Påskekrim!

Hyppäsin norjalaisten kirjamarkkinoijien keksimän hauskan termin matkaan minäkin: påskekrim on jo yli sata vuotta kuulunut Norjan lukuperinteeseen. Harmillista, ettei suomen kieli taivu yhtä napakkaan ilmaisuun, pääsiäisdekkari ei kuulosta ollenkaan samalta, pääsiäisrikos vielä vähemmän. Ja dekkarimainen arvoitus sesongin maitopurkeissa, mainio idea! Miten olisi, Valio ja WSOY, yhteistyön paikka? (Tämän vuoden purkkiarvoitus löytyy netistä paikallisen "Valion" Tinen sivulta. Teemakuva yllä on oslolaisen kaverini Les! Lue! -blogista luvalla lainattu, kiitos Reeta siitä ja purkkilinkistä!) 

Aloitan kuitenkin kotimaasta: Matti Laineen Kovaset-sarjan kakkososa Verilinja vie mukanaan vauhdikkaaseen rikosten selvittelyn maailmaan Oulusta Berliiniin ja muuallekin. Rene ja Kata Kovasen jokseenkin olematon isä-tytär-suhde alkaa kehittyä suorastaan luottamuksen tasolle ainakin hetkittäin, mitä hämmästyksellä ja ilolla seurasin. Lappiin erakoitunut Rene auttaa satunnaisesti tytärtään tämän työpaikan, Armadillo-järjestön,  operaatioissa, joilla suojellaan maalitettuja toimittajia ja muita vaikuttajia. 

Monet maalitetut ovat hengenvaarassa paljastettuaan asioita, joita lain pimeällä puolella kulkevien mielestä ei pitäisi. Eräs uhkauksia saanut henkilö päätetään viedä turvataloon, mutta operaatio epäonnistuu ja kohde kuolee. Sinnikäs Kata ei jätä hommaa sikseen, vaan alkaa tutkia taustoja auttaakseen rikostutkija Olivia Sutta murhaajan selvittämiseksi.

Mutta tämä on vasta alkua, niin monenlaista kierrettä tarinaan mahtuu. Komeasti ollaan nykyhetkessä paitsi maalitusteemalla myös vieraiden valtojen vaikutusyrityksinä muiden politiikkaan ja teknologisen kehityksen rikollisina hyödyntämisinä. Uskon näiden aiheiden todellisuuden olevan tarua ihmeellisempää, myös Armadillo-järjestöä tarvittaisiin tosielämässäkin. Tutkimuksissa paljastuu lisäksi kytköksiä Kovasen perheen henkilökohtaiseen historiaan, joka ei ole suinkaan selkeä, saa Kata todeta. 

Hyvä kun kirja kädessä pysyi, niin hurjaksi vauhti yltyy - ja huippukohtaukset on helppo nähdä mielessään elävänä kuvana, mikä on tv-käsikirjoituksia tekevän Laineen kerronnalle ominaista. Vauhdikas, runsas ja kirjasarjan ensimmäistä osaa jäntevämpi ja hiotumpi (myös kieleltään, ei tarvitse nillittää!) dekkari toiminnan ystäville. Tekeillä olevaa tv-sarjaa ja seuraavaa kirjaa odotellessa. 

Matti Laine: Verilinja. Bazar 2026. Kansi Kristiina Kaksonen.

Lontoo! Aikamatkustus! Historia! Lempiaiheitani kirjoissa, joten Elly Griffithsin uusi Ali Dawson -dekkarisarja on kuin minulle tehty. Ali on rikosylikonstaapeli, joka värvätään brittihallinnon ylimmän johdon alaiseen huippusalaiseen yksikköön tutkimaan menneisyyden murhia. Matkustamalla ajassa.

Kuten tiedetään (ainakin aikamatkustuksesta lukeneet), menneisyydessä ei saa muuttaa mitään, joten matkaajat voivat vain havainnoida tapahtumia. Olen epäluuloinen idean suhteen, sillä aikaikkuna menneeseen on kovin lyhyt, tunnista kahteen. Miten tutkija onnistuu saapumaan paikalle juuri oikealla hetkellä? Mutta jos ei anneta tylsien loogisuusseikkojen häiritä, kokeneen kirjailijan ammattitaitoinen teksti juoksee kuten kuuluu, sujuvasti lukemaan houkutellen ja kiinnostusta herättäviä elementtejä mukaan tuomalla. Taiteilijanimiä. Outlander-tyyppistä sukupolvikokemusta ja 1800-luvun elämää. Vilautetaan jopa outoja voimia, joita paraskaan teknikko - eli Jones, aikamatkailutekniikan keksijä ja Alin kollega - ei pysty selittämään. 

Aliin on mukava tutustua: hän on keski-ikäinen yhden lapsen äiti, joka suhtautuu mutkattomasti haasteisiin, kuten elatuksen ja koulutuksen hankkimiseen lapselleen aikanaan yksinhuoltajana, siivoojan töillä. Nyt Finn on aikuinen ja hyvässä työssä peräti parlamenttitalossa, ministerin avustajana. Selviteltävän historiamurhan vuoksi Ali joutuu tutustumaan Finnin työnantajaan lähemmin kuin toivoisi. 

Vaaratonta historian penkominen ei ole, vaan se johtaa kuolemiin myös nykyajassa. Ali kollegoineen saa selvitettyä asioita, mutta jotain jää auki, kakkososaan, jossa päästäneen syvemmin itse toimintaan, kun keskeiset henkilöt on ykkösessä saatu esiteltyä. Historiallisen Lontoon kuvaus oli minulle kirjan kiintoisin anti, kuljin mielessäni samoja katuja kuin Ali. Ja jännityksellä odotan, miten tarina jatkuu ja sarja kehittyy. 

Ellen Griffiths: Kuolema ei katso aikaa (The Frozen People). Suomennos Riina Vuokko. Tammi 2026.  Päällys Tuomo Parikka.

Islanti-dekkareista kuultiin Helsinki Noir -tapahtumassa, jossa mukana oli muiden muassa Skúli Sigurdsson. Hänen esikoiskirjansa Isoveli palkittiin Islannissa vuoden 2022 parhaana dekkarina. Jos miehen esikuvia ovat Alistair McLean ja Raymond Chandler, tietävät dekkarien ystävät jo, minkätyyppisistä rikostarinoista on kyse. Rosoa, suorasukaista väkivaltaa, selkeitä hyvis-pahis-asetelmia. Rikostutkija Hédinn ei silti ole ylivoimaisen ylevä, vaan inhimillisen virheellinen ihminen, töissä Reykjavikissä kansallisessa rikospoliisissa, pomonaan tunnollinen Markús. Jonka toimiin ministeritaso yllättäen puuttuu.  

"- On aika iso asia jos poliisi jättää tapauksen tutkimatta, etenkin, kun kyse on murhasta.
- Ymmärrän sen, Markús, ymmärrän sen, Júliús sanoi ja vaikka hän tosiaan tuntuikin ymmärtävän, hän ei piitannut. - Mutta olosuhteet ovat aivan erityiset."

Olosuhteet tarkoittavat sitä, että natsien johtohahmoja epäillään piileskelevän Islannissa. Kirjan nykyhetki on 1970-luvun loppu, mutta tarina alkaa vuodesta 1941 ja taistelusta Neuvostoliitossa, jossa lääkäri Mengele pelastaa erään saksalaissotilaan hengen. Tiedämme, miten sota eteni ja miten natseja sen jälkeen pakeni ainakin Etelä-Amerikkaan. Onko mahdollista, että heitä olisi livahtanut myös Islantiin? 

"Hän otti Viceroy-pakkauksensa pöydältä; savukkeita oli enää jäljellä viisi. Hédinn päätti, että hän polttaisi ne kaikki ennen kuin hänet tapettaisiin, ja häntä nauratti tämä yrityksensä hallita olosuhteita."

Suoraviivaisen sujuvaa kerrontaa ja yksityiskohtaista poliisitoiminnan kuvausta, mausteena todellinen natsihistoria ja Islannin maisemat. 

Skúli Sigurdsson: Mies varjoista. Docendo 2025. Suomennos Marjakaisa Matthíasson. Kansi Justine Florio, Taittopalvelu Yliveto.

Ja vielä on pakko mainita norjalainen kirjasarja Jo Nesbøn Harry Hole, jonka Veritimantit-kertomuksesta tehty 9-osainen tv-sarja Netflixillä on tehokas ja jännitettä loppuun asti nostava. Sarja on niin synkkä ja paineinen, etten voinut katsoa sitä kahta jaksoa enempää yhteen putkeen, vaikka kokonaisuus on hienosti ja linjakkaasti toteutettu. Harrya esittävä Tobias Santelman (alla) on nappivalinta rooliinsa, eikä muussakaan osajaossa tai puitteissa ole valittamista. Pelottava, komea ja tummantumma sarja. Kuva Netflixin sivulta. 

Ben Markovits: The Rest of Our Lives

Kun poika Michael asuu jo omillaan ja tytär Miriam muuttaa kotoa New Yorkista, iskee Tom-isälle kriisi. Hän on suunnitellut jättävänsä vaimonsa tässä kohtaa elämää, sillä tämä oli ollut uskoton aiemmin. Myös Tomin työuralla on tapahtumassa muutoksia. 

Kun Tom on vienyt Miriamin opiskelija-asuntoon Pittsburghiin, hän ei suuntaakaan suoraan kotiin, vaan lähtee road tripille, katsomaan veljeään, vanhoja kavereitaan ja poikaansa, ehkä myös isänsä hautaa Kaliforniassa. Amerikkalaiset ja autoilu! Pienetkin matkat kuljetaan autolla, kunnonkohotus hoidetaan muualla. Auto on olennainen osa tarinaa: mies ajaa hurjia päivämatkoja Pohjois-Amerikkaa laidasta laitaan, joten hänellä on aikaa muistella ja pohtia elämäänsä. 

Hän päättää vierailla myös ex-tyttöystävänsä luona. Tuhoontuomittu idea, ajattelen, siitä ei voi seurata mitään hyvää! Mutta yllättäen se sujuu, Jill on hienotunteinen henkilö, vaikka suorapuheinen. 

"My general experience of ex-girlfriends is that one part of you is always attracted to them, regardless of what stage of like they're at or what they look like. But also, it doesn't matter very much, it's one of those dumb facts about someone.
My main feeling was sadness, which I tried to cover up."

"I forgot what you're like," she said. "You don't really care about anything."

Samaa taitaa sanoa Tomin vaimo, siitä avio-ongelmat. Tom yrittää selittää asennettaan Jillille: "I have this feeling like, I want to go ahead unscathed. Does that make sense? - Get through what? - I don't know. The next twenty years, the next two months, whatever it is. - That sounds like a dumb way to live, she said."

Tällä hetkellä Tom ja hänen vaimonsa eivät kommunikoi. Kodissa "the emotional temperature" on korkealla, toteaa Michael. Auttaako matka Tomia selvittämään tilanteensa, jossa tosiaan vaikuttaa olevan monenlaista selvitettävää? Keski-iän kriisi, onko se luonnonlaki? Ainakin fyysisiä vaikutuksia iällä on, terveysongelmia on Tomillakin. 

Kirja oli Booker-palkinnon short-listalla vuonna 2025. Ja kiinnostava se onkin, arkisia tapahtumia, perheen asioita ja ajan ilmiöitä miehen näkökulmasta, ilman ylilyöntejä tai pakkoviihdettä. Uteliaana tarkkailen, miten ja mistä amerikkalaiset juttelevat keskenään. Kieli on selkeää, modernia englantia, helppoa luettavaksi. Jossain verrattiin kirjaa Miranda Julyn Nelinkontin-romaaniin, jossa keski-ikäinen nainen etsii itseään, mutta Markovits on vakavampi ja seksittömämpi. 

Alkuun ihmettelin Tomin tapaa arvioida tapaamiensa henkilöiden ulkonäköä - mitä sillä on tekemistä minkään kanssa - kunnes tajusin syyn. Tom on koripallohullu, joten ensimmäinen asia, mitä hän ihmisessä näkee, on tämän pituus. Ja koreja kirjassa heitellään paljon. Kirjailija itse suunnitteli jopa uraa koripalloilijana. 

"It's one of those stories where you can't really explain to other people why it was interesting, but it was just a very intense time in my life."

Ben Markovits: The Rest of Our Lives. Faber 2025. 

Kristiina Saha: Kriitikko

Kristiina Saha viiltää terävästi kirja-alaa ja sillä vuosikymmeniä kannuksensa kerännyttä kriitikkoa. Tämä on nainen, ei nuori muttei vielä eläkkeellä (vaikka työkaverien mielestä kuuluisi), ehkä 60-, 90- tai 120-vuotias, erittäin omanarvontuntoinen kirjallinen henkilö. Hän tarkkailee kirjapiirejä ison lehden kulttuuritoimituksesta käsin vankalla kokemuksella ja purevilla kommenteilla. 

"Kompetenssia löytyy yhtä paljon kuin koko muulta toimitukselta yhteensä."

Ensimmäiset satakunta sivua ovat tuttua kirja-alaa seuraaville, kuten kirjamessujen kamaluudet, superjulkkisten elämäkertojen supermäärät, kirjakriittikkien väheneminen, seksikohtaukset kirjoissa ja muut ilmiöt. Kriitikon missio on pelastaa suomalainen kirjallisuus! Samalla luodaan minä-kertojasta henkilökuvaa. Hän on ollut aviossa muutaman kerran, lapsiakin on, kuka näitä niin tarkkaan laskee - tyylilleen uskollisena hän ei pitäydy menneessä, vaan on "tässä ja nyt". 

"Muistaminen ja muisteleminen ovat yliarvostettuja tapahtumia."

Vuosien unohtamisessa on hankaluutensa: kaikki eivät tajua sitä, että hameet voivat lyhentyä ja kaula-aukot laajeta iän myötä - siitäs saavat! Ja uudet kollegat näyttävät tettiläisiltä. Tarina nostaa kierroksia hienosti, aletaan hipoa surrealismia. Eikös se juuri kuvaa vanhenemista?

"Joku kaamea kysymys vanhenemisen takana piilottelee, mutta kukaan ei ole löytänyt vastausta. Aion onnistua mahdottomassa. Olen pioneeri, visionääri, maestro."

Ei hän malta olla piipahtamatta muistoihinkaan, vaikka niitä rajusti vastustaa. Ensimmäisen avioliiton jälkeen oli ollut kumma kausi.

"En ollut tasapainossa, mutta kaiketi oli kivaa. Päätän, että oli, koska se kuulostaa paremmalta, aidosti kypsän ihmisen analyysilta. Ei ihmistä ole luotu katumaan, ei se mitään hyödytä."

Mitään kaduttavaa ei ole. Mutta alkaa ilmetä outoja oireita, jostain. On hän aiemminkin ollut sairaalassa ja siteerannut Sinuhea kuukausikaupalla, kun muita sanoja ei löytynyt, mutta tämä on jotain muuta. Hän saa kotiapua ja pelastuslaitokselta moitteet liiasta kirjojen määrästä kotona, kun on se paloturvallisuusasia. Jälleen lipsahdetaan muisteluun, nyt liittoon karmean kakkosaviomiehen kanssa.

Onneksi hän kertoo pitkin matkaa myös työstään ja lukutottumuksistaan, jotta lukijan kiinnostus pysyy hyvin yllä. Tekstejä siteerataan ja kirjaviittaillaan ahkerasti, totta kai, ovathan ne kriitikon elämän sisältö. Kirjailijoiden nimiä ei mainita, mutta ahkera tai vähän huolettomampikin lukija tietää kyllä, keistä on kyse. Vankkumaton kirjallisuuden ja taiteen puolustaja kriitikko on aina ollut ja tulee olemaan! Ja "kylmänviileä tuomari", kuten hän itse luonnehtisi. 

Kirjailija uskaltaa riemastuttavasti sukeltaa riittävän pitkälle kriitikon maailmaan, joka on absurdi muttei hölmö, päähenkilönsä tavoin. Ironiaa ja elämänmakua on rutkasti, ja huomioita, joihin tekee mieli yhtyä kaikessa hulluudessakin. Vähintään saa hämmästellä naisen mielen käänteitä, tai hänen lähipiirinsä, paheksuvasti tai hyväksyvästi, kummin haluaa. Onhan parasta ennen -päiväyksensä jo ohittanut nainen otollinen kohde molemmille. 

Myös loppukohtaus on odotetunlainen; tosin en tiennyt, mitä odottaa. Nauroin kirjan mittaan usein, ja tajusin kyllä nauravani samalla itselleni, vaikken maestro olekaan. Hyvää teki, hymyilin vielä pitkään lukemisen jälkeenkin. Mainion räväkkä teos uskaliaalle, ajan ilmiöistä kiinnostuneelle tai niistä ärsyyntyneelle kotimaisten kirjojen lukijalle.

Kristiina Saha: Kriitikko. Otava 2026. Kansi Elina Warsta.

Ian McEwan: Mitä voimme tietää

Herkkua McEwanilta, kerrassaan upottava kirja. Ainakin jos viihtyy oxfordilaisessa ympäristössä ja kirjallisissa piireissä. Kertoja Tom elää 2100-luvulla, ja ilahduttaa kuulla, että vielä silloinkin yliopistot, kirjastot ja museot ovat olemassa. Tom pohtii: 

"Humanistiset alat ovat aina kriisissä. En enää usko, että se on instituutioiden vika - se johtuu älyllisen elämän luonteesta, ajattelusta itsessään. Ajattelu on aina kriisissä. Me pidämme kuitenkin itseämme onnekkaana sukupolvena. Luonnontieteet ja teknologia - jotka ovat pitkälti omistautuneet materiaalien ja näiden korvikkeiden etsintään - ahmivat suurimman osan niukan juhlapöydän antimista, ja meille jäävät pelkät murut." 

Tämä on tuttua, mutta maailma on muuttunut: lukuisien tuhoisien sotien ja luonnonmullistusten jäljiltä väkiluku on pudonnut alle puoleen nykyisestä. Britanniasta on "merennousun" jälkeen tullut saaristo, jossa korkeimmat kohdat ovat asuttuja, muu on veden alla. Tuntemamme merenrantakaupungit ovat kadonneet kaikkialta. Lajikato on edennyt dramaattisesti. Nigerian imperiumi kukoistaa, Pohjois-Amerikka, "josta ei juuri saatu uutisia", on vajonnut sisäisiin jengisotiin ja pimeyteen. Mutta ihmiskunta sinnittelee edelleen. Ehkä tämä on nyt se utopia, jota olemme kaivanneet kaiken dystooppisen synkistelyn rinnalle?

Tom tutkii englantilaista kirjallisuutta vuosilta 1990 - 2030, meidän aikojamme siis. Hänellä on suorastaan pakkomielle Francis Blundyn legendaarisesta runosta, jonka Blundy teki vaimolleen Vivienille tämän 54-vuotissyntymäpäivälahjaksi, illallisjuhlien kohokohdaksi. Mies oli kuulu runoilija, mainittu muun muassa T.S. Eliotin tai Tennysonin kanssa samoissa lauseissa, ja hänen koronamuotoon (ei liity mitenkään virukseen tai tauteihin, vaan on tiukkasääntöinen runotyyppi) kirjoittamaansa sonettikokoelmaa hän itse piti parempana kuin John Donnen vastaavaa. 

Tutkimuksen ongelma on se, että runoa ei ole enää olemassa. Uniikin lahjan on lukenut vain Vivien, ja sen saivat Blundyn ääneen lukemana kuulla synttärijuhlien vieraat. Heidän mukaansa työ oli erikoislaatuisen hieno, mutta ainoa kirjoitettu kappale on kadonnut. Runon aiheeksi kuulijat arvelivat rakkaudentunnustusta vaimolle ja ylistystä luonnolle, mutta ihan varmoja ei olla. Lukuisat tutkijat metsästävät johtolankoja runon jäljistä, Tom ja hänen kollegansa Rose etunenässä. 

Kuulostaa dekkarimaiselta mysteeriltä, ja sitä se onkin. Ja paljon enemmän. Tulevaisuudenkuva, rakkaustarina (tai useita), taiteen ja kielen merkityksen pohtija, kirjallisuuden kirjon esittelijä (ja väistämättä brittiläisyyden painottaja), tutkijan ja elämäkerturin työn kuvaus, sukupolviromaani... Mutta ennen kaikkea tutkielma aikojen välisestä ymmärryksestä; siitä, mitä pystymme ja haluamme muistaa. Miten teot ja muistot säilyvät tai eivät säily, ja miten tätä kaikkea voi kuvata. 

Upeasti, todistaa McEwan. Kirjan rakenne on erityinen: McEwan kertoo Tomin ajasta mutta enemmän hänestä katsoen sadan vuoden takaa, Tomin kuvauksina Francisin ja Vivienin elämästä. Kirjassa ei ole tavanomaista vuosiluvuin tai silloin-ennen-merkinnöin varustettua lukuohjeistusta, vaan se sekoittaa kahden aikakauden tarinat niin taitavasti, että lukija pysyy huomaamatta mukana, sukeltaa Tomin kanssa menneeseen eli meidän aikaamme ja jännittää 2100-luvulla, löytyykö Blundyn runo vielä jostain. Lisäkierteenä vielä kertojan vaihdos loppupuolella: tarinaa jatkaa Vivien. Aivan kuin hän ei vain olisi malttanut pysyä enää hiljaa, kuten teki elinaikanaan. 

Saattaa kuulostaa hankalalta, mutta ei ole: olin tosi vaikuttunut kirjan luettuani. Luin äskettäin dekkaria, jossa tekstiä vaihdeltiin eri aikatasoihin niin usein, että ärsyynnyin pomppimiseen. Mutta näinkin tyylikkäästi sen voi tehdä, jos on mestarikirjoittaja!  

Kirja sisältää niin paljon viitteitä omaan juoneensa, maailmantilaan ja taiteeseen, etenkin kirjallisuuteen, etten varmasti kaikkia tajunnut ahmiessani (ja kun jonkin vihjeen tajusin, riemu oli suuri): ei tyhjene kertalukemalla. Kaikki sen henkilöt eivät ole nirsoja akateemisia professoreita tai taiteilijoita. Kuten Tom kuvaa erästä syntymäpäivävierasta, Chrisiä, joka oli käytännön miehiä:

"Runous veti hänen mielensä matalaksi. Samoin klassinen musiikki. Niiden kulttuurinen painoarvo, vakavuus ja tärkeily ahdistivat häntä. Hän epäili, että ihmiset oli hienovaraisin keinoin painostettu teeskentelemään, että he pitivät kaikesta sellaisesta, jotta eivät näyttäisi oppimattomilta typeryksiltä."

Herkullisia sitaatteja on Tomilta helppo löytää.

"Rose halusi, että olin onnellinen. Minä myönsin, että valitin pilalle menneestä maailmastamme liian usein. Maailma oli mennyt pilalle aina, ja sen kanssa oli vain elettävä." 

"Kuinka vaikeaa on nähdä selvästi, kun tuntee niin vahvasti."

"Tiesin kyllä, mitä järkevät aikuiset sanovat - nykyhetki katosi jatkuvalla syötöllä ahnaan menneisyyden kammottavaan kitaan."

Päivämme ja hetkemme katoavat tuohon kitaan koko ajan, lujaa vauhtia. Sen ajatteleminen ja tämän hienon kirjan lukeminen on haikeaa, hieman järkyttävää, mutta myös jännittävää, jopa toiveikasta. 

Kenelle: Muistojen säilyttäjille, tulevaisuutta miettiville, kirjallisuuden rakastajille. 

Ian McEwan: Mitä voimme tietää. (What We Can Know) Otava 2026. Suomentanut Jaakko Kankaanpää.

Kannen maalaus: Sail to the Sky, Louise Body, kannen suunnittelu Suzanne Dean.

Vuoden 2025 parhaat kirjat, Blogistania-ääneni

 

Kirjasome valitsi äänestämällä vuoden 2025 parhaat kirjat, kuten joka vuosi. Himolukijoiden parhaiksi valikoituneet huiput ja omat ääneni saaneet kirjat alla. 

Blogistanian Finlandian voittaja on Emmi Itärannan Lumenlaulaja (Teos). 

Lumenlaulajan olemassaolosta olen todella iloinen: uutta katsetta Kalevalaan upeasti naisen silmin, jo oli aikakin! Omat ääneni annoin vielä enemmän koskettaneille Jenni Räinän Vainolle, Marjo Niemen Pienen budjetin sotaelokuvalle ja Marisha Rasi-Koskisen Kesuuralle. 

Vaikeita valintoja. Juha Itkosen Huomenna kerron kaiken ja Milla Ollikaisen Mathilda ovat kovia kotimaisia ja voisivat yhtä hyvin olla kolmen parhaan joukossa. Komea on Paula Nivukosken Pimeät päivät, valkeat yöt ja riemastuttava Mariia Niskavaaran Ester, teurastaja. 

Ja jos viihdekirjallisuus olisi omana kategorianaan, olisin äänestänyt Kaisa Viitalan historiallista romantiikkaa edustavaa Klaani-sarjaa. Tai ehkä Ulla Raskin Blanka, Itämeren tytärtä. 

Lisää Finlandia-äänestyksen tuloksista Mirkalla instatilillä @sivujasivuja.

Blogistanian Globalia (käännöskirjat), voittaja on Jacqueline Harper, En ole koskaan tuntenut miehiä, suomennos Nana Sironen (Hertta-kustannus).
 

Käännöskirjoissa oli valinnanvaraa runsaasti, voittaja oli viiden kärjessä omallakin listallani. Päädyin innoissani äänestämään yhtä väärän vuoden kirjaa (mutta kun luin Hamnetin vasta viime vuonna!) sekä Pierre Lemaitren Säteilevää tulevaisuutta, suomennos Susanna Tuomi-Giddings ja V. E. Schwabin Addie LaRuen näkymätöntä elämää Maria Lyytisen upeana suomennoksena. 

Vahvana ehdokkaana pidin myös Liz Mooren Metsien jumalaa, Aleksi Milonoffin suomentamana. Samantha Harveyn Kiertoradalla luin englanniksi jo aiemmin, joten sen käännöstä en tunne, mutta ehdottomasti kirja kannattaa lukea, niin häkellyttävän hieno se on.

Lisää Globalia-äänestyksen tuloksista blogissa Kirjakaapin kummitus.
 

Blogistanian Tieto -voittaja 2025 on Paavo Teittinen, Pitkä vuoro (Gummerus).

Nykyorjuudesta kertova Teittisen kirja oli omakin ykköseni. Laaja, kuin vahingossa maan tavaksi noussut karu ja rikollinen ilmiö on syytä jokaisen tiedostaa ja vaikuttaa sen hävittämiseen siten kuin itselle on mahdollista. Etenkin viranomaisten kirjapinoon suorastaan pakollinen. 

Äänestin Alexander Stubbin Vallan kolmiota sen jäntevän ja huippuajankohtaisen maailmanjärjestyksen tilannekatsauksen ansiosta. Ja lisäksi nostin kirjarakkauden, lukuisat kirjavinkit ja asiantuntevat, mukavan letkeästi muotoillut analyysit ja esimerkit, jotka riemastuttavat lukevaa ja kirjoittavaa kansaa, eli Jani Saxellin Aiheiden kirjan. 

Tietopuolella antoisia minulle rakkailla aiheillaan olivat myös Henrik Meinanderin Helsinki ja Topias Haikalan Kielet ennen meitä. Ilmari Käihkön 10 oppia sodasta todella opetti ajattelemaan sotaa laajasta näkökulmasta; sota Ukrainassa on esimerkkinä, mutta opit ovat yleispäteviä. Teos valittiin Vuoden tiedekirjaksi, Suomen tiedekustantajien liiton raadin valitsemana. Ja Riina Tanskasen Tympeät tytöt - Luokkakipuja oli myös listallani korkealla. 

Lisää Tieto-äänestyksen tuloksista: Jotakin syötäväksi kelvotonta.

Lanu-kirjallisuuden kategorioissa en äänestänyt, koska luin sopivia niin vähän. Voittajat ovat:

Blogistanian lastenkirjallisuuden Kuopus
Nora Dåsnes: Sydän vasta puolillaan (WSOY, suomentaja Kati Valli)
Blogistanian lastenkirjallisuuden Kuopuksen tulokset instassa: inspiraationjaljilla

Blogistanian nuortenkirjallisuuden Kuopus
Annukka Salama: Sulamispiste (WSOY)
Blogistanian nuortenkirjallisuuden Kuopuksen tulokset: Yöpöydän kirjat

Suuri kiitos äänestyksen järjestäneille somettajille! Palkintojen jako ja kirjailijahaastatteluja nähtävissä paikan päällä keskustakirjasto Oodissa pe 24.4. klo 17 - 19, avoin tilaisuus kaikille!

Johanna Forss: Pidot

"Saavun juhliin yksin, tietenkin. Menen aina juhliin yksin, niin kuin miehenikin. Toinen jää kotiin lasten kanssa. Tällä kertaa en olisi halunnut lähteä yksin, ja siitä syntyi pieni riita."

Maria on lapsuudenystävänsä Mariannen hulppeissa, taide- ja samppanjakylläisissä juhlissa ja tuntee olonsa orvoksi. Hän tapaa kuitenkin tuttuja ja puolituttuja, joten yksin ei tarvitse seisoskella insta-ilme kasvoilla, jos ei niin halua. Miksi menestyvä, julkkikseksi taiteilijana noussut Marianne oli kutsunut hänet, pitkän hiljaisuuden jälkeen? 

"Sanon kuitenkin Kristalle, ettei kukaan luultavasti tunne Mariannea niin kuin minä. Se kuulostaa uhkaukselta, ja tavallaan onkin.
- Mutta ei me viime vuosina olla enää... pidetty yhteyttä.
- Ai miksi?
- No... elämä on vaan tullut väliin.
Olemme hetken hiljaa kuin tosiaan miettisimme kaikkea sitä mitä elämäksi lasketaan. En saa kiinni mistään merkittävästä, ja se tekee minut haikeaksi."

Maria ja Marianne ovat kotoisin Kuopiosta. Siinä missä Marian kotona oli neliöitä, kiiltävää pintaa, kirjastohuone ja parvekkeita sekä molemmat vanhemmat, Marianne asui yksiössä äitinsä kanssa, jota tyttö joutui hoitamaan tämän mielen ongelmien vuoksi, mutta kuuli myös lämpimiä sanoja, joita Marian kodissa ei koskaan sanottu. Maria haaveili ja pääsi opiskelemaan taideakatemiaan, Marianne kauppikseen. Kuitenkin Mariasta tuli perheenäiti ja museotyöntekijä, Mariannesta kuulu taiteilija. Moni muukin asia on keikahtanut päälaelleen. Tai tullut näkyviin erilaisena kuin sen ajatteli olleen.  

Forss kuvaa kiinnostavasti perustavanlaatuisia vastakohtaisuuksia: läheisyys ja etäisyys, rakkaus ja kateus, kiintymys ja viha, rehellisyys ja salailu. Pidot paljastavat näitä brutaalisti ja fiksusti. 

"Kai jonkinlainen rajattomuus kuuluu väistämättä kaikkiin läheisiin ihmissuhteisiin, Piia sanoo ja suoristaa selkäänsä. Hänellä on ammattitanssijan ryhti. - Ehkä mä en siksi enää pysty. En halua luopua ääriviivoistani, tiedän missä ne kulkee, enkä halua että ne kulkee missään muualla.

Melkein tunnen kuinka maapallo pyörii."

Ihmissuhdetrillerin lisäksi on kiintoisaa lukea taidepuhetta, jota pidoissa käydään, ja miettiä samoja kysymyksiä. Miten valitaan taiteilijuuden ja tavistyön välillä? Onko taideteoksen tekijällä merkitystä vaiko vasta teoksen tulkitsijalla? Ovatko omakuvamaalaukset aikansa selfieitä ja mikä niissä kiehtoo? Onko some sokerivuori, jossa vain tykkäillään, mutta makein hippu on aina oma? Riemastuin kielimaininnasta erään kuraattorin sanoin:

"Meidän kielikin köyhtyy kun asioiden arvo altistetaan vaan helvetilliselle tykkäämiselle, mä en tykkää enää mistään, mä haluan että niille tunteille, arvostukselle, kateudelle, himolle, ihailulle on täsmällisempiä nimityksiä..."

Mutta miten käy Marian ja Mariannen välisen siteen ja muuttuneiden välien: jääkö Maria juhlimaan vai poistuuko pidoista, joissa ovia aukeaa moneen suuntaan? On hienoa, että ihmisellä on mahdollisuus valita. 

Pidin kirjasta: se on kiinnostava ja älykäs tutkielma ystävyydestä iloineen ja kääntöpuolineen, kasvusta ja kateudesta, jota voi potea itseltäänkin salaa, valinnan mahdollisuuksista, haaveiden ja toden törmäyksestä. Eli tuosta, mitä elämiseksi sanotaan. Tunnelma on jännitteisen tiheä ja teksti kulkee vaivatta. Muutamat murreilmaisut eivät ihan iske kohdilleen (tyyliin eikös Kuopiossa ole mualiman napa eikä muailman?), mutta enpä ole asiantuntija niissä minäkään. Kirjailija on itse kotoisin Kuopiosta ja opiskellut ja tehnyt työuransa kirjakustantamoissa Helsingissä. Romaani on hänen esikoisensa. 

Kenelle: Ystävyyskirjojen lukijoille, luokkaretkeä tehneille, taiteesta innostuville, höttöä vieroksuville,  elämänvalintojaan tuskaileville.

Johanna Forss: Pidot. Tammi 2026. Kansi Markko Taina. 

Minna Canth: Agnes. Minna Canth -haaste.

Aina ilahdun Minna Canthin merkkipäivästä ja vähän turhaudun: virallisissa liputuspäivissä ei mainita henkilöitä, mutta vahva vaikuttaja 1800-luvulta on ensimmäinen nainen, jonka syntymäpäivästä saatiin vakiintunut liputuspäivä. Toiseksi on saatu Miina Sillanpään päivä lokakuun alussa, suositelluksi (eli hieman vakiintunutta heikommaksi) liputuspäiväksi Tove Janssonin päivä 9.8. Sukupuolten tasa-arvossa on vielä tekemistä: en usko, etteikö yhtä fiksuja naisia historiastamme löytyisi kuin ne miehet, jotka ovat saaneet päivänsa kalenteriin. Mutta tavat ovat olleet toiset ja jättäneet ansioituneet naiset syrjään julkisuudesta monista syistä, mikä näkyy lippusaloissa vieläkin. 

Mietin kyllä Minnaa vuoden varrellakin, etenkin räikeimmissä naisten syrjimistapauksissa, kuten palkkatilastojen parissa tai kuullessani naisten loukkaavaa kohtelua työpaikoilla, mikä nostattaa vihaista ällistystä: siis, vielä tänä vuonna 2026, monet naiset kokevat alistavaa ja epäasiallista käytöstä pelkän sukupuolensa takia! Sitä on vaikea jos ei mahdoton ymmärtää. Mitä Minnakin sanoisi? 

Nyt luin novellin nimeltä Agnes, joka on loistoesimerkki Minna Canthin ajattomasta ihmismielen tuntemuksesta, tyylitajusta, huumorista ja yhteiskunnallisesta terävyydestä. Liisi kertoo tarinan koulutoveristaan, joka oli kaikkein kaunein ja ihastuttavin. Jonka huomiosta kilpailivat niin koululaiset kuin aikuiset. Joka jätti varjoonsa tavalliset tallaajat lumovoimallaan, jota ei kukaan voinut vastustaa muttei myöskään tarkalleen sanoa, mistä lumo johtui. 

"Jäykät, tahmeat luonteet sulivat hänen läheisyydessäänkin, iloisuus syttyi [ja] riipasi mukaan vakavimmatkin ja vapautti heidät huomaamattaan tavallisista konventionin siteistä."

Hän oli Agnes, jota kaikki ihailivat mutta jonka lähelle kukaan ei päässyt, tuumii Liisi, joka oli Agnesin fani ja orja siinä missä muutkin. Ja pyrki näyttäytymään Agnesin silmissä niin täydellisenä kuin vajavaisuudeltaan - Agnesiin verrattuna - suinkin pystyi. 

Agnes muutti Helsinkiin muiden jatkaessa opintojaan kotikaupungissa, jossa myös aikuistuttiin, perheellistyttiin. Huhu kertoo Agnesin muuttaneen Helsingistä Pietariin, suihkuseurapiireihin. Liisi on aviossa Antin kanssa ja kolmen pikkulapsen äiti, kun hän yllättäen tapaa Agnesin heidän yhteisessä kotikaupungissaan. Lumo ja kauneus ovat ennallaan, samoin tietty etäisyyden tunne, mutta jostain (nostalgisesta?) syystä Agnes haluaa tavata Liisiä enemmänkin. Kiireinen perheenäiti tuskailee, mutta hänen miehensä Antti pitää seuraa Agnekselle. Ehkä jopa enemmän kuin kohteliaisuus vaatisi? Agnes kuvaa elämää Pietarissa:

"- Kunhan ei ole ikävää, kuivaa ja ummehtunutta, niinkuin teillä täällä... Uh, minä tukehtuisin!

- No, no, kovinpa te - alkoi Antti.
- Ettehän te tiedä elävännekään. Toista siellä suuressa, avarassa maailmassa, jossa on alituista vaihtelua ja jossa ihmiset ovat hilpeitä, älykkäitä, kehittyneitä - ah, minä en tulisi enää toimeen muualla kuin Pietarissa. Niin, mahdollisesti sentään myöskin Pariisissa."

Minna Canth kuvaa herkullisesti Liisin näkökulmaa tilanteessa, jossa hänen mielikuvituksensa lähtee laukkaamaan. Antti on luotettava, sen hän tietää, mutta Agnes on tosiaan erityinen. Ehkä Antti kuitenkin on kiinnostunut? Ehkä jopa viehättynyt? Mitä tästä kaikesta seuraa? 

Tarina on niin samastuttava, että tragedian piirteistä huolimatta usein naurattaa. Mikä on varmasti tarkoituskin, sillä Canth pistää kieli poskessa överiksi Agnesin ihanuuden kuvauksen. Ja ihailuni Canthin älykkääseen ihmiskuvaukseen, psykologiseen silmään, kasvaa. Eikö vain sinunkin koulussasi tai työpaikallasi ollut joku Agnes? Ja tunnetko oikeastaan kumppaniasi tarpeeksi hyvin, kun tilanne on uusi ja outo? Ja ehkä se tärkein: miten itse reagoisit Liisinä? Mustasukkaisuus saattaa kasvaa salakavalasti, voimallaan ja kiihkollaan säikäyttää ja hävettää sen tuntijaa itseäänkin, huomaa Liisi. Ainakin opimme, että Liisi on erittäin tuntemiskykyinen ihminen järkevyytensä ohella, mistä kertoo jo hänen kuvauksensa lapsistaan ja perhearjen tuominen kaiken keskelle. 

Vanhanaikaisesta kielestä nauttiva lukija saa palkkionsa: Joku on sympaahthillinen, joku eroittui joukosta ja teki effektiä, ja sydämessä toden totta voi olla kaksi ämmää. Suomalaiset elivät (Agneksen mukaan) alkukantaista ja "vegetariaarista" elämää, ja "pieni kiihoitus avioliitossa on suuresta tärkeydestä, levollinen jokapäiväisyys on rakkauden kuolema." 

Mitä ihmettä, tekikö Agnes mielestään palveluksen Liisille saattaessaan hänet suureen epävarmuuteen? Pohjoismaiden naisten asemasta keskustellaan naisten kesken kiivaasti: onko uskollisuus ja kärsivällinen perheen palveleminen voimaa vai heikkoutta? Hurjan täysi ja viisas sisältö lyhyessä tekstissä etenkin, kun muistaa sen kirjoitusajankohdan, jolloin kaksinaismoralismi ja naisten oikeudet olivat vasta heikkoja nostoja hiljaisuudessa, jossa naisten kannalta elettiin. 

Moraalisaarnaus häivähtää, mutta uskon, että Minna Canthin viesti säilyisi samana, vaikka tästä tehtäisiin uusversio, modernilla kielellä, kuumilla seksikohtauksilla ja somella täydennettynä (Agnes olisi niin somevaikuttajamateriaalia! Kuka kirjailija tarttuisi uusversion tekoon?). Viesti olisi: naiset ovat paitsi toimivia myös vahvasti tuntevia olentoja ja tekevät virheitä, kuten miehetkin, mutta tärkeintä on valita oma polkunsa ja pysyä sillä, toisenlaisia valintoja tekeviä tuomitsematta. Mainio novelli, joka veti ja viihdytti ja sai ajatukset rullaamaan.

"- Onneton se ihminen, joka ei rakkauden kahleita kanna.
- Te rupeatte runolliseksi."

Minna Canth: Agnes. Ensijulkaisu vuonna 1892 Otavan kokoelmassa Novelleja 2. 

Osallistun postauksella Minna Canth -lukuhaasteseen 19.3.2026, jota vetää Yöpöydän kirjat -blogin Niina (myös logo hänen).

Lisää Minna Canthista aiemmissa postauksissa: 

Minna Canth on ajankohtainen aina!

Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen. Minna Canth Elämäkerta.

Minna Rytisalo: Rouva C Biofiktio Minnan elämästä.

Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki Kuvitelma Kuopion patsaiden takaa.

Minna Canth: Hanna (Tuija Takalan selkomukautus)
Tuija Takala: Minna Canth. Kolme novellia.

Minulla on Canthia! Kauppa-Lopo ja kauppojen muistelua

Minna Canth: Lehtori Hellmanin vaimo ja asiaa Kanttilan talosta

Kansallisteatteri: Minna Canth

 

 

Musiikkiteatteri Kapsäkki: Shakespearen Myrsky

Shakespeareen törmään nyt vähän väliä, niin kirjoissa kuin ruudulla. Ja teatterin lavalla, kuten Kapsäkissä, jossa Jussi Nikkilän dramatisoima ja ohjaama versio menee vielä hetken, suosio toi lisäesityksiä.

Nikkilä on osaava, kuten tutusti muutkin kapsäkkiläiset, joten esitys on laadukas ja ihastuttavan höpsö hulluttelu. Kun haaksirikkoutuneen laivan korkea-arvoiset matkustajat ajautuvat autioksi luulemalleen saarelle, on odotettavissa törmäyksiä saarella jo olevien kesken. Sillä siellä asuu mahtava Prospero tyttärineen, alkuasukas Caliban sekä henkiä, joista Ariel toimii Prosperon alttiina palvelijana (pakosta tosin). 

Käy ilmi, että tulijat ovat Prosperon kilpailijoita herruudesta Napolissa ja Milanossa, tuolloisissa itsenäisissä kuningaskunnissa, kauan ennen yhtenäistä Italiaa. Historiasta eivät katsomossa istuneet lukuisat lapset liene olleet niin kiinnostuneita kuin näyttävista hahmoista ja nopeista tapahtumista. Ihmettelimme (aikuis)seuralaiseni kanssa, miten hievahtamatta nuori yleisö seurasi esitystä, jonka juoni ei ole helppo seurattava aikuisellekaan. Mahtavaa nähdä lasten kiinnostus ja se, että vanhemmat heitä ahkerasti tuovat elämysten äärelle! Istuimme permannolla liian edessä (toisen rivin päässä), ääni puuroutui hieman paikoitellen, kun sen toisto oli oletettavasti suunnattu kuulumaan paremmin laajemmalle. 

Mutta juoni ei ole tässä pääasia (ehkä Shakespeare kirjoitti sen pöllypäissään?), vaan iloinen esitys, jossa on niin jännitystä kuin romantiikkaakin, musiikkia ja hienoja asuja, joiden vaihdon nopeutta myös ällistelimme. Jussi Nikkilä sai tosiaan urakoida vaihtaessaan hahmoaan ja ilmeentymispaikkojaan tahdilla, josta nousi hiki katsojallekin! Lavalla olivat lisäksi näyttelijä-muusikot Anu Hostikka, Paavo Kerosuo, Antti Korhonen ja Veera Railio. Hyvän mielen teatteria, jossa klassikko kohtaa nykyajan. Suositusikäraja 8 vuotta. 

Kuvassa vasemmalta Paavo Kerosuo (Prospero), Jussi Nikkilä (Caliban), Anu Hostikka ja Veera Railio (henget), kuva Tero Vihavainen.

Musiikkiteatteri Kapsäkki: Shakespearen Myrsky. Ensi-ilta 

Karl Ove Knausgård: Yökoulu

Knausgårdin Aamutähti-sarja on edennyt neljänteen suomennettuun osaansa, enkä vain malta olla näitä lukematta. Kirjailijan tekstiin kestää aina hetken paneutua, mutta kun on sisällä, on vaikea päästä ulos. Olen Knausgårdin suhteen niin sanotusti "uskossa", kuten Juha Itkonen jossain haastattelussa sanoi olevansa. Uskoon johdattaneesta Taisteluni-sarjasta en saanut edes blogattua, sen verran suuren vaikutuksen se aikanaan teki. 

Yökoulu oli palkitseva odotetulla tavalla ja jäsentyneempänä kuin pari aiempaa. Keskiössä on vain yksi henkilö, norjalainen Kristian, joka kasvaa ärsyttävästä opiskelijasta ärsyttäväksi aikuiseksi. Harvoin tapaa näin epämiellyttävää päähenkilöä! Onko hän nyt täydellinen esimerkki minäminä-kulttuurin kasvatista? Kritiikkiä itseään kohtaan hän ei ymmärrä eikä kestä lainkaan. 

"Olin vain oma itseni, ja siitä hyvästä tällainen paskalasti naamaan." 

Poika haaveilee maailmanmaineesta valokuvaajana ja pääsee opiskelemaan valokuvausta Lontooseen. Hän on universumin keskipiste, loistava aurinko, jonka ympärillä kaikki muu on haaleaa tiskivettä. Vanhemmat, sisarukset, naisystävät, muut opiskelijat, heitä hän säälii keskinkertaisuuden tai muun vian vuoksi, jos tulee ketään ajatelleeksi. Enemmän askarruttavat taidetyöt ja ura, jota ihmiskontaktit häiritsisivät, jos hän piittaisi. Seuraan tuppautuva, älykkäitä koneita kehittelevä Hans on outo, ja onko niin, että Kristiania seurataan Lontoon kaduilla, vai kuvitteleeko hän erakkoudessaan olemattomia? 

"Olin jokseenkin tottunut siihen, että minua tuijotetaan, olin hyvännäköinen ja kasvoissani oli jotain arvoituksellista, mikä arvatenkin herätti ihmisissä niin uteliaisuutta kuin kaipuutakin. Mutta hänen tavassaan katsoa minua oli jotain erilaista. Aivan kuin hän tuntisi tai vähintään tietäisi minut."

Hän tutustuu Christian Marlowen Tohtori Faustus -teokseen ja viehättyy. Ehkä loistava kirjoittaja Marlowe jopa kirjoitti Shakespearen näytelmät, ajat täsmäisivät? Paljon puhutaan kirjoista ja musiikista valokuvataiteen ohella, taiteesta kiinnostunut lukija haluaa pysyä mukana. Kirjallisuutta opiskeleva Liz välttelee naapuriaan, nostan naiselle hattua: hän vaikuttaa tajuavan heti miehen harhaisen omakuvan, jota kuvataan tarkasti, välillä jopa lukijaa huvittavasti:

"Minä en ollut ihminen, joka luovutti. Olin ihminen, joka piti pintansa ja taisteli vaikeudet läpi."

Kun tapahtuu onnettomuus, johon Kristian sotkeutuu tarkoittaessaan "pelkkää hyvää" (lue: hölmöyttään) ja johon liittyy rikos, hän järkyttyy. Mikä lupaava inhimillisyyden merkki! Mutta taianomaisesti hän pelastuu pulasta. Ja jatkaa uraansa omalla tavallaan, kohoaa maineeseen ja menestykseen, yhtä itsekkäänä kuin aina. Parinkymmenen vuoden kuluttua hänen valokuvanäyttelynsä New Yorkissa on Tapaus. Vaikka hän luonnollisesti halveksii nykkiläisiä, kuten kaikkia muitakin. 

"He elivät valheessa, mutta eivät tajunneet sitä itse, vaan olivat päinvastoin ylpeitä siitä ja kaikesta mitä se edusti. He uskoivat jopa, että New Yorkissa oli jotain eurooppalaista ja joskus oikein leuhkivat sillä, mutta olisin tuhat kertaa mieluummin ottanut jonkin Keskilännen persläven, joka sentään eli vain yhdessä valheessa eikä yrittänyt enää toisella valheella kohottaa itseään muiden yläpuolelle niin kuin New York."

Jotenkin mies on päätynyt naimisiin ja isäksi, mitä ei olisi voinut uskoa. Ehkä se silti kuului hänen haaveisiinsa, jotka kaikki ovat toteutuneet, vai luotiinko olosuhde tarkoituksella jostain käsin? Koko kirjan mitalta olemme saaneet kuulla Kristianilta, miten ainutlaatuinen yksilö hän on, joten tämäkään kuvio ei kulje tavallista rataa. Esiin nousee yllättäen vanha rikostapaus, ja tapahtuu muutakin ikävää. Lukija jännittää, joutuuko mies maksamaan aiheuttamastaan pahasta, ja jos, millä hinnalla. Siitä saadaan viite heti kirjan alussa, kun mies kirjoittaa muistelmaansa vaiheessa, jolloin hänellä on enää yksi toive jäljellä. 

Knausgård on muuntanut Tohtori Faustus -tarinan nykyaikaan ja omaan kirjalliseen ilmaisuunsa. Tunnelma on aamutähtimäisen synkkä, pelkoa herättävä ja nimetöntä kauhua uhkaavasti väläyttelevä, mustan huumorin pilkahduksineen. Tuttuun tapaan kirjailija kuvaa henkilönsä ajattelua, arkisia toimia ja keskusteluja pilkuntarkasti, mikä luo tekstiin hypnoottista imua. Suuri kuvio kaiken taustalla ei ole loistava tähti, vaan jotain muuta. Vaikuttava teos, joka häiritsee ja osin ällöttää, osin pelottaa ja osin nostaa irvistyksenkaltaista hymyä; kylmäksi se ei jätä. Ainakaan "uskossa" olevia. Sarjasta on tarkoitus tulla seitsenosainen, joten monta on lukijalla vielä edessä. 

Muita Knausgårdilta:

Ikuisuuden sudet
Aamutähti
Poissa päiväjärjestyksestä

Karl Ove Knausgård: Yökoulu. Like 2026. Kansi Perttu Lämsä.

Lena Andersson: Tutkielma inhimillisestä käyttäytymisestä

Lena Anderssonin kirpeät novellit oikeutensa ja tunteensa tiedostavasta nykyihmisestä osuvat terävinä ja huvittavat lukijaa. Ainakin siihen asti, kun alkaa miettiä omaa suhtautumistaan itseen ja muihin, saattaa nimittäin joutua epämukavuusalueelle. Mutta sellaiset ajatukset kannattaa häivyttää äkkiä ja keskittyä muiden käyttäytymiseen, se on paljon hauskempaa! (Ja "muut" ovat kirjassa vielä ruotsalaisia!)

Otetaan nyt vaikka nuori, kaunis Annie. Hänellä on vanhempi naisystävä, Simone, jonka jämähtäneeseen elämään Annie uskoo tuovansa raikkaan tuulahduksen. Joskus Simone on kuitenkin ärsyttävän epäluuloisen ja katkeran oloinen - Simone itse kuvaisi sitä tarkkanäköisyydeksi ja kriittisyydeksi - eikä Annie oikeastaan taida pitää hänestä. Tai ei ole pitämättäkään, sillä enemmän häntä kiinnostaa suhteensa naimisissa olevaan mieheen, josta hän jaksaa puhua loputtomasti. Kunhan he menevät oikeasti yhteen, Konstantinista tulee Annien toiveiden mies! 

Kumma kyllä, miehellä ei vaikuta olevan kiire muutoksiin. Andersson hajottaa roimasti vinoja ajatusrakennelmia minäkuvista tehokkaan lyhyessä mitassa. Eikä kyse ole vain nuorista naisista, Simonella on omat pinttymänsä. Onneksi molemmilla on hyvä terapeutti.

Entä sitten Liselotte? Hänellä on diagnosoitu rintasyöpä, eikä tämä ole asian hauska puoli. Vaan hänen päätöksensä "elää aidosti, karsia kaikki epäoleellinen ja panna asiat kuntoon". Tarkoittaako se sitä, että hän saa loukata Matildaa listaamalla tämän selän takana puhutut panettelut ja Matildan väärät käyttäymismallit, hyvän hyvyyttään ja silkkaa aitouttaan? Auts.

Novelli Olgasta irvailee suhtautumista maahanmuuttajaan. Rawia on huivia käyttävänä muslimina suvaitsevaisuuden ansassa hänkin. Amandan seurustelu kaatuu hänen analyysinsä poikaystävästä. Tytön mieleen ei juolahda, että "maailma voi olla suurempi kuin hän." Kuinka nuorisolaista, kuinka inhimillistä. 

"Tajuan että on rankkaa kuulla, ettei olekaan niin mukava kaveri kuin on luullut olevansa. Mutta miksi mistään ei voi puhua ilman että kaikki suuttuvat? On pakko pystyä myöntämään, miltä maailma näyttää."

Kipeitä pistoja, mutta pakko myöntää, että totuuspohjaa on: jokainen lukija löytänee jotain tuttua (ja inhimillistä), joko itsestään tai tuttavastaan. Anderssonin tiivistystaitoa ja huumoria arvostan. Ja sitä, että saamme hänet vieraaksi toukokuussa HelsinkiLitiin! 

Minäkeskeisyydestä ja tunnepuheen överiydestä ovat kertoneet muutkin kirjailijat; viimeisimmistä tulee mieleen Johannes Ekholmin Päähenkilö, jonka tihkuvaa ironiaa ja satiirista muotoa en ihan loppuun jaksanut lukea kuin kursorisesti silmäillen ja miettien, onko kirjan nimi heitto Saara Turusen Sivuhenkilölle. Huumoriakin on siinäkin, piilotetummin kuin Anderssonin hurjissa sivalluksissa. Liisa Keltikangas-Järvisen menestykseksi noussutta tietokirjaa Itsekkyyden aika vasta aloittelen, mutta osuvia sitaatteja on jo löytynyt, kuten:

"Elämme minäminä-aikaa. Ihmisen tulee tietää, mitä hän tahtoo, ja tietää, mitkä ovat hänen juttujaan. Hänen ei tule olla epävarma etsijä vaan oman elämänsä sankari. Hänen tulee pitää kiinni oikeuksistaan, hänen pitää saada olla ihmissuhteissa oma itsensä, kompromisseihin hänen ei tule taipua. Hän itse on projekti, jota hän hoivaa."

Kenelle: Itsekeskeisyyteen ja sisäisiin sankareihin kyllästyneille, hyvinvointi- ja selfhelp-boomia ihmetteleville, ihmissuhteiden vaikeuksia pohtiville, terävää huumoria arvostaville. 
 

Lena Andersson: Tutkielma inhimillisestä käyttäytymisestä. (Studie i mänskligt beteende.) Siltala 2025. Suomennos Sanna Manninen.

Jung Chang: Lentäkää villijoutsenet

Rankasti ravisteleva tositarina Maon ajoista Kiinassa, Villijoutsenet, kertoi kolmen sukupolven kiinattarista, joista kirjailija itse on nuorin. Kirja ilmestyi alunperin vuonna 1991, suomeksi 1992, ja sitä saa nykyisin kaupoista pehmeäkantisena versiona. Kannattaa lukea, jos ei vielä ole tuttu! 

Jung Chang on nyt 73-vuotias ja julkaisi menestyskirjalle jatkon. Se kertoo hänen ja edesmenneen äidin elämästä myöhemmin ja kertaa alussa jo ensimmäisessä kerrottua perheen ja maan historiaa. Se on hyvä ratkaisu lukijalle, jos Villijoutsenten lukemisesta on jo aikaa tai se on kokonaan lukematta. 

Lyhyesti: kirjailijalla oli paljon onnea ja mahdollisuuksia, joita useimmilla kiinalaisilla ei ollut. Vuonna 1978 hän pääsi opiskelemaan Englantiin! Matka oli mutkainen ja maa valvoi kansalaisiaan ulkomaillakin, mutta vapaus kasvoi, jopa Kiinassa. Tyttö oppi, että länsimaiset ovat ihmisiä eivätkä avaruusolennon kaltaisia kummajaisia. Hän opiskeli, väitteli tohtoriksi, sai töitä ja meni jopa naimisiin - ei läpihuutojuttu tuossa maailmassa. Hän päätti jäädä Britanniaan. 

Valvonta ja politiikka olivat aina läsnä vähintään taustalla, mutta uuden Kiinan vapaushuumassa vuonna 1983 hän alkoi haaveilla pääsystä vierailemaan maassa katsomassa äitiään ja muita sukulaisia, mikä onnistuikin, monin uhrauksin ja kommervenkein molemmissa päissä. Matka tuotti aineiston Villijoutsenet-kirjaan. Äiti kehotti tekemään kirjasta perheen oman kohtalon muistelun, mahdollisimman pitkälle ilman yleisiä taustatietoja tai tilannekommentteja. Näin se olisi mahdollisimman vähän provosoiva ja politisoitunut, ja ratkaisu oli oikea: "Äidin viisauden ansiosta Villijoutsenet on kestänyt hyvin aikaa." 

Britannian kansalaisuuden saamisen ja kirjan suurmenestyksen ansiosta vierailut Kiinaan onnistuivat myöhemminkin, 1990-luvulla, vaikkeivat vaivatta: viranomaiset yrittivät jopa ovelaa juonta, jolla Jung Chan olisi voitu rikollisena määrätä vankilaan. Ensimmäisen kirjan ollessa vielä kesken ajattelu Kiinassa oli kuitenkin alkanut muuttua: "Maon jumalallista asemaa pidettiin yllä vain koska sen laskelmoitiin olevan poliittisesti kannattavaa, mitään aitoa palvontaa taustalla ei enää ollut. Ehkä juuri siitä syystä kukaan ei myöskäään yrittänyt tosissaan estää minua jatkamasta tutkimuksiani." 

Jung Chang jatkoi tutkimus- ja kirjoitustyötään. Hän kirjoitti elämäkerrat Maosta (ilmestyi 2006) ja Kiinan keisarikauden viimeisestä merkittävästä hallitsijasta, leskikeisarinna Cixistä, joka kirjailijan mukaan "avasi Kiinan oven" aloittamalla maan modernisoinnin jo 1800-luvun luvun lopulla ja muun muassa kielsi naisten jalkojen sitomisen. 

Kunnes kommunismi asetti omat tiukat rajoitteensa ja mielipuolisena näyttäytyvät sääntönsä kansalaisilleen Maon palvontakulttuurin myötä. En mene siihen tarkemmin tässä, mutta sen verran voi sanoa, ettei Mao lainkaan hävinnyt muille kuuluille diktaattoreille, kuten vaikka Hitlerille tai Stalinille, julmuudessaan ja järjettömässä omien kansalaistensa vainoamisessaan. Josta länsimaat vaikuttavat olleen joko tietämättömiä tai tahallisen välinpitämättömiä. Tämän jälkeinen aika oli maassa hitusen vapaampaa, kertoo kirjailija. Kunnes valtaan astui Xi Jingping. Se oli kirjailijalle pelottava uutinen, takapakki Kiinan kehityksessä.

"Maon kauden päättymistä aikaa oli leimannut politiikkka, joka oli tähdännyt ystävällisiin väleihin länsimaiden kanssa, oli sekin radikaalisti muuttunut. Länsi oli nyt vihollinen." 

Vuoden 2018 jälkeen kirjailija ei enää päässyt Kiinaan - tai olisi päässyt, mutta tuskin sieltä pois, eikä hän uskaltanut ottaa riskiä edes äitinsä lähestyvän kuoleman alla. Hän on kirjoittanut muitakin tietokirjoja (joista yllämainitut on suomennettu, muita ei) ja jatkoi elämäänsä Lontoossa. Luonnollisesti hänen kirjansa ovat Kiinassa kiellettyjä, koska ne kertovat todellisuudesta, jota ei julkisesti ole eikä ole ollut olemassa. 

Erikoinen maa, totta tosiaan, keisarillisella historiallaan, sittemmin kommunismi-ikeessä, ja nyt yhdistämällä autoritäärisen valtionjohdon vilkkaaseen taloudelliseen toimintaan, kapitalismiin siis, ja monenlaiseen tutkimukseen ja kehitykseen. Maan vaikutusvalta on valtava ja kasvaa - jo pelkkä mittakaava tekee siitä keskeisen pelaajan maailmanjärjestyksessä. 

Kirjassa on lyhyt maan historian tärkeimpien vaiheiden kertaus, kartta ja valokuvaliitteitä, mikä tekee siitä näppärän tietopaketin Kiinan vaiheista ja eräistä ihmiskohtaloista kiinnostuneille.

Jung Chang: Lentäkää villijoutsenet. (Fly, Wild Swans; My Mother, Myself and China.) Otava 2025. Suomennos Riina Vuokko. 

Samuli Knuuti: Kuviot, joita kadut eivät tiedä tekevänsä

"Suuruudenhullu esikoisromaani", sanoo lieve. 857 sivua hulluutta: kirjailijuutta, kustannustoimittamista, tulevaisuusvisiota, lukemista sekä (muista) uhkatilanteista selviytymistä satiirisesti, usein yllättävästi, ja tietysti huolella toimitetusti. Onhan kirjailija yksi merkittävistä suomalaisista kustannustoimittajista. Kun miehelle alkoi kertyjä elettyjä ja työvuosia, kehittyi myös haave omasta kirjasta todeksi kansien väliin saakka. Mikäpä siinä, antaa mennä! Uteliaana tirkistelen kustannusmaailmaa tätäkin kautta.

Ja Knuuti antaa mennä. Hänen henkilönsä elävät aikaamme edellä, ei kaukana, yhden tai pari vuosikymmentä. Moni asia on ennallaan, vaikka jotain on muuttunut: Kirjailijat ovat pitäneet vuoden mittaisen julkaisulakon parantaakseen asemaansa. Tom Cruise on tehnyt Mission Impossible 11:n. Don De Lillo on kuollut yli satavuotiaana. Timo Virtanen on Suomen presidentti, Taylor Swift USA:n. Afrikassa asuvat "ökyrikkkaat planeetantuhoajat", ja sitä rataa.

Minäkertoja, kirjailija Klaus Pettymys astuu kustantamon juhliin ja kulkee kuohuviinilaseineen odottelemassa uusimman kirjansa tulevaa ilmestymistä, uusien käännösoikeuksien myyntiä ja entisten teostensa uusintapainosten määriä. Luvut ovat tietysti häikäisevän suuria, ja kustantamon johtaja kaveeraa ilolla Klausin kanssa (ystävyys on molemminpuolinen). Kirjailija tapaa kollegoita, alan väkeä ja tietysti oman kustannustoimittajansa, Niku Nuutin. 

"Niku on se arkkityyppinen kustannustoimittaja, joka on epäonnistunut kirjailija (mihin T.S. Eliot, runoilija mutta myös kustannustoimittaja, aikanaan lisäsi, että niin ovat myös useimmat kirjailijat)."

Henkilöistä tulee kirjan mittaan tuttuja lukijalle. Alku on tätä tavallista. Klaus ja Paula odottavat vauvaa, tai ainakin Paula odottaa. Oodi järjestää kirjallisuustilaisuuksia, Amos Rex näyttelyitä. HS:n kriitikko moittii Klausin kirjaa. Uusi supervaarallinen huume leviää. Mutta oudot asiantilat alkavat vallata tarinaa. En kerro syytä, mutta Klausin on pakko lähteä Afrikkaan. Niku sanoo:

"Minusta Klaus oli eksyksissä, oli aina ollut. Kaikki kaunokirjailijat ovat, ainakin hyvät sellaiset. Jos tietää minne on matkalla, silloin todennäköisesti tajuaa myös, ettei määränpää ole sen arvoinen." 

Minäkertojat lisääntyvät (eivät keskenään). Kirjailija Sirita, Timo-presidentti ja muutama muu. Sitten ovat mukana tietysti "he". Ja Sanoinkuvaamaton, mekanismi, joka maailman on pidettävä käynnissä välttääkseen totaalisen luhistumisensa. Polttoaineena ovat tarinat.

"Näin rappeutuminen aina alkaa: pienistä asioista. Tartunnasta, jota ei kukaan huomaa, aivan samaan tapaan kuin flunssaviruksen levitessä."

Kirjan nykyhetkessä kirjat koostuvat yhä enemmän emojeista. "Emojit "ovat hieman samanlaisia kuin heroiini: niiden käytön aloittaminen on paljon helpompaa kuin lopettaminen." Muitakin uudistettuja kirjan ja niiden levityksen tekotapoja fantasioidaan. 

Samuli Knuuti oli Miki Liukkosen kustannustoimittaja ja ystävä, ja Mikin henki leijailee kirjassa. Oletan osan Klausin ja Nuutin keskusteluista ja ajatuksista olevan peräisin todellisuudesta, ehkä mausteisena ja hyvin sekoitettuna. Tiedän Mikin olleen normiarjesta ja käytännön asioista yhtä kiinnostunut kuin Klaus, eli ei lainkaan. Myös kirjailijuuden idea ja kunnianhimo, joka ei täysin saavuttanut huippuaan, vaikuttavat tutuilta, sekä hurjat ideat, kuten Klausin: "Kirjoitan siis postuumin kirjani silloin, kun tunnen olevani kaikista korskeimmin elossa, koska se sitten onkaan." Kirja käsittelisi sitä, millaista on olla elossa. Sillä Klausin mielestä "kuolema on aivan hirvittävän yliarvostettua". Myös alkoholismi kulkee kirjassa, ja mielenterveyden haaste - siitähän koko kirja oikeastaan kertoo. Vai sittenkin kirjallisuudesta ja taiteesta?

"Me emme koskaan tiedä, mitkä asiat päätyvät määrittämään meitä."

Kirjaviitteiden (ja leffa-, peli- jne. viitteiden) määrä on iso ja palkitseva niitä tuntevalle ja tunnistavalle lukijalle. Rakkaus kirjallisuuteen on teoksen hieno kantava voima. Sen mukana sietää myös kokeilevaa, poikamaisen pikkunokkelaa, mutta monesti hymyilyttävääkin tekstinjuoksutusta. (Vaikka kun ninjat mainittiin, aloin pelätä.) Tekstiä erityisen kirjalliselta henkilöltä, joka tuntee vähintään lievää ikääntymispaniikkia. Pitänee mainita myös espoolaisuuden tuulahdus.

 Estävätkö tarinat maailmanlopun? Pitävät rattaat pyörimässä?

"- Maailma on jo loppunut. Me olemme vain eksyneet epilogiin...

 ---

- Tuota... Eikö kukaan aio syödä noita croissantteja? Voisinko minä ottaa...?" 

Samuli Knuuti: Kuviot, joita kadut eivät tiedä tekevänsä. WSOY 2025. Kannen suunnittelu Sami Saramäki.

P.S. Aloin miettiä, onko kustannustoimittajista tehty aiemmin romaaneja. Monessa viihdekirjassa esiintyy ammatin edustaja, mutta työ on vain taustakulissia pääjuonelle. Tuttuja ovat Aino Vähäpesolan Suurenmoinen epävire, Anne Tylerin Jää hyvästi, Marian Keyesin Tarinan toinen puoli ja Nina Within Lähettäjä tuntematon. Blogistani löysin myös Jose Saramagon Lissabonin piirityksen kirjurin, joka on ihan pakko mainita tässä kohtaa! Vaikkei kustannustoimittajaa terminä kirjan tapahtuma-aikana tunnettu, päähenkilön työ oli samantapaista.

Hakukone ehdotti John Boynen Kuudes mies -teosta, jota en muista lukeneeni, ja ruotsalaista Johanna Schreiberia, jolta olen lukenut yhden viihdekirjan. Eli en löytänyt romaanipuolelta vastaavaa kustannustoimittajana elämistä kuin Knuutilla. Ainutlaatuista siis! Vai onko, tuleeko sinulle mieleen?

Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että kustannustoimittajan nimi mainittaisiin romaaneissa yhtenä tekijänä. Tosin siitä seuraa monenlaista, mitä Kirjamies pohti Journalisti-lehdessä. Ehkä vaikeinta olisi rajanveto, milloin kustannustoimittajan panos on ollut kirjan lopulliselle muodolle olennainen; jotkut tekevät työtä satoja tunteja, mutta olen kuullut kirjailijatutulta kustantamosta, jossa kirjaa ei edes oikolueta ennen painoon saattamista. (Vaikka oikolukijan mielestäni pitäisi olla eri henkilö kuin kusti, joka voi olla liian "inessä" kirjassa vahtiakseen kirjoitussääntöjä, ja hänen osaamistaan pitäisikin käyttää muuhun kuin tekniseen tarkistukseen.) Käytäntö pysynee entisenlaisena, kusti mainitaan kiitoksissa, jos hän antaa luvan ja kirjailija haluaa.

Chris Whitaker: Kaikki pimeän värit

Katoamismysteeri, sarjamurhaajatrilleri ja rakkaustarina, kertoo kirjan lieve. Ja paljon muuta, lisäisin. Lapsuuden traumat ja aikuiseksi kasvaminen, ystävyys ja sitoutuminen tai niiden vastakohdat, elämän ja kuoleman rajojen kolkuttelu, vapaan tahdon ja pakkomielteen suunnat, ainakin näitä runsas kirja sisältää. 

Teksti hengästyttää alusta saakka. Se vie lukijan pimeään, josta on vaikea pyristellä ulos. Kun 13-vuotias yksisilmäinen, merirosvoa leikkinyt Patch siepataan pikkukaupungissa Missourissa, muuttuu monien ihmisten elämä pysyvästi. Patch tarkoitti hyvää, pelasti sekaantumisellaan väkivaltatilanteeseen tytön, Mistyn, jota iso mies ahdisteli. Seuraus: poikaa pidetään kirjaimellisesti pimeässä kuukausia.  

Saint ei suostu menettämään ystäväänsä. Mutta hänkin on vasta lapsi, mitä hän muka voi tehdä? He ovat köyhää väkeä, tottuneet pärjäämään omin voimin, niillä vähillä eväillä, jotka onnistuvat elämältä tiristämään. Mietin, ylittikö Patch jonkin kielletyn rajan ja joutui sen vuoksi karmeaan tilanteeseensa? Esimerkit hyvistä aikuisista ovat nuorilla vähissä. Saintilla on sentään isoäitinsä, Norma.

"Saint ei ollut kokenut mitään sen ensimmäisen illan kaltaista.
Hän istui etukuistilla jalat ristissä, jalkapohjat likaisiksi tummuneina. Isoäiti nousi seisomaan, kun poliisiauto ajoi ohi lyhyet valot päällä. Norma ei tarjonnut lohtua eikä latteuksia. Saint ei tiennyt kovempaa naista pelättäväksi tai ihailtavaksi." 

Entä Patch, mustassa vankilassaan? Juonipaljastus ei ole pojan selviäminen ulos hengissä, siitä tarina vasta alkaa. Sillä hän on aistinut lähellään auttajan, tytön, joka pitää hänet elossa tarinoillaan, rohkaisullaan, satunnaisilla kosketuksillaan. Oliko tyttö oikea vai hallusinaatio?

"Se oli ensimmäinen päivä.
Patch hytisi ja itki ja haparoi silmäänsä, joka oli kyllä auki, mutta mitään nähtävää ei ollut, sillä hän oli löytänyt maailmansa äären ja tuijotti sen loppua."

Patch haluaa löytää tytön: siitä tulee hänen ainoa tehtävänsä.

"Ja niin hän eli poikkeustilassa, elämisen ja elämättömyyden, elämän jatkamisen ja elämän pysähtymisen välitilassa." 

Moni ei usko tytön olemassaoloon, mutta sana leviää ja käy ilmi, että tyttöjä on seuduilla kadonnut useita. Paljon. "Eksyneet elämästään", sanotaan. Patch tapaa epätoivoisia vanhempia. Poliisit tekevät työtään. Mutta vinkit ovat liian hataria, elämä jatkuu nilkuttaen niillä joilla jatkuu. Patch ja Saint kasvavat aikuisiksi. Pimeys Patchissa pysyy, mutta hänen maalauksissaan loistavat värit, joita tyttö vankeudessa hänen mieleensä sanoin väritti, epätoivoinen toivo pysyy yllä. Vihjeitä löytyy lisää, kun tarina vie paikasta toiseen, kaupunkeihin, vankiloihin, taidenäyttelyihin, pankkeihin. Kuluu 30 vuotta.

Teksti on upean painavaa ja vaikuttavaa, sujuvasti luettavaa silti, vaikka sitä on paljon ja monia pieniä viittauksia palasin välillä takaisinpäin tarkistamaan. Älykkäästi laadittu teos pitää tunnelman yllä tehokkaasti. Sain samanlaisia tuntemuksia lukiessani Hanya Yanagiharan kirjaa Pieni elämä, osa teemoistakin on samoja. 

Mutta Whitaker ei ole lukenut sitä: kysyin tästä kirjailijan vieraillessa Helsingissä (pääsin samaan kuvaan onnistuneessa uudessa HelsinkiNoir-tapahtumassa). Hän kertoi yleisölle kokemuksistaan, joista tarina kumpusi. Pahoinpitelyistä ja tappeluista, huonouden tunteesta, järjettömistä ja epäonnistuneista keinoista sen selättämiseen. Ensimmäinen menestynyt kirja muutti hänen elämänsä täysin. Voisi siis siteerata häntä itseään kirjan sanoin, jotka joku sanoo Patchille:

"Olet siis valossa nyt, mutta olet pimeästä tullut."

Kirja on englantilaisen Whitakerin viides romaani ja ensimmäinen suomennettu, lisää on tulossa. Tarinasta on tulossa myös tv-sarja.

Chris Whitaker: Kaikki pimeän värit. (All the Colours of the Dark.) WSOY 2026. Suomennos Arto Schroderus. 

Suomen Kansallisteatteri: Nämä juhlat jatkuvat vielä

Saatiin näytelmä Turusta Helsinkiin, Kansallisteatterin ja Turun kaupunginteatterin yhteistuotantona, ja se on erinomainen juttu se: itse asiassa jo koko näytelmän lähtökohta on melkoisen ainutlaatuinen. Äkkiseltään ei tule mieleen toista kirjaa tai näytelmää, jossa yksi päähenkilöistä on ihailemastaan ihmisestä alkuperäisteoksen kirjoittanut tekijä. Onko sellaisia? Asetelma on jännittävä, mutta toimii. Teatterintekijöiden ammattitaito näytti jälleen voimansa.

Eeva Kilven tuntevat nekin eli mekin, jotka vähemmän runoutta lukevat. Tiedämme hänen elämäntehtävänsä olleen taiteilijuus, kirjoittaminen, ja aiheitaan luonnon ja ihmisyyden, etenkin naiseuden, merkityksen esiintuonti ja aforismimaisen tarkka havainnointi. Näytelmän (ja sen innoittaneen kirjan) pohjalta vasta tajusin Kilven visionäärisyyden.

Hänen mielensä tuntuu olevan huimasti laajempi kuin taviksella, joka ahertaa arjessaan eikä malta nosta katsettaan kauemmaksi. Saati osaa muotoilla ajatuksiaan Eevan tavoin viisaaseen, terävään ja usein humoristiseenkin muotoon, vaikka tekstien perusvire saattaa olla haikea monista syistä. Kuten siitä, että taiteilija joutui lapsena perheineen sodan jalkoihin ja evakoksi Karjalasta. Kuolema ja yksilöä suuremmat uhat iskostuivat mieleen jo pienenä.

Luonto kaiken perustana ja sen suojelun tarve oli runoilijalle selvää jo aikana, kun muu maailma vasta alkoi ajatukseen herätä. Sanomana pidän sitä, ettei ihmistä ole ilman kaikkea muuta elävää eikä ihminen ole kaiken valtias, vaan pieni osa suurta kokonaisuutta. Mikä ei tarkoita sitä, että yksilön arki olisi turhaa tai mitätöntä. Eeva Kilpi tarkkaili antropologin tarkkuudella niin omaa kuin muiden elämää, mutta pyrki yhä enemmän katsomaan asioita vähemmän ihmiskeskeisesti. 

Näytelmä kuvaa Eeva Kilven elämän ja hänen ajattelunsa ja tuotantonsa kehittymisen kaaren alusta tähän päivään, jolloin taiteilija on jo hauras, osin sanojen tavoittamattomissa. Kun Anna-Riikka Carlson alkoi vierailla tämän luona kustantajan edustajana, he löysivät toisistaan sukulaissielut tekstien rakastajina ja ymmärtäväisinä ystävinä. Eeva halusi Anna-Riikan kirjoittavan tapaamisten sisällöt muistiin, ja niistä syntyi kirja, vaikka Anna-Riikka oli epäileväinen - eihän hän kirjailija ole! (Oli kuitenkin, Eeva näki tämänkin jo ennalta.)

Lavalla Eija Ahvo loistaa Eeva Kilpenä. Hän on täysin samastunut rooliinsa, luontevuus on häkellyttävää. Anna-Riikkaa, tai siis näytelmässä kustannustoimittaja Aadaa,  esittävä Jonna Järnefelt on erilainen kuin se Anna-Riikka, jonka tunnen, ehkä tarkoituksella etäännyttäen, ehkä tuoden esiin puolia, joita en tunne. Tutut kirjassa eläminen ja tekstirakkaus käyvät selviksi. Musiikista vastaava Maija Ruuskanen on mainio niin muusikkona kuin esittäminään sivuhenkilöinä ja toi lavalle tuoreen tuulahduksen muisteloiden oheen. 

Pelkistetty näyttämö ja valaistus saivat elävyyttä vanhoista valokuvista ja videoista. Näytelmä on pitkähkö, mutten kertaakaan ehtinyt katsoa kelloa, kuten kärsimättömänä usein katsomossa teen. Toinen puoliaika nosti kierroksia riemastuttavan räväkästi. Avioeronsa jälkeen Eeva Kilvellä oli aistillisena naisena toki miessuhteita, mutta kuka niitä muistaa - ja Kilpi-tietäjät tietävät, mikä on kolmen sanan lause, joka summaa mieskokemuksia. Kiusallanikaan en toista sitä tässä, mutta jos tiedät, sillä voi brassailla, sanotaan se yhteen ääneen!

Taiteilijuus eli yli perhe-elämän. Kolme poikaa saivat viettää kesiään Savon-mökillä, joka tulee Kilven kirjojen lukijalle tutuksi. Äidin ja lasten suhde jäi kaukaiseksi, mitä Eeva suri myöhemmin. Monia tunteita näytelmä herättää myös katsojassa, surusta ihailuun ja nauruun, monenlaisen olennaisen miettimiseen. Hieno, kohottava ja viihdyttävä kokonaisuus kaikkine elementteineen, ideoineen ja ihmisineen, jotka tekevät elämäntarinan todelliseksi ja elämänmakuiseksi. 

Suomen Kansallisteatteri: Rakas Eeva. Nämä juhlat jatkuvat vielä. 

Näyttämöllä Eija Ahvo, Jonna Järnefelt ja Maija Ruuskanen
Alkuperäisteos Rakas Eeva. Nämä juhlat jatkuvat vielä. Anna-Riikka Carlson
Teksti Kati Kaartinen
Sävellys Maija Ruuskanen
Lyriikat Eeva Kilpi ja Kati Kaartinen
Ohjaus Laura Mattila
Visualisointi ja valosuunnittelu Veli-Ville Sivén

Helsingin ensi-ilta Kansallisteatterissa 26.2.2026. Kantaesitys Turun Kaupunginteatterissa 23.10.2025.

Teatterin kuvapalvelun kuvat Otto-Ville Väätäinen paitsi alun julistekuva Satu Kemppainen.

Lina Wolff: Lihan aika

Ei ole kirja lihansyönnistä eikä teurastusta dekkaritapaan, vaan vie ajatukset perinteisemmin lihan ja hengen suhteeseen. Kumpi ihmistä määrää ja määrittää? Uskonnostakaan ei ole kyse, vaikka yksi keskeisistä kertojista sattuu olemaan nunna. 

"- Älä anna lihan sanella ratkaisuja, äiti sanoi. - Etsi ylevämpi päämäärä. Monilla ihmisillä lihan voima on suurempi kuin sielun, ja monille ihmisille elämä siksi on lihan aika eikä sielun. Lucia, varo lihan aikaa.
Olisipa äiti aavistanut, miten tunnollisesti noudattaisin hänen kehotustaan."

Ruotsalaisen maaseutulehden toimittaja saa apurahan Madridin matkaa varten. Ehkä matka toisi elämään sisältöä, jota nainen kiihkeästi kaipaa - ja ehkä niin käykin, mutta odottamattomilla tavoilla. Baarissa hän kuulee mieheltä nimeltä Mercuro uskomattoman elämäntarinan, johon nainen sotkeutuu, niin, lihan vai hengen vetämänä? 

Tarinan myötä lähdemme seuraamaan netin liveshow'ta, nimeltään Lihan aika, ja miestä, joka joutuu ohjelmaan pelastaaksen avioliittonsa julkisin tunnustuksin mokailuistaan. Kuka hullu lähtee suoraan lähetykseen kertomaan intiimejä asioitaan, ajattelin, kunnes muistin realitysarjat, joita tuutista oikeasti tulee jatkuvasti. Aika moni siis. Mercuron mukaan pakotti vaimo. 

"En ole pohtinut, kadunko vilpittömästi vai olenko tosiaan vain kauhuissani seurauksista. Sillä mitä vilpitön katumus edes on? Tajuan, että lähinnä minua todellakin hirvittävät seuraukset. Minulle sopisi oikein hyvin, jos voisin pitää uskottomuuden mutta vapautua seurauksista. Sisimmässäni olen tyytyväinen, etten tunne aitoa katumusta, koska katumus on mielestäni hyödytöntä. Pelolla, jota nyt tunnet, sen sijaan on ilmeinen funktio: seurausten pelosta syntyy halu tehdä parannus. Parempaan ei ihminen pysty."

Hauskasti kirjailija tuo esiin nykypäivän julkisten anteeksipyyntöjen onttouden. (Mieleeni tuli erään saarivaltion ex-prinssin kuuluisa BBC-haastattelu.) Mutta se on vain yksi ilmiöistä, joihin kirjailija tökkää kynänteränsä ihmisten räpiköinnissä mitenkuten kohti jotain, mitä he eivät itsekään osaa määritellä. Räpiköinti ei välttämättä vie mihinkään, mutta tarina vie surrealistisille rannoille, kun mies ei pääse eroon show'n tekijöistä ja pyytää lehtinaista auttamaan. Nainen, Bennedith, on omaa merkitystään etsiessään tutustunut Madridissa ihastuttavaan pariskuntaan. Sen rooli nousee yllättäväksi Bennedithillekin, ja hänen toimistaan kiinnostuu nunna Lucia. 

Terävä, tekstiltään taitava teos viihdyttää ja jättää häiritsevän olon - plussaa sekin. Langanpäitä ei solmita, joten selkeän juonivetoista hakevalle en suosittele. Mutta ajankohtaisen pohdiskelun ja ronskinpuoleisen proosan ystäville kyllä.

Lina Wolff kertoo itse kirjoistaan HelsinkiLit-tapahtumassa toukokuussa 2025, kiinnostavaa nähdä! 

Lina Wolff: Lihan aika. Otava 2025. Suomennos Sirkka-Liisa Sjöblom. Kansi Jenni Saari.

Paavo Teittinen: Pitkä vuoro - Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen

Kirja voitti Tieto-Finlandian 2025, ja se oli oikein. Paavo Teittinen on tehnyt valtavan työn selvittääkseen ihmiskauppaa, joka on saanut Suomessa käsittämättömät mittasuhteet, salaa ja näkymättömissä niin suurelta yleisöltä kuin viranomaisiltakin, kirja osoittaa. Miten ihmeessä näin on päässyt käymään?

Tutkiminen alkoi ravintola-alasta, jossa orjuus on kirjan mukaan suorastaan "normaalia". Hyväksikäyttäjät - sekä suomalaisia että muunmaalaisia - lupaavat köyhien maiden varattomille työn, palkan ja olosuhteet, joihin kotimaassa ei olisi mahdollisuuksia. 

Totuus on kuitenkin usein toinen. Palkkoja ei makseta lainkaan tai kituliaasti. Työtä teetetään koko valveillaoloaika, kotina voi olla ohut patja yhteismajoituksessa, ruokaa saa haeskella roskiksista. Työntekijä velkaantuu työnantajalle oleskelu- ja työlupaa vastaan, jota usein ei saa. Tai sen menettämisellä voi uhkailla ja kiristää työntekijää loputtomasti. Työnantaja ottaa passin ja palkan haltuunsa. Kielitaidoton, Suomen lakeja tuntematon ihminen on täysin työnantajan armoilla. Orja. 

Jos joku uskaltautuu ilmoittamaan poliisille maksamattomista palkoista, siitä ei seuraa pääsääntöisesti mitään. Tai se on ollut tähän asti tilanne. Ehkä tämän kirjan jälkeen käytännöt ovat muuttuneet tai muuttuvat, mutta "perinteinen" vastaus ilmoittajalle on ollut:

"Kyse on siviilioikeudellisesta työnantajan ja työntekijän välisestä riita-asiasta eikä rikoksesta."

Tämä kolahtaa lukijaan, joka on syönyt tyytyväisenä nepalilaisissa ravintoloissa, joita mainitaan kirjassa nimeltä ja joiden pitäjät ovat hyödyntäneet (ja hyödyntävät?) viranomaistemme välinpitämättömyyttä tai heidän tietämättömyyttään orjuusilmiöstä ja sen laajuudesta.

Toinen Teittisen tutkima ala ovat siivouspalvelut. Sama meno siellä. Jos vastaat työssäsi palvelujen hankinnasta, tähän kannattaa tutustua, jotta et tietämättäsi osallistu ihmiskauppaan ja huijaukseen, joka on inhimilliseltä kannalta julmaa ja kestämätöntä. Ehkä me käyttäjätkin - lastemme kouluissa ja päiväkodeissa, kaupoissa, laivoilla, hotelleissa - voisimme olla aktiivisempia kyselemään palvelujemme lainmukaisen tuottamisen perään?

Thaimaalaisten marjanpoimijoiden kohtelu tuli julki jo aiemmin. Kotimaisia vihanneksia ja marjoja myyvät kaupat eivät ole välittäneet ottaa selvää, miten ja kuka tuotteet kerää. Kesti 20 vuotta, ennen kuin orjien hyväksikäyttöön ja korruptioon perustuvaan liiketoimintaan puututtiin kunnolla, mutta tilanne ei ilmeisesti ole vieläkään ohi. Suurten S- ja K-ketjujen tulisi ottaa tähän pikaisesti tiukka ote, jos haluavat oikeasti panostaa vastuullisuuteen, josta korulausein puhutaan! Eikä raksa-alakaan ole ollut puhdas, ja orjuus tunnetaan myös muun muassa metsänhoidossa. 

Eräs erityisen räikeä tapaus koski työpajaa, jossa autoja purettiin osiksi. Halli oli sähkötön ja lämmittämätön jopa pakkasilla. Ja jos työntekijöille on maksettu niin vähän palkkaa kuin he sanovat, he olivat oikeuden mielestä todennäköisesti tehneet töitä pääasiassa jonkun muun hyväksi - vaikka juttu nimenomaan käsitteli sitä, että asianomistajat olivat tehneet töitä mitättömällä palkalla! 

Onko kirjasta ollut apua orjuuden kitkemisessä? Ensimmäinen Teittisen juttu ilmestyi Hesarissa vuonna 2021. Sisäministeri kuvasi tapauksia surullisiksi, poliisitarkastaja Puumalainen muistutti poliisin liian pienestä rahoituksesta, mutta totesi myös, etteivät uhrien oikeudet ja rikosvastuu toteudu. Hän epäili siis vahvasti, että poliisi on rikkonut lakia, sillä tutkimuksia keskeytettiin "hyvin kevyin ja epäasiallisin perustein" ja juttuja seisotettiin vuosia, jopa vanhentumiskynnyksen yli. Puumalaisen tutkinnassa kävi selväksi, "että ihmiskauppa oli rikollisuuden ilmiö, jonka tutkintaan liittyi poikkeuksellisen paljon ongelmia." Miksei poliisissa sisäisesti huomattu ongelmia? Saati toimittu niiden ratkaisemiseksi? 

Jutturuuhka. Resurssien puute. Myös mahdollinen viranomaisten asenneongelma. Kun näin on aina tehty ja mitä väliä muualta tulleiden köyhien asialla on? Teittinen kertoo:

"Mietin myös, mistä kertoi se, että sama tutkinnanjohtaja oli päättänyt useita ihmiskauppaa koskevia rikostutkintoja kuulematta asianomistajaa, epäiltyä tai todistajia, tai selvittämättä asiaa muutenkaan juuri lainkaan."

Varmasti hyväksikäyttäjiä on myös työntekijäpuolella, mutta jos "pelkkä" lehtitoimittaja saa selville näin paljon työnantajien rikollista toimintaa, miten paljon sitä ilmenisi oikeissa, lain mukaan tehdyissä tutkinnoissa? 

"Ihmiskaupan uhrit olivat jo lähtökohtaisesti hyvin haavoittuvia, Puumalainen sanoo. He eivät tunteneet suomalaista yhteiskuntaa eivätkä pystyneet omin voimin hakemaan apua. Se korosti entisestään viranomaisten velvollisuutta toimia."

Absurdia, kafkamaista. Rikokset saavat jatkua ikään kuin luvalla, kun niitä ei tutkitä eikä syyllisiä rankaista. Kyse ei ole siitä, etteivätkö viranomaiset tietäisi nyt tilannetta, ongelma on vain niin suuri, ettei siihen osata tai haluta tarttua. Yksittäiset virkamiespuurtajat eivät siihen riitä, sillä kyse on rakenteista ja järjestelmistä. Poliittisista päätöksistä. Liittyy myös erittäin vahvasti työllisyystilanteen hoitamiseen: monet mainituista yrityksistä eivät halua suomalaisia tekijöitä, sillä heille pitäisi järjestää kunnolliset olot ja maksaa laillista palkkaa. Kilpailukyky perustuu siis rikoksiin, kuin mafiameiningissä ikään. Tätäkö me tosiaan haluamme pitää yllä?

Nyt Teittinen on tarttunut uuteen aiheeseen, joka koskettaa vielä suurempaa ihmisjoukkoa Suomessa. Lähisuhde- ja seksuaaliväkivaltatapauksissa on havaittu vastaavia laiminlyöntejä ja tutkimatta jättämisiä. Ajokorttien palautus ne menettäneille on kiireellisempää kuin pahoinpitelyjen, raiskausten ja tappouhkausten tutkiminen. Enkä nyt edes mene siihen, miten julman hitaasti oikeuslaitos toimii, vaikka juttu vietäisiin sinne saakka. 

Häpeällistä meille, jotka luulimme asuvamme onnellisessa maassa ja olevamme rehtejä suomalaisia, jotka maksavat velkansa ja kulkevat pystypäin missä vain ylpeinä rehellisyydestään ja ahkeruudestaan. Valitettavasti mielikuva ei vastaa todellisuutta. Teittisen kirja päivittää mielikuvan (ikävästi). Tärkeä teos, jonka soisin kaikkien politiikkojen, virkamiesten ja työntekijävaltaista palvelua käyttävien yritysten ja organisaatioiden hankinta- ja vastuullisuushenkilöiden lukevan ensin, sitten kaikkien muidenkin. 

Paavo Teittinen: Pitkä vuoro - Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen. Gummerus 2025.