Paavo Teittinen: Pitkä vuoro - Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen

Kirja voitti Tieto-Finlandian 2025, ja se oli oikein. Paavo Teittinen on tehnyt valtavan työn selvittääkseen ihmiskauppaa, joka on saanut Suomessa käsittämättömät mittasuhteet, salaa ja näkymättömissä niin suurelta yleisöltä kuin viranomaisiltakin, kirja osoittaa. Miten ihmeessä näin on päässyt käymään?

Tutkiminen alkoi ravintola-alasta, jossa orjuus on kirjan mukaan suorastaan "normaalia". Hyväksikäyttäjät - sekä suomalaisia että muunmaalaisia - lupaavat köyhien maiden varattomille työn, palkan ja olosuhteet, joihin kotimaassa ei olisi mahdollisuuksia. 

Totuus on kuitenkin usein toinen. Palkkoja ei makseta lainkaan tai kituliaasti. Työtä teetetään koko valveillaoloaika, kotina voi olla ohut patja yhteismajoituksessa, ruokaa saa haeskella roskiksista. Työntekijä velkaantuu työnantajalle oleskelu- ja työlupaa vastaan, jota usein ei saa. Tai sen menettämisellä voi uhkailla ja kiristää työntekijää loputtomasti. Työnantaja ottaa passin ja palkan haltuunsa. Kielitaidoton, Suomen lakeja tuntematon ihminen on täysin työnantajan armoilla. Orja. 

Jos joku uskaltautuu ilmoittamaan poliisille maksamattomista palkoista, siitä ei seuraa pääsääntöisesti mitään. Tai se on ollut tähän asti tilanne. Ehkä tämän kirjan jälkeen käytännöt ovat muuttuneet tai muuttuvat, mutta "perinteinen" vastaus ilmoittajalle on ollut:

"Kyse on siviilioikeudellisesta työnantajan ja työntekijän välisestä riita-asiasta eikä rikoksesta."

Tämä kolahtaa lukijaan, joka on syönyt tyytyväisenä nepalilaisissa ravintoloissa, joita mainitaan kirjassa nimeltä ja joiden pitäjät ovat hyödyntäneet (ja hyödyntävät?) viranomaistemme välinpitämättömyyttä tai heidän tietämättömyyttään orjuusilmiöstä ja sen laajuudesta.

Toinen Teittisen tutkima ala ovat siivouspalvelut. Sama meno siellä. Jos vastaat työssäsi palvelujen hankinnasta, tähän kannattaa tutustua, jotta et tietämättäsi osallistu ihmiskauppaan ja huijaukseen, joka on inhimilliseltä kannalta julmaa ja kestämätöntä. Ehkä me käyttäjätkin - lastemme kouluissa ja päiväkodeissa, kaupoissa, laivoilla, hotelleissa - voisimme olla aktiivisempia kyselemään palvelujemme lainmukaisen tuottamisen perään?

Thaimaalaisten marjanpoimijoiden kohtelu tuli julki jo aiemmin. Kotimaisia vihanneksia ja marjoja myyvät kaupat eivät ole välittäneet ottaa selvää, miten ja kuka tuotteet kerää. Kesti 20 vuotta, ennen kuin orjien hyväksikäyttöön ja korruptioon perustuvaan liiketoimintaan puututtiin kunnolla, mutta tilanne ei ilmeisesti ole vieläkään ohi. Suurten S- ja K-ketjujen tulisi ottaa tähän pikaisesti tiukka ote, jos haluavat oikeasti panostaa vastuullisuuteen, josta korulausein puhutaan! Eikä raksa-alakaan ole ollut puhdas, ja orjuus tunnetaan myös muun muassa metsänhoidossa. 

Eräs erityisen räikeä tapaus koski työpajaa, jossa autoja purettiin osiksi. Halli oli sähkötön ja lämmittämätön jopa pakkasilla. Ja jos työntekijöille on maksettu niin vähän palkkaa kuin he sanovat, he olivat oikeuden mielestä todennäköisesti tehneet töitä pääasiassa jonkun muun hyväksi - vaikka juttu nimenomaan käsitteli sitä, että asianomistajat olivat tehneet töitä mitättömällä palkalla! 

Onko kirjasta ollut apua orjuuden kitkemisessä? Ensimmäinen Teittisen juttu ilmestyi Hesarissa vuonna 2021. Sisäministeri kuvasi tapauksia surullisiksi, poliisitarkastaja Puumalainen muistutti poliisin liian pienestä rahoituksesta, mutta totesi myös, etteivät uhrien oikeudet ja rikosvastuu toteudu. Hän epäili siis vahvasti, että poliisi on rikkonut lakia, sillä tutkimuksia keskeytettiin "hyvin kevyin ja epäasiallisin perustein" ja juttuja seisotettiin vuosia, jopa vanhentumiskynnyksen yli. Puumalaisen tutkinnassa kävi selväksi, "että ihmiskauppa oli rikollisuuden ilmiö, jonka tutkintaan liittyi poikkeuksellisen paljon ongelmia." Miksei poliisissa sisäisesti huomattu ongelmia? Saati toimittu niiden ratkaisemiseksi? 

Jutturuuhka. Resurssien puute. Myös mahdollinen viranomaisten asenneongelma. Kun näin on aina tehty ja mitä väliä muualta tulleiden köyhien asialla on? Teittinen kertoo:

"Mietin myös, mistä kertoi se, että sama tutkinnanjohtaja oli päättänyt useita ihmiskauppaa koskevia rikostutkintoja kuulematta asianomistajaa, epäiltyä tai todistajia, tai selvittämättä asiaa muutenkaan juuri lainkaan."

Varmasti hyväksikäyttäjiä on myös työntekijäpuolella, mutta jos "pelkkä" lehtitoimittaja saa selville näin paljon työnantajien rikollista toimintaa, miten paljon sitä ilmenisi oikeissa, lain mukaan tehdyissä tutkinnoissa? 

"Ihmiskaupan uhrit olivat jo lähtökohtaisesti hyvin haavoittuvia, Puumalainen sanoo. He eivät tunteneet suomalaista yhteiskuntaa eivätkä pystyneet omin voimin hakemaan apua. Se korosti entisestään viranomaisten velvollisuutta toimia."

Absurdia, kafkamaista. Rikokset saavat jatkua ikään kuin luvalla, kun niitä ei tutkitä eikä syyllisiä rankaista. Kyse ei ole siitä, etteivätkö viranomaiset tietäisi nyt tilannetta, ongelma on vain niin suuri, ettei siihen osata tai haluta tarttua. Yksittäiset virkamiespuurtajat eivät siihen riitä, sillä kyse on rakenteista ja järjestelmistä. Poliittisista päätöksistä. Liittyy myös erittäin vahvasti työllisyystilanteen hoitamiseen: monet mainituista yrityksistä eivät halua suomalaisia tekijöitä, sillä heille pitäisi järjestää kunnolliset olot ja maksaa laillista palkkaa. Kilpailukyky perustuu siis rikoksiin, kuin mafiameiningissä ikään. Tätäkö me tosiaan haluamme pitää yllä?

Nyt Teittinen on tarttunut uuteen aiheeseen, joka koskettaa vielä suurempaa ihmisjoukkoa Suomessa. Lähisuhde- ja seksuaaliväkivaltatapauksissa on havaittu vastaavia laiminlyöntejä ja tutkimatta jättämisiä. Ajokorttien palautus ne menettäneille on kiireellisempää kuin pahoinpitelyjen, raiskausten ja tappouhkausten tutkiminen. Enkä nyt edes mene siihen, miten julman hitaasti oikeuslaitos toimii, vaikka juttu vietäisiin sinne saakka. 

Häpeällistä meille, jotka luulimme asuvamme onnellisessa maassa ja olevamme rehtejä suomalaisia, jotka maksavat velkansa ja kulkevat pystypäin missä vain ylpeinä rehellisyydestään ja ahkeruudestaan. Valitettavasti mielikuva ei vastaa todellisuutta. Teittisen kirja päivittää mielikuvan (ikävästi). Tärkeä teos, jonka soisin kaikkien politiikkojen, virkamiesten ja työntekijävaltaista palvelua käyttävien yritysten ja organisaatioiden hankinta- ja vastuullisuushenkilöiden lukevan ensin, sitten kaikkien muidenkin. 

Paavo Teittinen: Pitkä vuoro - Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen. Gummerus 2025.

Coco Mellors: Blue Sisters

Lankesin somen houkutukseen nimeä myöten vetävän kuuloisesta kirjasta. Tietysti virhe siltä osin, että olen väärää ikäluokkaa booktokin ja osin kirjagraminkin suosituksille, kirjamaku on erilainen kuin nuoremmilla lukijoilla. Mutta ikinä ei kirjan lukeminen harmita, ei nytkään, vaikka tajusin pian, etten kuulu ydinkohderyhmään.

Kirja kertoo nimensä mukaisesti sisaruksista suuressa maailmassa, Los Angelesissa, New Yorkissa ja Lontoossa. Tässä ajassa, mutta ajattomien perhesuhdekuvioiden keskellä, mikä on kirjan viehätys. Tai ehkä kiinnostavinta on kirjan rakenne: Suurin tragedia on jo koettu, kun kerronta alkaa. Yksi neljästä siskosta, Nicky, on kuollut.

"Sisko ei ole sama kuin ystävä."

Tiivis sisaruspiiri on nyt vajaa, ja jäljelle jääneet Avery, Bonnie ja Lucky käsittelevät asiaa kukin tavallaan. Avery vanhimpana kokee vastuuta siskoistaan, puurtaa tunnollisesti menestyvänä asianajajana ja on päihdekoukussa, siinä missä Bonnie rakentaa elämänsä päinvastaisesti, tiukan fyysisen suorittamisen kautta huippunyrkkeilijänä. Lucky taas on tunnettu malli ja kaunotar, joka elää tunteella ja heilahtelee vaarallisesti nautintojen ja mielialojensa aalloilla. 

Jep, kaikki ovat huippujotain, mutta lapsuus ei sitä ollut. Vanhemmat ovat aina olleet kaukaisia - ehkä se ajoi tytöt suorittamaan vimmatusti mutta myös hitsasi nelikon yhteen? Jos unohdetaan huippuasemat ja muu kuorrutus, asetelmat ovat todentuntuisia ja loogisiakin, sisaruksia omaavalle samastuttavia. Keskinäisiä hankauksia väistämättä syntyy, perusrakkaudesta huolimatta. 

Luonteiden ja ristiriitojen kuvaus on tarkkaa, välillä pitkästyttävästikin, ja myös siskojen muut suhteet, kuten Averyn ja hänen vaimonsa Chitin tilanne, tulevat tutuiksi. Aineksia on sen verran, ettei lukemista tee mieli lopettaa, ja loppupuolella annoin mielessäni aplodit: kiinnostavin ja antoisin kohta oli minulle katkeran Averyn ja äidin välienselvittely. 

"Avery oli harjoitellut junassa avausrepliikkiä: Mikä vittu sinua riivaa, senkin narttu? Mutta nyt, kun hän seisoi äidin edessä, sanat tuntuivat naurettavilta. Mitä Avery oli oikein odottanut? Että hän sanoisi äidille suorat sanat ja... mitä sitten? Äiti hyppäisi junaan ja palaisi kaupunkiin Averyn kanssa, neuvottelisi rauhan siskojen kanssa, hukuttaisi heidät äidilliseen rakkauteen, jonka oli evännyt heiltä viimeisen kolmenkymmenen vuoden ajan, ja kaikki olisi taianomaisesti kunnossa? Heillä oli kullakin oma roolinsa, eivätkä nuo roolit koskaan muuttuisi. Heidän äitinsä ei ollut mikään kunnon äiti, ja Avery hoiti aina tämän roolia; heidän isänsä ei ollut mikään oikea isä, ja heidän äitinsä hoiti tämän roolia."

Pitkin kirjaa ajattelin Ann Napolitanon Kaunokaisia: neljän sisaruksen tiivis piiri iloineen ja ongelmineen, jopa urheilun mukanaolo ja lajin perinpohjainen kuvailu, tässä nyrkkeily, siinä koripallo. Kaikki vain jotenkin teinimäisemmässä ja ronskimmassa muodossa. Coolimmassa, sanoisi kustantaja, ja varmasti moni lukijakin. Ehkä niin ja hyvä niin. Kirjaa voi hyvin suositella hohtoa ja rosoa kaipaaville sisaruskertomusten ystäville, viisautta viihteellisessä paketissa. 

Coco Mellors: Blue Sisters. Gummerus 2026. Suomennos Cristina Sandu.

Alana S. Portero: Paha tapa

Kirja kertoo espanjalaisen transnaisen tarinan lapsuudesta aikuisuuteen, 1980-luvulta 2000-luvulle. Samalla se kuvaa työväenluokan elämää Madridin lähiössä ja keskustan kortteleissa, joissa meno oli melkoista, väkivallan, huumeiden ja turvattomuuden arkea. Tyttö oli huomannut jo pienenä olevansa erilainen kuin muut pojat, jollaisen kehoon hän oli syntynyt. Hän janosi naisten seuraa, tunsi kuuluvansa heidän maailmaansa, vaikkei voinut sitä olla. Hän oli ulkopuolinen.   

"Perheeni naisten, naapurin rouvien ja luokkani tyttöjen seurassa aika hurahti yhtä nopeasti kuin se olisi liuennut lämpimään kylpyvyteen. En voinut olla yksi heistä enkä päässyt käsiksi siihen elämään, mutta saatoin vaalia sitä, mitä he huomaamattaan opettivat minulle."

Hän kokeili meikkejä salaa vessassa ja haaveili naisten vaatteista. Kasvatus pikku machoksi piti julkisivua yllä, kunnes hän teininä tapasi Jayn. He tiesivät vaistomaisesti toistensa taipumukset.

On raskasta elää (ja lukijana kuvitella) elämää jatkuvaa pelossa ja häpeässä, vaaran äärellä, ja sellaiseksi lapsuus ja nuori aikuisuus muodostuivat. 

"Kasvatuksemme perustuu ennen kaikkea varoituksiin ja negatiivisiin ennustuksiin, joiden ainoa funktio on, että joku pääsee nälväisemään meille 'mitäs minä sanoin'. Kenenkään ei pitäisi kasvaa aikuiseksi ajatellen, että teki hän mitä tahansa, jossain vaiheessa hän joka tapauksessa tekisi katastrofaalisen virheen. Ja juuri niin minä vartuin, pyhittäen sydämeni vastaanottamalla puukoniskuja ja palamalla roviossa, ilman pakotietä, peruuttaen taaksepäin yhtä monta askelta kuin olin aiemmin edennyt, lukiten kaappini sisältä käsin, läimien itseäni öisin ja anoen apua vainajilta, jotka olivat kerääntyneet vuoteeni ympärille kalpeina, läpinäkyvinä ja surullisina."

Tyttö vietti kaksoiselämää, juhli öisin porukoissa, joissa häntä haluttiin, haki seksistä hyväksyntää. Varotoimet olivat tarkat kulkureittejä myöten, kun hän vihdoin uskalsi liikkua ulkona pikkuhiljaa yhä naisellisemmiksi muuttuvissa vaatteissaan ja meikeissään.

"Mikä määrä adrenaliinia minussa vapautuikaan nähdessäni ensimmäistä kertaa kuvani näyteikkunasta tai bussipysäkin suojalasista. Päättäväisyyteni ei järkkynyt, vaikka minua pelotti edelleen. Rituaali, joka piti sisällään pukeutumisen, ehostamisen ja astumisen uudessa olomuodossa ihmisten ilmoille, on verrattavissa ehtoollisen transsubstantaatioihmeeseen. Se merkitsi siirtymää haamuelämästä ruumiillisuuden tilaan." 

Kirjailija kuvaa elävästi persoonia, joihin hän tutustui. Kadun päässä asuva peruukkitäti, pinkissä aamutakissa kadulla kulkeva outo nainen, seksiä myyvät naiset ja miehet hämärillä kulmilla - ne tuntuivat tutummilta kuin oma perhe. Joka kyllä rakasti, mutta oli kaukainen. Kaduilla tyttö ei välttynyt väkivallalta, johon himon erilaisuus jotkut ihmiset herättää. Hänet lyödään maahan, monin tavoin.

"Mutta kuilu, joka oli avautunut minun ja maailman väliin, oli liian syvä ylitettäväksi. Minusta oli tullut jälleen yksi elämäänsä katkeroitunut homo, liian varhain nujerrettu transseksuaali, yksi traaginen transu lisää, jonka tarina oli liian vähäpätöinen kiinnostaakseen ketään, joka olisi halunnut tai osannut auttaa minua. Minusta oli tullut lihaa, joka kelpasi ainoastaan metrokiskoille heitettäväksi."

Koulu, yliopisto, työ kirjakaupassa. Hitaasti minuus alkaa lujittua. Näen lopussa toivoa. Ja kuvittelen tarinaan jatkon, aikuisuudesta. Sellaisen mahdollisuudesta ja kirjan omaelämäkerrallisuudesta, jota oletan runsaasti mukana olevan, kuulemme lisää HelsinkiLit-tapahtumassa toukokuussa, kun kirjailija saapuu kertomaan itse. 

"Sitä tietää rakastavansa ilman komplekseja, kun huomaa lakanneensa pelkäämästä lemmekkäitä eleitään."

Espanjassa ja muuallakin menestykseksi nousseen kirjan teksti on maalailevaa, koristeellistakin. Lyyristä proosaa, sanoo kustantaja. Rumat konkretiat on jätetty pois, keskiössä on ulkopuolisuus ja identiteetin kehitys vaikeimman kautta. Raju kasvutarina avaa silmiä, vaikken tekstin tyyliin tai suomennokseen ollut varauksetta ihastunut. 

Alana S. Portero: Paha tapa. (La mala costumbre.) Into 2026. Suomennos Sari Selander. 

Helena Immonen: Horros

Helena Immosen pelottavan todentuntuisen maanpuolustuksellisen Kettu-sarjan päättyessä jätimme jäähyväiset suomalaiselle pariskunnalle, puolustusvoimien tiedustelulaitoksen Mikael Koivulle ja hänen vaimolleen, Supon Riina Koivulle, tehtävissään geopolitiikan keskiössä räjähdysaltteilla alueilla.

Horros aloittaa uuden Havu-trillerisarjan, joka on vielä ajankohtaisempi jos mahdollista: kun Yhdysvallat ja Kiina kilpailevat maailman herruudesta, Antto Havu sotkeutuu kuvioon työssään turvallisuusalan yrityksessä. Hän alkaa epäillä työnantajansa toimia, kun kiinalaisia tutkijoita kuolee epämääräisissä olosuhteissa, ja ottaa yhteyttä entiseen kollegaansa, M16:ssa palvelleeseen Sandraan, jonka kontaktien avulla he alkavat tutkia outoja sattumuksia.

"- Tarpeeksi hyviä tutkijoita ja osaajia Kiinassa kyllä riittää jonoksi asti, Lin hymähti katkerasti. - Ei muutamasta eroon hankkiutuminen vaikuta mihinkään. Ihmisten korvaamisen kommunistinen järjestelmä kyllä osaa."

Nopeasti Antto ja Sandra huomaavat olevansa suurvaltapolitiikan pahimpien salaisuuksien jäljillä, joissa hyvisten ja pahisten erottelu on vaikeaa - sama teema kuin Immosen aiemmassa sarjassa. Kiina kehittää sotateknologiaa: mitä se aikoo Taiwanin suhteen? Mitä tekee Amerikan presidentti? Entä Stubb ja Suomi? Miten britit tai korealaiset liittyvät asiaan? Miten käy Grönlannin? Ja ennen kaikkea, miten Antto ja Sandra selviävät armeijoiden, ulkomaantiedustelujen, tutkijoiden, poliitikkojen ja kaupallisten toimijoiden hähmäisessä, arvaamattomassa ja julmassa verkostossa? 

Vauhdikkaiden tapahtumien ohella Immonen piirtää henkilökuvat Antosta ja Sandrasta lähipiireineen. Molemmilla on taitoja, joita harvalta löytyy, ja taustalla mutkikkaita ihmissuhteita.

"- Mitä hittoa oikein ajattelit? Hän on naimisissa!
Antto pudisti päätään.
- Siitä on jo aikaa. Meillä oli lyhyt suhde ennen kuin... No, ennen kuin asiat menivät päin helvettiä.
- Ja nyt olette ystäviä?
- Jotakuinkin niin. 
Aleksi huokaisi.
- En halua sinun sotkevan elämääsi.
- Liian myöhäistä."

Maanpuolustuksen osaajana ja muilta alan asiantuntijoilta tietoja keränneenä Immonen osaa ladata tekstiin vaikuttavuutta ja faktaa, vaikka pääjuoni on fiktiota. Jälkisanat kertovat kirjan kuvaavan "sotilaallisia suorituskykyjä, jotka eivät vielä ole todellisia, mutta hyvinkin pian voivat olla." Droonien nopea kehitys on todellista, eivätkä muutkaan kirjan esittelemät kehitysaskeleet ole mahdottomia. Antton ja Sandran kaltaisia toimijoita tarvittaisiin kipeästi uuden maailmanjärjestyksen rakentamisen melskeissä - sillä melskettä se on ja tulee olemaan. 

Hurja seikkailullinen teos, jonka lukee henkeä pidätellen. Immosen teksti on entistä sutjakampaa, kasvanut kokemus kirjoittajana näkyy lukijaystävällisenä etenemisenä, jännityskärki edellä.

Helena Immonen esiintyy Helsinki Noir -tapahtumassa helmikuun 2026 viimeisenä viikonloppuna Aleksanterin teatterissa. Saattaa olla, että piipahdan näkemässä ja kuulemassa huippudekkaristeja. 

Helena Immonen: Horros. Docendo 2025. Kansi Jussi Jääskeläinen.

Laura Porola: Yövilkka

Luin hyvän kirjan. (Yllätys?) Yövilkka on esikoisromaani, hämmästyttävän valmis ja vaikuttava kertomus Sonjasta, jolle on tapahtunut lapsena kauheita. Nyt hän on aikuinen, biologi ja tutkijatohtori, joka asuu Joonaksen kanssa ja tekee mielellään paljon töitä; toteuttaa jäkälien tutkimushankkeita näytekeräysreissuineen, kirjaa tuloksia, kirjoittaa artikkeleita. 

"Työssä minulla on koko ajan tehtävää, minulla on selkeä tehtävä, alituinen tarve onnistua, ja työ rajaa kuin koelinjat muun maailman ulkopuolelle..."

Hänellä on joskus ihan hyvä olo, usein ei. Nukkuminen on ongelmallista. Se tuo paljon hankaluutta,  epävarmuutta. Nyt puhutaan todellisesta traumasta, ei vain ikävän kokemuksen muistosta, jollaisiin traumakirjat joskus vaikuttavat pohjautuvan ja jäävät siihen itsesäälivästi vellomaan. Vaan pelon ja häpeän ainaisesta läsnäolosta, niiden voittamisesta päivä ja hetki kerrallaan, koko olemassaolon ja minuuden osatekijästä. Jota Sonja ei haluaisi muistaa tai muistella, mutta.  

Kirja jakautuu silloin- ja nyt-lukuihin. Pikkuhiljaa, uteliaisuutta kutkuttavasti lukijalle avautuvat niin menneet tapahtumat kuin Sonjan nykyarki. Hän on fiksu ja ajatteleva ihminen, joka toimii, juoksee paljon, viihtyy ulkoilmassa. Kuin koko ajan pakenisi. "Paikallaan pysyminen on mahdotonta. Ei ole mitään missä olla paikallaan."

Silloin: "On outoa, että päivät todella seuraavat toisiaan. Syömme, nukumme, hengitämme, ulostamme, aivan kuin mikä tahansa eläin. Seuraan päivien mukana itseäni, kuinka käyn luennoilla, joissakin bileissä jos Veera on menossa niihin, iltaisin vaatekaupassa myymässä farkkuja, minusta on tullut erinomainen farkkujen myyjä. Kaupan omistaja sanoo, että olen hyvä asiakaspalvelija. Ja jos minulla ei ole muuta, juoksen. Juostessa voi ajatella, että selviydyn tästä kaikesta." 

Koska tapahtumiin liittyy lapsuudenperhe, terapeutti kehottaa Sonjaa kohtaamaan tunteitaan vaikka kirjoittamalla perheenjäsenelle kirjeitä. Normilääkäreiltä Sonja saa loputtomasti unilääkereseptejä. Sonja on raskas ystävänä ja parisuhteessa kumppanina. Hän on omissa maailmoissaan, saa raivokohtauksia, joita sitten pyytelee anteeksi ja touhuaa entistä enemmän. Ottaminen ja antaminen menevät yli. Hän itkee paljon, hänen on helppo kyyneltyä; onko se hyvä merkki tunteiden purkamisesta, niistä lapsesta asti kasvatetuista?

Silloin: "Pikkuveli ja minä vetäydymme iltaisin aikaisin huoneeseemme, pikkuveli tekee lattialle valtavaa legorakennelmaa, minä uppoudun kirjoihin. Välillä leikimme yhdessä pikkuveljen He-Manilla ja minun vanhoilla barbeilla eikä meitä edes nolota. Muualla koti täyttyy epämääräisellä purkautumattomalla energialla, energia vain lisääntyy, ja aina kun puhelin soi keittiössä, adrenaliini lävistää meidät kaikki. Äiti vastaa, jähmetymme pikkuveljen kanssa hetkeksi paikoillemme, terästämme kuuloamme, mutta puhelimessa onkin joku muu. Silloin käännymme sisäänpäin, ja se jokin, mitä odotamme, kaivautuu syvemmälle mahan perukoille, painavaksi kivuliaaksi kiveksi."

Teksti on tehokasta, tavoitan Sonjan hädän ja ahdistuksen, paljon ristiriitaisia tunteita, elämänhalua ja kuoleman kiehtovuutta. Hän pohtii kesäisiä hukkumisia uimarannoilla. "Hukkuminen tapahtuu muilta huomaamatta. Ihminen vajoaa hiljaisuudessa veteen. Ympärillä olevat katsovat pois päin, jatkavat kahvin juontia, selaavat kännykkää, vaihtavat pikkuhousuihin pyyhkeen alla." Voiko myös henkinen vajoaminen tapahtua kenenkään huomaamatta? 

Luonto on vahvasti mukana koko kirjan mitalta. Kymmenet jäkälälajit! Pienenpienet ötökät, linnut, kasvit (myös yövilkka on kasvi), puut. Metsä. Jossa hän sanoo tulevansa vaistonvaraiseksi.

Nyt: "Yritän antaa aamuisen metsän huuhdella ylitseni, huuhdella väsyneen ruumiini. Jostain kuuluva linnun liverrys valelee ja tuntuu keuhkoissa asti."

Pidin kirjan hieman toisteisesta tyylistä, se sopii aiheeseen, mielenliikkeisiin, sekä realismista ja voimakkaista tunnekuvauksista, kasvin tavoin varovasti mutta varmasti kasvavasta tarinasta. Niin tyyli kuin aiheet käsittelyineen tuovat vahvasti mieleen Anni Kytömäen. Lohdullista tai ei, ihminen on osa itseään suurempaa organismia.

"Olen kuin pieni sinilevän piste, metsän valtava vihreys kietoutuu minuun, sydämeni syke laskee ja suljen silmäni. Metsä alkaa syödä minua. Metsä voi aina aloittaa alusta." 

Laura Porola: Yövilkka. Otava 2025. Kannen suunnittelu Piia Aho, kuva Terhi Heinon teoksesta Häkki.

Helsingin Kaupunginteatteri: Hildur

Satu Rämön luoma islantilaispoliisi Hildur on tullut vastaan monesta suunnasta: kirjahyllyn lisäksi tv-sarjana Nelosella, näytelmänä Turussa ja nyt myös Helsingin Kaupunginteatterin rikoshenkeen erikoistuneella Arena-näyttämöllä Hakaniemessä. Olen oppinut, että kirjat yleensä toimivat loistavasti teatterina. Tarina ja hahmot ovat "valmiita", ja kun niihin yhdistää teatterin omat keinot, tulos on joskus jopa enemmän ja isompi kuin kirja yksinään. 

Myös Hildur viihtyy stagella hyvin. Tarina etenee sutjakasti, ja paljon ehtii tapahtua, kuten kirjasta tiedämme. Hildurin maailma rakentuu kokonaiseksi, mutta tietenkin jättää paljon jännitettävää - onhan kirjoja jo viisi, ja näytelmä keskittyy ensimmäiseen, jossa sarjan keskeiset henkilöt, arvoitukset ja ympäristö esittäytyvät. 

Hildur tekee työtään, asuu ja surffaa Länsivuonoilla, Islannin perukoilla. Hän saa kollegakseen suomalaisen poliisiharjoittelijan, Jakobin, jolla on omat syynsä vaihtaa maata ja maisemaa. Hän joutuu heti tositoimiin: lumivyöryn seurauksena löytyy ruumis, joka avaa rikostutkinnan useammasta kuolemantapauksesta, sillä niillä on jotain yhteistä. Samalla se avaa Hildurin vanhoja haavoja: hänen lapsina kadonneiden pikkusiskojensa arvoitus on ollut ratkaisematta jo neljännesvuosisadan. 

Päähenkilöt tulevat tutuiksi. Elena Leeve on uskottava, omanlaisensa Hildur, ja kollega Jakob (Paavo Kinnunen) neuleineen on yhtä ihana kuin aina (kuva alla.) Heidän ystävyytensä ja yhteistyönsä kehittyy kauniisti ja konstailemattomasti. Ei romanttisessa mielessä, sillä molemmilla on omat kuvionsa sillä suunnalla. Saimme tutustua myös kirjasarjan myöhemmissä osissa enemmän vaikuttavaan Tinnaan (Ursula Salo). 

Myös poliisien pomo, Beta, ja muut kollegat ja asianosaiset työskentelevät ahkerasti - ja vetävät näyttelemisen välillä överiksi, tarkoituksella, mutten ole varma, sopiiko (lievä) farssimaisuus dekkarijuoneen, jossa kuitenkin ollaan tässä ajassa ja vakavien asioiden (rikosten) äärellä. Kuvassa monen roolin mies Jari Pehkonen.
 

Huumorista katsojat kyllä pitivät, ja siitä, että juoni noudattaa uskollisesti kirjaa jopa pienissä yksityiskohdissa, jotka eivät aina tuntuneet kovin oleellisilta. Mutta kuulin yleisöstä asiantuntevia ja innostuneita kommentteja; kirja on selvästi luettu tosi tarkasti ja muistettiin paremmin kuin itse tein, lukemisesta on jo aikaa. Ja mikä sen palkitsevampaa kuin vertailla versioita samasta tarinasta! 

Pelkistetty lavastus ja näyttämö valaistuksineen ja asuineen toimi erinomaisesti, lumivyöryineen ja kivisine maastoineen, videoin elävöitettyinä ja väritettyinä. Huomion saivat ne kohdat, joiden pitikin.

Osaavaa teatteria dekkariviihteen ystäville. Arena oli täpötäysi, vanhan arvotalon tunnelmalliset puitteet tuovat omaa charmiaan. 

Helsingin Kaupunginteatteri: Hildur. Arena-näyttämö.

Ensi-ilta 28.1.2026. Valokuvat HKT, Mitro Härkönen. 

Rooleissa:
Hildur: Elena Leeve
Jakob: Paavo Kinnunen
Tinna, Maria, poliisi: Ursula Salo
Freysi, Jonas: Mauno Terävä
Beta, Kolfinna: Sari Haapamäki
Gudrun, Marta: Sanna Jude Hyde
Lisa, Audrun, Lian, assistentti: Linda Hämäläinen
Örn, Kirves-Haakon, Gustav, poliisi: Unto Nuora
Jon, Heidar, Magnus, tutkija: Jari Pehkonen
videolla ja ääninä Leena ja Matias: Vappu Nalbantoglu ja Aapo Korhonen
Rosan ja Björkin äänet: Emma Räsänen ja Vilja Paasila

Alkuperäisteos: Satu Rämö
Dramatisointi: Satu Rasila
Ohjaus: Tuomas Parkkinen
Lavastus: Antti Mattila
Puvut: Elina Kolehmainen
Valot: Petteri Heiskanen
Videot: Toni Haaranen
Äänet: Eradj Nazimov
Naamiointi: Jutta Kainulainen
Dramaturgi: Ari-Pekka Lahti

Risto Isomäki: Krakenin saari

Olisipa tämä kirja ollut olemassa jo ennen nuoruuden Teneriffan-matkaa. Nyt tiedän, miten merkittävä paikka saaren rannikko on maailman ekologialle. Siellä on tavattu erittäin harvinaisia meren eläviä, ja Isomäki tuttuun tapaansa kertoo asioista niin uskottavasti ja tieteeseen pohjautuen, mielikuvituksellaan ja kannanotoillaan tarinaa maustaen, että jälleen kerran lukija on ällikällä lyöty.

Meribiologi Martti Ritola työskentelee Azorin saarilla ja iloitsee ammatinvalintaansa.

"Häntä olivat aina kiehtoneet kaikki ne muut elävät, tuntevat ja ajattelevat olennot, jotka jakoivat planeetan ihmisten kanssa. Jotka kaikki aistivat ja hahmottivat saman tilan aivan eri tavalla kuin ihminen."

Seitivalasta Martti pitää hetulavalaiden kuningatterena. 

"Seiti- ja sillivalas olivat joka tapauksessa varmaankin kaikkein hirvittävimmät ja tehokkaimmat maapallon biosfäärin koskaan tuottamat tappokoneet. Ne olivat musertavan nopeita ja ylivoimaisia suhteessa saaliseläimiinsä..."

Rausku on yksi lajeista, joilla ei ollut mitään tekemistä ihmisten kanssa. Se voisi yhtä hyvin olla kotoisin vaikka toisesta galaksista, miettii Martti.

"Oudosta ulkönäöstään huolimatta rausku vaikutti uteliaalta, älykkäältä ja ystävälliseltä. Sitä oli hyvin vaikea ajatella kalana. Rauskut olivat ennemminkin kuin suunnattomia, monen sadan kilon painoisia lintuja, ja oli jonkin verran todistusaineistoa siitä, että ne saattaisivat olla lähes yhtä älykkäitä kuin linnut. Vaikka kaloja ne tietysti silti olivat. Se oli hyvä muistutus siitä, miten vaarallista eläinten yksiviivainen luokitteleminen tiukkiin kategorioihin oli."

Mutta Martin miellyttävä mietiskely katkeaa äkisti, kun hän saa naisystävältään, merivoimalaitoksia kehittävältä Camillalta kutsun saapua heti Portugaliin. Sillä Teneriffan rannikolla on tehty merkillisiä havaintoja. Ja tästä alkaa seikkailu! Siihen liittyy sukellusveneitä ja kilometrien syvyisiä sukelluksia, kansainvälisiä tutkijoita - kuten meksikolainen Isabella, Martin ex-tyttöystävä, joka saa Camillan kihisemään mustasukkaisuudesta - huipputekniikkaa, uudenlaisia energiantuotantomuotoja, mafiaa ja kyllä, tuntemattomia lajeja. 

Jos olet lukenut Isomäen Con ritin, tiedät jo jotain siitä, millaiset oliot ovat kirjailijaa viimeksi tarinoihin innostaneet. Myyttiset tai ehkä sittenkin todelliset merihirviöt, joista kirjan esittely sanoo:

"Jättiläiskalmari eli viikinkien Kraken on ensimmäisen kerran kuvattu lajina juuri siellä, ja suurin osa kaikista maailman jättiläiskalmareita koskevista havainnoista tehdään edelleen joka vuosi juuri Teneriffalla."

Onko tosiaan niin, että maapallon biosfäärissä on eniten elämää valtamerissä? Ainakin se on totta, ettemme tunne kaikkia eläinlajeja tai valtamerien ekosysteemejä vimmaisesta teknologisesta kehityksestämme huolimatta, joten syvyyksissä voi elää mitä vain. Martti sanoo siellä olevan toisen todellisuuden,

"...jota emme koskaan kohtaa. Mutta joka voi olla, monella eri tavalla mitattuna, vielä kovin paljon suurempi ja merkittävämpi kuin oma maailmamme. Ikään kuin maapallon hallitseva todellisuus.
Camilla katseli rannan valomerta. Valot tuikkivat ja elivät, ilma väreili lämpöä ja kosteutta, vaikka aurinko oli laskenut kauan sitten.
- Maapallon...hallitseva todellisuus? hän kysyi.
Martti nyökkäsi.
- Mitä sinä tuolla tarkoitit?
Martti ei vastannut suoraan vaan heitti Camillalle oman kysymyksensä.
- Jos joku kertoisi sinulle, että hei, me olemme erehtyneet, ihminen ei taida ollakaan maapallon runsaslukuisin suurikokoinen eläinlaji, vaikka me olemme aina luulleet niin... mitä sanoisit?
- Sanoisin että ihminen, joka väittää jotakin sellaista, on päästään vialla.
- Niin minäkin olisin vielä jokin aika sitten ajatellut, myönsi Martti. - Mutta, niin epäuskottavalta kuin se ehkä kuulostaakin, ihminen joka sanoisi niin... olisi todennäköisesti oikeassa."

Ehkä sittenkin hyvä, ettei kirjaa ollut matkani aikaan tehty. Uiminen olisi saattanut olla liian jännittävää! Loppusanoissa Isomäki kertoo tarkemmin tietolähteistään ja siitä, mikä kirjassa perustuu todelliseen tietoon ja miten meriä maailmalla suojellaan tai pitäisi suojella: Azoreilla tämä on hoidettu hyvin. Ekoturismistakin puhutaan. 

Kenelle: Luonnon ystäville, merta rakastaville, matkustaville, seikkailusta nauttiville, faktan ja fiktion sekoitusta sietäville, jännitystä etsiville, tieteen saavutuksia ja sen ideoita ihaileville.

Kirja on yksi vuoden 2025 Johtolanka -palkinnon ehdokkaista. Voittaja julkistetaan 3.2.2026.

Risto Isomäki: Krakenin saari. Into 2025. Kansi Jussi Karjalainen.

Virginia Woolf: Vuodet. Klassikkohaaste 22.

Vuodet ei ollut tuttu teos Woolfilta kuuluisien Mrs. Dallowayn (uutta Rouva Dalloway -käännöstä en ole lukenut) tai Oman huoneen tapaan, mutta kolahti minuun mainittuja kovemmin: kerrassaan hurmaava kirja!

Se kertoo eversti Pargiterin perheestä Lontoossa alkaen vuodesta 1880. Seitsemän lasta, neljä tyttöä ja kolme poikaa, kasvaa tarinassa aikuisiksi, iäkkäiksi saakka, ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Päivät, vuodenajat, vuodet, elämät... Ne kulkevat ja kieppuvat lukijan silmien edessä vääjämättömästi ja vastustamattomasti. Kuin kaikki olisi satunnaista tai äärettömän tärkeää, elämää eläessään ei sitä voi tietää. 

Vaikka aika kulkee kirjassa kronologisesti, henkilöiden ajatukset, muistot ja toisiinsa liittyvät tapahtumat muodostavat elävän mosaiikin, jonka jokaisella pienellä palalla on tausta ja merkitys. Tajunnanvirta soljuu vaivatta, lukijan uteliaisuus pysyy herpaantumattomana, kun hänet yllätetään vaikkapa aloittamalla uusi kappale sanoilla: Juhlat majalla olivat ohi. Mitkä juhlat, missä ollaan, mitä nyt tapahtuu...

Luulen, etten kahdellakaan lukemisella huomannut tarkastella jokaista palaa riittävän huolella. Silti sain kiehtovan kuvan henkilöiden maailmasta ja luonteesta sekä heidän välisistään suhteista. Niiden kehittymistä oli antoisaa seurata, samoin sitä, miten tietyt sisarukset muistuttivat toisiaan tai vanhempiaan ja kuka taas oli täysin erilainen. 

"Jokaisella takapihalla, viimeisiä harvoja pelargonioita suojaavien muratintäyteisten muurien nurkissa, lehdet oli koottu kasoiksi, joita kiivaat liekit nakersivat hampaillaan. Tuuli tuiversi savun kadulle, aamulla auki oleviin salin ikkunoihin. Oli näet lokakuu, vuoden syntyaika.
Eleanor istui kirjoituspöytänsä ääressä pidellen kynää kädessään."

Lisäksi mukana on serkkuja ja ystäviä sekä vahvasti Lontoo, sen kadut ja säät, koko ympäristö niin näyttämönä kuin kohinana taustalla. 

"Strandin metakka, sekamelska ja laajuus hyökyivät hänen ylleen ja huojensivat häntä. Eleanor tunsi avartuvansa. Ulkona oli yhä valoisaa, ja kiireisen, kuohuvan ja kaoottisen elämän myllerrys riensi häntä kohti. Tuntui kuin jokin olisi riistäytynyt vapaaksi - sekä hänessä että maailmassa."

Kuulostaa sekavalta ja mahdottomalta vain 449-sivuisessa kirjassa, mutta tarinaa on silti helppo seurata, sillä Woolf kutoo kaiken kokoon mestarillisesti. Teksti ja juoni etenee riuskasti tarpeen vaatiessa, mutta pysähtelee hetkiksi ihmistensä pohdintoihin. Turhaa ei ole, vaikka pienetkin asiat pulpahtavat pinnalle ajan virrassa. Martinin äidilleen antama mursunmuotoinen harja. Morrisin kuluneet kengät. 

"Mutta hetken se kaikki tuntui Kittystä joutavalta, pinnalliselta ja typerältä. Tavallinen opiskelija lakissaan, kaavussaan ja kasa kirjoja mukanaan näytti hölmöltä. Ja mahtipontiset vanhat ukot liioiteltuine piirteineen muistuttivat veistettyjä gargoileja, keskiaikaisia ja epätodellisia. Kittystä tuntui kuin ihmiset olisivat sonnustautuneet näyttelemään jotain roolia. Sitten hän jo seisoi kotiovensa takana ja odotti hovimestari Hiscockin laskevan jalkansa tulisijan ristikolta ja lyllertävän ylös. Mikset voi puhua niin kuin ihmiset puhuvat, Kitty ajatteli, kun mies otti vastaan hänen sateenvarjonsa ja mutisi tavallisen huomionsa säätilasta."

Ajan kuluminen. En kokenut tarinaa surullisena, vaikka jossain sen sanottiin enteilevän kirjailijan itsemurhaa: kirja jäi viimeiseksi, jonka julkaisun Woolf eläessään näki. Haikeana pidin kyllä, mutta myös kauniina ja totena kuvauksena elämästä yleensä ja Pargitereista sen esimerkkeinä omassa ajassaan, jolloin yhteiskunta järisi ja muuttui. Ehkä kirjoittaja oli liian tarkkanäköinen kestääkseen kaiken, tuhannet pienet ja suuret asiat, joilla maailma on täytetty. 

Upeasti hän kirjassa tuo esiin ajatuksia - omiaan, muiden - ja etenkin kirjallista taituruuttaan. Kieli, tässä suomennoksena, on herkullista luettavaa. Se on arkista, silti kaunista ja eloisaa, rytmiltään elämänkaltaista, se kulkee, aistii, pysähtelee ja etenee varoittamatta. Suru on kyllä kirjan loputtua läsnä, siksi, ettemme saaneet lisää mestariteoksia eikä kirjailija ehkä ehtinyt käyttää kaikkea potentiaaliaan. Mitä olisi vielä voinut tullakaan!  

Virginia Woolf: Vuodet. (The Years, 1937). Savukeidas 2013 / Rosebud Books 2025. Suomennos Ville-Juhani Sutinen. Ulkoasu Tex Hänninen. 

Liitän postauksen osaksi kirjabloggareiden klassikkohaastetta 22 (logo Niina Tolonen). Lue kuvaukset muiden lukemista klassikkokirjoista haasteen koonnista. 

 #klassikkohaaste

Klassikkohaaste 22, koonti

 

Miten hieno lista klassikkoja haasteesta kasvoi! Klassikkohaasteen kierrokselle 22 osallistui 28 kirjoittajaa ja 29 kirjaa. Suuri kiitos klassikoita lukeneille ja lukemastaan postanneille! 

Tässä postauksessa on koonti osallistuneista ja linkki luettuihin klassikkokirjoihin kunkin blogissa. Laitathan linkkisi kommenttina alle tai minulle muun kanavan (fb, insta, meili) kautta. 

Ennakkotietojen perusteella etenkin brittikirjallisuus kiinnosti, mutta mukaan luvattiin myös jotain kotimaista, jotain ranskalaista, hieman amerikkalaista sekä itäaasialaista. Miten lukuaikeet toteutuivat? Sen näet päivittyvästä listasta alla. 

Suosituin kirjailija oli Virginia Woolf, jonka oli valinnut neljä kirjoittajaa, minä muiden joukossa. Syy lienee uusien käännösten, jotka ovatkin mahtavia ja tervetulleita. 

Lista toimii myös aiempien koontien tavoin innoituksena klassikoiden lukuun, omaksi iloksi tai seuraavalle yhteiskierrokselle. Sen numero on 23, ja postaukset julkaistaan 31.7.2026. Haasteen  käynnistää ja koostaa Gregorius blogista Jotakin syötäväksi kelvotonta. 

Sometunnus #klassikkohaaste. 

Luetut klassikot ja jutut:

Tarukirja: Robert Louis Stevenson, Aarresaari
Kirjamies: Virginia Woolf, Rouva Dalloway

Sanoja elämän sivuilla: Richard Adamson, Ruohometsän kansa
Jotakin syötäväksi kelvotonta: Benedicta Idefelt, Viipurista Vatikaaniin

Ankin kirjablogi: Agatha Christie, Idän pikajunan arvoitus

Kirjasähkökäyrä: L M Montgomery, Sininen linna

Tuulevin lukublogi: William Shakespeare, Loppu hyvin, kaikki hyvin

Ja kaikkea muuta: Virginia Woolf, Kiitäjän kuolema

Tuijata: Aldous Huxley, Uljas uusi maailma
Donna Mobilen kirjat: Louis-Ferdinand Celine, Niin kauas kuin yötä riittää

Kirjaluotsi: Thomas Hardy, Under the Greenwood Tree

Luettua elämää: Herman Melville, Moby Dick
My Book Carousel: Rudyard Kipling, The Jungle Book
Kirjakaapin kummitus: Daphne du Maurier, Rebekka
Kirsin konttuuri: Han Suyin, Päivien kimallus

Tainan ja Tommin aarrearkku: Mary Shelley, Frankenstein

Tainan ja Tommin aarrearkku: James Joyce, Dublinilaisia
Prosperon kirjat: Honoré de Balzac, Kurtisaanien loisto ja kurjuus - A Harlot High and Low
Kirsin Book Club: Albert Camus, Putoaminen

Tekstiluola: Nathanael West, Vastaathan kirjeeseeni, Miss Lonelyhearts

Hemulin kirjahylly: Volter Kilpi, Alastalon salissa
Kartanon kruunaamaton lukija: Seicho Matsumoto, Tokyo Express
Amman lukuhetki: Eino Leino, Helkavirsiä

Kirjahamsterin lukuvinkit: A. A. Milne, Nalle Puh
Kirjan pauloissa: Arto Paasilinna, Jäniksen vuosi
Reader why did I marry him: Virginia Woolf, Rouva Dalloway

Yöpöydän kirjat: Jacqueline Harpman, En ole koskaan tuntenut miehiä ja Marlen Haushofer, Seinä

Kulttuuri kukoistaa: Virginia Woolf, Vuodet

Niina Niskanen: Harakanmuna

Suomen menneisyydestä riittää kirjoitettavaa: jatkuvasti hämmästelen sitä, miten moneen kertaan kuultuja tapahtumia voi katsoa aina uusin silmin ja tehdä niistä raikkaita tekstejä, kuten nyt Niina Niskanen. Hän kertoo köyhän kodin lapsista Elliidasta ja Amildasta, jotka joutuvat hyvin nuorina lähtemään töihin maalta kasvavaan kaupunkiin, Helsinkiin, vuonna 1915.

Junantuomat ihmettelevät ihmispaljoutta, hevosrattaiden ja sotilaiden määrää, ja Milda-isosisko yrittää olla toljottamatta maalaisesti. Hänelle on luvattu palveluspaikka, jonne veli Helge tytön vie - kun veli lopulta löytyy. Milda on kiukkuinen siskolleen, jota sanotaan Leluksi. Lämpimästä sisarusrakkaudesta ei ole tietoakaan: isosisko yrittää päästä pienemmästään eroon, on aina yrittänyt. Lelu on vielä lapsi ja tottunut olemaan outo, alituisesti moitittu, mutta muitakaan hänellä ei ole kuin Milda.

"Minä tyhmätär rumukka risalelu seison siinä pitkään jalat kylminä ja suu raollaan, ja pikkuharakka kiipeää olkapäälleni ihan hiljaa kaikki sulat pörhössä, nokka kiiltävänvalppaana."

Valmaan tutustuminen auttaa Lelua, jonka pää toimii toisin kuin useimmilla ja usein särkee. "Miksi miksi miksi. Olen näin kauhea. Miksei kipu lopu koskaan. Haisuräsy ja rumukka ja väärä, ihan turha."

Työtä hänkin saa henkensä pitimiksi ikää isommaksi valehtelemalla. Arki on karua ja nälkäistä, mutta tytöt pärjäilevät, tekemistä pelkäämättöminä. Mielessään Lelu elää omissa maailmoissaan eikä tiedä elämisestä edes perusasioita. Niinpä hän on otollinen hyväksikäytölle. Ei palvelijan ja herrasväen välinen juopa jälkimmäisten vapauksineen ole kenellekään naiselle vieras asia.

"Lyön itseäni rintaan ja vatsaan,  katson itseäni niin kuin Milda katsoisi tai niin kuin äiti katsoi, vaihdokaspenikka revi itsesi kahtia. En luule olevani mikään, lupaan että en."

Helsingin esittely saattaa tyttöjen tarina. Ja ajan isojen tapahtumien: jälleen tsaari syöstään vallasta, jälleen syttyy punainen lyhty Hakaniemeen työväentalon ikkunaan, jälleen ryöpsähtävät vihat ja veret ja syntyvät surut ja traumat, joista pyristelemme irti edelleen. Tapahtuvatko pahimmat teot silti piiloissa ja varjoissa? 

"Lelu se oikeastaan todellinen peto oli eikä tämä kaupunki. Se näännytti kaikki, jos sen yhtään päästi lieastaan."

Tarinaa kertoo Milda tarkkaavampana, aikuisempana, myös itsensä ulkopuolisten tapahtumien kertojana; Lelu tyylillään, päänsä ja mielensä vankina. Arvostan ratkaisua: vaikka aineksia voisi olla useampaan näkökulmaan, kirjailija on pitäytynyt vain kahteen. Ja se riittää mainiosti, romaanin näkökulmien runsaus voi olla väsyttävää luettavaa.  

Komea ja eläväinen suomen kieli on kirjan suola. Arvostan myös vakavaa aihetta, tyttöjen ja naisten hyväksikäyttöä, joka lienee ennen ollut maan ja maailman tapa muttei täysin kadonnut: jokainen nainen varmasti tunnistaa tilanteita, joihin yksin kulkevana saattaa joutua, kuten tytöt kirjassa.

Yhteiskunnan muutos ja kaupungistuminen ovat siinä kiivaassa alussaan, mutta tarina ei kannattele ihanaa nostalgiaa, päinvastoin. Noista ajoista on onneksi edistytty, mutta nykypäivänä herää pelko siitä, miten kauan saamme hyvän kehityksen pitää, kun maailma kertoo muusta kuin tasa-arvon ja väkivallattomuuden vähenemisestä. 

Tasokas historiallinen romaani aloittaa uuden Palvelijattaret-sarjan.  

Niina Niskanen: Harakanmuna. Otava 2025. 

Alexander Stubb: Vallan kolmio

Alexander Stubbin kirja on asiallinen ja tiivis katsaus maailmanjärjestykseen tänä aikana, niin yleisesti kuin hänen omien päätelmiensä kautta. Jopa niin asiallinen ja tiivis, että piti lukea pikku pätkissä, jotta kaiken ehti sulatella ripeästä tahdistaan tunnetun ajattelijan mukana. 

Paljon painavaa asiaa, ei varsinaisesti suurta sanomaa tai uutista, mitä emme presidentin lausunnoista ja mediasta olisi jo kuulleet, mutta taustoitettuina ulkopoliitikan tila ja näkemykset etenkin Suomen kannalta aukeavat entistä paremmin. Minua kirjan lukeminen on auttanut tulkitsemaan uutisointia tarkemmin, kauhistelun ja ihmettelyn ohessa. Miten maailma makaa nyt ja ennen kaikkea, miksi. Myös vaihtoehtoja tulevaan hahmotellaan: "...miten selviydymme parhaiten kilpailusta, estämme yhteenotot ja edistämme yhteistyötä." 

Maailma jaetaan karkeasti kolmeen geopoliittiseen valta-alueeseen, vallan kolmioon: globaaliin länteen, globaaliin itään ja globaaliin etelään. Näiden erot ovat niin historiallisia, poliittisia, kulttuurisia kuin taloudellisiakin. Globaali länsi, rikkaat länsimaat, joihin itsekin kuulumme, on toiminut maailmanpolitiikan ohjaajana ja demokratian edistäjänä ja vallastaan huumaantuneena kuvitellut koko maailman jakavan samat pyrkimykset. Kunhan muutkin vain ymmärtävät, että hyvinvointia (rahaa, rauhaa, kansalaisten tyytyväisyyttä) syntyy tehokkaimmin yhteistyöllä ja yhteisillä säännöillä. 

Lännen suuri virhe oli luottaa tähän linjaan. Ja sehän toimi meillä hyvin, kunnes ei enää toiminutkaan. Itää ja etelää nousevine talousmahteineen ei ole huomioitu riittävästi sääntöjen luomisessa kumppaneina, toteaa Stubb. Ymmärrettävää, että niitä eivät lännen ongelmat kiinnosta: ne luovat omia verkostojaan ja järjestelmiään, joilla etenevät pyrkimyksissään saada valtaa ja vaurautta. Monenkeskisestä, yhteisiin sääntöihin perustuvasta järjestyksestä, jota demokratiat ovat tavoitelleet, ollaan siirtymässä kohti moninapaisuutta, jossa keskenään kilpailevat valtiot pyrkivät taloudelliseen ja tekniseen ylivoimaan. 

"Moninapaisuus sekä heijastaa että kiihdyttää tässä yhteydessä kolmatta maailmanlaajuista trendiä: luottamuksen menettämistä monenkeskiseen järjestelmään. Menetetty luottamus on luultavasti tärkein - ja vaikeimmin voitettava - syy liberaalin maailmanjärjestykseen hitaaseen alamäkeen."

Muut kaksi trendiä, joihin Stubb viittaa, ovat toimijoiden määrän moninkertaistuminen ja yhteistyön alueellistuminen. Hän käsittelee vallan kolmion voimatasapainoa ja dynamiikkaa, joka on muuttumassa. Jopa perustaltaan: Yhdysvallat, perinteinen lännen johtaja, tekee nyt irtiottoja yhteisistä säännöistä. Stubb on jo jossain haastattelussa sanonut, että kolmiosta saattaa olla tulossa neliö, jossa Eurooppa olisi globaali pohjoinen. Miten sen tulisi toimia tässä tilanteessa?

Stubb on ollut USA-uskovainen koko aikuisikänsä, ja hänelle uusi maailmanjärjestys lienee vielä suurempi järkytys kuin meille taviksille. Mutta hän itsekin toteaa, että tilannetta on katsottava sellaisena kuin se on, ei sellaisena kuin sen haluaisi nähdä. Hänen arvopohjaiseen realismiinsa sisältyy vahva yhteisten sääntöjen vaade, ja yhteistyö on ainoa keino edistää demokraattista maailmanjärjestystä poliittisine vapauksineen ja ihmisoikeuksineen. YK ja pienemmätkin instituutiot ovat siinä edelleen olennaisen tärkeitä, mutta päivitystä vailla, sanoo hän. EU:sta puhumattakaan. 

Tähän on lukijankin helppo yhtyä. Sillä Suomi on kentällä pieni ja tarvitsee liittolaisia, ja mieluiten hyvät välit niihinkin, jotka eivät ole niin luontevia kumppaneita. (Ja aina on oltava selvillä takaoven sijainnista, kuten emeritusprofessori Martti Koskenniemi A-studiossa sanoi.) 

"Tämä ei ole rauhan maailma. Tämä on kasvavien jännitteiden maailma."

Kirja on erittäin hyvä pikakurssi kansainväliseen politiikkaan. Ja erityisesti Stubbin näkemyksiin siitä, mikä kuvastaa tietysti Suomea, onhan presidentti ulkopolitiikan johtaja. Taustansa ja tietonsa ansiosta kirjoittaja tietää, mistä puhuu, ja teksti on yllättävänkin ajankohtainen, vaikka koko ajan tapahtuu.

Suosittelen vahvasti sille, joka haluaa ymmärtää sääntöpohjaista maailmaamme hapertavia uutisia ja luoda koko hähmäiseen kenttään kehyksen, jonka avulla ehkä saa siihen selkeyttä. Tai jopa omaan päähän ajatuksia: esimerkiksi tajusin hätkähtäen yhden syyn sille, miksei maailma, tai edes länsi, ole ollut yhtä pöyristynyt Venäjän Ukrainan-sodasta kuin me: kolonialismin varjo on vahva. Jonkin maan tai sen osan valtaus oli vielä hetki sitten aivan normaalia toimintaa. 

Yhteiskunnat saattavat romahtaa, uusia syntyä: Stubbin mukaan uusi globaali järjestys on tulossa, mutta se vie aikansa. Elämme nyt eräänlaisessa bardossa, välitilassa (oma mielleyhtymäni Laura Lindstedin Oneironiin, vaikka emme hyödynnä välitilaa niin hyvin kuin naiset kirjassa); Stubb kuvaa samaa sanalla interregnum. Ehkä kymmenisen vuoden kuluttua pelikenttä on jaettu uudelleen, niin kartalla kuin taloudessa ja politiikassa. 

Stubb uskoo kirjaa kirjoittaessaan edelleen Natoon ja siihen, että länsi on edelleen voimakas globaali ryhmä taloudellisesti ja sotilaallisesti. Voi olla, mutta muita voimakkaita ryhmiä tai yksittäisiä valtioita nousee muualtakin. Eivätkä kaikki todellakaan jaa demokratian arvoja, vaikka sen edut autokratioihin verrattuna olisivat ilmiselvät lukujen tai historiallisen kestävyyden valossa. Ehkä joitakin lukijoita ärsyttää viestin optimisuus, mutta siitä ja puoluekannasta riippumatta suositan silti kirjan lukemista. Selvää on, ettei presidentti voi sanoa kaiken menevän hullusti, vaikka niin ajattelisikin (ei ajattele); hänen tehtävänsä on myös valaa uskoa ja näkymää tulevaisuuteen. Ja ennen kaikkea löytää reittejä meille parhaimpaan maailmanjärjestykseen. Mieluummin itsenäinen mielistelijä kuin banaanivaltio diktatuurissa, sanoisin! 

Kirja on kirjoitettu ennen Stubbin nykytointa: presidenttinä hän sanoo jatkavansa työskentelyään sellaisen maailman puolesta, jota pitää oikeudenmukaisena, reiluna ja toimivana. Se vaatii kompromissejä, jatkuvaa keskustelua, erimielisyyksien hyväksymistä, uskoa siihen, että "avoimet, vapaat ja demokraattiset yhteiskunnat ovat kansallisen menestymisen perusta. On syy siihen, miksi liberaalit demokratiat ovat melkein aina maailmanlaajuisten mittausten kärjessä, elämänlaadusta onnellisuuteen, bruttokansantuotteeseen henkeä kohti ja elinajanodotteeseen." 

Hän myös haastaa lukijat, jotka jakavat samat arvot, toimimaan. Äänestämään, osallistumaan, vaikuttamaan. Mikää järjestelmä ei kestä, jos sitä ei pidetä yllä eikä kehitetä. "Maailmanlaajuinen yhteistyö ei ole penkkiurheilua. Eikä myöskään demokratia." "Ulkopolitiikkaa tekevät ihmiset. Joka päivä. Ja loppujen lopuksi on kysymys valinnasta." 

Suurimmat valinnat tehdään muualla kuin Suomessa, mutta haluan uskoa Stubbin tavoin, että esimerkillä on suuri vaikutus. Ja että keskusteluyhteyksien ylläpito pitää Suomenkin mukana neuvotteluissa, jotka koskevat maatamme ja koko maailmanjärjestystä. Erityisen kiinnostavia kohtia ovat kirjassa kohtaamiset suurvaltapolitiikkojen kanssa, kuten Kiinan presidentin. 

Alexander Stubb: Vallan kolmio. (The Triangle of Power. Rebalancing the New World Order). Otava 2025. Englanninkielisestä originaalista suomentanut Kyösti Karvonen. Kannen suunnittelu Tommi Tukiainen.

Viihteestä viikonlopuksi

Jälleen on noussut keskustelua siitä, nolaako intohimoisesti lukemista harrastava itsensä ahmimalla viihdekirjoja. Ei tietenkään nolaa! Viihdekirjat ovat niin suosittuja mitä vain top 10 -listaa katsomalla, että hyvää seuraa porukassa riittää ja hauskaa on, jos osuu löytämään itselle sopivaa luettavaa. Rikoksia ja romantiikkaa kun etsijöille riittää.

Luin viimeksi Kate Atkinson Jackson Brodie -sarjan uusimman, Kuolema kulkee kartanohotellissa. Brittiympäristö tenhoaa, Jackson on kiinnostava hahmo, ja kirjailija revittelee juonen pyörityksissä niin hulvattomasti kuin britit parhaimmillaan osaavat, hullunhölmöön loppunousuun saakka. Kuin seuraisi jotain näytelmää; vaikutelma saattaa johtua siitä, että kirjassa vietetään rikosmysteeri-iltaa, jossa kirjan henkilöt, mysteerinäyttelijät, uhrit ja sankarit menevät vauhdikkaasti sekaisin. 

Ei onneksi niin mielipuolisen hullusti kuin Sadie Jones Kutsumattomissa vieraissa, mikä tuli tästä mieleen - sen luettuani olin pöyristynyt, tässä nauroin. (Ymmärtäisinköhän Jonesin mustan huumorin nyt paremmin?) Plussana Atkinsonille runsaat kirjalliset ja muut viitteet sekä mainio suomennos, nautin sanavalinnoista! Päätin ottaa listalle vielä lukemattomat Brodiet, joita on jokunen, olen kulkenut satunnaisessa järjestyksessä. Ehkä myös muut Atkinsonit, jotka ovat korkkaamatta.

Viime vuonna menehtyneen, unohtumattoman Himoshoppaaja-sarjan luoneen Sophie Kinsellan muistoksi luin pari Kinsellaa: toinen oli niin tavallinen romanttinen tarina, että nimi jo unohtui, mutta viimeisin julkaistu, Ihan lopussa, on kelpo kamaa. Se kertoo Sashasta, joka palaa loppuun liian ihanassa työssään (tuttua!) ja lähtee rauhoittumaan lapsuutensa lomahotelliin Englannin rannikolle, vaikkei ole edes rantasesonki.

Rapistunut hotelli kamppailee olemassaolostaan, Sasha miettii uranvaihtoa ja tietenkin tutustuu rannalla mieheen. Juoneen liittyy eräs taulu, surffaus, lehtikaali ynnä huruajatuksia, Sashan sanoin. Okei, burn outista tuskin toipuu niin nopeasti kuin kirjassa (jos se ei ole hyvin lievä), mutta muuten työuupumista kuvataan uskottavasti. Pidin kirjasta, joka kokoaa hienosti nuoren naisen pelkoja ja unelmia viihteelliseen pakettiin. Ja Kaisa Katteluksen pätevä suomennos jälleen! 

Lempparini tässä genressä on kuitenkin edelleen ja aina irlantilainen Marian Keyes, jolta ilmestyi syksyllä 2025 uusi suomennos, Paras virheeni, jonka luin aiemmin jo englanniksi malttamattomana. Suuri haaveeni olisi nähdä kirjailija livenä: voisivatko kirjamessut tai HelsinkiLit auttaa tässä...? 

Jännityspuolella australialaisen Sally Hepworthin trilleri Hyvä sisko piti myös hyvin mielenkiintoa yllä ja onnistui kääntelemään epäilyjä syyllisestä mainiosti eri asentoihin. 

Onko Matt Haig viihdekirjallisuutta? Tätä olen miettinyt aiemminkin. Jos on, mainittakoon, muttei myönteisessä mielessä ainakaan kirjan Mahdoton elämä kohdalla. Liian mahtipontista ja koreaa elämänfilosofointia makuuni, vaikka idea on tietysti hieno: "toivoa ja uusia alkuja", kuten esittelyteksti sanoo. Ibizan saarta kirja kuvaa kiinnostavasti. Haigin Kuinka aika pysäytetään on viihdyttävä. 

Tv-viihdettä olen kunnon kuluttajana kuluttanut. En ole nähnyt yhtään La Promesaa (jota kuulemma "kaikki" katsovat), uutta espanjalaista Castamarin keittäjätärtä katsoin kuusi minuuttia. Mutta sulavasti upposi norjalainen sarja Jouluksi kotiin, reippaan ronskia romantiikkaa ja mahtava pääosan esittäjä. Eikä norjalaisen Karin Smirnoffin kirjaan Lähdin veljen luo perustuva tv-sarja ole huono, vaikka tv-sarjasta puuttuukin kirjojen hätkäyttävä, rikolliselta tuntuva huumori. 

Jälleen brittiä: sarja No escape koukutti minut tehokkaasti arvoituksillaan ja paineisella tunnelmallaan. Sen verran ahdistavaa ja veristä, että montaa jaksoa ei voinut katsoa peräkkäin, mutta loppuratkaisuun piti päästä. Perustuu Lucy Clarken romaaniin The Blue, ehkä muitakin hänen kirjojaan pitäisi katsastaa. Ja iki-ihanan James Nesbittin tähdittämä sarja Verenperintö piti nähdä, epäuskottavuuksista ja hienoisesta imelyydestä huolimatta aivan katsottava, Nesbittin ansiosta. Vaikka loppupuolella eräs kuollut ja eräs elävä olisivat mielestäni saaneet vaihtaa paikkoja. Perustuu Harlan Cobenin romaaniin Run away. Tiedän ainakin yhden, joka riensi kirjakauppaan sarjaa katsottuaan, joten toimii lukemisen edistäjänä!

Uutta Bridgerton-kautta odotellessa (perustana Julia Quinnin kirjat) täytyy vielä tuijotella Emily in Paris -sarja tähänastiseen loppuunsa. Mainio sekin (ja Libelulle-kaverini kaupassa Helsingin Korkeavuorenkatu 4:ssä muuten myydään Ranska-tavaraa, kuten koruja ja samanlaisia kapteenihattuja kuin Emilyllä on), Emily- ja Pariisi-faneille tiedoksi. 

Kotimaisen viihteen kokemuksista kerrottakoon sitten vähän myöhemmin. Jutussa mainittuja kirjoja:

Kate Atkinson: Kuolema kulkee kartanohotellissa. (Death at the Sign of the Rook, 2024) Suomennos Kaisa Kattelus. S&S 2025. Kansi Anders Carpelan.

Sophie Kinsella: Ihan lopussa. (The Burnout, 2024). Suomennos Kaisa Kattelus. WSOY 2025. Kansi Richard Ogle, kuva Paul Thurlby.

Sally Hepworth: Hyvä sisko. (The Good Sister, 2020). Suomennos Oona Nyström. Bazar 2025. Kansi Christa Moffitt.

Marian Keyes: Paras virheeni (My Favourite Mistake, 2025). Suomennos Terhi Vartia. Tammi 2025. 

Petra Rautiainen: Puuntappajat

Ristiriitaisia tuntemuksia herätti tämä teos, nimestä alkaen: luulin sitä jonkinlaiseksi ekoromaaniksi. Mutta ehtaa historiallista romaania kirja edustaa ja antaa tietoa menneestä Suomesta, kuten kirjailijan hieno esikoinenkin, Tuhkaan piirretty maa. Myös sitä seurannut Meren muisti on erinomainen, ajankohtaisemmalla aiheellaan.

Puuntappajissa on kaksi kertojaa ja kaksi aikatasoa. Varhaisemmassa ollaan sisällissodan ajassa Saimaan sairaalasaarella. Lääkäri Ulpulla on vankka kokemus hoitotyöstä haastavissa olosuhteissa, kuten Venäjän Punaisella ristillä, jossa hän oli tavannut muun muuassa tsaarin tyttäret Tatjanan ja Olgan ja suhteidensa kautta kenraalimajurin. Mies omistaa nyt saaren sairaaloineen, jossa Ulpu haluaa tarjota sairaanhoitoa naisille ja lapsille, puoluekannasta riippumatta. Hänellä on tiukat kriteerit henkilöstölleen, vaikka pätevistä on pulaa. Kun kenraalimajurin lähettämä uusi kätilö, Agda, saapuu, Ulpu ei ilahdu.

"- Minä en hyväksy punikkeja, sosialisteja tai alinta kastia ylimalkaan työntekijöikseni, sanoin jäätävästi, kun hän astui ovensuuhun. - Mutta minä annan sinun auttaa tämän kerran. Minä määrään, mitä saat tehdä ja mitä et. Ja sinä tottelet minua, ymmärrätkö? Tämä ei ole leikin asia, sanoin.
- Ei olekaan, hän vastasi."

Myöhempi aikataso on 1930-luvun alkupuoli. Tarinaa kertoo pääkaupungissa Etsivälle keskuspoliisille, Valpon ja Supon edeltäjälle, työskentelevä etsivä. Tuona vainoharhaisena aikana kaikkia epäiltiin jostain, vähintään bolševismista ja valtiolle vaarallisesta toiminnasta. 

"Jotteivat nyt mene jyvät ja akanat sekaisin, haluan tarkentaa, että etsivän työ on pääasiassa tiedon ja todistusaineiston keräämistä. Etsivänä haen todisteita, onko jotain tapahtunut vai ei. Voidaan sanoa, että minä etsin silloin totuutta. Se mitä totuus on, on sitten täysin toinen asia."

Etsivän poliittiset näkemykset ovat erikoiset, eivät suinkaan niin suoraviivaiset kuin luulisi. Virallinen tehtävä on kuitenkin "etsiä ja havainnoida vihaan kasvaneita naisia ja lapsia", kuten punaorpoja. Havannointi kohdistuu myös Ulpun sairaalaan. Mutta etsivällä on muitakin motiiveja olla siitä kiinnostunut.

Paljon kiinnostavaa asiaa, juonenpätkiä ja yksityiskohtia, joiden kaikkien mukanaolon syytä en hahmottanut, ja pidin kahden kertojan rakennetta epätasapainoisena: Ulpua liian vähän, etsivää paljon. Monenlaisia vihjeitä viljellään, eikä kaikkien arvoitusten ratkaisuja avata. Ärsyttävää lukijalle, joka tuntee jäävänsä ilman täydellistä palkkiota, vaikka keskeisten hahmojen suhteet ja päätapahtumat avautuvat. Ehkä. Kaverini sanoi arvanneensa erään olennaisen seikan etsivästä jo pian; itse en tehnyt niin, joten en ehkä vain tajunnut kaikkia hienovaraisia vihjeitä. Etenkin eräs sivuhenkilö jäi vaivaamaan kovasti, niin minua kuin etsivää. Asiaan liittyy myös ortodoksipappi ja pieni, hylätty kirkko sairaalasaarella.

Tunnelmat ovat raskaita, jopa trillerimäisiä, ajankohtien mukaisesti. Sairaalatyöstä ja synnytyksistä saamme yksityiskohtaista kuvausta: verta voi roiskua muissakin kuin sotakirjoissa, jollainen tämä ei ole, vaikka liepeillä. Etsivän pohdinnat maailmantilasta kertovat ajastaan, ehkä varoitukseksi meille:

"Koko Eurooppa on ollut tulessa jo monta vuosikymmentä. Kommunistit ja äärifasistit käyttävät hyväkseen kansalaisten tunteita. He lupaavat kuun taivaalta. He luovat uhkia, joita ei ole, ja tarjoavat aatteellaan pelastusta. Pääsanoma on, että juuri sinä olet paras kaikista ihmisistä ja kaikki paha tässä maailmassa on muiden syytä. Kuten Hitler on kirjoittanut: Jos haluaa vaikuttaa ihmisten ajatteluun ja toimintaan, ei kannata vedota faktuaalisiin seikkoihin, vaan tunteisiin. Totuudella ei ole mitään väliä kun haluaa hallita tulevaisuutta."

Myös etsivä on mielestään paras ja korvaamaton, ilman häntä ja hänenlaisiaan maa, etenkin naiset ja lapset, olisivat "kahta kauheammassa tilanteessa." Kuinka korvaamaton on samaa ryhmää auttamaan pyrkivä lääkäri ja miksi hän tekee sitä, mitä tekee? 

Rautiainen on taitava yhdistämään vahvaa tunnelmaa, mielikuvittelua ja faktoja vaikuttavaksi kokonaisuudeksi, kolmen lukemani kirjan perusteella. Silti Puuntappajat jäi makuuni turhan viitteelliseksi monine vihjauksineen. Ja painetussa kirjassa oli melko lailla kirjoitusvirheitä. Mutta ehkä lukijan uteliaisuuden kutkuttelu ja ajatteluttaminen oli tavoite, ja siinä se onnistuu. Aiempia Petra Rautiaiselta:

Tuhkaan piirretty maa
Meren muisti

Petra Rautiainen: Puuntappajat. Otava 2025. Kannen suunnittelu Tuomo Parikka.

Jacqueline Harpman: En ole koskaan tuntenut miehiä. Marlen Haushofer: Seinä.

Kaksi romaania, joissa on sama asetelma: nainen lukitussa tilassa. Nähkää vain vapaasti laillani 
vertauskuvallisena, vaikken ole varma, onko kirjailijoilla ollut alunperin tasa-arvo mielessä (oletan, että on). Jännitteisiä, jopa pelottavia, hienosti mukaansa vetäviä kertomuksia molemmat. 

Harpmanin minäkertoja muistelee:

"Niin pitkälle kuin pystyn mielessäni palaamaan, olen bunkkerissa. Sitäkö kutsutaan muistoksi?... Muistini alkaa suuttumuksesta. ... Olin jatkuvasti huonolla tuulella mutten tiennyt sitä, koska en tuntenut mielialoja kuvaavia ilmauksia."

Kertojanainen oli lapsi, kun hänet suljettiin häkkiin 39 aikuisen naisen kanssa. Heidän vartiointinsa on tarkkaa ja herpaantumatonta: toisten koskettaminen oli kielletty. Yksityisyys oli kielletty. Ulkoisia ärsykkeitä ei ollut. Vankilatila oli ikkunaton ja keinovaloin valaistu, ehkä maan alla. Tyttö kasvaa aikuiseksi omituisessa maailmassa, ainoana, jolla ei ollut muistoja muunlaisesta elämästä. Mutta hän on utelias ja noukkii tiedonmurusia naisilta, jotka eivät ole halukkaita kertomaan mitään, sillä miksi opettaa mitään sellaista, mitä tyttö ei tule ikinä kokemaan. Mitä ovat kirjaimet, mitä tarkoittaa mennä tansseihin, millaisia ovat miehet ja miksi heitä pitää varoa?

Vartijat kiertävät säännöllistä reittiään häkin ympärillä ja pitävät kuria ruoskan pelotteella. He ovat mykkiä miehiä eivätkä katso ketään suoraan. Kauhuleffan aineksia. Miksi naiset ovat siellä? Onko ulkona tapahtunut jokin katastrofi? Ovatko he edes maapallolla enää?

Kunnes tapahtuu käänne. Sireeni alkaa ulvoa, vartijat säntäävät pois. Tyttö, nyt nuori nainen, nappaa häkin avaimet, sillä onnekkaasti hälytys tapahtuu kesken ruoanjakelun, kun häkin ovi on auki. Naiset pääsevät ulos vankilastaan. Mitä he tekevät äkkiä saavuttamallaan vapaudella, vuosikymmenien vankeuden jälkeen? He alkavat tutustua ympäristöön, joka on karua tasankoerämaata. Tarjoaako se heille enemmän mahdollisuuksia kuin häkissä eläminen? 

Kylmäävä kertomus, joka pitää jännitteensä hienosti ja herättää lukijassa monenlaisia ajatuksia. Eikö se ole yksi kirjallisuuden perustarkoituksista? Kaunistelematon, rönsyämätön kerronnan tapa on vaikuttava tunnelman luoja. 

Belgialainen Harpman (1929–2012) oli kirjailija ja psykoanalyytikko, koulutus tuo uskottavuutta naisten käyttäytymisen kuvaukseen. Googlasin hänen juutalaisine perheineen paenneen natseja sodan aikana, mikä selittää teoksen aihetta ja mielessäni laajentaa sitä koskemaan koko ihmisyyttä eikä pelkästään naisten asemaa. 

Kirja ilmestyi alunperin ranskaksi vuonna 1995 ja on Harpmanilta ensimmäinen englanniksi käännetty, nimellä I who have never known men, vaikka alkuun kaavailtu nimi, The Mistress of Silence, olisi ollut minusta komeampi. Some toi kirjan äskettäin pinnalle, mikä kertonee maailmantilanteesta ja peloistamme. Mutta hienoa, että teos on saatu myös suomeksi, taitavasti tehtynä.
  

Jacqueline Harpman: En ole koskaan tuntenut miehiä. (Moi qui n'ai pas connu les hommes, 1995.) Hertta 2025. Suomennos Nana Sironen. Kansi Satu Enstedt.

Marlen Haushoferin vuonna 1963 saksaksi ilmestynyt ja seuraavana vuonna suomeksi julkaistu kirja Seinä nousi uussuosioon sekin yllättäen. Sitä kuvataan feministiseksi klassikoksi; nainen on jälleen kiipelissä. Ystäviensä lomahuvilalla Alpeilla vieraileva nainen sattuu oleilemaan paikalla yksin, kun ympäristöön ilmestyy läpinäkyvä seinä. Seinässä ei ole aukkoja, portteja tai muitakaan rakentamiseen tai läpipääsyyn viittaavia merkkejä. Se vain on. Ja se juuri on pelottavaa.

Huvilan luo ei pääse kukaan, eikä nainen pääse pois. Seinän läpi hän näkee palasia ulkomaailmasta, jossa kaikki elävä vaikuttaa pysähtyneen kesken liikkeen. Kuin yhtäkkinen joukkokuolema. Ympäristökatastrofi? Vihollishyökkäys? Arvoitus ei ratkea naisen sitä pohtiessa, joten hänen on järjestettävänsä olonsa miten parhaiten taitaa siihen saakka, kun apua olisi tulossa.

Onneksi hänellä riittää ravintoa, hengissäpitävästi. Kasveja voi kasvattaa, ja lähistöltä löytyy elävä, hyvinvoiva lehmä. Seuralaisina ovat myös koira Luchs ja kissoja, joista muodostuu ajan myötä naisen perhe. Sillä apua ei näytä olevan luvassa. Vuodenajat ja vuodet vaihtuvat. Säätilan ja maiseman tarkkailu ovat yhä olennaisempia osia valveillaoloa, joka muuten koostuu fyysisestä työstä.

Nainen on viettänyt lapsuutensa maaseudulla, joten hänellä on perusselviytymisen taitoja. Pysäyttävää meille, jotka saamme lämpömme ja ravintomme valmiina, rahalla. Kädentaidot ovat myös tarpeen. Ja terveys, hyvät voimat. Mutta riittääkö perustarpeiden tyydyttäminen hyvään elämään?

Luonnon armoilla eläminen opettaa, on tavallaan antoisaakin. Perhettään hän ei juuri muistele, ei ehkä uskalla liian tuskallisena, sillä pian hän on varma, että kaikki seinän ulkopuoliset ovat kuolleet. "Silmillä on aikaa katsella" ja päällä ajatella.

"...ajattelin aikaisempaa elämääni ja huomasin, että se oli ollut joka suhteessa epätyydyttävä. Olin saanut hyvin vähän kaikkea sitä mitä olin halunnut, ja kaikkea sitä minkä olin saanut, enää ollut halunnut."

Pään kasassa pysyminen saattaa olla vaikeinta yksinäisyydessä. Kun elinehdot ovat niukat ja resurssit kilpaillut, olisi toinen ihminen uhka, huomaamme. Äärioloissa ihmisen petous ja muitakin eläimellisiä puolia nousee esiin. Ja jos kukaan ei näe, onko millään mitään väliä. Seinää nainen ei ajattele usein, minkäpä sille taitaisi. Ajankulu alkaa hämärtyä. 

Luemme tarinan naisen muistiinpanoista - niin kauan kun paperia riittää ja hän pystyy niitä tekemään. Hän kirjoittaa...

"...koska se estää minua tuijottamasta pimeään ja pelkäämästä. Sillä minä pelkään. Joka puolelta hiipii ahdistus minua kohti, enkä minä aio odottaa, kunnes se saavuttaa ja voittaa minut."

Vaikuttava, scifimäisyydestään huolimatta hämmästyttävän uskottava romaani yksinolosta ja sen vaikutuksesta ihmiseen. Ehkä myös lasiseinän tai -katon, kuten naisten urakehitystä kuvataan, rikkomisen vaikeudesta. Itse tulkitsin tilanteen alkuun niin, että nainen on oikeasti kuollut tajuamatta sitä itse, muut jatkavat elämäänsä normaalisti. Tällaistako se voisi olla? Tai miten sinä tulkitsisit kirjaa? Kirjastojonojen räjähtäessä - ilmeisesti ainakin osaksi sen tultua mainituksi Saara Turusen ja Petra Maisosen Suurteoksia-sarjassa vuonna 2021 - kustantaja otti kirjasta uusintapainoksen, hyvä niin!

Marie Haushofer: Seinä. (Die Wand, 1963). WSOY 1964, uusintapainos 2025. Suomennos Eila Pennanen. 

Yasunari Kawabata: Lumen maa

Japanilainen Kawabata sai kirjallisuuden Nobelin vuonna 1968. Hänen kirjoissaan kuvataan menneen ajan Japania ja japanilaisia niin viitteellisen runollisesti kuin arjen yksityiskohdin, mikä on kiehtova yhdistelmä. Postaushetkeni aurinkoinen pakkaspäivä ja lumivalkoinen maa luovat otollisen hetken miettiä Kawabatan teoksen antia.

"- Ihana päivä! huudahti Komako. - Minun olisi pitänyt lähteä aikaisemmin kotiin harjoittelemaan samisenia. Sen ääni on tällaisella ilmalla aivan erilainen. - Hän katsahti kristallinkirkkaalle taivaalle.

Etäisiä vuoria ympäröi pehmeä, maitomainen utu. Lumi näytti hienolta sauhulta."

Shimamura matkustaa junalla Tokiosta vuoristoon, maaseudun rauhan ja jylhän maiseman vetämänä, kuten hänellä on tapana. Ehkä hän haluaa lomaa vaimostaan ja lapsistaan; töissä mies ei käy, mutta on varoissaan. Miehen tai hänen varallisuutensa taustaa ei selitetä tarkemmin, mutta hänen harrastuksensa, länsimaisen tanssin tutkiminen ja siitä kirjoittaminen (vaikkei hän ole edes nähnyt länsimaista balettia), sen sijaan mainitaan. Haaveilu on hänen harrastuksensa. Tyhjäntoimittaja, toteaa kirjailija. 

"Shimamura, joka vietti joutilasta elämää, havaitsi itsekunnioituksensa olevan vaarassa ja lähti usein yksin vuoristoon saadakseen sitä ehkä hiukan takaisin."

Hän näkee junassa kauniin tytön, kuin haavekuva sekin. Turistikylässä Shimamura kaipaa lihallista naisen syliä ja oli keväisellä matkallaan etsinyt tarkoitukseen sopivaa geishaa. Oliko hänen luokseen hotelliin lähetetty nainen sellainen? Shimamura ei ollut varma, mutta nainen, Komako, mieltyi häneen. Ja tarinan myötä suorastaan rakastuu. He kylpevät ja viettävät öitä yhdessä miehen matkojen aikana. Häveliäästi seksiä ei mainita eikä sitä kuvata kuin "sormen muistamisella", palvelujen ostamisestakin eli rahoista mainitaan vain kerran.

Jotain kertoo myös se, että Komakoa kuvataan pitkään vain "naisena", mies ei vaivaudu nimeä kysymään. Asetelma on nykynäkökulmasta raivostuttava ja surullinen naisen kannalta. Komako viihdyttää työkseen vieraita illatsuissa, kuten termi kuului, ja Shimamuraa silloin kun miehelle sopii.

Komakosta saamme tietää enemmän: hän piti lukemisesta ja kirjasi lukemansa ylös, oli opetellut itse soittamaan, tullut myydyksi Tokioon geishaoppiin ja palannut, ja nyt hänellä oli suunnitelma tulevaisuutensa varalle, ainakin seuraaviksi vuosiksi. Ei mieltäylentävä suunnitelma, vaikka nainen vaikuttaa fiksulta ja aloitekykyiseltä. Mutta tällaisille ominaisuuksille ei köyhällä naisella ollut paljon vaihtoehtoja. Laskut on maksettava, vaikka itseään myymällä.

Ehkä Shimamurakin aisti jotain surullista: "Hän tajusi, mikä suorastaan häpeällinen vaara piili siinä, että hänen tuntonsa oli tylstynyt väärän ja tyhjän kohdalla..." Mutta ohikiitävä ajatus upposi vuorten ja rotkojen varjojen ihailuun, punaisen ilta-auringon vaisuun valoon. Toimia tai edes sanoja se ei aiheuta. Onko tämä sitä vertauskuvallisuutta ja "hienovaraisuutta", jota Kawabatan kirjoissa mainostetaan olevan?

Arvostan kirjoissa yleensä ja tässäkin sitä, ettei kaikkea selitetä auki: isojen asioiden viitteellinen kerronta on vaikea ja viehättävä laji, jossa lukijaan on luotettava, muttei liikaa, jottei merkitys hämärry täysin. Nykypäivän lukija tulkitsee vanhan tekstin eri tavoin kuin sen aikanaan kirjoittaneet ja arvioineet, japanilaisen kulttuurin tuntijat varmasti tämänkin toisin kuin länsimainen lukija. Japanilaistapoja, yksittäisiä esineitä ja sanoja myöten, on kiinnostava oppia. 

Silti ihastuksen sijaan kirja - jossa itsessäänkin on melankolinen pohjavire - jättää surullisen olon, naisten puolesta. Japani ei ole maana kunnostautunut edelleenkään tasa-arvossa. Ei tosin miehilläkään taida perinne painaa kevyenä, kun muistaa viime vuosikymmenien itsemurhamäärät tai paineisen työkulttuurin. Yhteiskunta näyttäytyy julmana. Ehkä jotain yhteistä Suomen kanssa? 

Olen ymmärtänyt japanilaisten olevan ylpeitä geishakulttuuristaan, pitkine historioineen ja laajoine koulutuksineen tapojen hienouksista. Mutta tämä teos ei mairittele, vaan yhdistää sen seksin myymiseen (mainitaan kyllä, että geisha saa itse päättää). Onko se ollut yksi syy Kawabatan suosioon, rajojen rikkominen, eriarvoisuuden ja haavoittavien perhe- ja sukupuolikäsitysten salavihkainen arvostelu? Tai raadollisemmin: ostoseksi aiheena syy Nobel-valitsijoiden (kaikki miehiä vielä tuolloin) kiinnostukseen? 

Rakkaustarinaksikin tätä on sanottu, ja siinä on perää, mutta vain osin ja vain toispuoleisesti - vai sulaako mieskin lopussa, mietin. Kun kokonkivarasto palaa, uskon sen tarkoittavan jotain. Googlasin sanan merkitystä, kokonki on hyönteistoukan kotelo. Tai adjektiivina vanhentunut tai vähäpätöinen, likaantunut. Olisiko ostettu, rahalla likaantunut suhde vähäpätöisen naisen kanssa vihdoin muuttunut aidoksi, kun mieskin tuntee Linnunradan valuvan sisällään? Itkukin on merkittävä teko, ehkä merkittävin. Komako sanoo jossain vaiheessa:

"- Ah, miten olen itkenyt! Kun tulin kotiin, en voinut muuta kuin itkeä. Ja pelkään yksinäisyyttä. Mutta matkustakaa vain mahdollisimman pian. En unohda ikinä, että olette saattanut minut itkemään!"

Näen kirjan ansioita, mutten suosittele ainakaan nuorille miehille. Se jää minulle kirjalliseksi reliikiksi, muistoksi ajastaan ja lukijoistaan. Ehkä se kantaa ajassa jotain, mitä en nyt näe, ja tekstillisenä suorituksena viehättää varmasti pitkään. Kirja on ensimmäinen suomennettu japanilainen romaani. Olisi sopinut myös klassikkohaasteeseen, mutta siihen vielä jatkan kirjan etsintää. 

Kenelle: Japanista kiinnostuneille, luonnonkuvauksesta lumoutuville, ennen kaikki oli paremmin -haaveilijoille.

Yasunari Kawabata: Lumen maa. (Yukiguni, 1947). Tammen Keltainen kirjasto 1958. Yrjö Kivimiehen suomennos englannin- ja saksankielisten käännösten pohjalta. Kansikuva lukemastani neljänneksestä painoksesta 1970.