Vertigoa näyttämöllä odotellessa sukelsin Paul Austeriin. Suhtaudun häneen kaksijakoisesti: välillä tuntuu, että kaverihan on nero, tekstiä on ilo lukea, se on fiksua ja palkitsevaa. Välillä taas homma tuntuu jumittuvan kummiin jaaritteluihin, yksityiskohtaiseen pyörittelyyn asioista, joiden yhteyttä tarinaan ei edes välttämättä tajua. Menee liian fiksuksi. Ja sitten alkaa hyppiä tekstiä yli ja vilkuilla, montako sivua vielä onkaan jäljellä.
New York -trilogian jälkeen aikoinaan olin ällistynyt, myönteisesti − en ollut koskaan lukenut vastaavaa. Tarinat muistuttavat tyyliltään 50-luvun dekkareita, vanhanaikaisia mutta tyylikkäitä, kuin mustavalkoisia valokuvia selailisi. Silti niissä on epädekkarimaisesti tarkkoja ihmiskuvauksia ja muita yhtymäkohtia nykyaikaan. Outouksiakin riittävästi, joten pidin kyllä, mutta ei sitä lajia jaksaisi toistona, toimii kokeiluna.
Sattumuksia Brooklynissa oli tavanomaisempi, Austerille epätyypillisesti jopa elämänmyönteinen ja ihmisläheinen kertomus vanhenevasta miehestä ja yllättävistä käänteistä ajanjaksona, jolloin ei enää juuri ole odotuksia elämän suhteen.
Uusin kirja ”Näkymätön” oli taas toista laitaa: sitä tylyä ja etäännytettyä. Ihmiset eivät ole sympaattisia, tapahtumat ovat epämiellyttäviä, ällöttäviäkin. Kirja kertoo Adam Walkerista, joka tutustuu nuorena amerikkalaisena opiskelijana ranskalaiseen pariskuntaan. Tapaaminen vaikuttaa koko hänen loppuelämäänsä. Auster kirjoittaa niin hyvin, että silti haluaa tietää, miten lopulta käy, vaikka kärsimättömyys heräsi välillä, kun olisi pitänyt innostua kulttuurillisista viitteistä milloin 1100-luvun ranskalaiseen runoon, milloin antiikin kreikkalaisiin runoilijoihin. Austerin ydinkohderyhmä on kirjallisesti tätä lukijaa sivistyneempää.
Olen aina ihmetellyt kirjoissa (siis yleensä, ei vain Austerin) näitä perusteellisia ”tietopurkauksia” jostain juoneen liittymättömästä seikasta. Muistan yhdenkin, jossa kuvailtiin eri sienilajeja. Ja toisen, jossa taas vertailtiin kameroita. Juoni ei edennyt näiden ansiosta millään tavalla. Ehkä niillä halutaan tuoda päähenkilön maailma lähemmäksi lukijaa, mutta olen aina ajatellut niiden kertovan enemmän kirjailijasta kuin hänen henkilöistään. Kirjoittaja siirtää oman innostuksensa henkilölleen, jotta pääsee esittelemään osaamistaan.
Heppoisuudesta Austeria ei ainakaan voi koskaan syyttää. Kerroksia riittää turhankin monimutkaiseksi asti, ja kirjat kestävät monta lukemista. Näkymättömässä näkökulman ja kertojan vaihdokset pitivät mielenkiintoa yllä. Lukemisen myötä heräsi epäilys, mikä on ”totta” ja mikä kunkin kertojan omaa kuvitelmaa. Näkymätön toi uhkaavalta tunnelmaltaan ja alun kolmiodraama-asetelmaltaan mieleen Ian McEwanin. Jotain mielen epäterveistä piirteistä tässäkin puhutaan.
Miten tarinassa sitten käy? Tyypillistä Austeria sekin, että tarkkaa selvitystä lukija ei saa. Sen verran jää kaihertamaan, että Austeria täytyy lukea lisää joskus. Miten hienoa tietää, että jäljellä on vielä monta lukematonta, näitäkin!
Paul Auster: Näkymätön, Tammi, 2010
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti