Juli Zeh: Ihmisten kesken

Saksalainen Juli Zeh on antoisa tuttavuus: eurooppalaisuutta Euroopan keskeltä. Aiemmin suomennetun teoksen Yli-ihmisiä tavoin tämäkin kertoo Saksassa maalle muuttavista ihmisistä. Maalle, naurahtaa suomalainen, tuossa tiiviisti asutetussa maassa, eivät tiedä haja-asutuksesta mitään! Mutta kun Berliinin muuri murtui, entisen Itä-Saksan seutu saattoi olla hämmennyksen tilassa. Kuka maat omistaa, mitä tapahtuu, miten toimitaan?

Unterleuten on kylä, jossa kaikki tuntevat toisensa. Heillä on omat sääntönsä, joista Berliinistä muuttavilla ei ole aavistustakaan: he näkevät maa-alat ja tontit, joille rakentaa idyllinsä. Gerhard on luonnonsuojelija, joka vie vaimonsa Julen ja vauvan työnsä puolesta kylään, sillä suokukkoja on varjeltava. Linda haluaa tilaa rakkaalle hevoselleen, mies Frederik seuraa. Pian selviää, että kylän asioista käytännössä päättävät kaksi riidoissa olevaa iäkästä herraa, Grombrowski ja Kron, pormestari Arnen luoviessa näiden välillä. Polttavaksi kysymykseksi nousee tuulivoimapuisto, jota ylempi hallinto suunnittelee alueelle. Se toisi muhkeita lisätuloja kylälle ja maanomistajille, mutta tuttu maisema katoaisi. Ja sitä ennen olisi ratkaistava, kenen maille puisto voitaisiin rakentaa. Juonittelu puolesta ja vastaan astuu kuvaan.

"Kron ei tulisi ikipäivänä ymmärtämään, miten ihmiset oli saatu uskomaan, että elivät kaikkien aikojen parhaimmassa maailmassa, vaikkeivat he kovallakaan työllä voineet saavuttaa kuin vähimmäistoimeentulon. Useimpien unterleutenilaisten tyytyväisyys tuntui Kronista käsittämättömältä. He olivat kuin Gronbrowskin lehmät, joita ei ei enää lypsetty eikä teurastettu vaan joita vain ylläpidettiin. --- Normitettu, viihdytetty ja hallinnoitu - kansalaiskarjalauma."

Trillerimäiseksi kehkeytyvä tarina keskittyy ihmisiin. Heidän taustaansa ja motiiveihinsa, jotka paljastuvat armotta. Koviakin keinoja käytetään. Löytääkö uudistuva yhteisö tyydyttävän tavan elää, muuttuuko mikään, sitä lukija saa jännittää. Ja kuka on oikeassa? Itse peukutin Lindan puolesta, vaikkeivat hänenkään toimensa todellakaan puhtoisia ole. Ymmärrettäviä silti? Teksti tykittää:

"Hänhän kuului oikeastaan siihen sukupolveen, jonka tennareissa kulkeville ja sushia syöville edustajille kissankin omistaminen olisi sietämätön vastuu. 'Rakenna talo, istuta puu, tee lapsi' ei ollut enää mikään onnellisuuden resepti vaan irvikuva. Ikuiset puberteetti-ikäiset halusivat pitää kaikki ovet avoinna ja ihmettelivät sitten omaan päämäärättömyyttään."

Kirjailija kuvaa komeasti arkisia ristiriitoja, rahan ja luonnon sekä sukupolvien törmäystä, eikä lukija tiedä, kenen puolella pitäisi olla. Kukaan ei kohoa näkyväksi sankariksi, päinvastoin, kaikista löytyy lahoa, mikä tuo realismin tuntua. Schallerin hahmo muistuttaa Yli-ihmisistä, muttei kuitenkaan ole samanlainen kuin edellisen kirjan kiusaava naapuri. Kronin tytär Kathrin nousee tärkeäksi toimijaksi. 

Koko henkilökaartin osalta draama saa loppunsa, kuten kuuluu, jotta lukija saa rauhansa. Silti jää kihelmöivä tunne siitä, että tämä on vasta alkua, jollekin, kylän elämässä. Ehkä koko maan osalta. Ristiriidat ja taitekohdat niin ihmiselämissä kuin yhteiskunnissa ovat kirjallisuuden antoisia lähteitä, ja Zeh osaa niitä hyödyntää. Kustantajan sivun mukaan kirjaa on myyty maailmanlaajuisesti yli miljoona kappaletta. Kirpeä yhteiskunnallisuus ja ajankohtaisuus vetoavat. Kiitos Huippu-kustantamon ja kääntäjä Anne Kilven, saamme lukea niistä suomeksi.

Juli Zeh: Ihmisten kesken. Huippu-kustannus 2025. Suomennos Anne Kilpi. 

Juha Itkonen: Huomenna kerron kaiken

Tietyssä iässä alamme muistella elämämme merkkipaaluja ja miettiä, tuliko tehtyä eri käänteissä viisaasti vai mokattua. Myös viittäkymppiä lähestyvä helsinkiläinen antikvariaatin pitäjä Lasse on siinä iässä, ehkä tietämättään, vakiintuneissa kuvioissaan, joihin hän on tyytyväinen. Mutta opiskeluajan rakkauden kohteen tapaaminen sysää hänet uuteen vaiheeseen.

Tai ei sysää, sillä hän itse haluaa uudistaa suhteensa Marjaan, jonka tapaa kirjakaupassaan Vuorimiehenkadulla vuosikymmenien jälkeen. Marjan avioliitto Nokian johtajan kanssa vetää viimeisiään eikä Lassella ole vakituista kumppania, joten hetki on molemmille otollinen. Suhteesta muodostuu nopeasti tiivis ja intiimi.

On kaunista lukea kahden aikuisen rakkaudesta. Lasse kertoo siitä niin tarkasti, että lukija imeytyy mukaan tunnelmaan. Se koostuu läheisyydestä, molempien tarpeeseen vastaavasta intohimosta ja seksistä, riemusta toisen tuntemisesta ja olemassaolosta. Turvallisissa puitteissa - kumpikaan ei ole mikään seikkailija.

"Silti ihmisistä useimmat kokevat suurimman osan elämästään jollain tavalla ohjaavansa sitä, minäkin. Kun puhutaan eksyksissä olemisesta, tarkoitetaan vaiheita, jolloin illuusio kontrollista hetkellisesti syystä tai toisesta romahtaa. 
Voisin kai ajatella, että eksyin tavatessani Marjan uudestaan. Rakastuminen on itsensä kadottamista ja siis väistämättä eksymistä, sen takia kävi niin kuin kävi."

Marja järjestelee avioeroaan ja muuttoaan Jounin luota Haukilahden kivilinnasta Huvilakadun kaksioon, lähelle Lassea divareineen. Muutto tapahtuu kesän kuumuudessa, mikä sopii täydellisesti lukuajankohtaani. Lasse kertoo, että hiki virtaa jo istuessa saati tavaroita kanniskellessa.

"Mutta samaan aikaan heinäkuun lämpö tuntui paremmalta kuin minään kesänä aiemmin tai koskaan sen jälkeen. Se sopi tunnelmaan, täydensi ja vahvisti sitä. Keskikesä on aina eräänlainen seisake, poikkeus vuodenkierrossa, ja minä ja Marja olimme omassa kahdenkeskisessä kuplassamme tämän keskikesän kuplan sisällä.
Ei se mitään elokuvaa ollut, eihän elämä koskaan ole. Ei varsinkaan silloin kun sitä elää, muttei muistellessakaan. Jollain erikoisella tavalla kirjallisuus parhaimmillaan onnistuu pelkästään sanoilla tavoittamaan inhimillisen olemassaolon ytimen, kun taas elokuva kaikista käytettävissään olevistaa keinoista huolimatta, tai sitten juuri niiden runsauden takia, jää sittenkin sen pintaan. Elokuvassa on ikään kuin liikaa."

Kirjarakkaus on osa Lassea, ihmissuhteita pysyvämpi, ja kirjoista ja kirja-alastakin puhutaan teoksessa paljon, mikä ilahduttaa lukijaa. Mutta enemmän puhutaan ihmisistä: Lassen nuoruudesta ja "uskonhypystä" antikvariaatin pitäjäksi, jonka hän sanoo pelastaneen hänet eksyksistä kaupan tuoman vastuun ja rajojen myötä. Kaupan apulaisesta Hanssonista, josta kehkeytyy Lasselle jonkinlainen oman pojan vastine. Marjan äidistä, pojistakin. Jounista, jonka elämä maan suurimman yrityksen johdossa muistuttaa Nokian kulta-ajasta. 

Ajankuvassa eletään pääosin 90-lukua ja seuraavaa vuosikymmentä, nuoruuden muistelun lisäksi. Tuttuja ilmiöitä ja paikkoja ainakin helsinkiläisille vilisee: uusmediayhtiöiden osakkeiden jonotus, Lambourghinit Uudenmaankadulla, klubit ja hillitön juhliminen. Kosmos, Kappeli, Stockmann. Määrätietoista etenemistä uralla ja elämässä. Riskejä, harkittuja tai ei. Silti turvan hakemista, vastausta syvimpään yksinäisyyteen.

"Sitäkö minä siis etsin: pelastusta? Ehkä juuri sitä ihmiset rakkaudesta yleensäkin etsivät."

Lasse ja Marja löytävät vastauksen toisistaan, mutta auvo ei voi kestää samanlaisena vuosia, tiedämme, mutta voiko rakkaus silti säilyä? Mitä he toisistaan etsivät, mitä saavat? Lasse sanoo olevansa mielensä vanki, ja tämä kiteyttää hänen ajattelunsa rakkaudesta:

"Aloin ajatella, ja sen jälkeen en osannut lopettaa. Siinä on jotain perustavalla tavalla väärin, sillä elämä ei ole ajatuksissa. Se on kosketuksessa. Vartaloissa. Ruumiillisissa tuntemuksissa. Elämä on fyysistä, se on aistillista, se on tuoksuja, nesteitä ja eritteitä, joina rakkaus, abstrakti sana, tulee lihaksi, ja verrattuna tähän todelliseen elämän ajatukset ovat vain elämän kalpeita varjoja, joista ihminen, varsinkaan minun kaltaiseni, ei kuitenkaan ikinä pääse eroon, kosketuksen hetkellistä unohdusta seuraa aina ajatus.
Marjan kanssa minä tämän tajusin."

Ehkä kaikkea ei tarvitse kertoa nyt tai huomennakaan, mutta on tajuttava, että tiettyjen asioiden kertomattomuudella on seurauksensa, minkä Lasse saa kokea. Lasse ajattelee tosiaan liikaa, niin paljon, että hän voi hämätä ajatuksillaan itseäänkin: ehkä hän ei ole sellainen mies kuin ajattelee olevansa. En ole samaa mieltä hänen ajatuksestaan: "Jälkikäteen on mahdotonta selvittää, miksi asiat menivät niin kuin menivät..." En näe mahdottomana, vaikkei maailmassa tapahtuvia asioita tietenkään voi ennakoida. Syitä ja seurauksia voi silti nähdä jälkeen päin tai oikeastaan nähdä ne toisesta paremmin kuin itsestä. 

Kuten lukija kirjan henkilöistä, joita hän katsoo sivullisena. Olemme kuitenkin vain Lassen kertomuksen varassa. Ja se on kiehtova, arkinen, aistillinen, nostalgian kultaama ja ihmisen perussurun hopeoima. Inhimillinen, virheitä salliva, ihmettelevä. Yllättäväkin. Hieno viisikymppisteos ja rakkaustarina Juha Itkoselta ikäisistään ihmisistä. Mutta onneksi ilman autofiktion häivää, joten lukemiseen ei sekoittunut muuta kuin tarinasta ja harkituista lauseista nauttimista. 

Kenelle: Elämänvalintojaan miettiville, nostalgiaa kestäville, aikuisten rakkaustarinaa kaipaaville, kirjallisuuden ystäville, divareissa kävijöille.

Juha Itkonen: Huomenna kerron kaiken. Gummerus 2025. Kansi Sanna-Reeta Meilahti.