Mainintoja kotimaisista kirjoista: Quynh Tran, Johanna Valjakka, Kari Hotakainen

Quynh Tranin esikoiskirja Varjo ja viileys kuvasi vietnamilaistaustaisen perheen elämää Suomessa. 
Viileän fraasittomasti, tuoreella otteella. Hienon omaääninen kerronta jatkuu ja vahvistuu seuraavassa teoksessa, joka on esikoista eheämpi ja romaanimaisempi, fokusoidumpi. Vietnamilaissyntyinen Maggie asuu teinityttärensä Lanan kanssa Lundissa, Ruotsissa. 

Maggie emännöi suosittua kylpylää ja uppoaa töihinsä, Lana on teini, jolla riittää ystäviä, myös poikia, mutta nyt hän on pitänyt seurustelutaukoa. Peräti puoli vuotta! Omasta päätöksestään, sillä hän sai hommasta tarpeekseen edellisensä kanssa. Muut tytöt ihmettelevät. 

"Joskus kavereihin vain kyllästyy totaalisesti. Heidän pieniin, söpöihin naamoihinsa - niiden pelkkä ajatteleminenkin tökkii. - Etkö sä aio hommata poikakaveria jo kohta? Katarina kysyi, kun he näkivät viimeksi, ja irvisti perään inhoten ikään kuin olisi täysin poissa laskuista, että Lana voisi ikinä enää löytää ketään. Tungetteleva kysymys ja inhon ilme. Miten sellaiseen voi vastata? Olemalla hiljaa. Ja sen jälkeen menemällä kotiin ja kelaamalla ajatusta eteenpäin: mistä hän jää paitsi, kun hänellä ei ole poikaystävää? Toisinaan Lana ajattelee, että jos hänellä ei olisi ystäviä, hän ei välittäisi pojista pätkääkään." 

Lana ei tunne isäänsä, mikä alkaa vaivata häntä. Miksei Maggie voi kertoa kahta lausetta enempää, ihmettelee lukijakin, joka saa kyllä tietää Maggien taustan ja tekemiset. Työteliäs, hiljainen, yksioikoinenkin nainen, joka osaa sopeutua olosuhteisiin. Ja olosuhde on nyt se, että hänen on elätettävä tyttärensä ja itsensä, saatava tytölle kaikki, mitä tämä tarvitsee. 

"Hän menee töihin ja tulee töistä kotiin. Kotona hän siivoaa tai laittaa ruokaa. Ei salli itselleen hetkenkään lepotaukoa. Lana näkee hänen yksinäisen vauhkoamisensa. Maailmassa täytyy olla hirveän paljon yksinäisiä äitejä, mutta onko Maggien pakko olla yksi heistä? Jos Lanan isä on sellainen kuin Maggie on kuvaillut (herkkänahkainen rotta), eikö korvaajan luulisi löytyvän helposti?"

Kerran hän lipsauttaa maininnan ensimmäisestä poikaystävästään, ennen Lanan isää. Kun tyttö kiinnostuu, 

"Maggie ei kuitenkaan haluaa jatkaa puhumista. Ainakaan itsestään. Mutta mitä Lanalle kuuluu? Onko kaikki hyvin? 
- Ihan hyvin, Lana vastaa. Tietenkin kaikki on hyvin, Maggie ajattelee. Ihan hyvin, niin kuin aina. Lana kasvaa nopeasti. Tytär on siinä iässä, jolloin tapahtuu paljon muutoksia. Silti heillä on kotona yleensä rauhallista." 

On rauhallista, kun ei puhuta! Vaikka molemmille tapahtuu paljon, myös miesrintamalla. Maggien työpaikka on vaarassa, ja hän tekee kaikkensa kylpylän rahoituksen säilyttämiseksi. Lana ajautuu nuorten yöllisiin draamoihin, joihin lomittuu rikoksia ja väkivallan uhkaa. Ja poikia, ihastumisia, räppäri-Jakob ja tapahtumia, jotka jännittävät myös lukijaa. 

Osuvan tarkka, vetävä ja ajankohtaisen tunnun luova tarina kahden sukupolven ja kulttuurin yhteensovittamisesta sekä ikiaikaisesta kysymyksestä äidin ja tyttären väleistä, naiseudesta ylipäänsä. Henkilöt tulevat lukijalle tosiksi, etenkin nuorten elämän raikas kuvaus viehättää. Tran ei osoittele eikä opeta, hän näyttää, ja tekee se kauniisti. Hän jättää lukijalle tilaa.  

Quynh Tran: Kun toiset nauttivat. Teos 2025. Ruotsista suomentanut Outi Menna.

Kannessa on Matilda Edengrenin maalaus Nimetön, kannen suunnittelu Tom Backström.

Johanna Valjakan Klinikka O on kuvaus unihäiriöisestä balettitanssija Esmestä, joka on ehkä-sveitsiläisellä luksusklinikalla hoidattamassa ongelmiaan. Klinikalla on tiukat säännöt ja asiakkailla henkilökohtaiset lukujärjestykset, sillä selkeä päivärytmi on unihäiriöistä kärsivän paras ystävä. Maailmanluokan kokkien gourmet-ruuasta ja muusta täydellisestä palvelusta huolimatta tunnelma on ahdistava, sillä Esmeä ei jätä rauhaan Ruger, otus, joka seuraa häntä öisin kaikkialle. Hallusinaatioiden vuoksi Esme pelkää menettävänsä todellisuudentajunsa lopullisesti. 

"Päivisin Esme siis koki olonsa normaaliksi? Ei, ei tietenkään. Esme koki ennemmin olevansa kastunut sukka, jotka elämä oli tarttunut molemmista päistä ja yritti vääntää kuivaksi. Öisin hän ei edes tiennyt, oliko sukka vai ei. Luulee... olevansa... sukka... Lääkäri puhui kirjoittaessaan ääneen kuin taidon vastaoppinut lapsi. Hän suositteli lampaiden laskemista ymmärtämättä, että lasketut lampaat putosivat suoraan Rugerin suuhun." 

Erikoista on sekin, etteivät asiakkaat saa käydä ulkona. Heitä varjellaan ulkoisilta ärsykkeiltä. TV:ssä esitetään vain yhtä ohjelmaa, aina samaa kokkishow'ta, päivittäin uusin jaksoin. Kanssakäyminen muiden asiakkaiden on niukkaa ja varautunutta, mutta Burnis muistuttaa ystävää. 

"- Mitä teille kuuluu?
- Fantastista, kaikkihan on täällä aivan ensiluokkaista, Burnis vastaa ja elehtii asuunsa, klinikan univormuna toimivaan pellavapukuun. - Parasta on, ettei tarvitse pohtia, onko asuni tarpeeksi business casual.
- No, sehän on mukava kuulla, hoitaja vastaa ja syventää hyväksyvää hymyään."

Onko kaikki Esmen harhaa vai jotain outoa todellisuutta? Ovatko asiakkaat potilaita vai vankeja? Missä raja kulkee? Esme ei tiedä, mutta hänen aivojaan on sanottu teräviksi. Kun hän vain saisi nukuttua. 

"Hän vain tahtoisi olla normaali, mutta normaalius on joustava käsite, ja kuten Esme on huomannut, niin on todellisuuskin." 

Tarina on tumma ja hätää täynnä, mutta trillerimäisesti jännittävä, vangitsevakin (sopii teemaan).

Johanna Valjakka: Klinikka O. Kosmos 2025. Kansi Hanna Kahranaho.

Vihdoinkin jotain hauskaa! Paitsi että onko? Nimi on hauska, odotin kunnon kurmotusta kirja-alalle ja meille liepeilijöille. Sadoittain kirjailijahaastatteluja nähneenä arvelen materiaalia riittävän pelkästään tästä aiheesta. Mutta Hotakainen menee ymppäämään hommaan mukaan tavoilleen uskollisena niitä suhteita ja sotkuja, joissa "ihmisen osa" astuu päärooliin (jolloin yleensä tapahtuu se inhimillinen, mitä haastattelullekin kirjan nimen mukaan). Ollaan siis kirjamessuilla kirjailija Mikael Taustajoen haastattelussa, jonka vetää Salla Joenperä. Luen näytelmäkäsikirjoitusta. 

Ei silti, parissa kohtaa nauroin: ensimmäisen kerran, kun haastattelijasta tuli mieleen todellinen, usein messuillakin kuultu haastattelija, ja muutamassa osuvassa kirja-alaa riipovassa sanailussa, kuten siinä, että kirjan aiheina "jos läheisiä sattuisi kuolemaan, ehdottomasti se surupuuro kannattaa keittää". 

Kirjailijasta tuntui hyvältä...

"Saada sydän-emojeita! Niitä vilisi silmissä, kun suloinen kulttuuriväki riensi paikalle ja avasi sanattoman arkkunsa. Sydämiä, jaksuhaleja, ihku-ihania tsemppiviestejä. Somehan on joskus teurastamo, toisena päivänä hieromalaitos."

Nykyilmiöiden kuvauksessa Hotakainen on armoton, ihmisille lempeä mutta ketään säästelemätön, kirjailijoitakaan. Olemmehan kaikki yhtä naurettavia tai mahdollisesti "heijastuksia toistemme ikkunoissa". Ja kyllä, Jumala ilmestyy myös, uutuuskirjojen seassa.

Uskon, että näyttämöllä toimii tekstiä paremmin ja humoristisemmin, kun näyttelijöiden karisma ja ammattitaito rikastavat kerrontaa. Taustajoki itsekin oli todennut aiemmasta kirjastaan: "Teosteni vahvan tunnelatauksen saavat parhaiten esiin juuri nämä viehättävät naisnäyttelijät." Hyvää harjoitusta näytelmäkäsikirjoitusten lukemiseksi, ja kiitettävän maltillisen pituisena. Hotakais-faneille täsmäisku. 

Kari Hotakainen: Kirjamessut eli haastattelu joka meni päin helvettiä. Siltala 2025.

Quynh Tran: Varjo ja viileys

Quynh Tranin romaani Varjo ja viileys voitti Runeberg-palkinnon 2022. Vietnamilainen kirjailija kirjoitti teoksen ruotsiksi, ja sen suomensi Outi Menna.

Mielenkiintoinen kurkistus maahanmuuttajan maailmaan! Suomessa on vietnamilaisia kymmenisen tuhatta, ja heitä tapaa paljon pääkaupunkiseudulla. Ilmeisesti myös Pohjanmaalla, sillä Pietarsaaressa asuu kirjan minä-kertoja, nuori poika äitinsä Mán ja isoveljensä Hieun kanssa. Eletään videokasettien ja markkojen aikaa.  

"Toisinaan aavistin sen jo varhain illalla: repaleisia pilviä ympäröivän hopeisen hohteen, joka sai sisäpihalla kasvavan puun hehkumaan ihmeellisesti. Kun sitten makasin sängyssä ja olin nukahtamaisillani, tuo sama hehku levisi koko näkökenttääni, uneni paljastuivat ennen kuin ehdin nähdä niitä ja heittelehdin kuvasta toiseen, muistoihin jotka eivät olleet omiani; minä kuljin valossa."

Heidän ystäviinsä kuuluvat muun muassa Lan Pham, johon he tutustuivat tämän toimiessa tulkkina perheen muutettua Suomeen. Gunnel on paikallinen puuhanainen, joka auttoi heitä käytännön toimissa alkuun - mukava mutta rasittava, tuumii Má - ja Tei-Tei-täti, joka ei koskaan nuku ja joka näki leopardin Pietarsaaressa.

Äiti ja Hieu ansaitsevat poimimalla mustikoita äidin vakityön lisäksi, ja Lan Pham yrittää keksiä oikeaa sanaa kuvaamaan ihmeellistä ilmiötä, jossa metsä muuttuu siniseksi marjoista. Malin "paasaa" biologiasta opettajana ja vie pojan luokkansa kanssa luontoretkelle tutustumaan kasveihin ja punkkeihin - viihdyttävä jakso. Kirja koostuukin pienistä kertomuksista, vaikutelmista ja havainnoista, juonta siinä ei ole.  

Pojan elämä on tavallista lapsen elämää jalkapalloharrastuksineen ja isoveljen ihailuineen äidin tarkan valvonnan alla. Eikä sittenkään tavallista, suomalaisesta näkökulmasta, sillä katsanto on ulkopuolisen ihmettelevä. Sää. Koulu ja pänttäys. Isoveljen teinielkeet ja -toilailut. Juodaan paljon teetä, pelataan korttia, tupakoidaan. Hieu passitetaan koulupsykologille, ja äitiä huvittaa psykologinaisen huivi jostain syystä: Huivi! Pitihän se tietää. Niin naiivia väkeä ne valkolaiset... Kuvittelevat, että kaikesta voi aina puhua... Ja suomalaisten kummallinen kirkkaan valaistuksen tarve ihmetyttää perhettä.  

Vietnamilaiset janoavat kulttuuria, kertoo poika, ja kun Má hankkii vietnamiksi dubattuja elokuvia, koko yhteisö jonottaa vuokraamaan niitä katsottavikseen. Má on kekseliäs ansaintakeinojen suhteen!  

"Má on tehnyt laskelmia: hän on arvioinut menot ja tulot ja kertonut tietonsa muille. Hänen ajatuksensa lähtevät helposti laukkaamaan, hänestä jonot kuulostavat ideana hyvältä - kaikki puhuvat siitä kuinka niitä pitäisi välttää, mutta hänelle ne antavat toivoa: ne toimivat merkkinä jostain, eräänlaisina jännityksen nostattajina."

Alkusivut luettuani en ollut vakuuttunut teoksen kirjallisista ansioista, mutta kieltämättä aihe veti mukaansa, samoin oudonoloinen mutta ilmeikäs kielenkäyttö. Ihmettelin asioita samaan tapaan kuin kertojapoika omiaan, enkä kaikkea suomalaisen kulttuurin edustajana edes ymmärrä. Mitä hauskaa huivissa oli? 

Kenelle: Tämän päivän lukijoille, maahanmuuttajien elämästä kiinnostuneille, kulttuureja tutkiville. 

Muualla: Kirjaluotsi hämmästyi kirjan lopussa ja toivoo tarkkailijakertojan oppivan jotain tarkkailustaan. 

Quynh Tran: Varjo ja viileys (Skugga och svalka). Suomennos Outi Menna. Teos / Förlaget 2021.

Olen samoilla linjoilla Runeberg-valintaraadin kanssa siinä, että peukutan kirjan katsetta tähän päivään ja tulevaan. Mutta niin on myös Emma Puikkosen hienossa Mustassa peilissä, jonka aihe on mitä tärkein: ilmastonmuutos ja fossiiliset polttoaineet. Olisin suonut sille nostetta palkinnon myötä, toivottavasti jo ehdokkuus sitä tuo. 

Romaaneista ehdolla olivat myös Niillas Holmbergin Halla Helle, Anneli Kannon Rottien pyhimys, Kaj Korkea-ahon romaani Röda rummet / Punainen huone ja Matias Riikosen Matara. Lisäksi ehdokkaina oli kolme runokokoelmaa: Susinukke Kosolan Turkoosi vyöhyke, Martina Moliis-Mellbergin Falk ja Kaija Rantakarin Salit sekä Suvi Vallin esseekokoelma Hallittua kaatumista ja muita ruumiin kielen asentoja.