Hajanaista luentaa

Elän keskellä vuoden kiivaimpia kirjoitustyökiireitä, juhlapyhiä, lapsenlasten lomia, suvun muistamisia ja läheisten tauteja - itse olen pysynyt terveenä - joten lukeminen on ollut lievästi sanoen hajanaista viime viikot. Kuten talousviestinnän kielellä sanoisimme: Toimintaympäristö on ollut haastava ja jatkuvasti muuttuva. 

Niputan lukukokemuksia silti, elämää tämä vain on. Ja siihen kuuluvat kirjat. Tampereella tapasin mainion saksalaisdekkaristin Simone Buchholzin, jonka uusin suomennos Mexikoring jatkaa syyttäjä Chastity Rileyn tarinaa. Tutulla, lakonisella tavallaan, joka kuvaa rikostutkintaa virkavallan nuhruisista kahvihuoneista katujen väkivaltaan ja vuosisataiseen, syntyperän mukaan muotoutuneen ihmisen arvottamiseen saakka, jota länsimaissa on vaikea ymmärtää - ennen kuin joku kertoo siitä ymmärrettävästi. Sen Buchholz tekee. Silmiä avaava moderni Romeo ja Julia -tarina ei pääty odotetusti, Riley pysyy entisellään, tosin järkkyen. Arvostan kirjailijan persoonallista tyyliä ja sanomisen tapaa. Dekkareiden ja omalaatuisen kerronnan ystäville, yhteiskunnallisista ilmiöistä kiinnostuneille. Luen varmasti seuraavatkin osat.

Simone Buchholz: Mexikoring. Kustantamo Huippu 2021. Suomennos Anne Kilpi. Kansi Taina Värri. 

Lakonisuudesta ei Markus Ahosta voi syyttää. Hän käyttää paljon sanoja, kuvailee ja vyöryttää tunnelman lukijan eteen ja mieleen havaintojen ja tapahtumien runsaudella. Silti hän ei sorru kaikkitietävyyteen eikä ylenkatsontaan, vaan antaa onnistuneesti vaikutelman, että hän ymmärtää henkilöitään, katsoo heitä samalta tasolta. Niitä lähiölapsia, joista kasvaa ongelmanuoria ja ongelma-aikuisia, osasta rikollisia. Rikosylikonstaapeli Markku Isaksson, Ahosen sarjan päähenkilö, joutuu rikoksia selvittelemään, osallisten sydäntäsärkevien taustojen, koulukiusaamisten, mielenterveysongelmien ja päihdekoukkujen viidakossa. 

Kotipaikallani Kannelmäellä on ikävän suuri rooli tarinassa lähiöiden huonoudesta puhuttaessa, mutta muistetaan nyt, että se on vain osa totuutta ja fiktiosta on kyse - rikollisuutta on Kaivopuistossakin, ja hyvää perhe-elämää Pohjois-Helsingissä ja Vantaalla, jonne tarina ulottuu, Martinlaaksoon ja hoodeille. Se on Ahoselle lapsuudesta ja nuoruudesta tuttua seutua, ja siksi sijoittelu on luonteva, vaikka nurisen. Tarina on kuitenkin vetävä ja riittävän uskottava, vaikka Maaret mietitytti. Toisaalta, Maaretia monet toivovat olemassaolevaksi, uskon! Tekstiltään kunnianhimoisesti ja psykologisesti huolella ja rauhallisen pohdiskelevasti rakennettu tarina onnistuu säikäyttämään, yllättämään, rauhoittamaan ja taas pelästyttämään. Silti koko matkan säilyy luottamus kirjoittajaan ja tarinaan. Eikö juuri se ole kunnon dekkarin tehtävä? 

Markus Ahonen: Anna pahan kiertää. WSOY 2021. Kansi Sanna-Reeta Meilahti. 

Dekkareista puhuttaessa ei sovi unohtaa ruotsalaisia, joiden maine alalla on jo, no, sellainen, että suomalaisetkin haluaisivat. Denise Rudberg on yksi genren nimistä, joka oli minulle uusi. Hänen kirjansa Salainen koodi kertoo kuitenkin niin kiinnostavasta aiheesta, että oli luettava. Vuonna 1940 Tukholmassa värvättiin joukko teräviä naisia ryhmään, jonka tehtävä oli purkaa saksalaisten viestintäkoodi. Myös Helsingissä tehtiin samaa työtä. Ja tämä on faktaa. Mutta millä kriteereillä sodan koodinpurkajat valittiin ja millaisia naisia he olivat? 

He olivat yllättävän vaihteleva joukko, erilaisista taustoista, kertoo kirja, joka perustuu osin kirjailijan isoäidin todellisiin kokemuksiin (en tiedä, missä määrin, eikä sillä mielestäni edes ole merkitystä asian kiehtovuuden kannalta). Metallinselkeästä tehtävästä huolimatta Rudberg onnistuu tekemään tarinasta suorastaan lällyn. Naisten rakkaus- ja mekkohuolet ovat tärkeitä, totta kai, mutta odotin terävämpää katsetta itse tehtävään, koodinpurkuun. Ainakin ensimmäisessä osassa - kirja aloittaa neliosaisen sarjan nimeltään Liittolaiset - sitä käsiteltiin melko kevyesti, ehkä seuraavissa jykevämmin? Helsinki kuulemma nousee esiin, mikä kiinnostaa suomalaislukijoita. Toisaalta, ei perinteinen naisviihde ole pahasta, kunhan lukija tietää, mitä luettavakseen valitsee. 

Denise Rudberg: Salainen koodi. Into 2021. Suomennos Anu Koivunen. Kansi museokamaa. 

Risto Isomäki tekee tuttua työtään tutkijan ja kirjailijan yhdistelmänä. Atlantin kuningatar luo vision "valtavimmasta laivasta, jonka ihmiskunta on koskaan rakentanut. Se vie merijäätä Afrikkaan ja tuo sieltä biomassaa pohjoiseen." Eipä huono visio, ehkä piankin oikeasti tarpeen. Isomäen oivalluksista osa on löytänyt vastineensa todellisuudessa. Arvostan hänen asiantuntemustaan ja energiaansa kertoa kansalle elintärkeistä asioista ja herätellä ajattelemaan omaa vastuutamme elinympäristömme säilymisestä.

Kirjan vahvuudet ovat tuttuun tapaan asiaosaamisessa ja vahvan todellisuuden tunnun luomisessa, kuten aerogeelin kaltaisissa keksinnöissä, eivät ihmiskuvauksessa (kuulemma Lauri Nurmi -kirjat päättyvät tähän, enkä ole edes noteerannut niitä sarjaksi) tai tunteisiin vetoavuudessa. Kun ilmastonmuutos tai tartuntataudit etenevät, mitä keinoja meillä on? Pelottavaa, osin lannistavaa: olemmeko jo liian myöhässä ihmiskunnan ja tulevien sukupolvien kannalta? Ei sovi lukijoille, jotka eivät tunnusta faktoja ja jotka haluavat elää nykyistä elämää niin kauan kuin se on mahdollista. Kurkkaus visioon voi olla liian rankka, toisaalta seikkailumainen tarina saattaa viehättää ja vaivihkaa muuttaa ajattelua suuntaan, joka muuttaa tuntemamme maailman kohtaloa. 

Risto Isomäki: Atlantin kuningatar. Into 2021. Kansi Jussi Karjalainen.

Helena Ruuska: Mary Gallen-Kallela. Olisit villiä villimpi.

Suomalaisia lukijoita tunnetusti kiinnostaa historia ja sadan vuoden takainen taiteen kultakausi, joten on hienoa, että ajasta saadaan lisää dokumentoitua tietoa. Myös henkilöistä, jotka eivät ole omalla nimellään tunnetuimpia, mutta ovat olleet vahvoja vaikuttajia ajan henkeen ja tekemiseen. Kuten vaimoista. Kuten Axel Gallen-Kallelan vaimosta Marysta.

Mary Slöör oli helsinkiläinen herrasväen tytär, joka sai säällisen kasvatuksen ja opetusta jo pienenä muun muassa lukemiseen. Axel oli maalaispoika, joka ystävystyi Maryn veljen Arthurin kanssa, joten tuleva pari tapasi toisensa ensimmäisen kerran Mary ollessa vasta 9-vuotias, vuonna 1877.  Ruuskan mukaan "todennäköisesti värikkäät kertomukset Axelista kantautuivat Maryn korviin jo paljon ennen". Axel oli muuttanut Tyrväältä Helsinkiin kouluun veljensä Unon kanssa, Norssiin, jossa Axel saavutti mainetta laiskana ja kapinallisena oppilaana, joka huvitteli piirtämällä opettajista pilakuvia ja mielellään kävi Arthurin kotona usein ruoka-aikaan - sukulaisissa asuvilla veljeksillä riitti ruokahalua.

Aika oli mullistavaa henkisesti; myös naisten oikeuksista alettiin puhua. Minna Canth kyseenalaisti Snellmanin käsityksen naisellisuudesta ja naisen rakastettavuuden perustumisesta siihen, että hän tarvitsee miehen suojaa. Naisyhdistys perustettiin. Maryn isä Karl suomensi Ibsenin näytelmän Nora, jonka Marykin todennäköisesti näki, arvelee Ruuska, mutta tuskin vielä ymmärsi. Silti aatteet varmasti vaikuttivat tytön kehitykseen, samoin kuin elävät naisen mallit perheessä ja suvussa. Äiti Aina oli etevä pianisti ja huomasi tyttäressään samoja lahjoja. Niinpä Mary pääsi soittotunneille, joiden tuloksena hän suunnitteli musiikista ammattia. 

Kirja kertoo kiehtovan yksityiskohtaisesti arjesta ja ajanvietosta kesineen ja matkusteluineen. Elämä on monenlaisten velvoitteiden täyttämää, mutta juhlimaankin ehdittiin. Kymmenen vuoden kuluttua ensitapaamisesta Axelin ja Maryn kirjeenvaihto on jo vakiintunutta, ja yhteisestä tulevaisuudesta keskustellaan - isä Karlin hangoitellessa vastaan. Axel vakuuttaa, että hän on ylpeä soittotaitoisesta Marysta eikä aio tehdä tästä piikaansa. Mutta fakta on, että Maryn musiikkiopinnot eivät edenneet suunnitelmien mukaan ulkomaille ja kun avioliitosta tuli vihdoin totta, molemmat tekivät töitä miehen uran edistämiseksi, tunnetuin seurauksin. 

Mutta Mary itse halusi niin. Avioliitto ei ollut tasainen - miten kahden taiteilijan kesken olisi voinutkaan olla - mutta rakkautta ja intohimoa siitä ei puuttunut. Axel käytti vaimoaan paljon mallinaan, kuten Ainona. Alastomana poseeraaminen oli melkoinen hyppäys siveälle perhetytölle; Mary selvästi osasi sopeutua ja vapautua rakkaudellisessa avioliitossa monin tavoin. (Kuvassa bloggari kirjan julkkareissa syyskuussa 2021 Axelin vaimostaan tekemän veistoksen vierellä.)

"Mary availee maalipurkkeja ja lämmittää Axelin kintaita takkinsa alla. --- Marylle tärkeintä kuitenkin oli se, että he olivat taas saaneet olla yhdessä ja tehdä työtä."

Jatkuvasti hämmästyttää se fyysisen työn määrä, jota naiset tekivät. Huushollien ylläpito ilman kodinkoneita vaati jatkuvaa puurtamista, ja silti aikaa vaikuttaa jääneen myös muuhun. Tosin ajan tavat palvelijoineen ja yhdessä asuvine sukulaisineen varmistivat käsiparien riittävyyttä. Silti Marykin joutui opettelemaan niin haloilla lämmittämistä kuin sairaanhoitoa, "tavallisten" naisten taitojen, kuten käsitöiden, ruuanlaiton ja lapsenhoidon, ohella. Herraskaisia ei oltu. Mutta Mary vaikuttaa sinnikkäältä ja energiseltä naiselta, jonka tapa ei ollut valitella, vaan hän uskoi jokaisen itse valitsevan tiensä ja onnellisuutensa elementit. Kuvassa Maryn hanskat.  

Perhe kasvaa, Kalela rakennetaan - julmetun kylmä talvisin - matkustellaan ja kasvatetaan lapsia. Naistyömäärän lisäksi ihmettelen aina tuolloista matkustuksen määrää, ei liene sekään ollut vaivatonta matka-arkkujen ja hitaiden kulkupelien aikana. Mies reissasi paljon ensin opiskelujen ja sitten työnsä takia, mutta paljon matkustettiin myös yhdessä, Euroopassa ja jopa Afrikassa, Suomen lisäksi. Tarvaspää oli tarkoitettu ateljeeksi, eikä sekään ollut varsin mukava kotikäytössä.

Siellä kuitenkin onneksemme sijaitsee komea todiste pariskunnan saavutuksista ja Axelin urasta museona. Sekä sadat tai tuhannet kirjeet, joita pariskunnan ja heidän lähipiirinsä jäljiltä ovat tallella - kukaan ei ole ehtinyt laskea, kuinka paljon niitä tosiaan on, sillä niitä on paljon!

Helena Ruuska (kuva alh.) istui kellariarkistossa tutkimassa niitä ja koosti kirjeiden ja muiden lähteiden pohjalta hienon, kattavan ja yksityiskohtaisen kuvauksen tuon ajan elämästä ja yhden merkittävimmän suomalaisen taiteilijan taustasta. Koska pariskunnan yhteys oli tiivis, myös vaimon elämäkerta kertaa suurelta osin miehen uraa, josta lukija saa samalla hyvät tiedot. Molemmista piirtyy esiin elävä ihminen; luonteet, haaveet, ilot, surut, kehityskaari ja siihen vaikuttaneet moninaiset asiat ja verkostot. Kirja syntyi noin kahdessa vuodessa, mikä on sen laajuuteen nähden huima vauhti. 

Kenelle: Kulttuurihistorian ystäville, naisen elämästä kiinnostuneille.

Muualla: Vaativaa mutta värikästä elämää, tuumi Raijan kirjareppu. Helena Ruuska kertoo itse Maaseudun Tulevaisuudessa päähenkilönsä jatkuvista muuttopuuhista. Myös Tarvaspään sivuilla on tarinoita kirjan tekemisestä. 

Helena Ruuska: Mary Gallen-Kallela. Olisit villiä villimpi. WSOY 2021. 

Graafinen suunnittelu Maria Paukkunen. Kuvatoimitus Laura Arvela, toimitus Vuokko Hosia.

Kirjan kansikuva on Axel Gallen-Kallelan maalaus 35-vuotiaasta Marysta Keiteleellä vuodelta 1904 "Mary Gallén Lintulan rannassa". Sain kirjan kustantajalta. 

Sirpa Kähkönen: Vihreä sali

Säästelin kirjaa lukeakseni sitä rauhassa ja ajatuksella, sillä tiedän kokemuksesta, että Sirpa Kähkösen kirjat vievät lukijan niin "tiloihin", ettei niitä voi eikä kannata huitaista. Ja niin tälläkin kertaa.

Kuvaus kolmen kuopiolaisen nuoren elämästä 1960-luvulla on riipivän kaunis ja koskettava. Teos on osa Kuopio-sarjaa, muttei jatko edelliseen, vaan laajennus jo aiemmin kerrottuun. Lassi Tuomi on vielä hengissä! Anna on tietysti, ja pikkuinen Hilla myös, tosin sivurooleissa tässä kirjassa.

Irene, Jaakko ja Leo ovat lapsuudenystäviä, jotka nuorina aikuisina aloittelevat ja kaipaavat itsenäistä elämää ja kaikkea sitä, mitä nyt nuori ylipäänsä kaipaa. Ruokaa ja vaatetusta, hyväksyntää, onnistumisia ja itseluottamusta, turvallisuutta ja rakkautta. Mutta tuohon maailmanaikaan niiden eteen piti tehdä paljon töitä - ainakaan nämä kolme eivät niitä helpolla saavuta, jos sittenkään.

Irene on töissä Linnea Juurisen kukkakaupan tsupparina ja pitää itseään arvottomana, jopa koulunkäyntiin. Hänellä on kotona synkkä salaisuus, joka uuvuttaa tytön ja vie elämisenhalun. Jaakko tekee remonttitöitä ja käytännön miehenä pärjäilee, haaveilee bändihommista ja auttaa Leoa, joka totisesti apua tarvitsee. Hän on ollut omanlaisensa jo lapsena, mutta herkälle pojalle armeija teki huonoa. Kaikki kokevat monenlaista iskua perheiltään ja maailmalta, aika on karua ja köyhää, kun nykypäivään vertaa. Leo toteaa, että aina käsketään "yrittää edes" ja kun yrittää, niin miten käy? 

"Ei minunkaan kanssa yritetty. Minusta luovutettiin. Kotona. Miesten koulussa. Hallin kaupoissa. Jaakko ja Irene eivät luovuttaneet."

Kolmikon ystävyys on vahva, läikähtelee rakkauden puolelle. Nuorten tarinoiden lisäksi seuraamme Paavo Juurista, Linnean miestä, matkalle Leningradiin. Paavolle kaupunki on Pietari, sinne hän muutti jo nuorena Kuopiosta, kutsui sinne sisarensakin, hoiti suurta kukkapuutarhaa mestareiden apuna. Mutta sisarta ei enää ole, ja Paavolla on ikuinen huono omatunto ja kaipaus tätä ajatellessaan. Olisiko mahdollista löytää menneistä vielä jotain jälkiä? 

Matkan kuvaus on upea: lukija näkee mielessään vanhan keisarillisen Venäjän ja venäläiset, samalla kun matkustaa metrolla Paavon mukana paikkoihin, joita ei enää ole.

"Astuimme liukuportaille, ja maan alta kaikui etäinen junan jyrinä. Meitä vastaan, kohti pimenevää iltaa ja syttyviä katulamppuja nousi loputon ihmisvirta, mekaanisten rattaistojen ja väsymättä jauhavien hihnojen kuljettamina, ja minä katsoin heitä tarkkaan, kaihtelematta, ja näin ylpeitä ruhtinatarkasvoja ja mietteliäitä ruhtinaspäitä kymmenittäin, soihtumaiset lyhdyt loivat heidän kasvoilleen värisevää valoa, käännyin katsomaan heidän jälkeensä, he katosivat virkkaan ja sekoittuivat verkkokasseineen, salkkuineen ja käsilaukkuineen aseman vilinään ja astuivat kaduille, joilla jo heidän esi-isänsä ja esiäitinsä olivat kulkeneet, ja jostain tuli etäinen laventelin ja salvian tuoksu, ja sitten olimme portaiden alapäässä..."

Sanoin kirjaa kauniiksi, ja sitä se on, ilmavalta tekstiltään, osuvilta sanomisiltaan, tunnelman luomiseltaan, tunteiden ja mielikuvien nostatukseltaan. Se on surullisen haikea, ei kuitenkaan toivoton. Kirja koskettaa kohtia, joita lukija ei edes tiennyt itsessään olevan. Mainitut neljä päähenkilöä kertovat vuorotellen minä-muodossa, ja aikajänne kurkottaa äkkiä meitä lähelle muutaman tutuksi tulleen osalta.

Ihailen Kähkösen tapaa yllättää myös näin, ulottamalla kerrontaa eri keinoihin ja eri aikoihin, silti sarjasta tutussa henkisessä ja fyysisessä ympäristössä. Kuin todentuntuista unta tai muistoa katselisi, tai paikkaa, josta tietää, ettei sinne koskaan pääse, sitä Vihreää salia, joka on jokaisella omanlainen. 

Kirja voitti Savonia 2021 -kirjallisuuspalkinnon.

Kenelle: Tunnelmien ystäville, kasvutarinoita ahmiville, haikeutta kestäville, laatuproosan lukijoille.

Muualla: Ammaan sanat upposivat erityisen syvälle. Tuijata ei itkuitta päässyt lukemisessaan. Uskomattoman kaunis kirja, sanoo Jorma.

Sirpa Kähkönen: Vihreä sali. Otava 2021. Kannen suunnittelu Anna Lehtonen. 

Tara Westover: Opintiellä

 "Luennoitsija antoi minulle puheenvuoron, ja minä luin koko lauseen ääneen. Kun tulin sen sanan kohdalle, pysähdyin. - En tunne tätä sanaa, sanoin. - Mitä se tarkoittaa?

Seurasi hiljaisuus. En tarkoita että toiset olisivat hetkeksi vaienneet, vaan koko huoneeseen lankesi täydellinen, ankara hiljaisuus. Kukaan ei koskenut papereihinsa, yksikään lyijykynä ei kirjoittanut mitään.

Opettajan suu kapeni viivaksi. - Kiitos vain, hän sanoi ja palasi muistiinpanojensa ääreen. 

Minä tuskin liikahdin loppuluentojen aikana. Tuijottelin kenkiäni ja ihmettelin mitä tapahtui ja miksi kävi niin, että aina kun kohotin katseeni, joku tuijotti minua kuin olisin omituinen. Totta kai minä olin omituinen ja tiesin sen, mutta en ymmärtänyt miten toiset sen tiesivät."

Tara oli päässyt monen mutkan kautta yliopistoon. Kukaan siellä ei tiennyt hänen karmeaa salaisuuttaan: tyttö ei ollut ikinä käynyt tavallista koulua. Hän oli elänyt maalla mormoniperheessä, joka vältti yhteiskuntaa, lääkkeitä ja terveydenhuoltoa, kaikkea järjestettyä. Sillä isä ja äiti uskoivat paitsi jumalaansa myös luonnon voimaan. He sanoivat pitävänsä lapsille kotikoulua, mutta opit olivat  erikoiset, välillä pähkähullut. Niiden avulla tiedonhaluinen ja fiksu Tara ei pitkälle pärjännyt päästessään lopulta kosketuksiin ns. normimaailman kanssa. Hänen oli opittava paljon uutta, ja nopeasti. 

Joku saattoi neuvoa, ilman tietoa tytön taustasta. Jota tyttö ei missään tapauksessa aikonut tunnustaa kenellekään. Monesta syystä, noloudesta, tietämättömyydestä ja opeista, joita kotoa oli annettu. 

"Hän puhui ja minä istuin mykkänä kuin tiiliskivi. Hän kyseli perheestäni. Minä en vastannut. Olin jo tuottanut perheelleni pettymyksen, sillä en kyennyt rakastamaan sitä niin kuin pitäisi, joten vaikeneminen oli vähintä mitä saatoin tehdä."

Taran ponnistelut ovat yhtä uskomattomia kuin hänen perheensä ja pääsynsä opiskelemaan. Kyseessä on kirjailijan oma tausta, tositarina. Perhe eli isän mielettömässä maailmassa, joka oli väkivaltainen, ahdas ja kummallinen - mutta eihän lapsi sitä ymmärrä. Kesti kauan, ennen kuin Tara alkoi ymmärtää. 

"Vaikutti ettei hallituksella ollut koskaan ollut tapana murhata ihmisiä siksi, etteivät he laittaneet lapsiaan kunnalliseen kouluun. Se tuntui minusta niin ilmiselvältä, että oli vaikea ymmärtää, kuinka koskaan olin voinut kuvitella muuta. Ajattelin katkeran hetken ajan, että isä oli valehdellut. Sitten muistin pelon hänen kasvoillaan, ja minusta tuntui varmalta, että hän oli todella kuvitellut meidän olevan vaarassa. Koetin keksiä selitystä, ja mieleen nousi omituisia sanoja, jotka olin oppinut hetkeä aiemmin: paranoia, mania, suuruus- ja vainoharhat."

Mutta henkinen ero perheestä kestää kauan - jos loppuu koskaan - ja sen tajuaminen ja tunnustaminen, ettei läheimmissä suhteissa, jotka ovat lapselle koko maailma, ollut mikään kunnossa. Sitä on Taran vaikea nähdä ja vaikea myöntää, edes itselleen.

Sydäntäriipivä kirja tuo mieleen Joonatan Tolan Punaisen planeetan ja Jana Kipon, ruotsalaisen Karin Smirnoffin luoman romaanihenkilön teoksessa Lähdin veljen luo (tähän on tulossa jatko-osa). Opintiellä ei tuo oheen keveyttä eikä huumoria, se on kipeä ja vakava mutta rakenteeltaan taitavasti helppolukuiseksi rakennettu kasvutarina. Se kertoo myös lapsenkasvatuksesta, perheen mielenterveysongelmista, sisarussuhteista, älykkyydestä ja ennen kaikkea häpeästä. Suomalainen aina ja kaikkea häpeävä henkilö löytää siitä samastumispohjaa sen verran, että kirja koskettaa. Jäi lukematta ilmestyessään, olen iloinen, että nyt se tuli tutuksi.

Kenelle: Häpeää tunteville, koulutusta harkitseville, lasten ja nuorten läheisille, selviytymis- ja kasvutarinoiden ystäville. 

Muualla: Vetää sanattomaksi, sanoo Kirjoihin kadonnut. Mahtava selviytymistarina, mutta on se kyllä monin paikoin myös todella ahdistava, sanoo Kirjarikas ja ahmii tarinaa eteenpäin. 

Tara Westover: Opintiellä. (Educated) Suomennos Tero Valkonen. Tammi 2018.

Tampereen kirjamessut 2021: Viihtyisää!

Tampereen kirjamessuja on sanottu myös kirjafestareiksi, kuulemma siksi, että kokonaisuuteen kuuluu muutakin kuin päämessutapahtuma, runoilta jne. muissa sijainneissa. Mutta koska itse vierailin vain Tampere-talossa, sanon olleeni messuilla - eka kerran Tampereella. Ilmeisesti vuosia aiemmin on vastaavantyyppinen häppeninki kaupungissa ollut, mutta tässä muodossaan tapahtuma on uusi ja ihmeellinen, ainakin meille monille kävijöille. Korona siirsi sen viime vuodelta tähän, juuri kun festivaali oli saatu täysin valmiiksi, joten nyt vain iloittiin toteutumisesta ja järjestäjien pitkästä pinnasta hoitaa hommat uudella aikataululla ja tarvittavin päivityksin. Kiitos!

Talon onnistuin ohittamaan ensi yrittämällä, lähestyin sitä jotenkin väärästä kulmasta, mutta kun sisälle pääsi, alkoi tunnelma lämmetä. Ulkona olikin yksi talven kylmimpiä viimapäiviä la 4.12. Tilan hahmotus vei aikansa. Läpikierrettävän messukeskusrakenteen sijaan Tampere-talossa on kolme pitkää kerrosta, joita kuljettiin edestakaisin. Käytävien varsilla oli kustantamojen ja yhteistyökumppaneiden, kuten Tampereen kaupungin, osastoja ja infopisteitä. Ensimmäisen kerroksen takaosan suureen tilaan Sorsapuistosaliin oli koottu suurin osa kirjamyynnistä.

Esiintymispaikkoja oli lukuisia, upeimpana ns. Pieni sali, joka ei ole pieni, vaan korkea auditorio, josta on kaikkialta hyvä näkyvyys lavalle. Kaunein oli kolmanneksen kerroksen Maestro, jonka iso lasiseinä avautui ulos puistoon. Myös siellä on nouseva katsomo, mille peukku. Pienemmissä tiloissa, kuten Sonaatit aivan alhaalla 0-kerroksessa, oli perinteiset luokkahuonetyyppiset järjestelyt. Viihtyisyyttä toivat seinämaalaukset, sohvat ja muut koristeet ja tekstiilit. 

Tarjonta oli huomattavasti pienkustantamopainotteisempaa kuin esimerkiksi Helsingissä. Hintasyistä, oletan, messupaikka oli mahdollista hankkia pienemmälläkin myynnillä. Tosin puuttui kokonaan iso Otava, tai ainakaan minä en löytänyt sen pistettä, mikä hieman hämmensi. Rosebudissa taisi olla heidän kirjojaan myynnissä, jäi tarkemmin tutkimatta. Ohjelmaa riitti erinomaisesti koko kahdeksi päiväksi seurailtavaksi ja valinnanvaraakin oli, joten jotkut kiinnostavat vain oli pakko ohittaa. 

Kustantamo Huipun huippudekkaristia Simone Buchholzia en ohittanut! Hän kertoi työstään lavalla ja jakoi nimmareita myyntipuolella. Kirjailijan naseva tyyli ja napakka naisen ja perimiehisen kovaksikeitetyn dekkarin maailman yhdistäminen tehoavat, syntyi jopa nimmarijono. Chas Riley on riemastuttava romaanhenkilö! Alla kirjailija istumassa vieressäni.

Tulenkantaja-palkinnon sai Matias Riikonen kirjallaan Matara. Hyviä ehdokkaita olivat muutkin, kuvassa vasemmalta Elina Backman, Miki Liukkonen, Kuutti Koski, Matias Riikonen ja Dess Terentjeva, juontajana Markus Määttänen Aamulehdestä, palkinnon perustajataholta. Fili tukee voittajaa vientiponnisteluissa 5 000 euron valmennuskurssilla, joten kirjan mahdollisuudet menestyä ulkomailla ovat yksi vahva arviointikriteeri. Mataraa pidettiin universaalina tarinana, kauniin ja yksityiskohtaisen kielensä ohella. Päätuomari Juhani Karila vertasi sitä Goldingin Kärpästen herraan, vaikka Riikonen ei vertauksesta syttynytkään - onhan kirjoissa paljon eroja. Mutta lasten itsekehittämä yhteiskunta esiintyy molemmissa, ja ajatus kertoa lopulta enemmän kuin leikistä ja lasten suhteista.  

Kuulin Anneli Kannon paitsi kertovan Rottien pyhimyksestä (aina asiasta löytyy lisätietoa, vaikka olen kuullut esittelyitä ja käynyt Hattulassakin, Kantoa on sitäpaitsi aina hauska kuulla!) osallistuvan paneeliin, jossa pohdittiin romaanin muotoa. Kun tarinallisuusvaade on poistunut, mitä on tullut tilalle? Tiedämme, että ainakin Finlandia-voittajan kaltaisia fragmenttiromaaneja ja säeromaaneja. Pohtimassa mukana Alexandra Salmela, joka kertoi myös omassa esityksessään erikseen kirjastaan 56, otaksun. Luku ei viittaa suinkaan kirjoittajan ikään, vaan kirjassa esitettyjen naisten ja tarinoiden määrään. Kirja syntyi päiväkirjamaisesti, ja siinä on jonkinlainen minä-henkilö, mutta myös paljon muita. Kuulemma naisen elämää kirjassa vaivaavat ainakin tylsistyminen ja muut arkipaineet koronaa myöten, kuten uhkailevat tomaatit. Ja erilaisista taikinasuhteista myös puhutaan. Voiko taikina olla väkivaltainen? Kuulostaa hauskalta. 

Emmi Itäranta (alla) esitteli tietysti Kuunpäivän kirjeitä, mutta lisäksi pohti muun muassa kirjojen aiheita tietokirjailija Olli Löytyn kanssa aiheenaan Nykykirjallisuus 2.0. Pääsemmekö ikinä eroon sotatarinoista? Itäranta arveli seuraavan yhtä suuren sukupolvikokemuksen olevan ilmastonmuutos, ja tähän uskon: kirjoja on jo teemasta alkanut syntyä. Mutta ehkä valtatrendinä vasta joskus meidän aikojemme jälkeen. Olli Löytty on kirjoittanut provosoivan otsikon alla: Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle. Kiinnostaisi tämäkin.

Tuomas Muraja, rauhanturvaajakokemusta omaava toimittaja ja tiedotusupseeri, on haastatellut suomalaisia naisia palveluksessa rauhanturvaajina, ja Elisabeth Rehn on kirjoittanut kirjaan esipuheen. Hän on "nimihenkilönä", koska Rehnin ollessa puolustusministerinä naisille avautui mahdollisuus päästä rauhanturvaajiksi. Kirja Elisabethin enkelit vaikuttaa kiinnostavalta: sen sanottiin kertovan suomalaisen naisen sisukkuudesta sekä pelon ja vihan voittamisesta. 

Ismo Leikola oli lähdössä takaisin Amerikkaan seuraavana päivänä, mutta ehti kertomaan kuulumisia ja kirjastaan Suo, kuokka ja Hollywood, maahanmuuttajan kokemuksista tuolla kultamaassa, josta Leikola kertoo tyylillään letkeästi ja humoristiset puolet asioista esiintuoden, mutta asiantuntevasti.

Muumi-museossa en ehtinyt käydä, mutta paljon muutakin näin: Kirsin Raninin kertovan Lukupiiri-kirjastaan (yleisöä oli paljon!), PEN Finlandin keskustelemassa Afganistanin tilanteesta ja sananvapaudesta. Finlandia-voittaja Jukka Viikilä oli estynyt tulemasta paikalle, samoin ihailemani supernanny Pia Penttala, joka olisi ollut hauska nähdä livenä. Mutta näin ihanat Lotan ja papan. Papan evakkotarina on nyt kerrottu myös kirjan muodossa. Lotta-Sofia Saahko: Papan kanssa kahvilla. Finlandian lasten ja nuorten kirjasarjan voittajan Anne-Maija Aallon kirjaa ihasteltiin monessa keskustelussa, kaunis nimi vetoaa. Mistä valo pääsee sisään lukulistalle! 

Talo on kaunis ja viihtyisä, järjestelyt toimivat. Henkilökunta oli ilahduttavan ystävällistä. Pieni happihyppely sulakkeen palamisen aiheuttaman palohälytyksen takia ei aiheuttanut paniikkia. Kerrankin oli hyötyä työpaikkojen jatkuvasta paloharjoituksista, kun rutiinilla riensin pihalle odottelemaan paluulupaa. Väkeä oli parhaimmillaan pieneksi tungokseksi asti, mutta ei täyttä, korona vaikutti, uskon. Ohjelma oli houkutteleva ja monipuolinen, vaikka osa puolen tunnin keskusteluista tuntuu turhan lyhyiltä, varsinkin jos keskustelijoita on useita. Kirja-alan ilmiöistä saisi puhua enemmänkin yksittäisten kirjojen sijaan.

Huoltotiloja eli ravintoloita, kahviloita ja wc-tiloja, on joka kerroksessa, joiden välillä pääsi kulkemaan hissillä tai useita portaita pitkin. Opaskylttejä ei voi koskaan olla liikaa, huomattiin, vaikka henkilöstöä oli paikalla runsaasti, neuvoa saattoi aina kysäistä. Karttakin oli tarjolla, painetun ohjelman kanssa: olen samaa mieltä kuin Kirsin kirjanurkka ohjelman nettitoimivuudesta (toimivatko ne ikinä?). Sain mediapääsylipun bloggarina. Kiitos järjestäjille, esiintyjille ja kanssavieraille, kokemus oli ehdottomasti myönteinen! 

Kuvat omiani paitsi Tampere-talo Mikko Valtonen, Simone Buchholz -kuva Anne Kilpi, Kustantamo Huippu

Finlandia-spekulointia! Pirkko Saisio: Passio.

Mikä sen hauskempaa kuin miettiä vuoden parhaimpia kotimaisia kirjoja - ja spekuloida kirjakisojen voittajista! Huomenna julkaistaan Finlandia-palkintojen saajat ja spekulointi jatkuu siihen saakka (seuraa kirjabloggarien somea), viikonloppuna 4.12. julkaistaan Tulenkantaja-voittaja, 9.12. Savonia-palkittu. 

Mitä näitä muita on: Runeberg-palkinto helmikuussa, parhaan suomennoksen Agricola-palkinto maaliskuussa, molemmat edellisen vuoden töistä. Lasten ja nuorten kirjoille on monia muitakin palkintoja kuin Finlandia. Kirjasomen oma äänestys, Blogistanian Finlandia, tehdään alkuvuonna. HS:n esikoispalkinto myönnettiin jo, ja aiheesta, Meri Valkamalle. Lisää palkintoja löytyy esim. Piki-verkkokirjaston sivulta. Kattavin listaus lienee Wikipediassa. 

Mutta jos nyt keskitytään aikuisten kaunokirjallisuuden näkyvimpään, rahallisesti suurimpaan ja myös siten kirjailijoille vaikuttavimpaan palkintoon: olen lukenut Finlandia-ehdokkaista neljä kirjaa kokonaan, kahdesta puolet.

Matias Riikosen Mataran jätin kesken. Niin hieno kirjoittaja kuin hän onkin, lasten roolileikin maailma ei puhutellut minua, kaikesta hyvästä huolimatta. Olisin toivonut Riikosen olevan ehdokkaana vuonna 2019, jolloin ilmestyi hurmaava Iltavahtimestarin kierrokset.

Jukka Viikilän Taivaallinen vastaanotto, tuo himmeli ja hämähäkinverkko kirjaksi, riemastutti. Se saisi mieluusti mielestäni voittaa, vaikka Viikilä on jo kerran saman palkinnon saanut, Akvarelleilla Engelin kaupungista. Hyvä kysymys on, onko reilua, että sama henkilö voi osallistua, jopa voittaa useamman kerran. Mutta mikä olisi peruste sille, ettei loistokirja olisi loisto, vaikka palkinto olisi jo takataskussa? Olen ollut huomaavinani, että palkinnon joskus saa kirja, joka ei ole tekijänsä paras, joten olen tulkinnut kisan enemmän urapalkinnoksi kuin yhden kirjan nostoksi. Luulen, ettei tuomaristokaan aina ole aivan varma - eikä ainakaan joka vuosi vaihtuva diktaattori - kumpaa palkitaan. Uraa vai yhtä teosta? 

Rosa Liksom sai Finlandiansa vuonna 2011 kirjastaan Hytti nro 6. Väylä on jo valittu tämän vuoden voittajaksi Varjo-Finlandia-äänestyksessä, johon saivat osallistua kaikki kansalaiset ja lukijat. Diktaattorin saattaa olla vaikea sivuuttaa kansan mielipide, mutta tämän vuoden diktaattori Zaida Bergroth tuskin pelkäisi yllättää. Helsinkiläisenä karja ja Lappi tuskin ovat hänen sydäntään lähinnä, vaikka tytön kasvutarina varmasti kiinnostaa, ehkä myös tarinan elokuvalliset mahdollisuudet. Mutta mahdollisesti hän taiteilijana kuitenkin pitää kokeellisemmasta? 

Siihen katsantoon sopisi Viikilän lisäksi Marjo Niemi ja Kuuleminen. Tämä saattaa hyvinkin olla voittaja, kirja on hillitön, hullu, terävä ja hauska. Mutta vielä enemmän tuota kaikkea (ja lisäksi pohjattoman surullinen) oli Marjo Niemen edellinen, intensiivisyyttään koko ajan kasvattava Kaikkien menetysten äiti. Se voisi saada palkinnon takautuvasti! Voisiko kategorioihin lisätä sarjan "Palkinnot, jotka olisi pitänyt jakaa"? 

Joel Elstelän Sirkusleijonan mielestä bloggasin juuri, ei lisättävää. Mutta mitä ehdokaslistalta puuttuu? Sillä onhan selvää, etteivät valitut kuusi ehdokasta voi olla absoluuttisesti parhaita - sellaiselle ei ole kriteereitä - vaan valinta riippuu aina valitsijoiden mieltymyksistä. Ja omat mieltymykseni sanovat, että:

Ihmettelen isosti Anneli Kannon Rottien pyhimyksen puuttumista listalta. Se on hurmannut lukijat, myynyt hyvin ja saatellut sadat lukijat fyysisesti Hattulan kirkkoa katsomaan. Mahtaako olla ketään, joka ei kirjan luettuaan olisi Pelliinan puolella ja hämmästelisi tuota historian aikaa ja sen meille edelleen näkyviä tuloksia? Yksi kuudesta vuoden parhaasta, jos ei parhain, jos minulta kysytään (ei kysytä).

Tilanne muistuttaa vuotta 2016, jolloin lukijoiden suosikki, Minna Rytisalon Lempi, ei päässyt ehdokkaaksi. Niin väärin sekin! (Lisätään edellä keksittyyn uuteen F-palkintojen kategoriaan.) 

Tämän vuoden ehdokkaisiin olisin nostanut Emma Puikkosen Mustan peilin. Se on viisas, ajankohtainen ja ajatteluttava, kaikin puolin pätevien romaaniominaisuuksiensa lisäksi. Pakenemmeko  historiaan - jota edustavat ehdokkaista Elstelä, Saisio, Liksom ja Riikonenkin tavallaan - kun emme uskalla katsoa nykyisyyttä tai tulevaa? 

Jos Finlandia-säätiö julkaisisi pitkän listan, vaikkapa 12 kirjaa, jo aiemmin, vaikka paria viikkoa ennen varsinaista, suurempi määrä kirjoja saisi näkyvyyttä. Keneltä se olisi pois? Media julkaisee ehdokkaat joka tapauksessa, ne saisivat lisää kirjoitettavaa, me lukijat enemmän jännitettävää, kirjat kysyntää. Toki valitsijoiden lukuaikataulu saattaisi tiivistyä, osa kirjoista jäädä kisasta pois, jos ilmestymisaika osuisi liian myöhään. Toisaalta, lukijoita ei haittaisi aikaisempi ilmestyminen. Joulumarkkinoilla parhaat kirjat olisivat silti kova sana, lisänäkyvyys buustaisi myyntiä. Kirja-alan sesongit ovat vanhat ja vakiintuneet, ehkä niitä voisi ravistella hieman. (Toinen, palkintoihin liittymätön toiveeni olisi kirjamessujen sijoittaminen pitkin vuotta nykyisen syyssuman sijaan.) 

Leikin, että pitkä lista on olemassa. Lisään sinne heti myös Katja Kallion Tämän läpinäkyvän sydämen. Mitä muita? Juha Itkosen Kaikki oli heidän ja Taina Latvalan Torinon enkeli ovat tekijöidensä parhaita. Esikoisista Joonatan Tolan Punainen planeetta ansaitsi jonkin palkinnon tai ainakin ehdokkuuden. Oliko siinä jo kaksitoista...

Mutta olen unohtanut täysin jännityksen ja dekkarit! Niin ovat kyllä Finlandia-valitsijatkin. Tuo kirjallisuudenlaji on jo niin suuri, että se ansaitsisi oman kategoriansa, jos sitä ei katsota sopivaksi kaunoon. Kirjailijoita löytyy kymmeniä tai satoja, lukijamäärää en tiedä, mutta somen ja muun median perusteella se on suuri. Suomalaiset dekkaristit ovat näyttäneet kyntensä kansainvälisestikin. Tälle listalle nostaisin ainakin Martta Kaukosen trillerin Terapiassa, ja vaikea olisi ohittaa Arttu Tuomista ja keitä heitä nyt on, tätä genreä en itse lue kovin paljon. Tuomas Niskakankaan Roihu koukutti alkuvuonna. 

Pirkko Saision Passiosta olen kuunnellut nyt hieman yli puolet. Se kulkee pitkin Eurooppaa, kertoo erilaisten ihmisten elämänkohtaloista (ja nimensä mukaisesti heidän kärsimyksistään, ehkä iloistaankin), pulppuaa tarinoita nuorista, vanhoista ja keski-ikäisistä, miehistä, naisista, rikollisista ja pyhistä, eri ammattien edustajista ja eri uskontojen tunnustajista. Tarinoita yhdistää sukupolvilta toisille siirtyvä koru, joka lähtee ajallisesti ja kilometrimäärällisesti pitkälle matkalleen 1400-luvun Firenzestä, kuulemma Suomeenkin päätyen.

Ihmisten ja kohtaloiden kirjo on laaja, mikä lienee yksi kirjan viesteistä. Heidän (meidän) syynsä toimia, kuten toimivat, ovat kirjavia kuin räsymatto. Raidat tässä matossa ovat suorassa, Saision määrätietoinen eteneminen, mutta erimittaisia, yllättävän värisiä (usein tummia) ja erilaisista aineksista kudottuja. Uskonnolla on suuri rooli, kuten ihmisten elämässä on ennen meidän aikaamme ollut. 

Koska minulla ei ole paperikirjaa, vaan kuuntelen sitä kirjailijan itsensä miellyttävällä, tummalla ja selkeällä äänellä luettuna, on pakko myöntää, että osa menee ohi. Kun joku keskeyttää välihuutelulla, kun oma ajatus ei pysy kuuntelussa, kun tarina vähänkin luiskahtaa epäkiinnostavan puolelle (ja pituudessaan se niin tekee välillä väistämättä). Mielipide ei ole niin paneutunut kuin paperikirjan kanssa. Aluksi ihmettelin erilaisia tarinoita ja etsin yhtymäkohtia, kunnes vain koukutuin kuuntelemaan enempiä miettimättä. Mutta pitkiä ja perusteellisia tarinat ovat, eikä keskittyminen aina pysy kirjassa, vaikka teksti on komeaa. Tällä kertaa rönsyävää ja komeilevaa, kuin näytteenä siitä, että ammattikirjailija hallitsee tyylin kuin tyylin. Eipä siihen ole vastaansanomista.  

Kenelle: Euroopan, historian, ihmisten ja runsaiden tarinoiden ystäville. 

Muualla: Saisio on kirjoittanut huikean romaanin, sanoo Satunnainen ohilukija.

Pirkko Saisio: Passio. Siltala 2021. Lukija: Pirkko Saisio. 

Joel Elstelä: Sirkusleijonan mieli

Egon pyörittää sirkusta Berliinissä natsivallan aikaan. Sirkustirehtööri on vastuussa paljosta, kuten ryhmänsä elatuksesta, mikä ei suju hyvin: palkkoja ei ole ollut varaa maksaa pitkään aikaan. Silti omistautuneet taiteilijat pysyvät mukana.

Heitä ovat muiden muassa viehättävät siamilaiset kaksoset Zora ja Dora, parrakas nainen, maailman lihavin mies, akrobaatit, taikuri ja tämän outo apulainen, meedio, kissanainen eli viisas madame Zilevska (jota kohtaan Egonilla on selvittämättömiä tunteita) - ja tietenkin eläimet, kissat, ponit ja katsojia pelotteleva sirkusleijona.

"Kaikki olettavat, että kissat ovat viisaita, mutta ne ovat eläimiä, joille vuosituhantinen palvonta on noussut päähän ja ne luulevat itsestään liikoja."

Päteekö sama myös muihin kissaeläimiin, kuten leijoniin, miettii lukija huvittuneena. Hienovaraisen hillitysti pilkahtelevasta huumorista huolimatta tarina on surumielinen kuin saastesumu, sillä Egon ei voi hyvin. Rahaa ja tulevaisuudennäkymiä ei ole, terveyskin reistaa. Miten hän saisi pidettyä joukkonsa kunnossa ja hengissä? 

Apu saapuu yllättävältä taholta. Korkea SS-johtaja lupaa viedä sirkuksen kiertueelle, kunnon korvausta vastaan. Jonkinlaiseksi armeijan viihdytysjoukoksi, arvelee Egon, ja sulkee korvansa pieneltä ääneltä sisällään, joka sanoo, ettei tästä välttämättä seuraa sirkukselle vain hyvää. Samaa uumoilee lukija. Tarina saa uhkaavia piirteitä. Mutta kiertueelle tosiaan lähdetään.

"Mukulakivikatujen viemärikansissa helisee sydämestään riemulla torilla hurraavien ihmisäänien kitkerä kaiku. Se saa Egonin sydämen painavammaksi ja painavammaksi kunnes hänen rinnassaan sykkii omaan, kummalliseen tahtiinsa jäinen lyijypallo. Vasta sitten hän nousee ja ontuu eteenpäin."

SS ei malta olla muokkaamatta sirkuksen ohjelmaa ideologiansa mukaiseksi. Näytökseen sisällytetään ei-arjalaisten "ihmiskummajaisten" esittelyä ja juutalaispilkkaa. Senkin Egon vielä jotenkin kestää, sillä hän on taitava sulkemaan paitsi korvansa myös silmänsä silloin, kun esillä on jotain vastenmielistä. Myös alkoholi auttaa pehmentämään kovaa todellisuutta. Vaikka Egon rakastaa sirkustaan, hän on kummallisen saamaton jahkailija, joka käyttää paljon aikaa pohdintoihin toimiin tarttumisen sijasta. Toisaalta, olisiko SS:n ohjauksessa mahdollista toimia toisin? Sota on asia, joka ei Egonia kiinnosta, samoin kuin politiikka. Tarinan ylle ne levittävät synkät varjot, joita ei voi sivuuttaa.

Ja kiertue jatkuu pohjoisessa Saksassa, jossa aletaan lähestyä Puolan rajaa ja viimeistä esitysiltaa...

"Mutta tänä iltana katsomo tulee olemaan tupaten täynnä."

Tarina sisältää paljon kuvailua, olosuhteiden ja ympäristön maalailua ja tunteellisuutta Egonin rönsyävien, joskus jankkaavien ajatusten kautta. Vaikka kuvaus on kaunista, tätä puolta on makuuni liikaa, niin että lukijakatseeni alkoi välillä harhailla. Mutta myöntää täytyy, että kirjoitustapa rakentaa kuvan kerrotusta eläväksi, tarina tarrautuu mieleen. Lukijan pelot ja ahdistava tunnelma kasvavat Egonin pelon ja ahdistuksen myötä. Loppuratkaisua ei ollut vaikea arvata. 

Aihevalintaa ei voi sanoa omaperäiseksi. Sirkus on oiva symboli ja konkreettinen kohde erilaisuuden sietokyvystä puhumiseksi, natsiaika muistuttaa ääriajattelun ja ideologiaan hullaantumisen vaarallisuudesta. Molemmat teemat ovat ikiaikaisia, niiden ongelmat päättymättömiä. 

Olisiko kirja paras kotimainen romaani tänä vuonna? Minä en sitä sellaiseksi nostaisi (olen lukenut satakunta vuoden kotimaista uutuutta), vaikka kelpo teos hyötyi heti Finlandia-ehdokkuudesta: tuli luetuksi, vaikkei spontaaneja kättentaputuksia tai wau-efektiä aiheuttanutkaan. Uskon kirjan joka tapauksessa saavan kohtuullisesti ystäviä ja ihailijoita niin aiheensa kuin tyylinsä ansionsa.

Sirkuksen ystäville suosittelen Maritta Hirvosen Komediantit-kirjaa viime vuodelta. Sekin kertoo Saksasta ja sirkuksesta lämmöllä. Vaikka olen näköjään valitellut senkin kohdalla tunteellisuudesta, pidin siitä Elstelän kirjaa enemmän: tytön kasvutarina lie läheisempi kuin vanhenevan miehen ajatukset. Ja huippukirja on näitä edeltänyt Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max. Vuoden 2009 teos siamilaisista kaksosista sirkuksen ja Saksan maisemissa on edelleen yksi parhaista kotimaisista kaunokirjoista koskaan. Mahdollisesti vaikuttanut myös näihin seuraajiin?

Kenelle: Sirkuksen ystäville, natsiajasta kiinnostuneille, tunteikkuutta kestäville. 

Muualla: En löytänyt muita blogijuttuja kuin Jorma Mellerin yleisen ihmettelyn siitä, miksi Finlandia-ehdokkaiksi on nostettu kolme palkinnon jo aiemmin voittanutta. Palkintospekulaatiota voisi itsekin hieman harrastaa vielä ennen keskiviikko-iltaa, palataan asiaan!

Joel Elstelä: Sirkusleijonan mieli. WSOY 2021. Kansi Martti Ruokonen.