaa? Tässähän se on. - Kun me ei olla kontaktissa toistemme kanssa. - No voisitko sä tulla aiemmin kotiin kuin yöllä, niin ehdittäisiin edes nähdä? Sä et ehkä tajua kuinka uupunut mä olen, kun sun päivät alkaa keskimäärin kymmeneltä. Ja siitäkin voit tarvittaessa joustaa. - Mutta onko sun pakko aina hääriä täällä rätti kädessä? - Tuntuu, että on, kun kukaan muu ei täällä hääri."

Saara ei saa riittävästi seksiä, Elisa vauvoja ja lepoa. Saaran mielestä seksi on kuin jumala, kuulemma olemassa muttei sitä näe, haista eikä maista mitenkään. Elisan mielestä Saara on joka vuosi sitä mieltä, että kirja on nyt, juuri nyt niin pahassa vaiheessa, että lapsen hankintaa pitää siirtää vuodella eteenpäin. Arki uuvuttaa molempia, vaikka molemminpuolista ihailua ja rakkautta riittää. Liikaakin, sillä sitä lipsahtaa myös kodin ulkopuolelle. 

Normiavioongelmat siis. Kuka tekee kotityöt, hoitaa lapsiasiat, elättää perheen. Montako kertaa saa anteeksi unohdetut lupaukset aikaisesta kotiintulosta - entä pettämisestä? Ja mikä oikeastaan lasketaan pettämiseksi? Löytääkö pari tavan edetä suhteessaan? Kuka valitsee kenet? Kiinnostava, vauhdikas ja huumorilla ryyditetty tarina, jonka molempiin osapuoliin on mahdollista samastua.  

Pidän paljon Lehtolan selkeästä ja sujuvasta tavasta kirjoittaa, hänen ajassa olevista aiheistaan sekä teksteistä, jotka näyttäytyvät lukijalle tosina. Tekniikan tohtorin ei mitään hölynpölyä odottaisikaan kirjoittavan! Hauskasti hän myös puolisalaa viittaa aikaisempiin kirjoihinsa, vai kuvittelenko vain? Kuitenkin nämä mielestäni jossain muodossa sieltä löysin: Takapenkki ja Pelkääjän paikalla.

Kenelle: Ajankohtaisen tarinan ystäville, sujuvanselkeän kielen lukijoille, perhesuhteista kiinnostuneille. 

Muualla: Suttastiinan sydämen kirja vei täysin ja kokonaan. 

Laura Lehtola: Minä valitsin sinut. Otava 2020. Kansi Päivi Puustinen.

Anni Kytömäki: Margarita. Sekä syyskuun kirja-arvonta.

Anni Kytömäen kirjoissa on luonnon voimaa ja lumoa. 

Se alkoi Kultarinnasta (edelleen olen sitä mieltä, että kirjan pitäisi olla pakollista luettavaa kaikille toisen asteen opiskelijoille), laajeni Kivitaskussa ja jatkuu Margaritassa, joka edeltäjiensä tavoin yhdistää ihmisen osaksi luontoa ainutlaatuisella tavalla. 

Senni työskentelee hierojana Kankaristossa maaseudulla. Hänen isänsä kuolee sodassa, jossa katoaa myös Sennin kotiseuduille etulinjaan joutunut Mikko. Melskeiden tauottua tyttö aikuistuu hoitolaitoksessa, jossa varakkaat ja raihnaiset voivat käydä virkistäytymässä ja toipumassa kuka mistäkin vaivastaan. Senni ja hänen äitinsä pyrkivät toipumaan omistaan, kuten suunnitelmasta muuttaa Petsamoon, nikkelikaivoskylään, josta olisi "lyhyt matka siniharjaisille tuntureille ja säihkyville virroille."

"Kuusi vuotta olemme asuneet kahden ja asumme vastakin. Meillä ei ole mitään oikeaa hätää, ei velkoja eikä nälkää. On työ ja perhe, joskin torso. Kauppalan kadut pöllyävät silmäni umpeen, mutta se on vaiva jonka voin työntää syrjään kuten lähes kaiken mihin ei liity voimakasta ruumiillista kipua. En ollut ajatellut asua tässä talossa koko ikääni, mutta tuskin kukaan mukaan ennen sotaa aavisti suunnitelmiaan mahdottomaksi. Äidin murheen takia minun on pysyttävä hänen luonaan."

Kun kylpylään saapuu Amelia-rouva poikansa Aaron kanssa, Sennin ammatillisuutta koetellaan. Tyttö haluaa tietää, mitä on kahden ihmisen läheisyys käytännössä. Hän myös tajuaa, ettei hänen ole pakko elää koko ikäänsä Kankaristossa ja suunnittelee matkaa Lappiin, lomalle, tutun kylpylävieraan Kairamaan apulaisena. 

"Kairamaan, kenenkään, ei tarvitse tietää että olen ollut vain kotona ja kylpylässä ja painellut ihmisten ihoa. Ammatin ansiosta minut kuvitellaan kokeneeksi kaikessa mikä liittyy ihmisruumiseen ja koko fyysiseen maailmaan." 

Tapahtuu raskaus, jota Sennin terveys ei kestä. Tapahtuu myös metsien kartoitus sotien jälkeisen teollisuuden tarpeisiin, ja siitä vastaa osaltaan Antti. Luonnon vaatimuksia ei juuri osata tai haluta huomioida, kun talous on saatava vauhtiin. Hiljaiset lajit hiipuvat, kuten raakku, jokihelmisimpukka, joka pystyy elämään vain puhtaassa, virtaavassa joessa. 

Joki on Sennille tärkeä, kuten metsäkin. Hän tuntee ne hyvin, kotiseutunsa maisemat, mutta muuttaa Helsinkiin, opiskelemaan ja töihin. Polio on vakava ja tarttuva tauti, johon kuolee moni, ja hoitajia tarvitaan. Rokotetta odotetaan kiihkeästi. Tuttua? 

Kirja on kuvaus katoavaisuudesta ja jatkuvuudesta, vakavista vaurioista ja niiden seurauksista, kaiken sattumanvaraisuudesta tai sen vaikutelmasta. Ylijuhlallisuuden pelosta huolimatta on pakko sanoa, ettei siis vähemmästä kuin elämästä ja kuolemasta. Kirjailija kuvaa luontoa (ympäristön, lajin, yksilön) vastustamattoman viettelevällä tavalla sitomalla sen kiinnostaviin ja yllättäviin ihmiskohtaloihin ja ikiaikaisiin ilmiöihin, joista myös tämän päivän lukija tunnistaa paljon. Niin monenlaisia yhteyksiä ja vertauskuvia nousee lukijan mieleen, että kokonaisuutta on vaikea tiivistää. 

Naisasiaakin kirja tuo esiin niin, aikansa vaatimuksina. Ja hierontaosuuksissa lukijan lihakset huutavat käsittelyyn pääsyä! Luontokartoittaja Kytömäki on yhdeltä koulutukseltaan myös hieroja. 

Anni Kytömäen genre on aivan omanlaisensa; luontokirjallisuudeksi kutsuminen olisi vähättelyä, historiallinen, yhteiskunnallinen tai ihmissuhderomaani samoin, sillä hänen kirjoissaan on noita kaikkia. Ja lisäksi taitavaa kielenkäyttöä sekä yllätyksellinen juoni, jonka kanssa on oltava tarkkana, mutta silti se onnistuu hämmästyttämään. Kytömäen kirjojen lukemisen jälkeen olo on pöllämystynyt ja lievästi sekava, niin vaikuttavia ne ovat. Ja kirja on pian luettava uudestaan. 

Kenelle: Ajattelevalle, jatkuvuuden pohtijalle, yllättymään pyrkivälle, merkityksiä etsivälle. 

Muualla: Kirjallisuustoimittaja sanoo kirjaa hiotuneeksi helmeksi sodanjälkeisestä Suomesta. 

Anni Kytömäki: Margarita. Gummerus 2020. Kansi Jenni Noponen.

"Margaritan painopaperi on valmistettu kuidusta, josta 50 prosenttia on kierrätettyä ja 50 prosenttia peräisin FSC-sertifoiduista metsistä. Paperilaatu on ekologisin, joka markkinoilta oli saatavissa."

Kirjablogin kymmenvuotisjuhlavuoden kunniaksi arvon kirjoja kerran kuussa.

Arvontaan saavat osallistua kaikki, jotka ilmoittavat minulle sähköpostiosoitteensa tai muun yhteystiedon ja ovat voiton osuessa kohdalle valmiita toimittamaan minulle postiosoitteensa viikon sisällä arvonnan suorittamisesta, mikä tapahtuu kuukauden ensimmäisellä viikolla. (Jos en saa osoitetta viikon sisällä voitosta ilmoittamisesta, arvon voittajan uudestaan.)

Tämän vuoden kirjoista arvon nyt tulevaisuusvision, joka on pelottavan uskottava: Piia Leinon Yliaika.

Kommentoi alle viimeistään 5.10. jos osallistut arvontaan, ja onnea! 

Hauskoja kirjoja

Otsikko on tietysti ironinen. Hauskuus kirjassa on vaikea laji. Alunperin halusin kirjoittaa oikeasti hauskoista kirjoista. Kun niitä ei ilmaantunut tuskaantuneesta hakemisesta huolimatta, otsikko muuttui ironiseksi. Mutta yllätys: lopulta se muuttuu ihan tavalliseksi otsikoksi, ilman ironiaa! Mikä ei tarkoita sitä, että kaikki hauskoina markkinoidut kirjat olisivat hauskoja. 

Kari Hotakaisen tunnemme hauskana. Sen lisäksi terävänä ajattelijana ja kynäilijänä. Käsitystäni ei muuta, vaikken Tarinaan ihastunut. Alussa julistetun julmankomean kaupungistumiskuvauksen jälkeen kirjailija vuodattaa katkeria kyyneleitä maaseudun puolesta. Ymmärrän, ymmärrän, mutta en ymmärrä - ei ole hauskaa irvailla yhteiskuntamuutoksesta, joka on jo tapahtunut ja totta. Vaikka ei ehkä aivan kirjassa kuvatulla tavalla. Alun jälkeen tuleva vain toistaa samaa vitsiä, joka ei oikeastaan ole vitsi. Syyt jäävät käsittelemättä, seurauksia liioitellaan eikä ratkaisuvaihtoehtoja esitetä. Romaanin sijasta näppärä novelli aiheesta olisi ajanut saman asian. Ei ole hauska. 

Kari Hotakainen: Tarina. Siltala 2020. Kansi Elina Warsta.

Antto Terras räjäytti hauskuuspankin hulvattomalla kirjallaan etsiväajoistaan Stockmannilla.

Sittemmin puolivirolainen Terras on pyrkinyt yltämään osaansa kirjataivaassa monin tavoin, Tallinnan matkaoppaasta verisimpiin rikostarinoihin, mutta mitä äärimmäistä vielä keksisi? Totta, nolot julkkikset! Jos tämä ei vedä, mikä sitten! Tiedäthän amerikkaisen roast-formaatin idean - siinä grillataan sanan voimalla julkisia hahmoja todellisten ja keksittyjen ominaisuuksien voimin niin kovalla liekillä kuin uskalletaan ja pyritään herättämään grillattavassa näkyviä tunteita. Hyväntahtoisesti, kertoo roastmaster Terras, joka on alan uranuurtaja Suomessa.  

Kirjailijan aukkoinen suomalaisen kulttuurin tuntemus ja lukijoita aliarvioiva ote ovat omaa luokkaansa. (Huomasitko, yritin roastata.) Olisin toivonut kirjaan kovia nimiä presidenteistä yritysjohtajiin, ja kun roustaus-esimerkkien yritysosio alkoi, virkistyin, mutta ei. Sillä kiinnostavimpien roastettujen nimiä ei kuulemma saanut mainita, vaikka kohderyhmä on vastaanottavaisin, minkä voin hyvin uskoa. Monissa liemissä keitetyt pomot tuskin hätkähtäisivät herjanheittoa, jopa nauttisivat siitä. Kuulisimmepa roasteissa toimareita, pääjohtajia, pormestareita... 

Terras on nokkela ja sujuvakynäinen tekijä. Roast-kirja paitsi perehdytti minut kyseiseen taidesuuntaukseen myös viihdytti ja ainakin kerran nauratti ääneen. Tietomäärältään ja tekstin sutjakkuudeltaan se on hyvin koottu. Melko hauska, jos aihe yhtään kiinnostaa.

Antto Terras: Roast. Into 2020. Kansi Tiia Javanainen.

Jussi Seppänen kertoo kirjassaan Jussi Seppänen henkilöstä nimellä Jussi Seppänen.

Kirjailijuudesta kertovat romaanit ovat usein tylsiä pelkojen, ihmiskontaktien vaikeuksien ja luomisen tuskan kuvauksia, mutta tämä ei ole, mikä ilahduttaa suuresti: päähenkilön onnellisuus elossaolosta (johon on hyvä syy) näkyy lämpimänä katsantona ja humoristisina huomioina Jussi Seppäsen arjesta, maneereista ja kirjaideoista, muun muassa. Kummempaa juonta ei tarvita.

Kerrankin kirjailija, joka ei kammoa esiintymistä eikä puhumista! Hänellä on myös läheisiä, jotka tukevat, mikä auttanee itsetunnon kanssa. Seppänen suhtautuu nöyrästi asioihin, joita ei tiedä, ja niitä hän toteaa olevan paljon. Kyynisyys loistaa poissaolollaan, samoin teennäiset vitsit. Aitouden vaikutelma on vahva.  

Kirjamessuilla käyviä naurattaa kuvaus HS:n esikoiskirjapaneelista. Vaivaannuttavat kirjailijahaastattelut ovat tunnistettavia (huom. kyseiset paneelit ovat kuvatusta jo kehittyneet). Ja ihana Ella Kanninen, jaan täysin Seppäsen ihailun hänen ammattitaitoaan kohtaan! Samoin Minna Joenniemen, vaikka itselleni ei tulisi mieleen kuvata häntä esimerkiksi "käveleväksi seksiksi". Unijaksot olisin tiputtanut pois - fiktiossa tai autosellaisessakaan ne harvoin antavat lukijalle lisää. Mutta kokonaisuutena, ainakin kirjallisille ihmisille erittäin hauska kirja, josta jää hyvää kupliva mieli.  

Jussi Seppänen: Jussi Seppänen. WSOY 2020. Kansi Tommi Musturi. 

Yllätysbonuksena löysin vielä yhden: 

Mahdoton elämä on toinen trilogiasta, jonka aloituksen Täydellinen näytelmä olen missannut. Kirjan Alina on nelikymppinen teatteriohjaaja, joka taistelee uran ja perheen yhdistämisen ja taiteentekijänä naisena vakavasti otettavuuden kanssa. Saako aviomiehelle olla kateellinen? Totta kai, jos asetelma on niin epäreilu kuin kirja kuvaa. 

Alina suhtautuu asioihin käytännöllisesti vaikka naiselle tyypilliseen tapaan sopivasti silmiä sulkien. Mutta hän kehittyy, eikä suostu jyrättäväksi, ainakaan ihan aina. Hän selviää monesta chick-litmäisestä tilanteesta kummallisen helposti, mutta hienoisesta sadunomaisuudesta (joka oikeastaan on toimiva tyylikeino sekin) huolimatta hänen tarinansa on raikkaan virkeä. Uskon kiinnostavan viihdettä hakevaa lukijaa, etenkin teatterikäyntejä harrastavaa. On hauska. Trilogian kolmas osa ilmestyy ensi vuonna. 

Elina Kilkku: Mahdoton elämä. Bazar 2020. Kansi Susanna Appel.

Kaikki kirjat kirjastosta paitsi Roastin sain kustantajalta.

Maritta Lintunen: Kirjeitä Suolavuonolta

Jälleen erinomainen ja erikoinen kotimainen, jo kuudes romaani Maritta Lintuselta. Hänen aiheensa eivät aina vaikuta välttämättä kutsuvilta, mutta itse kirjat yllättävät myönteisesti, joka kerta.

Suolavuono sijaitsee Norjassa, jossain jumalan selän takana. Akustiikkasuunnittelija Sigvald saa idean luonnonäänilaboratoriosta, jonka hän haluaa kallioille. 

"Suolavuonon poukamasta on tuleva äänianarkistien kokoontumispaikka. Paikka niille, jotka syvällisesti tajuavat jotakin olennaista sekä äänen että hiljaisuuden olemuksesta. Paikka, jossa säveltäjät ympäri maailmaa voivat tehdä mitä mielikuvituksillisimpia äänikokeiluja." 

Hänen lapsuudenystävänsä Olaf on menestynyt liikemies, joka auliisti suostuu rahoittajaksi - kulttuurimesenointi ei tee pahaa bisnesmiljonäärin imagolle. Ensisijaisesti hän haluaa tukea ystäväänsä.

"Koetan suojella Sigvaldia tästedes tarkemmin turhilta häiriötekijöiltä, mikäli se on vallassani. Hänellä ei ole ketään, joka pitäisi hänestä huolta. Sigvaldin on saatava tehdä rauhassa sitä, minkä hän osaa parhaiten. Hänellä ei ole mitään muuta kuin äänimaailmansa."

Seuraamme Sigvaldin työtä hankkeen parissa hänen kirjeistään Olofille. Mies kirjoittaa sinnikkäästi ja raportoi tilannetta yksityiskohtaisesti, vaikka Olof vastailee niukasti: hänen mietteitään luemme erikseen. Kolmanneksi henkilöksi nousee EU:n virkamies Kreikasta, jolla on myös idea, kotisaarensa talouden pelastaminen matkailun avulla, ja sekä asiantuntijan että rahoituksen tarve. Ehkä Sigvald ja Olof voisivat auttaa?

Opin uuden sanan: arkeoakustiikka. Kyllä, sellainen tieteenala on oikeasti olemassa, googlasin. Se tutkii muinaisia paikkoja ja soittimia akustiikan kannalta. Ei ole sattumaa, mihin historialliset amfiteatterit tai kalliomaalaukset on tehty, sillä paikkojen äänentoisto on huomioitu. Huimaa! 

Äänentoisto ei kuitenkaan ole kirjan pääpointti, vaan miesten välinen ystävyys. Mikä heitä pitää yhteydessä vielä ikääntyvinä, matkan päästäkin? Miten he ovat vaikuttaneet ja vaikuttavat edelleen toistensa elämään? Se pohdituttaa, sillä vaikutus on selvästi suuri. 

Omapäinen, erakkouteen taipuvainen Sigvald löytää itsestään uusia ulottuvuuksia hankkeen myötä. Hiljaisuuden haulle on kääntöpuoli, jossa äänellä on väliä: riippuu siitä, mitä ja ketä haluat kuulla. 

Komea kirja on ajatuksiltaan laaja ja kiinnostava, laadukasta proosaa tässä ajassa. 

Kenelle: Muusikoille, äänentoistosta kiinnostuneille, hiljaisuutta kaipaaville, hulluista ideoista haaveileville, pohjoisen luonnon ystäville, omaperäisen romaanin etsijälle. 

Muualla: Kirjailijan oma blogi siteeraa kirjaa enemmän. 

Maritta Lintunen: Kirjeitä Suolavuonolta. Karisto 2020. Kansi Mika Wist.

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa

Viime sotaa käsittelevät kirjat ovat aina vain suosittuja. 

Sen osoittaa Kirjakauppaliiton elokuun myydyimpien lista: Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa on kakkosena ja Rautiaisen kirja samoin Lapin maisemista sijalla viisi. 

Nyt puhutaan vankileireistä, joille saksalaiset ja suomalaiset keräsivät ei-arjalaisiksi katsomiensa väestönryhmien edustajia, kuten romaneja, homoja ja juutalaisia, sekä omistaan "rotupettureita" - niitä, jotka onnettomuudekseen puolustivat vankeja ja vähemmistöjä tai jopa pariutuivat sellaisten kanssa. Leirien oloista kertoo vartijaksi ja tulkiksi Lapin leirille komennettu Väinö päiväkirjassaan. 

Kylmää kyytiä, henkisesti ja fyysisesti. Vangeilla teetettiin raskaita töitä ilman varusteita pakkasta vastaan tai työntekoon, käsillä kaivettiin maata, kun lapioita ei ollut. Vankeja siirreltiin leireiltä toiselle kulloinkin voimassa olevan ryhmittelyn mukaan - juutalaiset sinne, neuvostovangit tuonne. Osa leireistä ei ollut virallisesti kirjoissa ja kansissa, ja paljon vankeja kuoli joko niillä tai kuljetuksissa. Tai natsien rotuopin mukaisissa lääketieteellisissä tutkimuksissa kallo- ja muine mittauksineen, joihin myös saamelaisia alistettiin. Dokumentteja entrattiin sopivasti, kun ihmisiä katosi.  

Inkeri Lindqvistin mies Kaarlo on yksi kadonneista. Inkeri saapuu sodan jälkeen Enontekiöön löytääkseen tietoja miehestään, takaraivossaan hullu toive: ehkä tämä on vielä hengissä jossain? On hänellä virallinenkin tehtävä, kirjoittaa lehtijuttuja Lapin jälleenrakennuksesta. 

Oikeastaan Inkeri on valokuvaaja, haaveillut ammatista jo pienenä. "Kuvaaminen oli hänelle kaikki." Hän opettaa paikallista tyttöä, Bigga-Marjaa, valokuvauksen saloihin tutustuessaan asukkaisiin ja yrittäessään onkia tietoja miehensä viimeisistä tunnetuista vaiheista. 

"- Jos sinä et tiedä, tiedätkö kenellä voisi olla mitään tietoa? - Natseilla, Piera naurahti ja pisti tupakkaa piippuunsa. - Suurin osa heistäkin on nyt kaltereiden takana, tai teloitettu. Kyllä sinä sen tiedät. - Ei papereita, ei mitään? Suomalaisissa asiakirjoissa? Inkeri yritti, vaikka tiesi jo vastauksen. Kaikki keskustelut, joita hän oli käynyt viranomaisten kanssa asiakirjoista, olivat olleet surkeita. Ei mitään tietoa missään Vain tympeitä ilmeitä. Lauseita, jotka kertoivat, ettei asia kuulunut Inkerille. Että tuli olla kiitollinen siitä, mitä on. Piti keskittyä tulevaan. Miksi kaikki hokivat sitä hänelle? Pitikö se edes paikkaansa? Entisyyttä oli niin paljon."

Kirja kertoo sodan käytännöistä, mutta myös näkemisestä ja silmien sulkemisesta. Ja luonnosta, joka elää ja muuttuu ihmisen tekojen myötä.

"- Kuulin, että olet kirjoittamassa lehtijuttua näistä uusista tekoallassuunnitelmista ja sellaisista. Ihan vaan ettei jää uutisointi yksipuoliseksi kuten se tuppaa valtakunnan uutisissa jäämään, niin minäpä annan oman mielipiteeni: Lanta sikenee. Lappi pakenee. Kemin lohi on näillä minuuteilla kuolemassa sukupuuttoon. Järvet saastuvat. Porot kuljeskelevat rajojen väärällä puolen. Kohta ei ole metsää, ei kalaa, ei poroja. Lantalaisille se on kai sama, millä me täällä eletään."

Kuin salaa tarinaan hiipii myös eräs rakkauskertomus. Trillerimäisyyttä tuovat Inkerin tutkimukset, jotka hermostuttavat poliisimestari Koskelan, joka oli itsekin joutunut vankilaan sodanaikaisesta toiminnastaan natsi-Saksan turvallisuuspoliisin erikoisyksikössä. 

"Koskela oli hyvin pian saanut selville, kuka tämä Inkeri Lindqvist oikein oli naisiaan. Hyvin pian hänelle oli myös alkanut valjeta, mistä kaikessa oli kysymys, eikä Koskela ollut tiennyt, miten päin olla. Pitäisikö Koskelan muka kertoa koko totuus, joka saattaisi johtaa hänet vielä isompaan liriin? Pitäisikö hänen olla kertomatta mitään ja kiistää kaikki, mikä saattaisi johtaa siihen, että Inkeri alkaisi esittää kysymyksiään tahoille, joiden Koskela ei halunnut pöyhivän tapausta? Hän ei tiennyt. Hän ei todellakaan tiennyt. Hän päätti luottaa vaistoihinsa ja katsoa mitä tuleman piti. Niin hän oli tähänkin asti elämässään tehnyt."

Hieno ja vahvatunnelmainen esikoiskirja, jonka kirjoittajan suurta tietomäärää niin sodasta kuin saamelaisista hämmästellen ihailen ja kiitän sen komeasta esiintuomisesta. Ei, hän ei ole saamelainen, kuten voisi luulla, vaan savolaista juurta syntymäpaikkansa Lapinlahden mukaan. Hieman omaa lukemistani hankaloitti silppuisuus, joka aiheutuu tiuhaan vaihtuvasta aikatasosta sodan ja sen jälkeisen ajan välillä. Välillä on vaikea pitää mielessä, kuka ja mitä milloinkin tapahtuu, vaikka vastaukset löytyvät kyllä viisaasti tekstistä. Ehkä tämä toimisi vielä paremmin kuunneltuna, edellyttäen, että aikatasot lukisi eri lukija? Toisaalta, keino saattaa olla tahallinen ja erinomainen siten, että lukijan on pakko keskittyä, silmäily ei riitä, joten linjakas teksti ja painava tunnelma pääsevät vangitsemaan. 

Kuinka julmia me ihmiset voimme olla, kun tilaisuus tarjoutuu tai kun on pakko, jopa omiamme kohtaan, saati "toisiksi" katsomiamme, on ikuinen ihmettelyn aihe etenkin silloin, kun sodasta puhutaan. Selvinnevätkö kaikkien kadonneiden kohtalot koskaan - niin tai näin, on hyvä kysyä ja tuoda päivänvaloon mätiäkin kohtia meistä ja historiastamme. Ja kaikki tieto tai arvelu, mitä on mahdollista saada, on varmasti tervetullutta niille, joiden perheitä tilanne on omakohtaisesti koskettanut.  

Kenelle: Sodan loppuvaiheita miettiville, vahvatunnelmallisen ystäville, taitavista esikoiskirjoista kiinnostuneille. 

Muualla: ... ei ole faktoista ratiseva tietokirja vaan täyteläiseksi kudottu fiktiivinen romaani, sanoo Aina joku kesken -blogi. 

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa. Otava 2020. Kansi Tuomo Parikka.