Kevyttä luettavaa x 3

Raskaina aikoina auttaa kevyt eikä aina sekään, mutta aina viihdekirjallisuus minua uteloittaa. Jospa se kuitenkin viihdyttäisi, naurattaisi, keventäisi arkea? Kuitenkin paremmin kuin telkkari?


1. Historiallisten romaanien loistokirjoittajana tuntemani Anneli Kanto yllättää ja vetäisee lukupinoon ehtaa chick-littiä, joka noudattaa niin pilkuntarkasti lajipiirteitä, että sitä voisi luulla parodiaksi, jos se ei olisi, no, ehtaa chick-littiä.

Mirjami on koulutettu virkanainen, jolla on komeat auto, asunto ja poikaystävä Helsingissä. Katoavaa on mainen kunnia, huomaa hän pian saatuaan potkut töistä. Eikä siinä kaikki: kotiseudulla Pohjanmaalla asuva sisar kuolee yllättäen, ja Mirjamin on lähdettävä hoitamaan sisarentyttärensä ja vanhan äitinsä asioita, joista sisko siihen saakka huolehti.

Miten sujuu Mirjamin uusi rooli työttömänä ja rahattomana uhmailevan teinin tätinä ja vanhuksen hoitajana? Saako hän nakattua velvoitteet yhteiskunnalle vai keksiikö parempia keinoja päästä pälkähästä? Ja se tärkein: löytyykö peräkylästä romantiikkaa?

Sutjakka ammattilaiskirjoittajan tarina, joka on sitä itseään - ei yllätä eikä jää mieleen, mutta viihdyttää sen hetken kun sitä kestää.

Anneli Kanto: Ihan pähkinöinä. Karisto 2018. Kansi: Terhi Ekebom.

2. Ruotsalaista romanttista viihdettä! Kirja tuo hersyvän kurkistuksen länsinaapurimme hyvinvoivien seurapiireihin. Nyt ei olla köyhiä eikä kipeitä, vaan valitaan niin vaatteet, viinit kuin ystävätkin tarkasti merkin ja sesongin mukaan ja juhlitaan parhaissa bileissä.

Paula on menossa naimisiin Didden kanssa. Juuri ennen häitä hän kuitenkin tapaa Tomin, ja arvaatte jo, mitä tapahtuu. Suhteiden setviminen kestää kaksi ja puolisataa sivua, mikä ei tunnu pitkältä, kun on "genremoodissa". Vetävä, tiukan kaavamainen tarina chick-litin ystävälle.

Virkistävää on se (kaiken tuon hyvinvoinnin ja tuotemerkkipudottelun lisäksi), ettei sankaritar Paula ole enää tyttönen, vaan jo 38-vuotias. Ja että suomentaja on itsekin viihdekirjojen tekijänä ansioitunut. Käännös on pääosin luontevaa puhetta ja nokkelia sananvalintoja, jokin lapsus tyyliin "uranputki" tai epäaito sanajärjestys saattaa vilahtaa.

Denise Rudberg, Hugo Rehnberg: Niin se sitten meni (Inte riktigt enligt plan). Into 2018. Suomennos Kaisa Haatanen.

3. Virve Vicky Rostin tärkeimmät elämän ja uran käänteet kertaava teos on selkeä fanikirja, joka ei sisällä oleellista uutta meille, jotka olemme naistenlehtien ja muiden medioiden artikkelit ja haastattelut tähdestä tarkasti lukeneet. Laulamisen palo, Danny-show, hitit, perhe, Euroviisut, erot ja avioliitot, Menneisyyden vangit, kestomaine varman ammattimaisena bilelaulajana, joka saa karismallaan ja taidoillaan yleisön villiintymään - ainakin tämän lukijan ikäkauden yleisön, jolle laulaja on tuttu uransa alusta asti.

Kirja on silti viihdyttävä, ammattimaisesti tehty ja kootusti kaiken kertaava helppolukuiseen muotoon, sopivaksi myös heille, jotka fanittavat, mutta eivät paljon lue. (Ehkä se onkin teoksen tärkein kohderyhmä?) Elämäkerraksi sitä ei voi nimittää, sillä paitsi että ura on pahasti kesken, elämästä puhumattakaan, kirja ei esitä analyyseja sen enempää musiikista kuin mistään muustakaan, vaan kertoo juuri sen, mitä saa kohteen suulla ja puolesta kertoa, ja kietoo kaiken myönteiseen hyminään.

Emme saa esimerkiksi pohdintoja siitä, mitä ammatti vaatii ja mitä Vicky tekee vastatakseen vaatimuksiin taidollisesti, tiedollisesti tai fyysisesti - viimeisin ei ole lainkaan pieni asia esiintyvän artistin uralla, uskon. Kirja ei myöskään aseta kohdettaan laajempaan kehykseen Suomen musiikkitaivaalla eikä puutu henkilökohtaisten valintojen taustoihin yhtään enempää kuin on "pakko." Varsinaista elämäkertaa jäämme siis vielä odottamaan, ehkä iäksi.

Arvostan sitä, että Virve Rosti on onnistunut pitämään yksityisyytensä ja ammattimaisen imagonsa ja pysynyt poissa seurapiiripalstojen vakiopaikoilta häsläämästä. Työ puhukoon puolestaan, hän tuntuu ajattelevan. Se näkyy myös kirjasta, eikä minulla ole mitään myönteistä hyminää vastaan tästä artistista puhuttaessa, kunhan lukijan odotukset eivät ole fanikirjaa isommat. Kirja antaa kuvan energisestä, varman oman tiensä kulkijasta, joka on määrittänyt tarkkaan, missä rajat menevät.

Lasken fanikirjat viihdekirjoihin mielessäni, vaikka ne taitavat löytyä tietokirjahyllystä kaupoissa ja kirjastoissa.

Anne Pennanen, Sami Spåra, Tuija Wuori-Tabermann: Vickypedia. Otava 2018.

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani

Kuulin kirjasta jo varhain ja heristin korviani: suuryrityksille ikäni töitä tehneenä tunnistan termit, kuten konsernin sisäinen tarkastus ja hankinta. Koska myös venäläiset kollegat ovat arkeani, sisäisen tarkastajan Reija Wrenin matka tarkastamaan Pietarin toimipistettä tuntuu kutkuttavalta.

Hersyvä kertomus bisnesmaailmasta - mutta ehkä kuitenkin enemmän erään uranaisen maailmasta. (Kirjan lukeminen ei edellytä konsernikokemusta, vaikka kieltämättä säväyttää makeasti, kun mietin tilannetta kollegoitteni kautta.) Rempseä ja uraa määrätietoisesti tekevä Reija siis joutuu - pääsee - Venäjän-komennukselle, jossa hän joutuu mukaan monenlaisiin odottamattomiin kuvioihin. Kuka puhuu totta, kuka vetää välistä?

"Vaikka viisumit eivät olleetkaan elämäntehtäväni, sain kiittää vuosiani pääkonsulaatin työntekijänä sitä, että ovi itään ja vaativiin tehtäviin oli auki. Pelkällä kielitaidolla en kuitenkaan ansaitsisi uudessa työpaikassa kenenkään kunnioitusta, varsinkaan kun työni oli löytää tuotantolaitoksiemme kätköistä lapsityövoimaa, huumekätköjä, prostituutiota tai muita, vähäisempiä epäselvyyksiä."

Venäläinen liiketoiminta leimoineen ja diplomeineen (joista yhteen Reija onnistuu jättämään meikkivoidetuhrun), hierarkioineen, henkilökohtaisine suhteineen ja muista meidän 1980-lukuamme muistuttavine tapoineen avautuu Reijalle ZAO Katelinin palveluksessa. Ne kulttuurierot! Ensi töikseen hän lähettää vahingossa LinkedIn-kaveripyynnön koko puljun pääjohtajalle, muttei sitä ole aikaa murehtia, koska puolen tunnin kuluttua on pidettävä presentaatio Venäjän tytäryhtiölle.

Konsernitiedottajana minua naurattavat makeasti konsernin tiedotteet, joita Reija itsekseen ilkeän ironisesti analysoi. Eikä se mitä sanotaan, vaan se, mitä ei sanota... Nimittäin yksi työntekijä, Pavel, on mystisesti kadonnut, eikä asiasta puhuta.

"Marian kommentti tuli todellisena yllätyksenä, ja minun oli vaikea peittää innostukseni. - Paha työnantaja? Mitä tarkoitatte? Saiko Pavel selville jotain epämiellyttävää?"

Tietysti Reija kiinnostuu, mutta huomaa pian, että hänen toimiaan ei seurata hyvällä. Pahaenteistä!

"Jonkun kollegan tehtävä oli estää ja vakoilla työtäni."

Tarasova yhdistää chick-lit-kepeyden dekkariin ja tuo samalla esiin niin paljon liiketoimintaan liittyvää, ettei tälle genrelle taida olla nimeä. Päähenkilö on kaikkea muuta kuin kananen, vaikka käy kaljalla ja pelaa pokeria, eikä romantiikka ole lainkaan poissuljettua. Suomalainen poikaystävä tulee vierailulle Pietariin ja summaa Pietaria tuntemattoman vaikutelmat, joita Reija kommentoi:

" - Onpa likaista! Onpa lyhyt hame! Onpa rumia autoja! Oho, onpa hienoja autoja! - Veli-Pekka tulisi nopeasti omaksumaan Venäjä-konkareiden puheenparren, joka oli erityisesti pohjoismaisten, saksalaisten ja brittiläisten vaihto-opiskelijoiden, harjoittelijoiden ja uusien viisumivirkailijoiden kieltä. Puhetapa korosti vankkumatonta muutaman kuukauden syväluotaavaa kokemusta Venäjästä."

Romantiikka ei onneksi rajaudu V-P:hen. Eikä Reija ole niitä romaanisankarittaria, jotka kävelevät yksin yössä huolettomina, vaikka vaara vaanii ja lukija kärvistelee tuskissaan: pitikö taas tehdä juuri niin kuin ei pitäisi? Tämä nainen on aina askeleen edellä. Useimmiten. Tarinassa viitataan myös Sodankäynnin taitoon: eikös se ole perinteisesti kunnon bisneskirjan merkki?

Mutta ilman ironiaa: jännittää, löytyykö väärinkäytöksiä ja ketkä ovat pahiksia - kai Reija sen oivaltaa? Mutta lukijan kannalta se ei ole olennaisinta, vaan keskeistä on luja viihtyminen, ilmiöiden ihmettely ja hymy, joka jää päälle. Sutjakka teksti on raikasta luettavaa. Todellisuutta on mukana niin paljon, että tarinaan voi luottaa ja eläytyä, mutta silti ollaan niin reilusti fiktion maailmassa, että voi viihtyä. Tekstistä huokuu tekijän asiantuntemus ja kokemus, ja kerronta on juuri sitä, mitä esitetään, ilman maailmaa suurempia ulottuvuuksia. Erinomainen tämän hetken bisnesviihdekirja. Näitä toivoisin lisää!

Mitä tulee mieleen: Pasi Pekkolan Lohikäärmeen vuosi, jossa tehdään bisnestä Kiinassa: suomalainen päähenkilö on sijoitusneuvoja. Tuomas Vimman Vasen ranta, jossa on myös fiksu naispäähenkilö ja vahva seikkailun tuntu.

Kenelle: Lällyviihdettä välttäville, uraa rakentaville, kuiville konsernitoimihenkilöille (etenkin hankinta ja sisäinen tarkastus sekä viestintä), ekspatriaateille, Venäjän kanssa töitä tekeville.

Muualla: Myös Satuilualusta-blogissa halutaan lukea tällaista lisää. Kirjailijalla on tietenkin oma sivu. Ja hei, hän on Ylen Aamun kirjassa to 1.3. klo 8.50. Katsomaan! Lue myös seuraava: Kuoleman kulissit http://kulttuurikukoistaa.blogspot.com/2020/10/anniina-tarasova-kuoleman-kulissit.html

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani. Gummerus 2018. Komea kansi: Sanna-Reeta Meilahti.

 Sain kustantajalta lukukappaleen omasta pyynnöstäni. EDIT: Kuulin juuri kustantajalta, että kirja tulee äänikirjana Elisaan vähän myöhemmin. Vuoden yksinmyyntioikeuden jälkeen se on saatavissa myös lukuaikapalveluista. En kyllä jaksaisi odottaa, jos aihe kuumottaa. Vieläkin hymyilyttää.

Helmet-haaste 2018 kohta 1: kirjassa muutetaan. Reija muuttaa Turusta Pietariin.

Ole niin kiltti, älä rakasta häntä

Nautinnollista romanttista viihdettä tarjoaa Jojo Moyes. Lajityypin kirjalle on aina eduksi, kun siinä on haikeutta, kadottamista mutta löytämisen mahdollisuus ja monta aikatasoa. Kaikkea löytyy. Aikatasot pysyvät Moyesilla yhden elämän sisällä kuitenkin, mutta vuosia kahden tapahtumaketjun välillä on nelisenkymmentä.

Ellen on 2000-luvun sinkku, mutta vähemmän itsellinen kuin kuvittelee. Suhde varattuun mieheen rassaa, mutta nainen kieltäytyy itsepäisesti näkemästä totuutta - ettei miehellä ole aikeita sen enempään. Sattumalta Ellen alkaa tutkia hänelle joutuneen salaperäisen kirjeen taustoja. Hän saa selville kiinnostavan tarinan vuosikymmenten takaa, 1960-luvulta, jolloin Jennifer herää sairaalasta muistinsa menettäneenä. Naisten tarinat alkavat lähentyä toisiaan. Ja se salaperäinen kirje...

Häpeilemättä upposin romantiikkaan ja höpsöyteen; jännitettävää oli sen verran, ettei käynyt äiteläksi. Nappivalinta väsyneeseen hetkeen, kun haluaa uppoutua johonkin vaarattomasti koukuttavaan. Mutta iltalukemiseksi tämä on liian viettelevä, jos ei halua valvoa pitkin yötä malttamatta laskea kirjaa kädestään, kuten minulle kävi.

Erikoisuutena kirjassa ovat todelliset rakkausviestit, joilla niitä lukijoiltaan kerännyt kirjoittaja aloittaa jokaisen luvun. Hieman tämä tuntui jo överiltä enkä oikein jaksanut niitä tavailla, varsinkin, kun monet oli kirjoitettu hankalasti luettavalla script-tyyppisellä kirjasimella.

Mutta kaikkiaan: miellyttävä, ohimenevä, kertaluettava. Kelpo viihdettä. Kirjailijan nimi muistiin.

Muualla: Norkku suosittelee viihdenälkään. Maijalle kirja jätti herttaisen hyrisevän olon. Paula nautti totaalisesta todellisuuspaosta.

Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä. Suomennos Heli Naski. Gummerus 2014.