Psykologisia trillereitä

Otsikon termi on hirviö, mutta vähäverinen jännitys kiinnostaa. 

Matthew Blaken Anna O. hyödyntää ainakin Ruotsissa havaittua outoa ilmiötä (ja tämä on ihan totta), jossa maahanmuuttajaperheiden lapsia on tavattu tajuttomana pitkiä aikoja, kuin unessa, vuorokausia tai viikkoja. Tosin monet on havaittu huijauksiksi, sillä lapset vaikuttavat heräävän heti, kun perhe saa oleskeluluvan maassa. Ehkä heidät on huumattu, ehkä homma on vain teeskentelyä, tosin vatsalle tiputetut jääkuutiotkaan eivät ole aiheuttaneet reaktiota tutkijoiden käsittelyssä. Totta tai ei, todella kummallista tämä on.  

Romaanissa Anna O nukkuu neljä vuotta. Hänen epäillään murhanneen kaksi ystäväänsä, verinen veitsi ja muut jäljet viittavat vahvasti syyllisyyteen. Mutta olisiko hän voinut tehdä niin unissaan, tietämättään? Se on polttavin kysymys ja ratkaisee myös oikeuden päätöksen asiassa. Mutta miten tuomita ihminen, joka nukkuu? 

Blake on taitava kieputtamaan lukijan arvailua syyllisestä henkilöstä toiseen, jokainen käydään läpi, niin Annan ystävät kuin perheenjäsenet ja muut osalliset. Pinne pysyy yllä melkein koko kirjan mitan, loppupuoli alkoi jo mennä kikkailuksi - jota toki piisasi pitkin matkaa välillä kliseisestikin, lajityypin standardin mukaan. Mutta nukkumisilmiö on niin outo ja tarkasti kuvailtu, että jännite riitti loppuun saakka.

Matthew Blake: Anna O. Gummerus 2024. Suomennos Markus Myllyoja.

Grace eli köyhän mutta onnellisen lapsuuden äitinsä kanssa siihen saakka, kun äiti kuoli ja tyttö joutui tämän ystävän hoiviin. Gracen isänään pitämä mies oli menehtynyt jo aiemmin, jolloin tytölle selvisi, että hänen biologinen isänsä onkin joku aivan muu. Äidin liian varhaisesta kuolemasta alkaa muotoutua kostosuunnitelma isälle ja tämän ökyrikkaalle perheelle, joka ei ollut piitannut poikansa lehtolapsesta.

"Pintapuolisesti äidin kuoleman ja suunnitelmani toteutuksen aloittamisen välissä elämässäni ei tapahtunut juuri mitään ihmeellistä. Kuka tahansa minuun sen vuosikymmenen aikana törmännyt olisi pitänyt minua aika lailla keskivertona millenniaalina. Tavallaan olinkin."

Niinpä hän aloittaa perheen järjestelmällisen murhaamisen. Kekseliäitä murhatapoja pohditaan ja toteutetaan, hämmästyttävän helposti kyllä. Yksi tavoista on erityisen inhottava mielestäni. Siihen liittyy kodin älytekniikkaa, ja lähellä on, ettei Grace jää kiinni. Itse asiassa hän joutuu vankilaan, mutta se on yksi juonne äkkikäänteisessä tarinassa. Mutkiin liittyy hänen lapsuudenystävänsä, ainoa ystävänsä, Jimmy. Mutta edes Jimmy ei tiedä Gracen todellista elämäntehtävää: kostoa. 

Kihelmöivää jännitystä monisanaisesti rakentava kostotrilleri, joka onnistuu yllättämään lähes täydellisesti. Kirja on turhan paksu pehmeisiin kansiin, piti käyttää voimaa saadakseen aukeaman pysymään auki niin, että rivit näki lukea alusta alkaen. 

Bella Mackie: Näin päästin perheeni päiviltä. (How to kill your family.) S&S 2024. Suomennos Helka Sivill. Kansi Caroline Young (original).

Kostoteemasta on mainittava myös alan herkullisin teos, jo vuonna 1955 alunperin julkaistu ja 1984 suomeksi ilmestynyt Patricia Higsmithin Lahjakas herra Ripley (suomennos Jorma-Veikko Sappinen) seuraajineen. Kyseisestä herrasta on tehty monia leffoja, mutta nyt Netflixissä näkyvä tv-sarja on näkemistäni hienoin. Sen mustavalkoinen visuaalisuus on upeaa, jokainen ruutu on kuin taidevalokuva tai maalaus. Juonen hidastempoisuus ei haittaa, sillä silmäkarkkia riittää, jopa niin, että kelailin usein taaksepäin nähdäkseni italialaisia näkymiä uudestaan. Myös casting on huippuonnistunut.  

Tv-sarjoista onnistunut, kuumottavan jännittävä on myös Netflixin Kolmen kappaleen probleema. Se perustuu Liu Cixinin sci-fi-kirjaan, johon eroja on jonkin verran tv:ssä mutta perustarina on sama. Jos sci-fi yhtään uppoaa, suosittelen.

Mitä muuta jännittävää olen lukenut tänä vuonna? Ainakin Shari Lapenaa ja Ruth Warea, joilla yleensä on toimivia trillereitä makuuni hetkiin, jolloin kielestä tai syvällisistä pohdinnoista ei jaksa innostua. Juonista ei mitään jää kyllä mieleen, ei ainakaan loppuratkaisuista. Freida McFaddenin Kotiapulainen-sarjaa (suomennos Jussi Tuomas Kivi) seurailen, alku oli niin vetävä ja ilkeän riemastuttava. Marraskuussa 2024 ilmestyy jo kolmas osa, Kotiapulainen valvoo. Toinen osa ei tietenkään peitonnut ensimmäisen yllättävyyttä, viihdytti silti.

Mitä ihmettä, en ole koskaan blogannut Celeste Ngn kirjoista, kaikki kolme suomennettua on sentään luettu. Siispä muistiin: tarinat ovat persoonallisia ja mielestäni hyvin jännittäviä, vaikkei niitä trillereiksi lasketakaan. Teemoina ovat perhesalaisuudet ja kiinalaisuuden lomittuminen enemmän tai vähemmän onnistuneesti amerikkalaiseen yhteiskuntaan. 

Kadonneissa sydämissämme on dystooppinen juoni, jossa kiinalaisuus on uhka ja rikos. Pojan äiti, kiistanalainen kiinalaistaustainen runoilija, joutuu katoamaan maan alle, jotta poika ja isä saisivat elää viranomaisilta ja naapurin ilmiannoilta rauhassa. Poika ei kuitenkaan unohda äitiään. 

Hienoisesta makeushuurusta huolimatta (lienee yksi niistä suomalaisuuden ja kiinalaisuuden kulttuurieroista) aiheet ovat koskettavia, ja kirjoihin on helppo upota. Vahva suositus helppoa muttei höpöä hakeville juonivetoisten ystäville. 

Celeste Ng: Kadonneet sydämemme. (Our missing hearts.) Gummerus 2023. Suomennos Taina Helkamo. 

Gabrielle Zevin: Huomenna, huomenna ja huomenna

Kirja sai viime vuonna ilmestyttyään jonkinlaisen somehitin statuksen Amerikoissa, ihan aiheesta. Se on raikas, epäperinteinen kuvaus nuorista, joilla on yhteinen intohimo: pelaaminen ja pelien tekeminen.

Sadie, Sam, Marx ja muut tutustuvat nuorina. Etenkin Sadiesta ja Samista tulee tiivis kaksikko, ei romanttisessa mielessä, vaan ystävinä, jotka tutustuivat sairaalassa ja Super Mariota pelatessaan. (Samin jalka rikkoutui onnettomuudessa, ja Sadien siskolla oli syöpä.) Myöhemmin, erinäisten käänteiden jälkeen, he ovat työtovereita pelifirmassa Los Angelesissa, jossa suunnittelevat omia pelejään, maailmanvalloitus mielessä. 

Ihmissuhteet ovat mutkikkaita, kuten niille on tyypillistä, mutta he ovat loistotiimi, jolta löytyy osaamista ja mielikuvitusta, ja ennen kaikkea rakkautta pelimaailmaan. Jos pyörtyy välillä, kun ei ehdi pelaamiselta syödä, tai valvoo vuorokauden, se ei ole este unelmien pelien toteuttamiselle. Vai onko kyse sittenkin armottomasta kunnian- ja ihailunhalusta, ehkä rahan ahneudesta?

"Sadie haukotteli. Hän alkoi olla tappavan väsynyt. Hän oli ollut hereillä kahdeksantoista tuntia ja syönyt valtavan määrän pizzaa. Hän hymyili uneliaasti Samille. - En minä ole vaimosi. - Työvaimoni olet, Sam sanoi. - Älä kiistä. - Sinun työvaimosi on Marx, Sadie sanoi."

Pelit menestyvät, toiset paremmin, toiset vaatimattomammin, tapahtuu sitä mitä ajan myötä tapahtuu: he aikuistuvat, alkavat etsiä omia suuntiaan elämään.  

"- Ei ole suru vaan ilo, ettemme tee samoja asioita koko elämäämme. - Tarkoitatko siis, että voin lopettaa pelien tekemisen? - En, Marx sanoi. - Sinä olet jumissa. Sinun on tehtävä tätä ikuisesti."

Vetävää tarinaa ei tee mieli jättää kesken. Näin peliaiheista kirjaa en muista lukeneeni, mutta paljon aiheesta puhuu Emma Kantasen Nimi jolla kutsutaan öisin, joka autofiktiotapaan kertoo suomalaisesta pelintekijästä Kiinassa, myös lännen ja idän pelien teon eroista ja symboleista.

Pelien tekeminen idean, juonen ja nimen suunnittelusta koodaamiseen on kiehtova maailma, eikä lukeminen vaadi erityistä alan tuntemista, vaikka varmasti tietäjät saavat kirjasta vielä enemmän irti kuin kaltaiseni pelaamattomat. Alan kehitys näkyy uusine teknologisine hienouksineen. 

Keskiössä ovat kuitenkin ihmiset intohimoineen. He eivät ole virheettömiä tai ihanteellisia, ehkä jopa päinvastoin. Mutta pelinteosta eräs pelintekijä, Ant, sanoo komeasti:

"Toisinaan kun teen peliä, sen maailma tuntuu todellisemmalta kuin tämä todellinen maailma. Pidän enemmän siitä maailmasta, siksi kai, että sitä voi aina parantaa. Ja koska minä olen parantanut sitä. Todellinen maailma taas on sama mielivaltainen roskapalo, joka se on aina ollut. En voi tehdä tämän maailman koodille hiton vertaa."

Olen lukenut kirjailijan Tuulisen saaren kirjakauppiaan, joka on makoisaa viihdettä, mutta nyt kerrottu kirja on kypsempi, kiinnostavampi, eikä niin ilmiselvä satu. Kirjailijakin lienee aikuistunut.

Kenelle: Pelihulluille, pelimaailmasta kiinnostuneille, hyvän tarinan ystäville, ällöromantiikkaa välttäville, ystävyyskuvauksia ahmiville.

Muualla: Nörttityttöjen blogissa ei pidetty henkilöistä ja kirjaan suhtautuminen on ristiriitaista. Siellä kerrotaan myös kiinnostava tapaus tosielämän tekijänoikeuksista.  

Gabrielle Zevin: Huomenna, huomenna ja huomenna. Gummerus 2023. Suomennos Taina Helkamo.

Sekalaisia lukumainintoja

Olen edelleen niin Kultarinnan kuin Donna Tarttinkin lumoissa, etten osaa keskittyä muuhun lukemiseen enkä kirjoittamiseen. Pari noin järkyttävän järeää (kultaista) tapausta lähes peräkkäin vaatii näköjään sulattelua.

Yrityksen puutteesta ei ole kyse. Houkuttelin itseäni lukemaan eri keinoin: mitä jos ottaisin väriteeman? Kullankimalteessa innostuin Albert Espinosan Keltaisesta maailmasta, koska siinä on hieno kansi. Sonja kertokoon enemmän. Kansi on kirjassa ehdottomasti parasta. Kyseessä on kertomus syöpäsairaan nuoren miehen maailmankatsomuksesta ja siitä, miten kuolemaan johtavan taudin kanssa voi pärjätä. Mutta huh, kirjoittaja elää selvästi jo jossain eri maailmassa. Juu ei.

Maria Matinmikko on kirjoittanut runokirjan nimeltä Musta. Tämähän kuulostaa hyvältä värisarjassani! Runot kiehtovat, ja luen niitä joskus salaa, vaikken mitään ymmärräkään. Eikä Musta auttanut asiaa, noin 83 % meni korkealta ja kaukaa ohi. Onneksi en ole ainoa, jopa Kiiltomato sanoo kirjailijan olevan hankala. Joitakin kauniita lauseita ja oivia ajatuksia jopa minä kirjasta silti löysin. Ja iloista oli se, ettei Musta ole vain mustaa ja synkkää, vaan se voi olla myönteistäkin. Musta on tiiveintä, mitä on - siinä on kaikki. Jotenkin näin kirjailija sitä kuvasi.

Okei, väriteema ei toimi. Onneksi kirjoja yöpöytäpinossa riittää.

Aloitin Heidi Jaatisen Kaksi viatonta päivää, mutta pian huomasin, että kirjailijan sinänsä houkuttavan persoonallinen kirjoitustapa ei pure; hänen utuisesti pyörähtelevät lauseensa muodostavat jonkinlaisen silkkiharson, jonka läpi tai ohi en millään päässyt. Mistä tässä oikein on kyse? Luovutin.

Petri Vartiaisen Isäasentoja luin kokonaan, mutta se jätti minut ymmälleni, vaikka pikkulasten isänä olon tilitys vaikuttaa aidolta, ja jopa herätti hiukan myötätuntoa jos kohta kunnioitustakin tuota survival-elämänvaihetta eläviä kohtaan. En ole selvästikään kohderyhmää. (Niin, en ole nuori isä.) Ei ole Kirsikään, mutta hän löysi kirjasta paljon hyvää.

Luonnon laki, Kari Hotakaiselta, oli sinänsä helppo lukea, onhan hän taitava tekijä ja teksti on hyvin hotakaismaista nasevine lauseineen ja havaintoineen yhteiskunnan kummasta menosta, tässä vanhusten ja sairaiden hoidosta - ja lisäbonuksena tirkistely vakavasta onnettomuudesta toipuvan keski-ikäisen miehen mietteisiin IRL - mutta perimmäinen viesti jäi epäselväksi tässäkin. Hotakaissuosikkini on edelleen Juoksuhaudantie, toisin kuin Sallalla.

Grégoire Delacourtin Katseenvangitsija on vielä helpompi luettava. Ihan liian helppo. Onnenkoukuissa sentään oli enemmän sisältöä. Tosin yhtäläisyyksiä on; aiemmin päähenkilön riesana oli rikkaus, tässä kauneus. Mutta herkullista heruttelua tai mieleenjäävää mietittävää ei kirjoittaja nyt saa aiheesta irti. Annamilla perusteellisempi arvio. 

Okei, fiktio ei siis nyt nappaa. Siirryn tietokirjoihin, puhdistamaan lukumieleni hampaanvälejä myöten uusille elämyksille ja samalla ehkä hankkimaan tiedonjyväsiä. Kuinka ylevää, saa nähdä miten käy.

Esimiesbussilla erinomaiseen johtamiseen, neuvoo Ilkka Korpelainen. Bisneskirjat kiinnostavat aina. Tämä on kovin perinteinen ja hieman naiivi rautalankamalli esimiestyöstä ja johtamisesta. Mutta jos jokainen esimies hallitsisi kirjassa kuvatut asiat ja lisäksi ottaisi huomioon myös modernin työelämän ja tasa-arvon, työläisen elämä olisi silkkaa silkkiä ja purppuraa. En ole esimies, mutta koska kirjoitan heille paljon asiatekstejä työssäni, on hyvä tietää, mitä kohderyhmän maailmaan kuuluu. Ja alaisena tietysti myös. Talouselämä arvioi.

Seuraavaksi voisin lukea kirjan Erityisherkkä ihminen, jota Leena Lumi suosittelee, ja pinossa on myös Heikki Ylikankaan Suomen historian solmukohtia sekä Petteri Järvisen Jippii! - tarina suuresta IT-kuplasta.

Mutta juuri nyt, mitä ihmettä lukisin? Käteen osui kirjastossa Alan Bradleyn Piiraan maku makea. Pari sivua luin siinä paikalla, ja hei, vaikuttaa oikein hyvältä. Onkohan tämä nuortenkirja? Ei se mitään, nuoriso-osasto lienee sopivin ja sulavin juuri nyt, mukaan kirjastosta tarttui myös Douglas Adamsia.

Mainio tapaus Piiraan maku onkin! 11-vuotias pikkuvanha kemianhullu Flavia selvittelee rikostapausta perinteiseen brittidekkarityyliin, fiksusti ja huumorilla. Lumiomenalla tarkempi kuvaus kirjasta.

Taisin tehdä juuri henk.koht. ennätykseni linkityksissä ja maininnoissa per postaus. Pian pakkaan kirjoja etelänmatkalaukkuun, joten sälää luvassa edelleen, jos en ehdi rauhoittua ja keskittyä tässä välissä lukemiseen ja kirjoittamiseen "kunnolla". Kevät on levotonta aikaa... mutta mukavaa sen jatkoa kaikille!


Alan Bradley: Piiraan maku makea, Bazar 2014, suomennos Maija Paavilainen.
Albert Espinosa: Keltainen maailma, Bazar 2014, suomennos Taina Helkamo.
Grégoire Delacourt: Katseenvangitsija, WSOY 2014, suomennos Leena Leinonen
Kari Hotakainen: Luonnon laki, Siltala 2013.
Ilkka Korpelainen: Esimiesbussilla erinomaiseen johtamiseen. MIF 2013.
Maria Matinmikko: Musta. Mahdollisen kirjallisuuden seura 2013.
Petri Vartiainen: Isäasentoja. Otava 2014.