Tapahtuu onnettomuus: pieni poika jää myrskyssä kaatuvan puun alle ja vajoaa koomaan. Miten selviävät vanhemmat? Jatkuuko elämä? Kirjan teema on kiinnostava ja kauhistuttava. Toteutus jää vaisuksi.
Tekstissä rönsytään, kerrotaan yksityiskohtia asioista, jotka eivät liity itse tarinaan, vaikkapa naapureista tai aterian ruokalistasta. Too much information. Lisäksi tarinassa on puhuva hirvi. Ymmärrän, että pojan isä hakee näin kanavaa ajatuksilleen, joista pojan äidin kanssa ei voi keskustella, mutta tuntuu kovin keinotekoiselta. Ratkaisuja ei ole tuotu osaksi tarinaa riittävän vetävästi ja oivaltavasti, että lukija jaksaisi niistä innostua.
Tarkoitus lienee kuvata surullisen mielen sekavaa vaeltelua, mutta luettuna se tuntui yksinkertaisesti tylsältä. Pilkutus kirjassa on myös taiteellista, siinä oli säästelty. Katsottiinko taiteellisen vaikutelman ja vapaan ajatuksenjuoksun sitä vaativan vai onko oikolukijan taitamattomuutta, tätä ei voi lukija tietää.
Dialogit ovat junnaavia ja itseään toistelevia, kuten tietysti ihmisten puhe oikeasti on, mutta sama reaktio tässäkin, luettuna sitä ei oikein jaksa.
"Miten menee?" "Ei kovin hyvin." "Tahdotko jotain?" ”En. Tai tahdon, lasin vettä ehkä." ”Minä käyn hakemassa." Johan nousi. "Etkö tahdo mitään syötävää?" "Ei ole nälkä." "Näytät laihalta."
Tähän tapaan. Tehokeino, joka ei tähän lukijaan tehonnut, ja luin kirjan loppuosan hyvin kursorisesti. Åke Edwardson on rikoskirjailijana saanut tunnustusta, itse en ole tutustunut kirjailijaan aiemmin ja taitaa toistaiseksi tähän jäädäkin.
Åke Edwardson: Niin korkealla pääskyset, ettei niitä nähdä voi. Johnny Kniga 2012. Suomentanut Jaana Nikula.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti