Ferrante vie lukijan Napoli-sarjasta tuttuun kaupunkiin ja nuoren tytön sielunmaisemaan.
Läsnä on kirjailijalle ominainen tummanpuhuva uhkan tuntu, vaikka minkäänlaista välitöntä vaaraa Giovannalla ei sivistyneiden vanhempien ainokaisena vaikuta olevan. Isä Andrea ja äiti Nella ovat opettajia, jotka arvostavat yli kaiken lukeneisuutta ja sen kautta saavutettua taloudellista hyvinvointia, ja ovat opettaneet tyttärelleen samat arvot. Giovannan elämä on suojattua, hän on rakastettu ja vaalittu.
Murrosiässä alkavat kysymykset risteillä tytön päässä. Hänestä tulee epävarma: onko hän oikeanlainen, näyttääkö hän siltä kuin pitäisi? Ystävilleen hän kertoo liioiteltuja tarinoita ollakseen kiinnostava, edes vanhemmilleen hän ei enää kerro syvimpiä ajatuksiaan. Etenkin häntä askarruttaa se, miksei isä pidä yhteyttä lapsuudenperheeseensä, ei suostu edes puhumaan aiheesta. Luonnollisesti Giovanna on utelias.
"- On tuhlausta olla kehittämättä älykkyyttään. Huudahdin: - Minä en halua olla älykäs, haluan olla kaunis niin kuin sinä ja isä. - Sinusta tulee vielä paljon kauniimpi. - Ei tule, jos olen muuttumassa Vittoria-tädin näköiseksi. - Olet aivan erilainen, sitä pelkoa ei ole. - Mistä sinä sen tiedät? Kehen voin verrata itseäni, jotta tiedän, onko niin käymässä vai ei? - Minä olen sinun tukenasi aina. - Se ei riitä. - No mitä sinä ehdotat? Sanoin lähes kuiskaten: - Minun pitää nähdä Vittoria-täti. Äiti oli hetken hiljaa ja sanoi: - Siitä sinun on puhuttava isäsi kanssa."
Mitä Andrea ja Nella oikein kuvittelivat - että voisivat kasvattaa tytön omassa kuplassaan, täysin ilman tietoa isän puoleisesta suvusta? Tietenkään se ei onnistu; Giovanna tutustuu Vittoria-tätiinsä ja moneen muuhun hänelle tärkeäksi nousevaan ihmiseen. Ristiriita erilaisten perheen välillä on repivä ja järistää Giovannan maailman eri asentoon. Aikuiset ovat jotain muuta kuin millaisiksi hän on heidät kuvitellut. Tyttö reagoi niillä keinoilla, joita hänellä on. Uhmalla. Välinpitämättömyydellä koulunkäyntiä, ulkonäköä, vanhempia, kaikkia entisiä sääntöjä vastaan.
"Pidin itseäni kauheana ja halusin olla vielä kauheampi."
Tuo kipeä aikuisuuteen puhkeaminen lapsuuden pehmeästä pumpulipesästä ja sokeasta luottamuksesta liikuttaa. Uskon, että jokainen nainen voi samastua Giovannan kasvutarinaan: kokemukset ovat samantapaisia, vaikka ympäröivät tapahtumat eivät. Eikö meillä kaikilla ole ollut hetkiä, joina näemme yhtäkkiä läheisemme täysin erilaisina kuin ennen - kuin valo syttyisi uudesta suunnasta? Minä ainakin tunnistan tämän hyvin, samoin Giovannan uhmakkaat, epävarmat mutta välttämättömät ja määrätietoiset askeleet kohti omaa tietään. Tarinan lopetus on yllättävä, toisaalta täysin looginen ajatellen ikäkautta ja kirjan teemaa.
Mietin Napoli-sarjan Elena ja Lilaa; Giovannassa on molempia, ehkä enemmän Elenaa. Eli hän on oma henkilönsä, vaikka napolilainen mentaliteetti ja ympäristö ovat samoja. Kasvutarinan sinänsä voisi helposti kääntää suomalaiseksi vaihtamalla ympäristön ja nimet; se on universaali. Suomalaiselle lukijalle italialaisuus tuo kuitenkin oman eksotiikkansa. Ferranten koukuttava kertomisen taito ja näkemisen tarkkuus ovat omaa luokkaansa. Draamattista, pikkutarkasti tytön mieleen porautuvaa tekstiä lukee kuin huumattuna tai lievässä hypnoosissa.
Kenelle: Psykologisen romaanin ystäville, kasvu- ja perhetarinoita janoaville, naiseksi kasvamisesta kiinnostuneille.
Muualla: Kirjaluotsi kuvaa lukukokemusta intensiiviseksi ja tunnetasoja vuoristoratamaisiksi.
