Lukemista ja luettua kesään

Tutkailin loppukevään ja alkukesän lukemisiani. Niitä on, vaikka vähemmän blogattuina, sillä perheasiat ovat pitäneet kiireisinä viime ajat, kaistaa ei ole jäänyt kirjoittamiseen. Mutta paikkaan kertomalla muutamista nauttimistani: 

Milla Härmän Loma olisi sopiva lahjakirja äideille: sen kertoo kolmen lapsen äiti, joka lähtee perheineen lomamatkalle eurooppalaiseen kaupunkiin, ihan lentokoneella ilmastoahdistuksesta huolimatta. Ja siitä, ettei äiti "tykkää lentämisestä yhtään, ja ehkä minua ihan vähän pelottikin, että se tippuu, sanon. - Mutta eihän se tipu, sanoo kahdeksanvuotias." 

Mutta lasten puolesta pelkää aina, ja muukin matkakertomuksessa on joskus ulkomailla reissanneille perheellisille tuttua. Jännitetään, löytyykö kentältä etukäteen tilattu taksi, majoitutaan varovasti hotelliin, ja kun lapset on saatu nukkumaan, otetaan oluet aikuisten kesken ja päätetään mennä aikaisin nukkumaan, jotta jaksetaan lomailla (tietenkään suunnitelma ei toteudu). Ja aamulla nukutaan pitkään ja on kiire! 

"Ja nyt aurinko alkaa paistaa, on päästävä ulos, pian, imettävä kaikki sen säteet, kuljettava kaikki kadut, käytävä museot, kahvilat ja terassit, nähtävä kaikki näkemisen arvoinen, nyt ja nyt, leivät naamaan, hörppään teetäni..." 

Sään tarkkailu, arkiset haasteet, ilo perheestä jäätelönsyönteineen ja väsyttävät nujakat siitä, mihin päin tänään kävellään, vanhempien suhteen hoitamisvelvoite (jaksetaanko me tänäänkään harrastaa seksiä?) - tuo kaikki kuulostaa kovin todelta ja tutulta. Hiljainen huumori ja osuvan lakoninen kerronta pitävät lukijan hykerrystä yllä. Mainio matkakirja niin nojatuoliin kuin reissuileville. 

Milla Härmä: Loma. WSOY 2026. Kansi Piia Aho.

JP Koskisen Ruoveden paholainen vie kansallisromanttiseen historiaamme, dekkarimuodossa. Maailmanmainetta jo niittänyt Axel Gallen-Kallela rakentaa taloa Näsijärven rantaan perheelleen kesäasunnoksi ja itselleen ateeljeksi. Mutta hän joutuu sekaantumaan outoihin kuolemantapauksiin, jotka alkavat talon muurarin löytymisestä murhattuna. 

Axel tarttuu asioiden selvittämiseen tarmokkaasti kivääriinsä tukeutuen, apunaan paikallisia ystäviä ja muun muuassa taiteilijan oppipoikana tuolloin toiminut nuori lupaus, nimeltään Hugo Simberg. Homma menee oudoksi, kun tapahtuu lisää rikoksia ja metsässä asuva, näkijänä tunnettu erakko lausuu näkemyksiään. Onko metsässä jotain yliluonnollista, joka haluaa pelotella Helsingin herra taiteilijan pois alueeltaan? Ja Simbergkin piirustaa piruja...

Yksi ystävistä on Kustaa Wilenius, josta Axelille onkin paljon apua. Kustaa on lukumiehiä ja innostunut Sherlock Holmesista, joten rikosten selvittämisen innoittaa häntä. Hän on muuten se, joka perusti nykyisin Vinhan kirjakauppana tunnetun kirjakaupan. Joutuu Axel silti kysymään neuvoja myös viisaalta veljeltään Unolta. 

Luonnollisesti tarinassa ovat mukana Axelin rakas Mary ja lapset. En tiedä, onko muilla kuin mainituilla henkilöillä todellista esikuvaa, mutta tärkeä hahmo on myös täpäkkä piika Ida, jonka miessuhteita saamme kihelmöivästi uumoilla. Vetävä, todelliseen historiaan istutettu tarina, joka vie sutjakasti ammattitekijän otteella lukijan Ruoveden kauniisiin maisemiin ja yli sadan vuoden takaiseen elämänmenoon. Ruovesi Noir -sarja täydentyy jatkossa Vinhan kustantamana tilaustyönä, hyvä idea!  

JP Koskinen: Ruoveden paholainen. Vinhan kustantamo 2026. Kansi Ville Karppanen.  

Ja kun historiaan päästiin, mainitaan Virpi Hämeen-Anttilan Synnyinmaa-sarja, jota seurailen. Vaikka välillä vierastan päähenkilö Erik Roslundin kaikkinaista erinomaisuutta, hänen ja hänen perheensä tarina kertoo kiinnostavasti Suomena tuntemamme maan alkuvaiheista ja kolmososassa etenkin elinkeinoelämän kehityksestä.

Ollaan vuodessa 1877. Metsäteollisuus ja kaupankäynti alkavat muotoutua kohti sitä, minkä nyt tunnemme, samoin yhteiskuntajärjestys uudistuu. Erik elää perinteistä ryysyistä rikkauksiin -tarinaa. Ja se hänelle suotakoon, vaikka melko satumaista tarinaa saadaan. Nykylukijalle sovitettu vanhahtava kieli on helppolukuista, samoin kuin Koskisen kirjassa. 

Faktat ovat kohdillaan, vaikka henkilöt ja yritykset ovat fiktiota. Esimerkiksi metsää huijattiin köyhältä väeltä pikkurahalla, kun isot yhtiöt haistoivat tulevan vihreän kullan; tämäkin on monen paikkakunnan todellista historiaa. Arvostan suuresti kirjoittajan tarkkuutta ja yksityiskohtaista kerrontaa asiapuolella. Luulen ymmärtäväni nyt entistä paremmin taustojamme, kiitos historia-ammattilaiskirjailijan.  

Virpi Hämeen-Anttila: Kultaiset vuodet. Synnyinmaa-sarjan osa 3. Otava 2025. Kansi Piia Aho.

Muuta kuin viihdettä edustakoot teokset, joiden tekijöiden pohdiskelevan otteen olen aiemminkin myönteisesti noteerannut.

Iikka Hackmanin kolmas romaani vie tien päälle, kun Rastas lähtee entisen bändikaverinsa Lorun veljen häihin soittokeikalle Kajaanista Hyvinkäälle. Loru istahtaa kuskin viereen.

Vitostien tutut maamerkit, Lapinlahden kuulu taukopaikka, Kuopion ja Leppävirran ohitus, näen kaiken selkeästi silmissäni. Rastas ja Loru pohtivat syntyjä syviä, musiikkia ja elämänkulkua ylipäänsä. Mihin oikeastaan ollaan matkalla? Matkan varrella tehdään oivalluksia, jopa isoja päätöksiä. Tien päälle vetävä tekstin hyvä rytmi ja linjakas ote pitävät lukijan tiiviisti takapenkillä mukana. 

Iikka Hackman: Laulu jota emme ole kuulleet. WSOY 2026. Kansi Ville Laihonen. 

Anna-Liisa Ahokumpu kirjoittaa vanhemmista ja lapsista, mutta laajemminkin ihmisyydestä. Vaikka elämäntilanteeni on toinen kuin kirjan pohdiskelijan, moni kohta ja lause resonoi minussa yllättävän vahvasti. Voiko omilla ajatuksillaan saada asioita tapahtumaan? Miksi lapsen on vaikea kelvata vanhemmilleen? Miksi mummua suojellaan vaikeilta asioilta eikä ikävistä jutuista saa puhua kenellekään - ja mitä se aiheuttaa ihmiselle? Onko kaikki maailmassa syklistä? Mistä syntyy kuolemanvietti? Onko kuolema tuho vai itse asiassa pelastus? 

Ahokumpu pohtii ydinasioita filosofien ja psykologien ajatuksiin peilaten Alice Milleristä Freudiin, kirjailijoista ja munkeista epigeenikkoihin ja sosiologeihin. Ja kuka oli Sándor Ferenczi?

Erittäin kiinnostavaa eikä lainkaan raskasta luettavaa, sillä kirjailija kuljettaa asioita luontevasti oman lukemisensa ja kokemisensa kautta: ajatuskulut ovat ymmärrettäviä ja loogisia. Raskaamman tiedon etsijöille lopussa on lähdeluettelo. Sopii ihmisyyttä, lapsuutta ja psyykeä pohtiville.

Anna-Liisa Ahokumpu: Kosminen tanssija. Gummerus 2025. Kansi Sanna-Reeta Meilahti.

Amman lukuhetki kyseli, mitä olen lukenut, mitä kesken ja mitä tulossa: kesken on pari pienkustantajan kirjaa, joita vielä makustelen.

Ja Jonas Eikan Korkea taivas. Rehellisesti en tiedä, jaksanko lukea sitä loppuun, ei vedä vielä, vaikka aihe, naisten luostarimainen yhteisö, on mielenkiintoinen. Saattaa johtua myös omasta rauhattomasta kesänalustani. Olen lukenut myös muutaman romaanin, joista haluan kertoa erillisinä myöhemmin. 

Mitä seuraavaksi? Viihdettä ja historiaa, luulen, ennen kuin syksyn uutuudet alkavat tippua ulottuvilleni. Tulossa on uutta Pekka Hiltusta, Heikki Kännöä, Maritta Lintusta, Asko Sahlbergia ja muita suosikkejani. Moni tuttu sarja myös jatkuu, kuten Kaisa Viitalan Klaani ja Marko Kilven Undertaker. Enkkupuolelta Maggie O'Farrellin uutuus Land ja lukemattomia Barbara Pymejä. Heinäkuun klassikkohaastekirja on vielä valitsematta, vaihtoehtoja on. 

Palaamisiin, valoisaa kesää sinulle, joka toivottavasti saat nauttia lomasta tai ainakin lukemisesta kesän mittaan! 

Arvioita, arvontaa, messutäpinää!

Kun ihminen katoaa vapaaehtoisesti, se tuntuu iskulta jälkeenjäävien kasvoihin. Henrik ei ajattele niin suunnitellessaan katoamistaan, hänen motiivinsa ovat sisäsyntyisiä. Muutenkin Kakspuusaari on vastakohtien kirja: sen aika kulkee pitkälle tulevaan, mutta välillä tunnen sen kääntyvän ja suuntaavan taaksepäin. Se kertoo rakkaudesta, toisaalta äärimmäisestä yksinäisyydestä. Itsekkyydestä ja toisten auttamisesta, aikuisista ja lapsista, konkretiasta ja kuvitelmista. Ja tietysti miehestä ja naisesta.

Luonnon ja ihmisen suhteesta: metsästä, järvestä, saaresta. Paljon näistä, uppoan rantamaisemaan ja kuuntelen kuikkaa. Tummansininen kansi kuvaa kirjan henkeä hyvin. Sisältö ei ole kepeän vaaleaa, mutta yllättävän helppoa lukea, tekijä osaa asiansa. Mistä muistin lukeneeni Hackmanin aikaisemmankin teoksen: Tähän aikaan huomenna. 

Iikka Hackman: Kakspuusaari. WSOY 2023. Päällys Martti Ruokonen.

Aiemmin runoutta kirjoittaneen Riikka Palanderin ensimmäinen romaani kertoo suomalaisesta antropologian opiskelijasta Kirsistä, joka tekee gradua tansanialaisen luguruheimon tyttöjen initiaatioriiteistä. Tai yrittää tehdä, sillä haastateltavia on vaikea löytää, vaikka häneen suhtaudutaan lämpimästi paikan päällä. Intiimeistä asioista ei haluta puhua, edes perheen sisällä. Sen saa karvaasti kokea 13-vuotias Hiari, joka kuukautistensa alkaessa ei tiedä naiseksi kasvusta mitään ja luonnollisesti kauhistuu. 

Tytön hätä liikuttaa, kahden kulttuurin erot omia haasteitaan pohdiskelevan aikuisen Kirsin ja Hiarin silmin nähtyinä kummastuttavat. Eheä teksti ja mielenkiintoinen antropologinen matka. Kirjan nimeä ihmettelen, sillä sisällön viite elefantteihin on kaukaa haettu: ehkä eläinmaininnan on ajateltu jotenkin söpösti houkuttelevan lukijaa? Tekstissä olisi tyrkyllä muutakin, kuten sana, joka kuvaa mielestäni paremmin kirjan sisältöä ja henkilöitä: Vikasietotila. Emmekö kaikki elä sellaisessa joskus? Ainakin Kirsi ja Hiari ovat kohdissa, joissa niin henkiset kuin fyysiset voimat suunnataan uudestaan. 

Riikka Palander: Elefanttien aika. Avain 2023. Kansi Emmi Kyytsönen.

Kirjailija kertoo kirjastaan Helsingin kirjamessuilla la 28.10. klo 10.30 Lonna-salissa (2. krs).

Kun eläkeikäiset lesbot perustavat kommuunin, joutuu Elvi miettimään uudestaan suhteensa Ebbaan. Ebba jätti Elvin vuosikymmeniä sitten selityksittä, mutta saa edelleen Elvin tolaltaan, hyvässä ja pahassa. Pystyisivätkö he elämään kuitenkin yhdessä elämänsä iltapuolella, muiden joukossa? Ebban perustelut yhteisölle ovat hyvät: kun kunto alkaa heiketä, olisi aina joku lähellä, ja talouskin hoituisi yhteiskustannuksin ylellisemmin, siivousta ja muita palveluita hankkimalla. Ideasta tulee totta. 

Riemastuttava kirja kuvaa dramatisoimatta queer-arkea, joka on kirjoittajan sydäntä lähellä, hän kertoi Turun kirjamessuilla. Ei vain auvoa ja hauskaa eikä humoristisesti, kuten iäkkäiden yhteisöstä kertova Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarja, vaikka hassuja tilanteita ja ilonpitoa mukaan tietysti mahtuu. Ja rakkautta, sydänsuruineen. Kypsien naisten ratkaisuista on kiintoisaa lukea, jopa ärsyttävän heilahtelevaa Ebbaa alkaa ymmärtää.  

Helppolukuinen ja sujuva teksti avartaa lukijansa mielenmaisemaa kirjoittamista opettavan kirjailijan ammattitaidolla.   

Tiina Tuppurainen: Elvi ja Ebba. Karisto 2023. Kansi Sanna-Reeta Meilahti.

Kirjailija on tavattavissa Helsingin kirjamessuilla pe 27.10. klo 17 Kallio-lavalla.

Kirjamessutäpinää on vahvasti ilmassa. Ohjelmani on perinteisesti tiukka mutta eläväinen, muutaman tärpin kuitenkin aion pitää: sekä to että pe klo 12 on Senaatintori-lavalla korkean tason keskusteluja.

To 26.10. klo 12 siellä keskustellaan vallasta: Keiden äänet kuuluvat suomalaisessa kirjallisuudessa? Keiden tarinoita kerrotaan? Keskustelijoina Laura Lindstedt, Maimouna Matikainen-Soreau ja Pajtim Statovci sekä lukija Téri Zambrano, moderaattoreina Helsingin Sanomien Salla Vuorikoski ja Helsingin Kirjamessujen Ville Blåfield.

To klo 13.30 haluaisin nähdä Juhani Branderin, kehutun Amerikka-kirjan kirjoittajan, ja kuulla esittelyn kirjasta, jota en ole vielä ehtinyt lukea. Samassa keskustelussa Satu Vasantola. Töölö-lava.

To klo 15 Töölö-lavalla keskustellaan kirjallisuusviennistä, se kiinnostaa! Keskustelemassa FILIn johtaja Tiia Strandén, Taiken johtaja Kaisa Rönkkö, kirjailija Antti Tuomainen ja kirjallisuusagentti Elina Ahlbäck, haastattelijana Ville Blåfield. Kirjojen kääntämisestä messuohjelmassa on useampikin ohjelmanumero.

To klo 16.30 Kallio-lavalla on Iida Turpeinen, Töölönlahti-lavalla Aino Frilander; molempien kirjoja ihailen, joten olisi kiva kuulla heidän kertovan niistä itse. Mutta kumpi, siinä kysymys!

To klo 17.30 Seppo Puttonen vetää Senaatintorilla keskustelua Miki Liukkosen tuotannosta. Missasin matkan vuoksi vastaavan tilaisuuden Oodissa, joten nyt...

Pe 27.10. aion mennä Hakaniemi-lavan ääreen klo 10.30. Siellä puhuu viestintäyrittäjä Aino Pajukangas uudesta Suunnannäyttäjät-kirjastaan, jota olen lukenut noin puoleenväliin. Hieno kattaus siitä, millaiset ihmiset ovat vaikuttajia tänä päivänä ja miten he vaikuttajuuttaan rakentavat. Lukusuositus kaikille viestinnästä ja vaikuttamisesta kiinnostuneille! Lavalle nousee myös kaksi kirjaan haastatelluista 20 vaikuttajasta, Paleface ja Mikko Hyppönen.

Ja klo 12 Senaatintorilla näemme tulevan presidenttimme! Varmasti, sillä kaikki ehdokkaat ovat paikalla ja kertovat kirjallisuuden roolista polullaan valtaan.

Klo 14 Töölö-lavalla puhutaan historiallisista romaaneista: siitä, miten ne tulkitsevat historiaa mutta myös nykyhetkeä. Kiinnostaa ehdottomasti, kuten ao. romaanitkin.

Klo 16, edelleen perjantaina siis, Töölönlahti-lavalla esiintyy kirkas ajattelija Harry Salmenniemi, ja klo 17.30 Hakaniemi-lavalla puhutaan äänikirjoista kahden kirjailijan, esikoiskirjailija Niko Hallikaisen ja konkari Päivi Alasalmen voimin.

La 28.10. on must klo 11.30 Hakaniemi-lavalla, nimittäin ruotsalainen Karin Smirnoff, Millennium-sarjan jatkaja ja upean Jana Kippo -trilogian kirjoittaja. * EDIT: Smirnoffin esiintyminen on peruttu, voi ei!!! Tieto WSOY:n Instasta. 

Toinen suosittu ruotsalainen Alex Schulman esiintyy Senaatintori-lavalla klo 15, Iida Rauman jälkeen. Ja samassa paikassa klo 16.30 Miina Supinen kertoo kirjastaan Maija Vilkkumaasta, joka on myös mukana.

Sunnuntaille en ole tehnyt tarkkaa ohjelmaa, ehkä katson striimejä kotoa. Klo 12 vuorossa olisivat perinteisesti esikoiskirjailijat (HS) ja klo 13.30 Katja Kettu.

Puuttuuko sinulta vielä kirjamessulippu? Huikkaa kommenttiin tai lähetä minulle viesti, jossa on sähköpostiosoitteesi, arvon kaksi mobiililippua huomenna torstaina 26.10. klo 20 ja lähetän ne suoraan voittajille. Kaksi voittajaa, yksi lippu per voittaja. 

Nähdään messuilla! Kuvassa odottelemme avajaisnauhan katkaisua vuonna 2022.

Iikka Hackman: Tähän aikaan huomenna

Arvo lähtee Sveitsiin klinikalle. Botox- tai muista ryppyhoidoista ei ole kyse, vaan lääkäriaika on varattu järeämpään toimenpiteeseen. Eutanasiaan. Arvo on parantumattomasti sairas, eikä hän halua odotella lopun aikojen kipuja ja kauhuja, vaan päättää itse elämänsä loppumisajan. Mukaansa klinikkamatkalle hän ottaa aikuisen tyttärensä Sannan.

Eivät he Sannan kanssa superläheisiä ole, normaalit isä ja tytär vain. Eikä Sanna tunne isän taustoja, eihän mies ole mitään puhunut, tuttuun suomalaistapaan. Nyt saamme kuitenkin lukea hänen ensimmäisen - ja ainoan - ulkomaanmatkansa, interreilauksen, kokemukset. Tarinassa on Arvon nuoruuden matkan aikataso ja ajankuva road movie -henkisenä muisteluna. Sekä nykyhetki Sannan silmin.   

Sanna hermoilee, miten hän pärjää. Hän saa ystävältään hoitaja-Tarulta neuvoja, kuten "kuolema on rauhallinen ja hiipuva. Ettei siinä ole mitään pelättävää. Että kuolevan kanssa on tärkeintä on hengittää yhdessä hänen kanssaan, olla ihminen toiselle. Että yllättävän monen suurin murhe viimeisinä elinviikkoina on se, ettei ymmärtänyt ajoissa olevansa oikeasti olemassa." 

Arvo muistelee yhtä ärsyttävää äijää samassa junassa, jolla Arvo ja Mara matkustavat.

"- Onnea matkaanne ja kaikkea hyvää siihen ja tulevaan. Luultavasti se on juuri sellainen kokemus kuin uumoilette, tyyppi sanoi ja rutisti kättäni, ja sen hymy oli edelleen ärsyttävä mutta eri tavalla. Päässäni jylissyt ilotulitus ei ollutkaan taivaallinen vaan tavallinen, sellainen joka jätti jälkeensä hiljaisuutta ja savua ja ruudinkäryä, ei muuta. Katselin Leonid Brežnevin näköisen miehen huojahdellen loittonevaa selkää ja kuvittelin näkeväni märän läntin hänen oikeassa hartiassaan ja tunsin taas pientä heikotusta. Ehkä aavistelin, että vaikka oli useimmissa asioissa hyvä ja useimmiten oikeassa, en välttämättä tajunnut ihan kaikkea."

Arvo ei enää pelkää mennyttä eikä tulevaa, hänellä ovat asiat päässään ja tiedossa. 

"Tai en tiedä onko mulla oikeastaan ikävä Maraa vai ikävä nuoruutta. Ei missään nostalgisessa mielessä vaan ihan konkreettisesti, kaipaanko vanhoissa kavereissa loppujen lopuksi eniten sitä, mitä itse jaksoin ja halusin tehdä siihen aikaan, ja ne ihmiset sattuivat olemaan mukana."

Sanna kertoo Tarun sanovan, että "tämä saattaa olla sun isälle erityisen vaikeaa, kun kaikki on käynyt niin äkkiä. Silloin ihmiset ei monesti pysty saavuttamaan rauhaa." Sanna on "...jotenkin helpottunut. Isä on muuten ottanut tämän niin ihmeen hyvin, olen ajatellut että se on huolestuttavaa. Epäilin että se ei ole joko ehtinyt tai uskaltanut kohdata tunteitaan ja pelkojaan, tai ei ainakaan pysty puhumaan niistä. Se ottaa useimmiten aikaan. Töissä huomaan, että läheisimmille on monesti vaikeinta puhua, koska asia on heillekin niin vaikea." 

Kirja kirvoittaa paljon ajatuksia. Kuolema on jokaista lähempänä kuin kukaan uskoo. Ja elämästä, sen kuolevan, tietävät läheiset paljon vähemmän kuin soisi tietävän. Miksi ihminen ei saisi itse päättää päiviensä loppumista, kun lääketieteellisesti on todettu, ettei toivoa ole. Miksei ihminen saisi edes hyvää saattohoitoa, siitä keskustellaan juuri nyt paljon Terho-kodin lopettaessa säästösyistä. Koirakin saa piikin, jos se on ainoa inhimillinen vaihtoehto, sanotaan. Ihminen ei. Tänään luen Hesarin tv-sivulta kahdestakin kirjan teemoja käsittelevästä ohjelmasta. Dokumenttisarja Oikeus kuolla löytyy Areenasta. Netflixin elokuva Dick Johnsonin kuolema kertoo isästä ja tyttärestä, jotka harjoittelevat muistisairaan isän kuolemaa. 

Hieno tutkielma kuoleman läheisyydestä, sukupolvisuhteista, elämisen merkityksestä. Näkymät ja sukupolvikokemukset ovat erilaisia: Arvo teki ennen klinikkaa yhden ulkomaanmatkan, haaveenaan nähdä Alpit. Sanna sanoo Euroopan olevan tutumpi kuin Nurmes ja katsoo Alppeja "jo kuin kivaa järvimaisemaa kesämökille johtavan reitin varrella." Arvolle näkymä oli elämän alku ja päätepiste. 

Kiinnostava kirjanaihe, kelpo toteutus, vaikuttavaa tekstiä, tehokkaasti tarinoita limittäin. Vaikka hieman jähmeästi pääsin lukemisen makuun, vaikutus kasvoi sivujen kääntymisen myötä. 

Kenelle: Elämän ja kuoleman rajaa ihmetteleville, tyttärille, joiden isät eivät puhu, vakavan sairauden koskettamille. 

Muualla: Kirjakaapin kummitus sanoo pitävänsä siitä, miten molemmista päähahmoista, Arvosta ja Sannasta, muotoutuu kokonaisia henkilöitä tunteineen ja historioineen.

Iikka Hackman: Tähän aikaan huomenna. WSOY 2020. Päällys Martti Ruokonen.

Helmet-haaste 2020 kohta 45: esikoiskirja.