Suomenkieliset Runeberg-palkintoehdokkaat

Kehuskelin somessa lukeneeni kaikki suomenkieliset Runeberg-palkintoehdokkaat. Voittaja julkistetaan 5.2.2024, ja ehdolla on kymmenen teosta. Minkä minä valitsisin? 

Valitsin Antti Hurskaisen Suntion, joka yhdistää syvällisen ajattelun ja etiikan normit käytännön arkeen hätkähdyttävällä tavalla ja komean tarkalla kielellä. Vaikka muitakin hienoja on: olen aina pitänyt Hanna Weseliuksen teksteistä, jotka haastavat lukijaa älyllisyydellään ja jonkinlaisella erityisellä kirjallisella tunnulla, mutta eivät vetoa tunteisiin. Mikä on joko miinus tai plussa, lukijan mukaan. Omatyylistä kuitenkin. 

Harry Salmenniemen kirkas ja oivaltava esityksen tapa viehättää, paljon. Anu Kaajan Rusetti unohtaa realismin riemastuttavasti. Katja Meriluodon Mehiläisen paino on helposti avautuvaa runoutta maailman ajankohtaisimmasta teemasta, luontokadosta. 

Sirpa Kähkösen 36 uurnaa iski lujaa tunteisiin. 

Mutta millainen on Miira Luhtavaaran Tuhkaksi tekemisen taika? Kaunis pieni kirja, oli ensimmäinen havainto. On helpottavaa tulla kotiin, kun: "Lattialla ei lainehdi vettä eikä ruumiitakaan." Kun ihminen herää painajaisesta, hän on onnellinen tai ainakin hetken aikaa huojentunut. Romaani "käyttää runon keinoja", sanottiin jossain, mikä arvelutti oman runonlukemistaidon  kannalta. Hieman teos jäikin hämäräksi, on myönnettävä, vaikka siinä on monta mielenkiintoista teemaa. Aada rakastuu Hansiin, jonka vaimo on kuollut, mutta vauva on olemassa, joten Aadasta tulee uusperheen äitipuoli. 

Aada tutustuu masennukseen siihen sairastuvan Hansin kautta. Ja myös Lars von Trierin Melancholia-elokuvaa ruotivan väitöskirjatyönsä, jota hän yrittää uudessa elämäntilanteessaan edistää. Tunnelma on tiheä ja raskas, kodin ahdistus tuntuu ja tarttuu. Aadan ajattelua kuvataan niin masennusaiheisin tietotekstien sitaateilla kuin runojen kautta. Muun muassa Eeva-Liisa Manneria siteerataan paljon. Ja myös englanninkielisiä tekstejä, joista avaintermit on suomennettu. Ehkä helpottamaan suomenkielistä lukijaa, ehkä korostamaan avainteemoja; ratkaisu on erikoinen, jopa lievästi ärsyttävä lukiessa, mutta kieltämättä säästää googlaamista. 

Ja arvostan aina taidolla tehtyä, omaperäistä esitystapaa. Sitä koko kirja on: juonen korostusta enemmän se liikkuu aiheissaan ilmavasti, vaihtelevasti, ajattelun kaltaisesti. Kiinnostava kokonaisuus. Sivuja on vain vähän, mutta ne on käytetty erityisen harkiten. Nyt kun etsin tämän kirjoituksen loppuun kirjan julkaisutietoja, huomaan kirjailijan olevan paitsi runoilija myös psykologi. Selittää paljon. 

Ruotsinkielisiä kirjoja Runeberg-ehdokkaana on kolme. Kirjailijat ovat toistaiseksi kaikki minulle vieraita: Peter Mickwitz, Sofia Parland ja runoilija Eva-Stina Byggmästar. Saa nähdä, nouseeko niistä yllättäjiä! Kaikkiaan palkintoehdokkaat vaikuttavat erittäin laadukkailta valinnoilta, joten varmasti myös voittajaksi nousee sellainen. Jännittävää! 

Miira Luhtavaara: Tuhkaksi tekemisen taika. Teos 2023.

Quynh Tran: Varjo ja viileys

Quynh Tranin romaani Varjo ja viileys voitti Runeberg-palkinnon 2022. Vietnamilainen kirjailija kirjoitti teoksen ruotsiksi, ja sen suomensi Outi Menna.

Mielenkiintoinen kurkistus maahanmuuttajan maailmaan! Suomessa on vietnamilaisia kymmenisen tuhatta, ja heitä tapaa paljon pääkaupunkiseudulla. Ilmeisesti myös Pohjanmaalla, sillä Pietarsaaressa asuu kirjan minä-kertoja, nuori poika äitinsä Mán ja isoveljensä Hieun kanssa. Eletään videokasettien ja markkojen aikaa.  

"Toisinaan aavistin sen jo varhain illalla: repaleisia pilviä ympäröivän hopeisen hohteen, joka sai sisäpihalla kasvavan puun hehkumaan ihmeellisesti. Kun sitten makasin sängyssä ja olin nukahtamaisillani, tuo sama hehku levisi koko näkökenttääni, uneni paljastuivat ennen kuin ehdin nähdä niitä ja heittelehdin kuvasta toiseen, muistoihin jotka eivät olleet omiani; minä kuljin valossa."

Heidän ystäviinsä kuuluvat muun muassa Lan Pham, johon he tutustuivat tämän toimiessa tulkkina perheen muutettua Suomeen. Gunnel on paikallinen puuhanainen, joka auttoi heitä käytännön toimissa alkuun - mukava mutta rasittava, tuumii Má - ja Tei-Tei-täti, joka ei koskaan nuku ja joka näki leopardin Pietarsaaressa.

Äiti ja Hieu ansaitsevat poimimalla mustikoita äidin vakityön lisäksi, ja Lan Pham yrittää keksiä oikeaa sanaa kuvaamaan ihmeellistä ilmiötä, jossa metsä muuttuu siniseksi marjoista. Malin "paasaa" biologiasta opettajana ja vie pojan luokkansa kanssa luontoretkelle tutustumaan kasveihin ja punkkeihin - viihdyttävä jakso. Kirja koostuukin pienistä kertomuksista, vaikutelmista ja havainnoista, juonta siinä ei ole.  

Pojan elämä on tavallista lapsen elämää jalkapalloharrastuksineen ja isoveljen ihailuineen äidin tarkan valvonnan alla. Eikä sittenkään tavallista, suomalaisesta näkökulmasta, sillä katsanto on ulkopuolisen ihmettelevä. Sää. Koulu ja pänttäys. Isoveljen teinielkeet ja -toilailut. Juodaan paljon teetä, pelataan korttia, tupakoidaan. Hieu passitetaan koulupsykologille, ja äitiä huvittaa psykologinaisen huivi jostain syystä: Huivi! Pitihän se tietää. Niin naiivia väkeä ne valkolaiset... Kuvittelevat, että kaikesta voi aina puhua... Ja suomalaisten kummallinen kirkkaan valaistuksen tarve ihmetyttää perhettä.  

Vietnamilaiset janoavat kulttuuria, kertoo poika, ja kun Má hankkii vietnamiksi dubattuja elokuvia, koko yhteisö jonottaa vuokraamaan niitä katsottavikseen. Má on kekseliäs ansaintakeinojen suhteen!  

"Má on tehnyt laskelmia: hän on arvioinut menot ja tulot ja kertonut tietonsa muille. Hänen ajatuksensa lähtevät helposti laukkaamaan, hänestä jonot kuulostavat ideana hyvältä - kaikki puhuvat siitä kuinka niitä pitäisi välttää, mutta hänelle ne antavat toivoa: ne toimivat merkkinä jostain, eräänlaisina jännityksen nostattajina."

Alkusivut luettuani en ollut vakuuttunut teoksen kirjallisista ansioista, mutta kieltämättä aihe veti mukaansa, samoin oudonoloinen mutta ilmeikäs kielenkäyttö. Ihmettelin asioita samaan tapaan kuin kertojapoika omiaan, enkä kaikkea suomalaisen kulttuurin edustajana edes ymmärrä. Mitä hauskaa huivissa oli? 

Kenelle: Tämän päivän lukijoille, maahanmuuttajien elämästä kiinnostuneille, kulttuureja tutkiville. 

Muualla: Kirjaluotsi hämmästyi kirjan lopussa ja toivoo tarkkailijakertojan oppivan jotain tarkkailustaan. 

Quynh Tran: Varjo ja viileys (Skugga och svalka). Suomennos Outi Menna. Teos / Förlaget 2021.

Olen samoilla linjoilla Runeberg-valintaraadin kanssa siinä, että peukutan kirjan katsetta tähän päivään ja tulevaan. Mutta niin on myös Emma Puikkosen hienossa Mustassa peilissä, jonka aihe on mitä tärkein: ilmastonmuutos ja fossiiliset polttoaineet. Olisin suonut sille nostetta palkinnon myötä, toivottavasti jo ehdokkuus sitä tuo. 

Romaaneista ehdolla olivat myös Niillas Holmbergin Halla Helle, Anneli Kannon Rottien pyhimys, Kaj Korkea-ahon romaani Röda rummet / Punainen huone ja Matias Riikosen Matara. Lisäksi ehdokkaina oli kolme runokokoelmaa: Susinukke Kosolan Turkoosi vyöhyke, Martina Moliis-Mellbergin Falk ja Kaija Rantakarin Salit sekä Suvi Vallin esseekokoelma Hallittua kaatumista ja muita ruumiin kielen asentoja.