Suvi Auvinen: Maailman viimeinen eläin

Uskomaton juttu, tämän tietokirjan sisältö. Välillä ajattelin epäuskoisena lukevani satua, mutta uskottava on, että karhukaiset ovat totta, samoin koko Suvi Auvisen kirja. Karhukainen on ultrasuperpieni ja muutenkin supersankarimainen eläin, jollaiseen jokainen meistä todennäköisesti on joskus törmännyt tietämättään, sillä karhukaisia on kaikkialla - niitä ei vain ihmissilmällä pysty näkemään. Jos näkisi, niin mitä näkisi?

Mikroskoopissa ne paljastuvat. Auvinen kuvaa osuvasti karhukaisen ulkonäköä "nallekarkin, ryppyisen nahkasohvan ja pölynimuripussin" risteytykseksi. Näky herättää ihmisessä sympatiaa monien tuttujen eläinten tapaan, sillä niillä on pyöreänpehmeä muoto, raajat liikkumiseen ja tarttumiseen, suuri pää - ja naama! Lisäksi ne lisääntyvät munimalla (ilmeisesti jotkut lajit myös suvuttomasti). Ne elävät ihmistä häiritsemättä omissa kuplissaan vesien lähettyvillä ja sammaleissa. Mikä ihmeen otus tämä on?

"Me ihmiset ihailemme usein enemmän suuria asioita kaukana meistä kuin pieniä asioita lähellämme."

En yhtään ihmettele, että kirjoittaja hurahti karhukaisiin niin, että matkusti niiden jäljillä ympäri maailmaa, tutkijoiden jäljillä ja kanssa, käytti aikaa ja rahaa intohimoiseen tiedonhankintaan. Taisin itsekin vähän hurahtaa. Ihmeellisyys vain kasvaa, kun Auvinen siteeraa tutkijoita ja ajattelijoita, pohtii niin mikroskooppisen pieniä kuin avaruuden kokoisia asioita sekä kertoo karhukaisten ominaisuuksista. Ne pystyvät lopettamaan aineenvaihduntansa niin, että kestävät äärimmäistä kuumuutta, pakkasta, kuivuutta ja jopa tyhjiötä aikansa - ja virkoavat otollisemmissa olosuhteissa jälleen eloon. Tilaa sanotaan kryptobioosiksi. Merenpohjista vuorenhuipuille, autiomaasta avaruuteen, karhukainen voi pysytellä elossa. 

Siksi se voisi olla maailman viimeinen eläin kaiken muun elävän kadottua. Ehkä se on ollut jopa ensimmäinen monisoluinen, ken tietää (ehkä joku tutkija?). Ovatpa jotkut tutkijat esittäneet, että niiden alkuperä olisi muualta kuin maapallolta, sillä karhukaiset ovat niin omanlaisensa laji maailman tunnettujen lajien joukossa. 

"Ihmisiä kiehtoo ja häiritsee se, miten jokin niin pieni voi olla niin kestävä." 

Varmaa on vain se, että ne elävät täysin omassa universumissaan, ihmisistä tai muista meille tutummista lajeista piittaamatta. Tuskin niistä tietävätkään, jos ei lasketa mukaan niiden eväitä, kuten bakteereja ja leviä. Mieleen tulee pakosti ajatus siitä, että ehkä ihminen elää jonkin toisen universumin jäsenten mielestä samaan tapaan ja kuvittelee olevansa luomakunnan valtias, koska aistimme eivät vain riitä hahmottamaan muuta... Kuin scifiä lukisi!

Auvinen kertoo matkoistaan, näkemistään karhukaisista ja niiden tutkijoista vetävästi ja siten, että innostus näkyy, tuntuu ja tarttuu. Hänelle lajiin tutustuminen oli henkireikä, oma projekti koronan ja puolison vakavan masennuksen riivaamalla ajanjaksolla. Masennus on tavallaan samantyyppistä kuin kryptobioosi, miettii hän, osa elintoiminnoista joutuu tauolle. Entä tuntemiemme karhujen talviuni, eikö siinäkin ole jotain samaa, muttei yhtä rajussa muodossa?

Karhukaisista puhuessa ei voi olla ajattelematta luontoa kokonaisuutena ja elämän jatkuvuutta maapallolla. Elämä saattaa siis jatkua meneillään olevasta lajikadosta - jota sanotaan kuudenneksi sukupuuttoaalloksi -  huolimatta. 

"Tiedämme, että meneillään on biodiversiteetin romahdus, mutta koska se tapahtuu niin vääjäämättömästi ja näennäisen hitaasti, sitä on silti vaikea käsittää.

Ihmisyksilön kokemus on niin hetkellinen ja näkökulmamme pistemäinen, ettei kokonaisuutta voi hahmottaa." 

Kirja on mahtava kurkistus kokonaan uuteen universumiin, jonka en tiennyt edes olevan olemassa, vaikka se on lähellämme koko ajan. Auvinen kirjoittaa lempeästi ja huumorintajuisesti, ei julista eikä räyhää, jos joku sitä pelkää hänen nuoruuden anarkismimaineensa perusteella. Hän on viisaasti kehittänyt paljon tehokkaamman tavan osua lukijaan, tiedon, henkilökohtaisuuden ja harkitun sanankäytön kautta. Lähdeluettelo on pitkä. 

"Olemme ihmiskuntana päätyneet toimillamme tilanteeseen, johon emme ole halunneet. Mitä tarvittaisiin, jotta ihminen ei pyrkisi nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin, vaan haluaisi vähemmän, hitaammin, harvemmin?"

Pidin paljon myös hänen teoksestaan Kaltainen valmiste. 

Suosittelen kaikille, etenkin tietokirjoja lukeville. Suomen tietokirjailijat ry on muuten julkaissut arvonnan, jossa neljä tietokirjaa lukemalla ja julkaisemalla postauksen joko Instagramissa tai Facebookissa viimeistään 31.8. osallistut kirjakauppalahjakorttien arvontaan. Tunniste on #kesäinentietokirjabingo

Suvi Auvinen: Maailman viimeinen eläin. Karhukaisista, toivosta ja pienuuden voimasta. Gummerus 2026. Kansi Jussi Karjalainen. 

Turun kirjamessut 2025 Logomossa, osa 1/2

Kolme päivää Turussa ja kirjamessuilla sisälsi elämyksiä, naurua ja kohtaamisia niin, että pää surisee vieläkin. Kirjojen ja kirjaihmisten keskellä haahuilu on parasta, siinä ihanassa kuplassa kelluu keveästi! 

Logomo toimi messupaikkana hyvin. Loistosijainti matkustaville junaradan vieressä, vanha konepajarakennus luo omaa tunnelmaansa. Layout oli minusta selkeä, vaikka olen kuullut vastakkaisiakin kommentteja. Kun kartan silmäilyyn malttoi käyttää minuutin, suunnistus onnistui: ensin iso myyntihalli kustantajien osastoineen. Sen takana lyhyen käytävän päässä suurin tapahtumatila, iso auditorio. Ja molemmin puolin myyntihallia omat käytävänsä, joiden varrella olivat muut ohjelmapisteet (ja lisää näytteilleasettajia). Helppoa.

Myös kolmoskerroksessa oli tapahtumatiloja ja muun muassa median ja näytteilleasettajien omat tilat, ja yhden hissin riittäminen ensin arvelutti. Mutta ei siinä kertaakaan tarvinnut pitkään jonotella. Pää- eli sisääntulokerroksessa sijaitsivat myös ravintolat, joissa saattoi lounastella, jos ennätti - tuppaa jäämään heikoille kiireessä, sillä ohjelma oli erinomaisen vetävä: koko ajan jossain keskusteltiin jostain mielenkiintoisesta. Helsingin messuihin verrattuna välimatkat pisteeltä toiselle ovat nautinnollisen lyhyitä, kuljettavissa ohjelmien (yleensä kahdeksan minuutin) väliaikoina. 

Yksi toive jatkolle on: tiede- ja tietokirjojen katsomolle tarvittaisiin isompi tila. Nyt suuri osa yleisöstä päätyi seisomaan (ja tukkimaan tietä ohikulkijoilta) tai vain ohittamaan ripeästi ruuhkaisan kohdan, vaikka aihe olisi hyvinkin saattanut vetää mukaansa. Itse en ainakaan jaksa seisoskella, joten piti olla kärppänä vaanimassa vapautuvaa istuinta ennen kiinnostavan keskustelun alkua Rata-lavalla. Myös viereisen kustantamon kovaääniset myyntipuheet häiritsivät. 

Kuuntelin paikalla muun muassa Suvi Auvisen vetämää keskustelua Ville-Juhani Sutisen ja Jantso Jokelinin kanssa - toisistaan tietämättä he ovat kirjoittaneet samoista aiheista jo useasti, kerrottiin. Nyt aiheena ovat Euroopan keskiön "näkymättömät" paikat, Sutisella Galitsea ja Jokelinilla Sveitsi, joka yleensä mielletään läpikulkupaikaksi "oikeisiin" etelän kohdemaihin. Esseekirjat Reunamerkintöjä ja Aikavuoret alkoivat välittömästi kiinnostaa.

Innostavan historioitsijan ja arkeologin (töissä Aboa Vetuksessa) Ilari Aallon kirjoja olen ahminut. Uutuuskirja Maarian kirkko ja pappila (Docendo) on yhteistyö useiden asiantuntijoiden kanssa. Ja arvatkaa mitä, kävin samalla reissulla katsomassa kirkkoa, tosin ulkoapäin ja vesisateessa, joten kuvaus jäi, mutta komeasti se seisoo Räntämäellä. Koroinen on tausta monelle historialliselle romaanille ja Turkuakin vanhempi kirkko- ja asutuspaikka Aurajoen varressa; siellä oli keskiaikainen kirkko jo ennen Turun tuomiokirkkoa (ja Maarian kirkkoa). Yläkuvassa Ilari Riitta Monton haastattelussa, alemmassa koen historian havinaa Koroisten ristillä, vanhinta kirkkoa ei enää ole.

Historiasta puheenollen. Mikko Kamula kertoi messuilla Metsän kansa -sarjansa uusimmasta osasta, Pohjanneidosta, jossa käydään myös Turussa. Saara Henriksson on kirjoittanut samaan aikakauteen, 1400-luvulle, sijoittuvan romaanin Kerjäläiskuningatar Euroopasta. Kamulat olen lukenut kaikki, Henriksson vielä kokematta. Haastattelijana näiden aikojen eläviin kuvauksiin myös hurahtanut Aleksis Salusjärvi (vas.).

Divariosasto oli hyvin pieni, toivottavasti sillekin jatkossa löytyy lisää tilaa ja näytteilleasettajia. Kauniisti ja aiheeseen sopivasti välähti rakennuksen historiaa osaston taustana.

Iso auditorio toimi paitsi ohjelmatilana myös rauhoittumispaikkana - jos halusi hetken istua hiljaa, katsomon hämärässä oli aina tilaa. Se täyttyi mukavasti Seela Sellan ollessa lavalla (elämäkertakirjan Sellasta kirjoitti Antti Heikkinen) ja Tuula Karjalaisen haastattelussa, jonka veti Jenni Haukio. Varmasti myös Tarja Halonen, Juha Itkonen ja Krista Kosonen keräsivät isot yleisöt, mutta niistä minulla ei ole näköhavaintoa. Olikohan Seelan nimmarijono messujen pisin? Näytti loputtomalta.

Tuula Karjalainen kirjoitti aiemmin perusteellisen elämäkerran Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta, ja nyt hän on koostanut teoksen Tove Jansson ja maailman lapset Janssonin saamista lukijakirjeistä vastauksineen. Kirjeitä Tove sai hillittömiä määriä Suomesta ja maailmalta, parituhatta vuodessa, ja pyrki vastaamaan kaikkiin! Koska Karjalainen on perehtynyt Jansson-aiheeseen vuosikaudet, voimme ehkä odottaa häneltä lisää samaa sarjaa, hän vihjaisi. Saa nähdä!

Tietokirjoista kävivät mainion keskustelun toimittaja-kirjailijat Anu Silfverberg ja Hanna Nikkanen. He toivat esiin minulle uuden näkökulman: media ei tee faktantarkistusta tietokirjojen sisällön osalta. Siksi mediaan saattaa levitä höpöjuttuja, jos ne otetaan suoraan vaikkapa edesmenneen elämäkerrasta. Kukaan ei vastaa niiden tosipohjaisuudesta. Hyvä muistaa, kun lukee mediasta juttuja, joissa kirjoja on käytetty lähteinä. Keskustelijat peräänkuuluttivat yhtenäistä faktantarkistuskäytäntöä medialle ja etenkin tietokirjoille lähdeluetteloita, joita ei aina kirjasta löydy. Vain niiden avulla säilyy uskottavuus, he sanoivat. Totta - eikä se tarkoita, että kirja jotenkin tylsistyisi. Ei lähdeluettelosta haittaakaan voi olla, keskustelijat tuumivat, eikä kuulija-lukija voi kuin nyökytellä. Myös median kärsimästä luottamuspulasta oli messuilla muuten oma keskustelunsa, liittyy vahvasti aiheeseen!

Harry Salmenniemen uutuus Valohammas on myös lukulistallani. Arvostan hänen huumoriaan ja vilpitöntä otettaan, josta Antti Arnkilin haastattelussa saimme hyvän käsityksen. Lapsiperhearkea!

Samuli Knuuti kertoi järkälemäisestä esikoisromaanistaan, jolla on hauska nimi (peräisin runosta, jos oikein ymmärsin): Kuviot, joita kadut eivät tienneet tekevänsä. Knuuti on toiminut vuosia kirjailijoiden lähihenkilönä ja oli muun muassa Miki Liukkosen kustannustoimittaja. Hän siis tietää kirjoittamisen ilot ja vaikeudet, mutta silti (!) toteutti haaveensa omasta kirjailijuudesta. Ehkä tapaamme teoksessa tutunoloisia hahmoja, ainakin kustannustoimittajan nimeltä Niku Nuutti. 

Seuraavassa raportissa lisää Turun kirjamessuista. Nyt en ehdi enempää, sillä lähden Kanneltalolle kuulemaan Silvia Hosseinin haastattelua, jonka tekee Tuija Takala. Kanneltalolla Helsingissä harrastetaan kerrassaan upeita kirjailijavieraita. Tulossa ovat lokakuussa vielä Satu Rämö (maksuton) sekä Heli Laaksonen, jonka runoilta on jo myyty loppuun. Nähdään kirjastolla tai ainakin somessa, kirja kädessä ja mieluiten myös sen lukeneena!

Suvi Auvinen: Kaltainen valmiste

Kirjan lukemisesta jäi hyvä mieli, melkein hymynkare suupieleen. Mikä hämmästytti, olin varautunut nostelemaan kulmia anarkistin, talonvaltaajan ja mielenosoittajan tekstiä lukiessani, näin tätinä, lihatuotteiden syöjänä ja konservatiivisen varovaisena henkilönä.

Toisin kävi: Auvinen on taitava. Kirja onnistuu juuri siinä, missä pitääkin. Se saa kuuntelemaan toisenlaisen henkilön ajatuksia ja maailmankuvaa rauhanomaisesti. Kulmat saivat ansaitun levonsa, kun seurasin esseistä, miten kirjoittaja on ajatuksiinsa ja tekoihinsa päätynyt. Argumentit ovat loogisia, taustat tulevat selviksi, eikä tulevaisuus vaikuta toivottomalta. Kohtelias, itseä korostamaton - no, toki omakohtaisessa kerronnassa kuten esseessä omat mielipiteet ovat keskiössä, mutteivat ärsyttävästi - ja sutjakka, harkitusti rakennettu teksti on kiitollista luettavaa. Tekstityöläinen ja viestijä Auvinen osaa!

Olemme päätyneet hyvin erilaisia reittejä yllättävän monessa samoihin ajatuksiin. Minä en ole kääntynyt uskoon (ja sieltä pois), uhmannut poliisin kehotuksia tai yöpynyt putkassa, en varastanut ruokaa enkä edes dyykannut eli kerännyt poisheitettyjä elintarvikkeita:

"Kukaan joka ei ole dyykannut, ei ole todella katsonut kulutusyhteiskuntaa silmästä silmään. Dyykkaajan ensimmäinen ajatus onkin: me olemme liian rikkaita ja liian hyvinvoivia."

Vaan olen ottanut turvallisemman - ehkä vähemmän pelottoman ja vähemmän tunneperäisen - tien järkeilyn ja toisten kokemusten kautta. Silti ajattelen Auvisen tavoin, että uskonto ei ole ratkaisuni tai että yhteiskunnan ja virkavallan toiminta ei aina ole rationaalista vaan perustuu usein vanhoihin tapoihin ja tottumuksiin enemmän kuin oikeaan tehokkuuteen ja järkeen. Ja siten, että maailma ei pelastu, jos näitä tottumuksia ei olla valmiita muuttamaan, vaikka se pelottaisi tai rikkoisi perinteisiä hierarkioita. 

Kaikesta en ole samaa mieltä, mutta tajuan kirjoittajan ansiosta logiikan, ja se on jo paljon se. Ydinajattelu on kirkasta ja kovaa. Kuten ajatukset väkivallasta ja itsensä huijaamisesta:

"Et sinä tuomitse kaikkea väkivaltaa, lakkaa sanomasta niin. Sinä tuomitset vain sen väkivallan, joka horjuttaa niitä rakenteita, joiden varaan maailmankuvasi rakentuu."

Maailma on anarkistin silmin pahasti rikki, vähintään kesken. Mikä saa jatkamaan, selittämään jatkuvasti samoja asioita "ihmisille, jotka eivät vaivaudu itse hankkimaan alkeellisintakaan tietoa"? Vastaus on toivo.

"Toivo on kamppailulaji, jossa epätodennäköisyydet taklataan, epätoivo otetaan kuristusotteeseen ja toivottomuutta levittävät tahot potkitaan kauemmas. Aktivisti näkee maailman, jota ei vielä ole, mutta joka voisi olla. Jos sen näyn kadottaa, kadottaa toivon. Kadotettu toivo on aktivismin loppu."

Auttamisen realiteeteista voi lukea lisää Mari Mannisen kirjasta. Auvinen puhuu samasta. Globaali köyhyys on täysin muuta kuin suomalainen köyhyys. Auttamisen voi tehdä väärin tai vääristä syistä. Lisäksi hän muistuttaa, ettei aktivismi ei voi rakentua säälille eikä vihalle, vaikka viha on tärkeä voima. "Mutta jos aktivisti haluaa olla tehokas, oma viha pitää niellä." Onko onnellisuus sitten aktivismin loppu, hän pohtii. Kun laiskuus iskee, on kasvettava henkilökohtaisen yli ja käyttää keinoja, jotka ovat ulottuvilla, kuten Suomen Eläinsuojeluyhdistys perustamisaikoinaan teki (tähän liittyy kiinnostava tarina) tai kuten kirjoittaja itse tekee: lahjoittaa hyväpalkkaisesta työstään niille, jotka hoitavat auttamista paikan päällä asiantuntevasti.  

Voiko aktivisti nauttia elämästä kaiken keskeneräisyyden ja epäkohtien keskellä? Nähtävästi, sillä Auvinen kirjoittaa paljon myönteisistä asioista. Rakkaudesta, seksistä. Suorittamisen alta selviytymisestä, mielekkyyden hakemisesta. "Menestystä ei mitata euroilla tai burnouteilla vaan mielekkyydellä." 

"Voittajatunti ei koita aamuviideltä, kun uupunut yksilö yrittää repiä itsestään enemmän tehoja irti. Todellinen voittajatunti on yhdeksän tunnin yöunien jälkeinen aamuhetki, joka vietetään sängyssä rakastajan kanssa ilman puhelimia. En minä ole tekemättä mitään silloin, kun en tee töitä. Minun elämäni jatkuu muumiuden, kirjailijuuden ja konsulttielämän yli, ja virtaa kaikkialla ympärilläni. Ei ole erikseen töitä ja elämää."

Kermaperseistä ituhippeilyä? Kun kaikilla ei ole mahdollisuuksia valita samoin? Vai onko? Seuraako paheksunnan vyöry? Ja mitä väliä sillä olisi? "Elämä on kuitenkin kenraaliharjoitus, eikä ensi-iltaa tule koskaan." Sekin on kirjoittajan mukaan myönteistä, vapauttavaa: "Kuvitelma yleisöstä on harhainen ja saa ihmiset ottamaan itsensä aivan liian vakavasti."

Asioita kannattaa pohtia, ainakin kirjan lukemisen verran. 

Kenelle: Ajatteleville, muiden ajatuksia kestäville, maailman tilaa miettiville, wokeille ja heille, jotka eivät tiedä, mitä sana tarkoittaa.

Muualla: Mitä luimme kerran sanoo: Auvisen nokkeluus ja terävä itsereflektio pitävät kuitenkin huolen siitä, ettei tässä nyt pysähdytä vain huokailemaan yhden aktivistianarkistin elämäntarinalle.

Suvi Auvinen: Kaltainen valmiste. Kosmos 2021. Kansi Tero Ahonen.