Herman Melville: Moby Dick eli valkoinen valas. Klassikkohaaste 15.

 

Jo ensi lauseesta tiesin lukevani todellista klassikkoa. Nyt tajuan kyseisen lauseen siteeraukset ja viitteet siihen; sivistyin, kuten klassikkoa lukiessa aina. Vaikka jos olisin tiennyt kirjasta enemmän, mietin, olisinko tohtinut ottaa urakaksi - sen verran myrskyistä luettavaa se on. Välillä olin hukkua epätoivon aallokkoon, mutta hetkittäin kellottelin maailman valtamerillä tyytyväisenä maisemia katsellen ja jännittäen, saako kapteeni Ahab laivansa ja miehistönsä toteuttamaan syvimmän unelmansa: pyydystämään valkoisen valaan, Moby Dickin, merten jättiläisen, legendaarisen hirviön, jonka pelkkä nimi saa merimiehet kauhun valtaan tai, kuten Ahabin tapauksessa, hillittömän murhanhimoiseksi.

Tiedän myös nyt valaanpyynnistä parisataa vuotta sitten enemmän kuin olisin koskaan toivonut tietäväni. Nykyisin pyynti on tarkkaan säädeltyä, mutta romaanin aikaan oli vain yksi tavoite: saada kiinni mahdollisimman paljon noita valtavia elikoita, joista ammennettiin rasva talteen ja öljy käyttöön valonlähteeksi ennen petrolin keksimistä.   

Tarinaa kertoo mies, joka pyytää kutsumaan itseään Ismaeliksi. Onko se hänen oikea nimensä ja kuinka luotettava kertoja ylipäänsä on, sitä voi lukija pohtia, mutta pätevän tuntuisesti ja yksityiskohtaisesti hän kuvaa valaanpyynnin käytännöt ja välineet. Mies pestautuu laivalle ilman valaanpyyntikokemusta ja tuntematta kapteeni Ahabia, mikä hieman kuumottaa matruusin paikan ottanutta. Mutta saahan hommassa olla merillä, tutustua uusiin asioihin ja samalla hankkia vähän rahaakin, joten matkaan vain!

Ja se vasta on matka se; läpi maailman valtamerten lämpimästä kylmään ja takaisin, palloa ympäri, aikatauluna kolme vuotta. Kertoja kuvaa matkan vaiheet, pyynnin etenemisen, miehistön jäsenet ja heidän arkensa sinnikkäällä tarkkuudella, joka lähes uuvuttaa lukijan, vaikka tämä onkin utelias tietämään, miten retki loppujen lopuksi onnistuu. Mutta kuten yleensä elämässä, tärkeintä on matka, ei määränpää, ja se jos mikä pätee tähän kirjaan, samoin kuin filosofointi maallisen vaelluksemme tarkoituksesta, sillä sitäkin kertoja saa ujutettua mukaan aimo annoksen, uskontoa ja ajan käsityksiä samalla kuvaten. Ja tietysti merta, sen salaperäisyyttä, valtavuutta ja asukkaita, ihmisen pienuutta luonnonvoimien armoilla. Varmaa on se, että kertoja rakastaa ja kunnioittaa tuota elementtiä.

"...kerskailipa ihmislapsi miten paljon tahansa tiedoillaan ja taidoillaan ja karttuipa tuot tieto ja taito toiveikkaassa tulevaisuudessa miten kovasti tahansa, niin ajasta aikaan ja ikuisesti, tuomiopäivään saakka, meri sittenkin herjaa häntä ja surmaa hänet ja lyö murskaksi ylväimmän, vakaimman fregatin, minkä hän pystyy rakentamaan." 

Kertoja on sivistynyt mies, hän viittaa usein vanhoihin taruihin ja muuhun lukemaansa ja oppimaansa, joskus jopa hullunkurisiin ajatussfääreihin päätyen, mutta palaa pian uskollisesti teemaansa; päättymättömään merimatkaan ja sen ponnisteluihin valkoisen valaan löytämiseksi. Samalla selostetaan niin valaslajit rakenteineen ja ruumiinosineen kuin erilaiset ruokalajit, joista valaasta oli tapana tehdä, kuin amerikkalaisten ylivoima valaanpyynnin mestareina maailmassa. Muun muassa. Yli kuuteen ja puoleen sataan sivuun mahtuu paljon! 

Matka on usein kirjassa symboli, ja niin sen monet ovat tulkinneet tässäkin: itse elämäähän siinä simuloidaan, jos asiaa niin haluaa katsoa. Seikkailusta on kyse, hengenvaarallisesta sellaisesta. Jopa ohjeita annetaan, konkreettisten sattumusten kautta: 

"Älä tuijota liian kauan tuleen, oi ihminen! Älä koskaan nuku käsi ruorinkammessa! Älä käännä selkääsi kompassille." 

Kieli on aikansa mukaista, ja suomentaja on tehnyt mahtavan työn, niin elävää teksti on, erikoissanaston hallinnasta puhumattakaan. 

Huh, huokaan! Jälleen yksi klassikko selätetty, harppuunoitu ja anti ammennettu, kuin valaanpyynnissä ikään. Suosittelenko luettavaksi? Ei sovi kaikille, mutta yrittämistä ei kielletä. 

Kenelle: Meriromaanien ystäville, pikkutarkkaa pelkäämättömille, valaanpyyntiuraa suunnitteleville, nojatuolimatkailijoille, amerikkalaiskirjallisuudesta kiinnostuneille.

Muualla: Pitkä ja perinpohjainen, pakkomielteen kuvailu on ajatonta, sanoo Jokke.

Herman Melville: Moby Dick eli valkoinen valas. (The Whale or Moby Dick, 1851). WSOY 1993, viides painos. Ensimmäinen painos ilmestyi 1956. Suomennos Seppo Virtanen. Päällys Urpo Huhtanen.

Kirjabloggarien 16. klassikkohaastetta vetää Ankin kirjablogi, logo Niina Tolonen. 

Liitän kirjan samalla myös Kirjakimaran Kirjoja ulapalta -haasteeseen, jossa luetaan merellisiä kirjoja.

 

Alba de Céspedes: Kielletty päiväkirja

Otava kaiveli arkistoistaan alunperin 1956 kirjakerhossaan julkaisemansa suomennoksen italialaisen journalistin Alba de Céspedesin teoksesta, jossa hän muun tuotantonsa tavoin "tarkasteli naisen asemaa ja toimijuutta", kuten nyt julkaistun uuden painoksen lieve kertoo. Vuonna 1997 kuollut kirjailija joutui aikanaan jopa vangituksi fasismin kritisoinnin ja feministisen aatteensa takia. 

Nämä teemat ovat nousseet jälleen ajankohtaisiksi, joten kirja katsottiin uudelleen julkaisun arvoiseksi. Yksi syy lienee myös Elena Ferranten vahvan naiskuvauksen suosio, veikkaan. Jotain samantapaista pinnanalaista kiihkoa ja naisen elämän raamien kuvausta on myös Kielletyssä päiväkirjassa, jota kirjoittaa perheenäiti Valeria.

Valeria on elänyt perinteisen, sivistyneen kaupunkilaisen tytön ja naisen elämää Roomassa 43-vuotiaaksi, avioitunut kuten kuuluu, kasvattanut kaksi lasta ja palvellut perhettään kaikin tavoin. Yhdessä asiassa hän on poikennut entisistä koulukavereistaan: Valeria on ottanut toimen kodin ulkopuolelta. Luonnollisesti kotityöt ovat silti hänen vastuullaan aivan samoin kuin kotirouvilla. Mies Michele saa työpäivän jälkeen levähtää, kun rouva kiirehtii töistä laittamaan ruokaa. 

Nyt kun lasten aikuistuminen alkaa ajankohtaistua, Valerialle kasvaa outo halu selvitellä ajatuksiaan, ehkä koko elämäänsä. Mutta keskustelukumppania ei ole, eikä naisella itsellään kykyä tai rohkeutta muokata mietteitään ääneen lausutuiksi sanoiksi, joten hän saa päähänpiston pitää päiväkirjaa. Muutosvoima Valerian mielessä on jo lähtenyt liikkeelle, mutta vasta kirjoittaminen kirkastaa hänelle totuuksia itsestään ja perheestään. Eivätkä ne ole välttämättä miellyttäviä.  

Valerian päiväkirjaa on piinallista lukea. Siksi, että nainen on asemassa, jossa on - perheen palvelija, ilman mitään omaa, jos toimistotyötä ei lasketa. Ja siksi, että hänen on vaikea nähdä tilannettaan ja itseään rehellisesti. Hän piiloutuu ajan tapoihin ja perinteisiin mieluummin kuin myöntää mitään kielteistä hyvin organisoidusta elämästään. Mutta kirjoittamisen myötä hän joutuu ikään kuin peilin eteen: tällainen minä olen. Peileinä toimivat tehokkaasti myös lapset, etenkin pian täysi-ikäinen (tuolloin raja oli 20 vuotta) tytär Mirella, jonka ajatukset naisen asemasta ovat jo toisenlaiset kuin äidillään - puhumattakaan isoäidistä, joka näppärästi hoitaa hankalat asiat: "Minä en halua tietää siitä mitään." Pisteitä Valerialle siitä, että hän sentään yrittää etsiä totuuksia, aavistelee, että on aika muuttua. Kun epäilyt kaiken täydellisyydestä ovat kerran syntyneet, niitä ei voi enää kitkeä pois.

"Minun on kysyttävä itseltäni, oliko totta mitä Mirella suuttumuksen hetkellä sanoi, olisinko osannut olla oma herrani, jos olisin saanut nauttia samaa vapautta kuin hän. Mutta en osaa vastata siihen. Kaikki kysymykset, joita perhe-elämä minulle nykyään asettaa, ovat tuskallisia."

Silti hän käyttäytyy todella ärsyttävästi, nykynaisen silmin lukien. Mielistelee miestään, hemmottelee poikaansa ja suhtautuu ankarasti tyttäreensä, puhuu tälle ivallisesti, jopa ilkeästi. Hänen on vaikea suhtautua lapsiinsa aikuisina, mutta kohtelee myös Micheleä kuin herkkää mimosankukkaa, vaikka tämä on raavas, lähes 50-vuotias mies, jolla on varmasti omat salaisuutensa. Mutta avoin puhe parin välillä, saati tunteiden rehti näyttäminen, ei tule kysymykseen. Raivostuttavaa! 

Teksti välittää taitavasti Valerian ahtaan ajattelun raamit, joita hän varovasti haluaisi ei ravistaa mutta edes pikkuisen hipaista, pyyhkiä ehkä muutaman pölyhiukkasen tunkkaiselta pinnalta. Jos tietäisi, mikä oikeastaan olisi oikein ja sallittua. Jos uskaltaisi edes lausua ajatuksiaan ääneen. Naisen aseman raamia on rakennettu niin monia sukupolvia ja vuosisatoja, että toisaalta ymmärrän häntä: voiko jotain "aina" olemassa ollutta edes kuvitella kyseenalaistavansa? Miksi juuri hänellä olisi siihen oikeus saati velvollisuus, jos ei muillakaan? Eikö ole helpointa vain toimia kuten ennenkin, kuten yhteiskunta ja perhe odottavat? 

Ihailtavasti kirjailija tuo esiin Valerian hämärässä kituvat ajatukset oivalluksineen, pelkoineen ja höpsöyksineen. Ahmittava teos herättää tunteita raivosta liikutukseen. Minua liikuttivat kohdat, joissa Valeria suuria kysymyksiä miettiessään yhtäkkiä alkaa huolehtia seuraavan päivän ruokatarpeista tai miettiä kalusteiden kiillotusta. Metatyön käsitettä ei ollut vielä keksitty. En usko tarinan olevan lainkaan kärjistetty, niin realistiselta se tuntuu. Etenkin vanhemmat lukijat löytänevät tuttuja ajatuskulkuja, jos eivät itsensä, niin omien vanhempiensa ja isovanhempiensa kautta, vaikka Suomessa on oltu varsin edistyksellisiä tasa-arvon edistämisessä. 

Miten Valerian, hänen paapotun miehensä ja poikansa tai älykkään tyttärensä käy? Sen voi nykylukija itse päätellä. Olisi hauska kuulla, millaisen vastaanoton kirja aikanaan sai: pelkkää paheksuntaa vai oikeaa kiinnostusta? Tulin myös ajatelleeksi, että tässä kuvatut miehet ovat niitä sukupolvia, jotka pääasiassa ovat johtaneet eurooppalaista politiikkaa ja bisnesmaailmaa näihin päiviin saakka. Naisasianaisten rohkeuden, etenkin suomalaisten varhaisten vaikuttajien, arvostus nousee jälleen.  

Kenelle: Sukupuolten tasa-arvoa miettiville, 1950-luvun naiskuvasta kiinnostuneille, vahvojen (piilotettujen) tunteiden kuvausten ystäville, päiväkirjatirkistelystä innostuville. 

Muualla: Valerian kipupisteissä riittää miettimistä myös nykynaiselle, sanoo Kirsin Book Club.

Alba de Céspedes: Kielletty päiväkirja. Otava 2022 (uusintapainos vuodelta 1956). Suomennos Anna Louhivuori. Kansi Mirjami Marttila.

Sopivuus naistenviikon 2022 -haasteeseen on täysi kymppi. Haasteen veto ja logo: Tuijata.