"Näin oli tapahtunut. Näin tapahtui. Ja että. Ja että. Jaettäjaettäjaettä."
Petteri ja Lefa ovat veljeksiä, jotka elävät Rimmisen kirjahenkilöille tuttuun tapaan yhteiskunnan reunalla, ehkä jo toinen jalka ulkopuolella. Jonkinlaista ansiotoimintaa nämä kaverit kuitenkin pyrkivät harrastamaan, ainakin jos äiti tai vaimo (Lefan) käskee. Vanha Transit apuvälineenään he rahtaavat milloin antiikkikaappia, milloin kehitysvammaisia paikkoihin, jotka tulevat yllätyksinä niin kyydittäville kuin kyyditsijöillekin. Ja joskus mukaan tarttuu/joutuu/pääsee myös naispuolisia henkilöitä, suvensuloisia.
Tässä pähkinänkuoressa Hipan asetelma. Kirjan teksti on rimmiskieltä uudissanoineen ja venkoiluineen alastalonsalissa, henkilöiden kommunikointi alun sitaatin tapaista muotoilua. Jos tällaista huumoria ei kestä, ei kirjaan kannata tarttua.
"Alkoi jalkahermostuttaa. Pakkoaskellutin itseäni hetken edestakaisin pitkin eteisen kulmakkoa. Kun toimenpiteellä ei näyttänyt olevan, no, vaikutusta, nuojahtelin kohti vessaa jonka käyttösuhteen oli sekä henkistä että ruumiillista tarvetta."
On pieru merrassa ja hopeinen kuu luo merelle silsaa. Hah-hah-hauskaa, mutta tämän verran juuri ja juuri poikamaista huumoria kestän, koska arvostan kirjailijan inhimillistä otetta ja omaperäisen hupaisaa kieltä. Kielen vuoksi teksti olisi hyvä nauttia pienissä pätkissä: ahmittuna se alkaa tuntua pitkitetyltä vitsiltä, eikä hienouksia tule makusteltua. Anteeksi, että sanon nyt sen pahan sanan, kielellä kikkailun, mutta se pompsahtaa mieleen vääjäämättä. Sitä joko pitää hauskana tai sitten ei. Mutta hauskaa ei ole tarinan vapaakatsantoinen päihdepolitiikka, jossa vedetään vähän väliä viivat ja otetaan nokat.
Olen tylsä tiukkis, mutta en pidä siitä, että huumeista tehdään viihdettä, joka kuvataan nuoren miehen normiarkena. Vaikka muilta osin kirjailijan kirjalliset ansiot ovat mitä ovat eli erinomaiset, en tiedä, onko ilmiö hänen juoneen sopivaksi katsomaansa revittelyä vai haluaako kirjailija heijastella todellisuutta, ja sen miettiminen synkistää. Onko vähemmän hyväosaisten nuorten elämä tosiaan valinta erilaisten päihteiden kesken?
Rimminen on erikoistunut sympaattisten reppanoiden kuvaajaksi. Veljekset ovat isättömiä, rahattomia, työttömiä eikä äitikään täytä perinteistä pullantuoksumallia. Jos näillä perusteilla pitäisi alkaa viivoja vetää, aika iso osa meistä joutuisi tekemään niin. Vai ovatko kirjan kaverit jo niin reppanoita, että vaikutuksen on tarkoitus olla päinvastainen: poikia voi katsoa, naureskella ja tyytyväisenä todeta, että noin luuseri en sentään ole. Ja hei (sanon itselleni), tarvitseeko kaikkea ottaa niin vakavasti, tämähän on fiktiota ja viihdettä!
Kun löysää pipoa, voi keskittyä nauttimaan omalaatuisesta kielestä ja poikien sivuluisuisesta mutta hyväntahtoisesta maailmankuvasta. Irmassa kirjailija käytti tavallisempaa kieltä, mutta on nyt palannut Pussikaljaromaanin ja Pölkyn poluille. Ei kirja yllätyksiä tuo aiempia Rimmisiä lukeneille, en ole haltioissani tai edes ällistynyt, kuten alkutuotannon luettuani.
Mutta mieluusti tämänkin kirjan luin, vaikkei se hurmioon minua vienyt. Kirjailijalla on oma ääni, jolle löytyy vakikuuntelijansa. Irman jälkeen jäi sama tunne: kaikilla on vikamme, mutta silti oikeus olla. Jos sitä alkaa miettiä, on alkulähteillä siinä, miksi Rimmisen kirjoja kannattaa lukea.
Ilselän Minnan mielestä Hippa ei ole kirja. Lukutoukka onnellistui.
Mikko Rimminen: Hippa. Teos 2013.
Sain tämän juuri tällä viikolla kirjastosta. Tekisi mieli aloittaa kirja saman tien, mutta toisaalta meinaa vähän rimakauhu iskeä. :D Rakastin Nenäpäivää ja haluaisin ihan kauheasti pitää tästä, mutta katsotaan miten käy. Palaan tänne sitten, kun uskaltaudun tähän leikkiin jossain kohtaa...
VastaaPoistaNenäpäivä oli minusta vähän erilaista Rimmistä kuin hänen muut romaaninsa, kieleltään. Asenne on sama! Pidät varmaan tässäkin siitä, kiinnostava kuulla mitä sanot kielestä. Odottelen arviotasi innolla.
PoistaEn tykännyt yhtään. Jos tarkoitus oli olla hauska, niin ampui yli ja korkealta. Mitä oikein tapahtui Finlandia-voittajalle? Tästä tulee mieleen lähinnä Juha Vuorisen tekeleet.
VastaaPoistaHuomasin blogistasi, ettei napannut. Pussikaljaromaani ja Pölkky ovat mahtavia - se kieli ja asenne kohdillaan eli överinä - Irma on minusta miedompi ja "tavallisempi", ja tämä sellainen näiden välimuoto ja välikirja. Jotenkin Rimminen hakee linjaansa vielä? Suosittelen tuotannon alkupäätä. Jos tehdään omanlaista, niin sitten reilusti, ei siihen tarvitse seikkailuaineksia lisätä tai ilmaisua loivennella tai tuoda siihen outoja elementtejä.
Poista