Hiljainen talo

Tammi lainaa takakannessa kriitikko Joonas Sänttiä: ”Orhan Pamuk on aina ollut erityisen taitava kokonaisten fiktiomaailmojen luomisessa. Hänen romaaninsa ovat paikkoja, jonne lukija voi uppoutua harhailemaan pitkäksi aikaa.”

Nappikuvaus Pamukin kirjoista. Niistä tulee mieleen lapsuuden leikki, johon saattoi keksiä hahmoja ja tapahtumia päiväkausia, oma ja kaverien luoma maailma pysyi ja eli mielikuvituksessa. Roolipelit lienevät kehittyneempi versio tästä perusleikistä.

Pamuk kirjoittaa sen kirjaksi. Vaikka itse tapahtumat eivät tuntuisi kovin lukijaa kutsuvilta, maailmaan on helppo upota, ja se jää pyörimään mieleen lukemisen välilläkin. Turkkilaisuus ei ole minulle tuttua, mutta maan mielenlaatuun on Pamukin myötä saanut silmäyksen. Ehkä terveellistä, nyt kun EU:n laajenemistakin suunnitellaan.

Hiljainen talo on julkaistu suomeksi vasta nyt, vaikka se on kirjoitettu jo 30 vuotta sitten, huomasin vasta. Aivan täysin meni uudesta minulle, tapahtumat ja tunnelmat voisivat olla tätä päivää.

Kirja kertoo perheestä, jossa aikuiset lapsenlapset, Faruk, Metin ja Nilgün, kokoontuvat isoäitinsä Fatman luo kyläilemään. Kertojina toimivat kaikki vuoronperään, yksi tärkeimmistä on isoäiti, ”isorouva”, kuten toinen tärkeä henkilö, kääpiö Recip, tavallaan perheenjäsen hänkin, rouvaa kutsuu. Recip hoitaa rouvan taloutta, ja hänen veljensä Ismail Hasan-poikineen asuu lähistöllä. Myös he ovat mukana kertojina, poika nousee tarinassa yllättävän tärkeäksi.

Kertoja vaihtuu usein, ja lukija oppii tuntemaan heistä muutamia hyvin. 90-vuotiaallle isoäidille ei enää asioita tapahdu, vaan elää muistoissaan avioliittoaan uudestaan ja esittelee lukijalle sitä kautta miehensä ja ainoan, jo kuolleen poikansa. Fatma ei ole ollut mikään ihannevaimo - jos kohta aviomieskin oli pettymys - eikä hän ole herttainen mummeli vieläkään. Mies elätteli suuria ajatuksia, vaimo pelkäsi Jumalaa ja halusi noudattaa perinteitä kaikessa ankarimman mukaan.

Farukissa näkyvät isoisän ja isän piirteet; hän on historioitsija, joka ei pääse puusta pitkään. Metin on perheen välkky, joka haaveilee muutosta Amerikkaan ja menestyksestä. Tyttö, Nilgün, jää lukijalle vieraimmaksi. Hasan taas on vihainen pojankoltiainen, joka tekee helposti tyhmyyksiä, näitä nuoria miehiä, joita meillä näkee notkuvan asemilla kovaäänisinä v-sanaa hokevissa porukoissa.

Perheessä on salaisuuksia, yhteiskunnassa eriarvoisuutta ja poliittisia jännitteitä. Nuorten ajanvietto ja tapahtumat kärjistyvät onnettomalla tavalla. Juuri näin ikävimmät asiat tapahtuvat, yllättäen, täysin typeristä syistä ja tarpeettomasti.

Orhan Pamuk on kirjoittanut paljon nuorten miesten maailmasta, se on hänen ominta aluettaan. Vuolaasti ja yksityiskohtaisesti selitettyjen tapahtumien lisäksi hän tarjoilee monenlaisia viisauksia henkilöidensä kautta, etenkin Fatman kuollut mies ja tämän pojanpoika Faruk ovat kirjallisia ajattelijoita, joiden voisi kuvitella heijastelevan joissakin kohtaa kirjailijan omia mietteitä.

”Maailma oli olemassa oleva paikka, jossa eletään ja jota kuvataan yhtä tyynesti sekä joskus korkeintaan vimmaisesti ja joskus iloisen kaihoisasti: ei se ole paikka jota arvostellaan ja jolle suututaan raivoissaan siitä että se pitäisi muuttaa tai saada haltuun.”

Vaikka he ovat haukanneet liian isoja paloja. Isoisä aikoi kirjoittaa ensyklopedian, joka selittää kaiken, ja Faruk yrittää löytää historiasta tarinan, joka sitoisi kaiken yhteen. Mutta hän tuntee aivonsa pähkinäksi, jota toukat syövät. ”Haluan päästä eroon mielikuvista, haluan vaeltaa vapaasti maailmassa, joka sijaitsee mieleni ulkopuolella, mutta nyt tiedän, etten osaa koskaan luovuttaa, että tulen aina olemaan kaksi ihmistä.”

Isoäiti miettii viimeiset sanat. Kirjan loppu on hieno.

Orhan Pamuk. Hiljainen talo. Tammi 2011.