John Galsworthy: Forsytein taru. Klassikkohaaste 21.

"Ne, joilla on ollut onni päästä perhejuhlaan Forsyteille, ovat saaneet nähdä tuon viehättävän ja opettavaisen näyn, ylemmän keskiluokan perheen täysissä hepenissään. Mutta kellä ikänänsä näistä etuoikeutetuista on ollut sielullisen erittelyn lahja - rahallisesti arvoton taito, josta Forsytet niin ollen eivät mitään tiedä - hän on saanut olla todistajana näytelmässä, joka ei ainoastaan ole itsessään ihastuttava, vaan myöskin antaa valaistusta hämärään inhimilliseen ongelmaan. Selvemmin sanoen, nähdessään koolla tämän suvun, jonka haaroista yksikään ei tunne mieltymystä toiseen ja jossa kolmen jäsenen välillä ei vallitse mitään mitä kannattaisi nimittää myötätunnoksi, hän on tajunnut sen salaperäisen konkreettisen sitkeyden, joka tekee perheestä peloittavan ykseyden, selvän pienoisjäljennöksen yhteiskunnasta."

Kirjan alku naulaa upeasti saagan sisällön ja tekstin tyylin. Forsyten mahtiperheen tarina alkaa 1880-luvulta Jolyon Forsyten talosta Lontoon Stanshope Gatella, jonne on kokoontunut Jolyonin sisaruksia ja näiden lapsia puolisoineen. Joylon on kirjan alussa yli 80-vuotias, 86-vuotias sisko Ann on suvun vanhin. (Forsytet eivät usko kuolemaan. Joku saattaa kyllä "eritä elämästä", jos on pakko.)

Kokoontumisessa on tarkoitus juhlistaa Jolyonin lapsenlapsen Junen kihlausta arkkitehti Bosinneyn kanssa. Perheellä on pennittömästä miehestä paha aavistus. Mikä hullunkurisinta (ainakin Hester-tädin mielestä), Bosinney oli käynyt Junen tätien luona velvollisuusvierailulla pehmeä harmaa huopahattu päässään! Tapaus herättää suuria epäilyjä. Mahtaako mies edes ripotella kölninvettä nenäliinaansa, ajattelee lukija. Mutta June pitää päänsä. Hän jopa suostuttelee setänsä Soamesin rakennuttamaan talon, jonka kihlattu saisi suunnitella. Näin toimitaan. Mutta Soamesilla ei ole onnea komeasta talosta huolimatta: hänen vaimonsa rakastuu toiseen mieheen. 

"Niinkuin kaikissa itseäänkunnioittavissa perheissä, niin oli Forsyteillakin paikka, missä perhesalaisuuksia vaihdettiin, perhearvoja noteerattiin. Forsyten juorupörssissä tiedettiin, että Irene katui naimistaan. Hänen katumustaan ei hyväksytty. Hänen olisi pitänyt ajoissa tuntea mielensä, riippuvaisessa asemassa oleva nainen ei saanut tehdä tuollaisia erehdyksiä."

Forsytet ovat ovat rikastuneet sijoittamalla kiinteistöihin ja yrityksiin Lontoossa pyhänä tehtävänään kartuttaa omaisuuttaan ja jättää se jälkipolville mieluiten vähintään tuplaantuneena (olisivatpa he minun esi-isiäni!), tuottamatta itse mitään muuta kuin varojaan. He käyvät tunnollisesti kirkossa ja oopperassa ja tuntevat kirjallisuuttakin sen verran kuin etikettiin kuuluu, mutta raha on heidän tärkein kiinnostuksen kohteensa. Urheilu tai muut fyysiset harrastuksetkaan eivät heitä kiinnosta, vaikka vanhasta Jolyonista sanotaan:

"Hän oli tottunut viettämään loma-aikansa vuoristossa, vaikka todellisena Forsytena hän ei ollut koskaan yrittänyt mitään kovin seikkailurikasta tai tyhmänrohkeata, ja piti vuoristosta intohimoisesti." 

Nyt tiedän, miksi Forsytein taru on pysyvästi klassikkokirjallisuuden listoilla. Se on komea ja tarkka kuvaus suuresta murroksesta 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, siirtymästä viktoriaanisesta ajasta moderniin. Kapitalismin, kaupungistumisen ja teknologian nopea kehitys muutti maailmaa, säätyerot ja monarkian valta alkoivat murtua, teollistuminen käynnistyi. 

Kirja on paitsi oivaltava ja laaja yhteiskuntakuvaus myös perhe- ja sukupolvikertomus, josta ei dramatiikkaa puutu. Kolmen sukupolven tarina esittelee terävästi ja osin kuivan brittihuumorin pilkkeellä aikaansa ja ihmisiään. Vaikka tekstin runsaus ja tarkkuus välillä rasitti ja toi toistoakin, nautin suuresti lukemisesta tuosta ajasta, tuntemamme yhteiskuntajärjestelmän muotoutumisesta ja Lontoon kehityksen seuraamisesta sellaiseksi kuin sen olemme oppineet tuntemaan.

Määrätietoinen rahan haaliminen näyttäytyy kaikessa, ja lukija voi itse päättää, miten siihen suhtautuu; kirja ei moralisoi, vaan kertoo. Surkuhupaisaa on, että sijoittamista sanottiin joskus keinotteluksi, pahamaineisella klangilla, mutta nyt se on normaalia, jopa toivottavaa toimintaa kenelle tahansa, ja taito, jota voi opiskella jo kouluissa.

Ihmiskuvaus on säälimätöntä ja monisanaista. Forsytet eivät menesty ihmissuhteissaan yhtä hyvin kuin taloudessaan, vaikka saattavat tuntea kiihkeää, jopa pakkomielteistä intohimoa. Vai onko sittenkin kyse silkasta ahneudesta ja omistushalusta? Kuten eräästä sanotaan:

"...sillä hänellä oli huomattava määrä tuota 'omistamisen vaistoa' joka, niinkuin tiedämme, on forsytelaisuuden koetinkivi ja hyvän moraalin perusta."

On kiinnostavaa tarkastella myös sitä, muuttuvatko Forsytet sukupolvien vaihtuessa ja miten suhtaudutaan muun muassa Englannin käymiin sotiin: on asioita, joilta eivät välty edes rikkaat. Ikääntyminen on niistä yksi, ja eräiden persoonien kehitystä vuosien myötä on havaittavissa pehmeämpään suuntaan. 

Sisällysluettelo on mainio, usein kaipailen sitä nykyromaaneihinkin. Lyhyehköt luvut on nimetty sisältönsä mukaisesti: June huvittelee. Nuori Jolyon tekee diagnoosin. Soames istuu portailla. Juoni muistuu mieleen vilkaisulla, ja on helppo palata kohtaan, josta haluaa tarkistaa jotain. 

John Galsworthy: Forsytein taru (The Forsyte Saga). WSOY. Suomentanut Tyyni Tulio. 

Alkuperäinen sarja ilmestyi vuosina 1906 - 1922.

Luin ensimmäisen osan 11. painoksen vuodelta 1976 ja toisen osan kuudennen painoksen vuodelta 1966, kirjastosta lainattuna. Postauksen kuva on Antikvariaatista, jossa teoksia on ostajalle näköjään hyvin saatavana. 

Kirjabloggaajien klassikkohaasteesta on menossa osa 21, ja sitä vetää bloggaaja Oksan hyllyltä.
Haastekuva: Yöpöydän kirjat -blogin Niina.

Louis-Ferdinand Céline: Niin kauas kuin yötä riittää. Klassikkohaaste 19.

Bongasin teoksen kansainväliseen kirjailijakyselyyn perustuvalta Maailman kaikkien aikojen parhaat kirjat -listalta. Kirjan komea nimi kiinnosti, ja ranskalainen kulttuuritausta, jota en juuri tunne. Proustiin en ole uskaltautunut, mutta tämä on Proustin jälkeen luetuin ranskalainen moderni klassikko, sanoo suomennokseen jälkisanat kirjoittanut Timo Hännikäinen. Tulkitsen "modernin" tarkoittavan 1900-luvun alusta alkaen julkaistuja kirjoja.  

Lisätietoja etsiessäni löysin mainintoja tyyliin "käänteentekevä ja järkyttävä", "maailmankirjallisuuden paras romaanilopetus",  "ilmaisutapa ei noudattanut mitään vallitsevaa muotia", ja vielä: ”Ihminen ei tämän teoksen luettuaan enää ole sama kuin ennen. (Frédéric Vitoux)”.

Ehkä olisin halunnut olla, sama siis. Lukeminen ei nimittäin ollut miellyttävää, kammottavaa oikeastaan. Päähenkilö Ferdinand Bardamu on alussa nuori kloppi, jonka lääketieteen "tai sen suuntaiset" opinnot takkuavat ja joka pestautuu sotaan hetken mielijohteesta, kahvilaväittelyn innostamana.

"Sattuikin niin sopivasti että sota oli juuri lähestymässä meistä kummankaan huomaamatta mitään, eikä minun pääni ollut enää oikein kunnossa."

Ensimmäinen maailmansota sai pään entistä huonompaan kuntoon, kuten arvata saattaa. Yllättävästi Bardamusta tulee hetkeksi sankari, hän haavoittuu lievästi ja saa sairaalajakson jälkeen lopulta vapautuksen. Miehen alunperinkin synkkä maailman- ja ihmiskuva on mustunut, hapantunut, eltaantunut entisestään. Hän vihaa kaikkea ja kaikkia: omia ja vihollisia, tuttuja ja tuntemattomia, katuja ja maaseutua, tunteita ja huvituksia. 

Hän kadehtii rikkaita ja inhoaa köyhiä, halveksii äitiään, elostelee ja käyttää sanoja kaunis tai ihana ainoastaan muutamasta helliä tunteita (tai lähinnä himoa) herättävästä, ohimenevästä naisesta. Hänen maailmansa on ällöttävä, mutta niinpä hän tiedostaa olevansa itsekin saastaa ja rappiolla ja suomii itseään ankarasti - vaikka joskus nuorena saattaa vielä kuvata itseään nöyräksi ja hyväkäytöksiseksi.

Muiden tarkkailussa ja sanansäilässä hän on kyllä hyvä, eli siis kirjailija on, mikä ilmenee vimmaisuuden ja aistituntemusten tarkan välittämisen vahvuudessa. Ja terävinä kommentteina, jotka nekin hän onnistuu aina yhdistämään johonkin ikävään, kuten tässä (esimerkki ruotsalaisten vaaleudesta on kevyimmästä päästä): "Kuolleen ruotsalaisen ja yönsä valvoneen nuoren miehen välillä ei juuri ole näkyvää eroa." 

Mutta mitä sodan jälkeen, yleisen vihaamisen, vetelehtimisen, pennien laskemisen ja bordellikäyntien sijaan? Uutta miestä yritettiin rakentaa tarjoamalla hänelle työpaikkaa siirtomaista, vaikka hän haaveili Amerikasta. 

"Minä puolestani halusin vain häipyä helvetin kuuseen, mutta kun ei ole rikas täytyy olla olevinaan hyödyllinen ja kun en toisaalta päässyt opinnoissani mihinkään, oli keksittävä jotain. No Afrikkaan sitten, tuumin ja annoin passittaa itseni tropiikkiin, jossa kuulemma annos itsehillintää ja hyvää käytöstä riitti luomaan heti hyvän aseman."

Matkailu ehkä opettaa, mutta ei avarra. Afrikan jälkeen hän käväisee Amerikassakin (joka sekin on tietysti pettymys), mutta palaa Ranskaan. Ja yllättää jälleen: hän saa kuin saakin opintonsa loppuun ja lääkärinpaperit taskuunsa! Valitettavasti en voi sanoa, että miehestä kehkeytyisi yhtään kunnollisempi - jos itserakkauden rippeidenkin häviämistä ei lasketa - tai hänen elämästään seesteisempi, ajatuksistaan myönteisempiä. Sivun 300 paikkeilla teki mieli jättää kesken koko opus houreineen ja horinoineen, mutta sinnittelin.  

Sitten alkoi naurattaa kaikki se rypeminen ja vimmainen vellominen synkkyydessä. Mitä inhottavuuksia vielä seuraakaan? Tutkijat eivät ymmärtääkseni tiedä, oliko tämä kirjailijan tarkoitus vai ei; uskon, että ei, sillä lukijan silmille ei roisku huumorin tai velmuilun tippaakaan. Päähenkilö löytää paljon sivallettavaa paitsi ihmisistä myös yhteiskunnasta, ja ajankuvaus köyhän kansan elämästä niin Ranskassa kuin siirtomaissa onkin yksi kirjan antoisimpia puolia. Esikoisromaani perustuu osittain kirjailijan omille kokemuksille, eikä tämä vaikuta mukavalta mieheltä elämäkertatietojen mukaan. Hän osallistui kiihkeästi juutalaisvastaiseen julistamiseen myöhemmin, tosin tyylilleen uskollisesti ivasi myös saksalaisten "arjalaispotaskaa". Maailmankuva muistuttaa hälyttävästi päähenkilön ajatuksia.

Kirjoitustaitoja hänellä kyllä oli, ja teoksen katsotaan uudistaneen kirjallisuutta muun muassa ottamalla käyttöön kolmen pisteen käytön tehokeinona. Kääntäjä pahoittelee kirjan lopussa aiemman käännöksen virheitään, mutta sanoo teoksen "hurjan imun ja kaiken valtaavan vuolteen" olleen läsnä jo ensimmäisessä. Traagisuutta lisää se, että korjatun käännöksen saavuttua kustantamoon kääntäjä menehtyi sydänleikkaukseen ehtimättä nähdä lopputulosta kommentoituna saati painettuna. Sopii teoksen maailmankuvaan, sekin. 

Hienostelua ei tarvitse pelätä - mieleen tulevat ainakin Niklas Natt&Dagin kirjat. Kirjaa voisivat lukea elitismiä kaihtavat ja synkkyydessä viihtyvät, mutta herkille tai jo valmiiksi vihaisille ja negatiivisesti ajatteleville en sitä suosittelisi, saattaa vahvistaa epätoivoisia ajatuskulkuja. Jos ei sitä ota rempseänä liioitteluna ja syvänmustana huumorina tai terapiana, jolla omaa vihaa, kiukkua ja elämänpettymystä voi turvallisesti purkaa samastumalla, mieluummin kuin vaikka ammuskelemalla baareissa.  

Louis-Ferdinand Céline: Niin kauas kuin yötä riittää. (Voyage au bout de la nuit, 1932). Siltala 2012, ensimmäinen suomenkielinen laitos 1966 (Tammi). Suomennos Jukka Mannerkorpi.

Mannerkorven korjatun käännöksen viimeisteli Ville Keynäs.

Osallistun postauksella kirjabloggareiden klassikkohaasteeseen 19. Sitä vetää tällä kertaa blogi Yöpöydän kirjat, jonka tekemä on myös haastelogo yllä.