Monika Fagerholm: Eristystila / Kapinoivia naisia

Alice on teini vuonna 1976. Kirja kuvaa tuota kuohuttavaa henkilökohtaista ajanjaksoa ja samalla yleisemmin aikaansa: kirjailija on sanonut halunneensa tutkia sitä, miten maailmamme on kehittynyt sellaiseksi kuin se nyt on. Kunnianhimoinen hanke, jota on luonteva lähteä purkamaan vuosista, jolloin nykyiset noin kuusikymppiset aikuiset muodostivat maailmankuvaansa. Vuosista, jotka me itse pystymme jotenkin muistamaan. 

"Olemme myös erään aikakauden lopun kynnyksellä. Kaikki, mitä sen jälkeen tulee, porisee jo kulisseissa." 

Alicen tavoite on olla "lukeva ja kirjoittava ihminen", sama tavoite on ystävällä, jota sanotaan Honeckeriksi. Äitinsä Friedan juustotilalla maalla tyttö luki, näytteli harrastajateatterissa, muutti torppaan, hankki töitä, haaveili Pariisista, piti päiväkirjaa, imi vaikutteita kirjoista ja tv:stä, uutisista. Vältteli nuorempaa sisartaan Lilijaa. Tällaista on nuoruus, hienosti tiivistettynä:

"Jonkin aikaa elämä on tätä: ei ole juuria, ei menneisyyttä, ei edes tulevaisuutta. Ei muuta kuin konstruktio, idea tai kajastus kaukana horisontissa missä aurinko ei laske vaan nousee nousemistaan vielä yhtenä kirkkaana ja kauniina kesäaamuna."

Kunnes Alice ei asu täällä enää. Hän muuttaa esikaupungin sievään rivitaloon, jossa joka pihalla on keltainen päivänvarjo, "nukkekotiin", isänsä Maxin luo. Max ja hänen vaimonsa Siri ottavat tytön ilahtuineina vastaan, heidän poikansa Michael ja Jakob, Prinssi, omilla tavoillaan. Teksti vihjaa nukketalon idyllin romahtavan, joskus myöhemmin. Sen saattaa arvata, sillä keltaiset päivänvarjot repeytyvät usein, mutta ne korjataan aina uudestaan. Kunnes ei enää korjata. 

"Mutta odottakaa, emme ole vielä siellä. Olemme yhä edellisessä vuodessa, syksyssä 1976," 

Kirjan aika kulkee vesipyörteenä: se roiskuu usein taakse, välillä eteen, kertaa jo kerrottua, mutta lisää joka kierroksella jotain uutta lukijalle. Ajan ilmiöitä. Itäsaksalainen terrorismi, Amerikan presidentit (ja nyt erityisen ajankohtainen sanonta palatsista, josta tulee sirkus klovnin astuttua sisään), ydinaseiden uhka, Sirin kansainvälinen työ naisten aseman ja rauhan puolesta (muistatko sanan solidaarisuus? tai liennytys?) vauhdittavat pyörrettä, mutta sen ydin on Alice itse, ja hänen läheisensä. Kuten Veronica Seger, teatterivaikuttaja, legendaaristen juhlien järjestäjä, joka antaa kirjoitusopastusta. Alice ei ole maailman näkyvin toimija, vaan tarkkailija, hänhän on kirjoittava ihminen; haave alkaa muodostua todelliseksi romaanitekstiksi. "Eikä hän kerro siitä kenellekään. Se on yksityistä."

Runsas, polveileva, värikäs teksti haastaa lukijaa. Kertomus Alicesta ja hänen romaanitekstinsä limittyvät niin, että lukija ei aina muista, kumpaa lukee, mikä on ehkä tarkoituskin. Kirjoittamisesta puhutaan paljon, ja kirjallisuusviitteiden suuri määrä luo ajankuvaa ja tuo lohtua jotain niistä tuntevalle: Doris Lessing. Moby Dick. James Joyce ja hänen tyttärensä. Ja monia muita, en tunne kaikkia, kuten Bellowia, jota Honecker lukee: "Thea had perfect life." Ei sillä, että Shakespearea tai Keroucia olisi unohdettu. Taitavat olla enemmän poikien juttuja, ainakin Prinssi intoilee Hamletista ja On the Roadista. 

Ja musiikki Bowiesta Sex Pistolsiin, Velvet Undergroundiin ja Abbaan. Englanninkieliset lauseet olivat yksi 1970-luvun tapa ihailla Amerikkaa, niitä heitellään keskusteluissa huoletta mutta on valittu kirjaan harkitusti. Creepy crawling. Max puolestaan intoilee valokuvauksesta, se on hänen juttunsa. Sirin lisäksi tietysti. 

Tunnelma on välillä nuoren riehakas, hetkittäin lämmin ja rakkaudellinen, usein jotain kaipaava ja melkein koko ajan uhkaava: tulevaan katastrofiin viittaillaan. 

"Mutta viis siitä kaikesta nyt. Se on tulevaisuutta josta emme voi tietää mitään, emme ainakaan nyt."

Kirjan nimessä on sekä Fagerholmin että Alicen kirjan nimet, tai yksi jälkimmäisen työnimi. Eristystila viittaa kidutusmuotoon, jota sovellettiin muiden muassa Ulrike Meinhofiin: kaikkien ulkoisten ärsykkeiden poistaminen vankeudessa. (Siinä käy vangille huonosti.)

"Meidän kaikkien, naisten ja miesten, oli ratkaistava kysymykset ihmiskunnan eloonjäämisestä, kun ja jos haluamme jatkaa elämäämme. Entisenlainen politiikka ja ideologiat eivät enää riittäneet, ja sitä tajusi että niin kovin suuri osa omasta ajattelusta ja tekemisistä oli perustunut uskoon - mutta mitä tapahtuu kun lakkaa uskomasta?"

Juonivetoisuutta etsivälle kirja ei sovellu, ajan pyörteisyyden ja toistojen ja sisätarinan (Alicen romaanin) vuoksi. Olen lukenut joskus samalla aikapyörretekniikalla kirjoitetun kirjan - sille lienee olemassa jokin alan termi? - mutta kokemus oli kevyempi, ilmavampi. Fagerholmin teos on niin täynnä painavia lauseita ja kappaleita, että sen lukeminen on raskaampaa, mutta tekstiä voisi siteerata loputtomiin. Ja koska asioita jää auki, myös suunnitellut jatko-osat on luettava.

"Mutta kuten sanottu: tämä tarina tulee olemaan yhä tärkeämpi jälkeenpäin. Sitä pohtii läpi elämän. Kuin vastausta vailla olevaa kysymystä, joka seuraa mukana: tämä elämä, tällainen elämä, mitä se tarkoittaa, mitä se oikeastaan tarkoitti?" 

Suoraan sanoen Fagerholmin kirjoitustapa ole koskaan ollut minun juttuni, mutta Finlandia-voiton jälkeen päätin tämänkin lukea, jotta kaikki kärkiehdokkaat tulivat luetuiksi. Eikä harmita, onhan kirjailija makuasioista huolimatta ammattimainen ja osaava, Maija Vilkkumaan valinta kunniakas. Onnea Finlandia-voittajalle ja kaikille ehdokkaille! 

Monika Fagerholm: Eristystila / Kapinoivia naisia. (Döda trakten / Kvinnor i revolt.) Suomennos Hannimari Heino. Teos ja Förlaget 2025. Kansisuunnittelu Sanna Mander.

Kirjoita vuosi. 12 matkaa kirjoittamisen taitoon. Toim. Päivi Koivisto ja Sinikka Vuola

Sinikka Vuola ja Päivi Koivisto koostivat kirjoitusoppaan, jossa 12 kokenutta kirjailijaa antaa omat vinkkinsä luovan kirjoittamisen tekijöille tai siitä haaveileville. Kukin kirjoittaja saa yhden kuukauden opastukseensa, joka näin voi viedä kirjoittamisen opiskelijan sujuvasti vuodenkierron rytmiin tekemisessään.

Vinkit ovat hyvin käytännönläheisiä, ja lukujen yhteydessä on runsaasti harjoituksia, jopa päivätasolla aikataulutettuina niitä kokeileville. Jokainen kirjoittaja on valinnut erityisen näkökulmansa kirjoittamisen esteiden poistamiseen. Ja he niitä tuntevat jos ketkä, sillä he ovat paitsi painineet itse samojen haasteiden kanssa myös toimineet kirjoittamisen kouluttajana. Hyvin valittu porukka, erilaisine tyyleineen ja taustoineen.

Pauliina Vanhatalo aloittaa vuoden puhumalla, yllätys yllätys, aloittamisen vaikeudesta, joka on ensimmäinen kynnys. 

"Kun ylittää ryhtymisen ja aloittamisen kynnyksen riittävän monta kertaa, kirjoittaminen muuttuu vähitellen tavaksi ja rutiiniksi. Tähän kirjoittamisen vakiinnuttamisen vaiheeseen kannattaa yleensä käyttää mieluummin runsaasti aikaa kuin kiirehtiä eteenpäin. Kirjoittamalla suhde kirjoittamiseen vahvistuu."

Hän saattelee kuitenkin tekstin ja sen kirjoittajan loppuun saakka. Hyviä muistutuksia pitkin matkaa, kuten taukojen tärkeys ja deletoinnin taito. "Tuho kuuluu kuitenkin väistämättä osana luovaan prosessiin." 

Siri Kolu kertoo näkökulman valinnasta. Piilotettu vai kätketty? Ylä- vai alakulma? Missä aikakaudessa, missä ajanjaksossa kaikki tapahtuu? Muuttuuko näkökulman tekstin aikana? Anneli Kanto paneutuu taustan varmistamiseen, tutkimustyöhön, ja antaa siihen vinkkejä eri tietolähteistä arkistoihin (en tiennyt, että olemassa Vaari-Finna!), kirjoista lehtiin ja valokuviin, esineiden ja paikkojen tutkimiseen. Hän sanoo Googlea hyväksi tiedonhaussa, mutta suhtautuisin hieman varovaisesti vain yhden hakupalvelun käyttöön. Kyllä, iso-G antaa tietoa nopeasti ja itsekin käytän sitä jatkuvasti, mutta näinä tekoälyn kömpelöinä alkuaikoina saattaa nettihaku, etenkin sen AI-yhteenveto, puhua ihan höpöä. Joten tärkeät asiat suosittelen tarkistamaan useammasta lähteestä ja linkistä kuin ensimmäisenä ilmestyvästä. 

Sinikka Vuola antaa käyttöohjeen kirjoittajan elämälle. "Merkittävin este tai hidaste tekstikokonaisuuden valmistumiselle ei kokemukseni mukaan ole ajan puute vaan kirjoittajan sisäistämät haitalliset käsitykset." Tämä on kaikille kirjoittajille totta, häpeän yli on mentävä - ja niin monta kertaa, ettei se enää häiritse. Vuolan työtapa on metodinen, ennalta asetettuine toimintaohjeineen. Saattaa kuulostaa rajoittavalta, hän pohtii, mutta perustelee hyvin: 

"Kaikki kirjoittaminen perustuu sääntöihin - jo siitä alkaen että kirjoitettaessa käytetään jotakin kielellistä järjestelmää." ...."Totuus on, että luova mieli rakastaa vastuksia. Kirjoittamisessa hyödynnetyt säännöt paradoksaalisesti buustaavat luovuutta."

Toukokuun eli viidennen tekstin tekijä spefi-kirjailija Anne Leinonen kertoo, miten luodaan maailmoita. Maailma voi olla järjestäytynyt, vinksahtanut, todellisuuteen perustuva tai täysin keksitty, mutta yksi juttu on lukijallekin selvä ja ratkaiseva kirjaa arvioidessa: klaffivirheitä ei saa olla. Kun maailman rakentaa, sen on oltava joka piirtoa myöten uskottava niin, ettei lukija notkahda hetkeksikään maailmasta ulos.

Tapani Bagge esittelee dekkarien rakennetta ja kertoo siitä lukuisia esimerkkejä ynnä vie aloittelevaa kirjoittajaa eteenpäin rikosnovellin tekemiseen tähtäävillä harjoituksilla. Suosittelen jutun lukemista myös dekkarien lukijoille! Marko Hautala kertoo jännitteen rakentamisesta vaikkapa kauhukirjoihin. Hui, tämä oli jännittävää luettavaa. 

Täysin toisenlaista genreä edustaa Matti Kangaskoski, joka puhuu paljon runoudesta ja tajunnanvirrasta ja syötteistä, joita sen tekemisessä voi hyödyntää, mutta myös kirjoittamisen konkreettisista välineistä. Johanna Venho ihmettelee ihmisiä, jotka sanovat, etteivät "yhtään ymmärrä nykyrunoutta." Sillä ei musiikin kuuntelukaan edellytä "ymmärtämistä", vaan ei-musikaalinenkin voi nauttia ja kokea musiikkia, hän sanoo. "Jos ilmoittaa, ettei ymmärrä, voiko kuitenkin rakastaa?" Muttei hän leiju pilvissä vinkkejä antaessaan, vaan toteaa, että "Keinot on siis opittava, jotta ne voi unohtaa." Ja kertoo keinoja niin tuottaa kuin analysoida runotekstejä, esimerkkien kautta tietysti. 

Henriikka Tavi jatkaa runon kirjoittamisen anatomialla. Hän muistuttaa kehollisuudesta, joka on läsnä kaikessa kirjoittamisessa. (Ja myös lukemisessa!) Vinkkejä, esimerkkejä, harjoituksia.

"Ihminen ei koskaan pääse ruumistaan pakoon. Mitä ikinä teemmekin, teemme sen aina kehollamme." 

Monika Fagerholm kertoo oppimispolustaan kirjoittajana ja hyödyntää sitä luovan työn työstämisestä kertovassa luvussaan monin tavoin. Hän on ohjannut luovaa kirjoittamista 80-luvulta asti, "mutta ikinä en ole tavannut kirjoittajaa, joka työskentelisi täysin samalla tavalla kuin joku toinen." Oma pitkä kokemus tekee sanotusta painavaa ja kiinnostavaa. Mitä vaiheita ja metodeja luovassa työssä voidaan havaita?

Silvia Hosseini kirjoittaa viimeisen, 12:nnen luvun, esseen kirjoittamisesta. Essee, tuo hähmäinen termi (oma kommenttini), on hänen mukaansa "pohtiva teksti, jonka keskiössä on argumentointi." "Ajattelijoiden laji", hän sanoo, "ajattelun pukemista kaunokirjalliseen muotoon." Erityistä viisautta esseistiltä ei vaadita, älyllistä uteliaisuutta kyllä, hän sanoo. Myös tässä ansiokkaassa tekstissä on paljon ajatuksia ja vinkkejä, joita voi hyödyntää missä tahansa kirjoittamisessa.

Viime mainittu on yksi syy, miksi luen kirjoitusoppaita, vaikken aio kirjailijaksi. Ajatukset resonoivat myös muuhun kirjoittamiseen, kuten vaikkapa bloggaamiseen tai asiatekstin tekoon, joita molempia olen tehnyt kauan (blogia 15 vuotta harrastuksena, asiatekstejä työkseni pitempään, joten häpeäkynnys ja tyhjän arkin pelko selätetty jo muinoin). Kirjan runsaita harjoituksia tuskin hyödynnän suoraan, mutta ajatuksia jää silti mieleen ja ehkä teksteihinkin vaikuttamaan, uskon. 

Toinen syy on silkka uteliaisuus. Koska rakastan kirjojen lukemista, on kiehtovaa kurkistaa kulissien taakse ja kirjailijoiden maailmaan, tuntea taustoja ja niitä paljon puhuttuja rakennustelineitä (jotka eivät saa näkyä), nähdä keinoja siihen, miten ihailemani (tai inhoamani) kirja tai muu teksti on syntynyt. Ei sillä, että haluaisin syventyä liikaa analyysiin, haluan elää tekstin mukana ja nauttia lopputuloksesta. 

Katson teosta lukijan näkökulmasta, ja kirjoitusoppaat ovat lukijalle antoisia, kuten viimeksi Jani Saxellin Aiheiden kirja, joka innostuneisuudessaan ja tietämyksessään nostatti lukuroihua. Samaan ArtHousen julkaisemien kirjoitusoppaiden sarjaan kuuluu myös Kirjoita vuosi. Sitä ei ole vaikea lukea kenenkään, joka ylipäänsä lukee, vaikken mennyt syviin vesiin harjoitusten myötä enkä tiennyt, mitä tarkoittaa anafora. Vaikka tiedän ilmiön alakoululaisten aineissa tai huonosti editoiduissa aikuisten teksteissä, jos se ei ole tilanteeseen sopiva harkittu tyylikeino. (X kulki pitkin tietä. Hän käveli hitaasti. Hän katseli merelle. Hän kääntyi kadunkulmasta.)

Kirja on luovan kirjoittamisen tekijöille ja harrastajille mainio, käytännönläheinen ja runsaasti harjoituksia tarjoava teos asiansa osaavilta tekijöiltä. Pelkkää omaa osaamista ei esitellä, vaan myös esimerkkejä kirjailijoilta ympäri maailmaa. Pitkät lähdeluettelot lukujen lopussa avaavat lisää tiedon väyliä asiasta kiinnostuneille. Ja koska tekijät ovat kirjoittamisen ammattilaisia, myös lukija saa nauttia täpäkästä, persoonallisesta sanomisesta ja virheettömästä tekstistä, ehkä oppiakin jotain. 

Kirjoita vuosi. 12 matkaa kirjoittamisen taitoon. Toim. Päivi Koivisto ja Sinikka Vuola. ArtHouse 2025. Kansi ja sen maalaus Satu Kontinen.

Kirjoittajat:
Pauliina Vanhatalo, Siri Kolu, Anneli Kanto, Sinikka Vuola, Anne Leinonen, Tapani Bagge, Marko Hautala, Matti Kangaskoski, Johanna Venho, Henriikka Tavi, Monika Fagerholm ja Silvia Hosseini.