Mitä jäljelle jää

Tiedän nyt Luptonin kirjakaavan: heti alussa selviää, että kauhein on jo tapahtunut. Tämän jälkeen asteittain paljastellaan, mitä tapahtui ja miksi, kunnes päädytään loppuratkaisuun. Yksinkertaista, mutta tehokasta. Mitä jäljelle jää -kirjassa on paljon samaa kuin Sisaressa: kaavan lisäksi minä-kertoja, paljon tunteita, etenkin rakkautta ja riipivää pelkoa rakkaiden perheenjäsenten puolesta, yllätyksiä ja mystisyyttä hipovaa jännitystä.

Tällä kertaa pelätään lasten takia, ja aika lailla omastakin. Tulipalo syttyy koulussa, jossa Gracen 17-vuotias Jenny-tytär on väliaikaisesti töissä auttamassa, kun oppilaat viettävät liikuntapäivää. Myös Gracen nuorempi lapsi, 8-vuotias Adam, käy samaa koulua, mutta Grace näkee hänet jo pihalla turvassa juostessaan paikalle savun hälyttämänä. Mutta Jen on edelleen sisällä. Arvaatte, mitä kertomuksen minä, Grace, tekee?

Kuka sytytti tulipalon, joka osoittautuu pian tuhopoltoksi? Kuka halusi Gracen lapsille pahaa, ja miten hänelle itselleen käy? Poliisit ja lääkärit aloittavat työnsä. Grace on loukkaantunut vakavasti, mutta pystyy kumma kyllä koomassa ajattelemaan selkeästi ja liikkumaan paikasta toiseen, näkymättömänä henkenä. Samoin käy Jennylle. He seuraavat tapahtumia jonkinlaisina aaveina ja juttelevat paljon keskenään.

Näin Grace saa selville paljon uusia asioita läheisistään ja ystävistään, sekä hienoja että kauhistuttavia. Ja lopulta päädytään tilanteeseen, jossa motiivit ja tekijät alkavat selvitä myös tarinan lihallisille henkilöille.

Lupton hyödyntää kirjoissaan taitavasti ihmisen suurinta pelkoa: läheisen vakavaa loukkaantumista tai kuolemaa. Sisar on seuraajaansa tiiviimpi jännäri, jonka tiheä tunnelma imee mukaansa ja pysyy loppuun saakka intensiivisenä. Tässä valitettavasti jännite alkaa rakoilla puolivälin paikkeilla. Siihen asti kirja tuntui jännittävältä niin, että halusin ahmia tarinan nopeasti ratkaisun nähdäkseni - mutta puolenvälin jälkeen halusin sen vain loppuvan nopeasti. Koska aloin pitkästyä.

Toistoa on paljon, aivan kuin kirjailija ei uskoisi siihen, että lukija muistaa ja ymmärtää jo kerrotut seikat. Tunnelmaa pyritään nostattamaan välillä myös kursivoimalla toistoja, kursivoimalla toistoja, mikä tuntuu hieman naiivilta, kun asioita vatvotaan muutenkin niin runsain määrin. Henkenä liikuskelu tuntui alussa kekseliäältä tehokeinolta, mutta koko kirjan mitalta se alkoi väsyttää.

Tarina alkaa tuntua viimeistään siinä vaiheessa kiusallisesti tahallisen pitkitetyltä, kun rakkauden kuvailu alkaa muistuttaa hengellistä hurmosta. Mieleen tuli Cecilia Ahern: hänellä on samantapaista uskonnollis-mystis-yliluonnollishenkistä tekstiä, mutta raikkaammin, ilman paatosta. Mitä jäljelle jää tuntui turhan laskelmoidulta romanttikkolukijoiden kosiskelulta. Harmi, koska Sisar on täysosuma. Ainakaan minuun peloilla ja tunnemyrskyillä mässäily ei pure, jos  kirjalla ei ole muuta tarjota. Juoni on näppärähkö, mutta ei mielestäni erityisen kekseliäs, ja kirjan nimi on juuri niin imelä kuin pelkäsinkin.

Kenelle? Saattaa olla, että minua romanttisempi, perhekeskeisempi ja yliluonnollisesta ajattelusta tai tuonpuoleisesta kiinnostuneempi lukija saisi tästä enemmän iloa kuin minä. Ei sovi kärsimättömille eikä huimia juonikuvioita ja aivojumppaa kaipaaville.

Susa miettii Järjellä ja tunteella, muttei oikein päässyt sisään, Leena Lumi sanoo, että kirjasta olisi monella jännityskirjailijalla oppimista ja että jos olisi kyynikko, voisi pitää kirjaa siirappisena (!), Laura ei aivan vakuuttunut, mutta tunnustaa kirjan ansiot, Lukutuulia tiivistäisi parisataa sivua.

Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää. Gummerus 2013. Suomennos Tero Valkonen.