Harvoin tapaa näin aitoa ja elämänoloista kirjaa. Eikä sellaista edes halua, jos tavoittelee irtiottoa arjesta, mutta kun kohdalle osuu, niin kolahtaa. Auts.
Eletään kahta aikaa: kertojan, alle nelikymppisen Mikan, nykyaikaa, ja hänen isoisänsä aikaa lapsesta vanhuuteen. Miesten tarina jos mikä! Ihalainen pohtii henkilöidensä kautta sitä, mitä mieheltä vaaditaan nyt, mitä aiemmin, vertaa aikakausia ovelasti ja kuvaa miesten elämää vavahduttavasti.
Isoisä, nimeltään Kelpo, oli huutolaislapsi, josta kasvoi perheenisä ja ammattimuurari.
"Onko joku teistä ollut huutokaupassa?" "Siihen aikaan, kun tämä seinä muurattiin, Suomessa myytiin ihmisiä huutokaupassa."
Mika on opettaja, turvallisessa virkasuhteessa, epäturvallisissa ihmissuhteissa: vaimo jätti, lapset seilaavat kahden kodin väliä. Saamme tutustua eronneen miehen näkymään: nettideittailuun, harmaaseen mutta myös palkitsevaan opettajan arkityöhön, sukulaisuussuhteisiin, lasten tapaamiseen joka toinen viikonloppu. Juuri kun tottuu olemaan ilman lapsia tai lasten kanssa, on sopeutumisen paikka, niin lasten kuin vanhemman osalta. Mutta aina kun he lähtevät:
"Osa minusta on taas poissa."
Ja äijäharrastuksiin, kuten lentopalloon, mikä on kirjan antia herkullisimmasta päästä. Mitä mies tekee silloin kun sillä ei ole naista? Ihalainen raottaa salaisuuden verhoa pukuhuoneen tapahtumista ja sinkkuiskän arjesta koskettavasti ja huumorilla.
Nettideittailu on niin ajan juttu. Mikalla on perusviestit erityyppisille naisille: tässä olen äijä, tässä intellektuelli. Fiksuna miehenä hän on huomannut, mikä toimii ja mikä ei, ja mitä naisten viestien takana piilee. Erilaiset tarpeet kohtaavat ja erkanevat aika nopeasti, verkkotuttavuuksiin tottuneilla. Miten vaikea on luottaa!
"Nyt täytyy olla rehellinen. Emme ole kertoneet taustamme juuri mitään, mutta tänään se on pakko tehdä. Minun pitää sanoa, että puhuin juuri tyttäreni kanssa puhelimessa. Tässä vaiheessa pitää olla avoin, tuli mitä tuli. - Työasia vaan, sanon Liisalle ja työnnän puhelimen taskuuni."
Itsetunto on kovilla, ja kovettaa se pitää, että sosiaalisuuden viidakossa pärjää, vapaalla tai töissä. Kuten jo Kelpo huomasi laman iskiessä:
"Hyvinä aikoina on varaa pitää porukkahenkeä, huonoina aikoina jokainen ajattelee vain itseään."
"Mukavilla ja oudoilla ihmisillä ei näinä raakoina ja kylminä aikoina ole oikein sijaa."
Kelpon tarina raastaa sisintä verisesti. Tekee mieli peittää silmät, niin kovaa pojalla oli. Kovimmin koskee ajatus siitä, että näin meillä oikeasti on kohdeltu lapsia.
"Harakka lentää pihan yli aivan kuin kaikki olisi hyvin."
Aika on kuitenkin Kelpon puolella, ja aikuisena hän saa itse päättää. "Sitä sattuu syntymään johonkin perheeseen ja se on vain kestettävä." Näin sanoo Mika, jonka elämä on pumpulipallo Kelpoon verrattuna. Oman todellisuuden kanssa vain on pärjättävä, oli se millaista hyvänsä.
"Tämä maisema ja tämä kylä ovat lopulta samanlaisia kuten kaikki muutkin maisemat, kylät ja kaupungit. Tehdään töitä, nukutaan ja syödään. Yritetään selviytyä. Koetetaan löytää jostain joku ihminen jonka kanssa voisi olla."
Rakentamisaihe, jota Kelpon työn kautta käsitellään, kiinnostaa minua, samoin Helsingin historia: Eduskuntatalo, hotelli Torni ja monet muut, joita tässä mainitaan: niitä rakennetaan Kelpon parhaina työmiesvuosina. Yhteen aikaan lempiharrastukseni oli katsoa vanhoja Helsinki-elokuvia, joissa vilahtelee kaupungin rakentaminen sellaiseksi kuin se on tänään, tiilimuurauksineen kaikkineen. Ehkä olen nähnyt Kelpon vilahtavan kuvissa? Työmaan suhteet ja erilaiset työntekijätyypit Ihalainen kuvaa täpäkästi. Kirjailija on laittanut tämän työvoimapoliittisen kommenttinsa sadan vuoden taakse, Kelpon aikaan, vaikka se voisi olla tästä päivästä:
"Yksi ei ole tärkeä, seinä pysyy ilman sitäkin pystyssä. Mutta ei niitä loputtomiin voi poistaa. Jossain vaiheessa rakenne haurastuu niin, että kaikki romahtaa."
Mainio kuvaus miehestä, miehisyydestä, miehenä olemisesta. Miten pärjää tavis, joka ei ole kovin hyvä muttei ihan huonokaan? Joka sanoo: "Ei siinä mitään" vaikka sydän pysähtyisi. Taisteleeko mies vai taipuuko? Naiset on jätetty hävyttömästi ja virkistävästi taka-alalle, kerrankin! Heitä ei käsitellä ihannoivaan eikä edes imartelevaan sävyyn, ironiseen kyllä: "Ihan lasten ehdoilla tässä mennään." "Naisten kyky lähettää ristiriitaisia viestejä on peräisin vuosituhansien takaa."
Jos nyt jostain en kirjassa haltioitunut, niin lievästä - hyvin lievästä - katkeruudesta: nettinaisten vaatimuslista miehille on turhan alleviivaava, vaikka sen todenmukaisuutta on paha mennä kieltämään. Ja viestittely Mikan ja Liisan välillä tuntui epätodelliselta. Mutta mikä kenellekin toimii. Pääasia että heille toimii.
Teoksesta tulevat monin tavoin mieleen Tommi Kinnusen kirjat: sukupolvet, perhekipuilut, realismi ja tarkat havainnot, jotka on ilmaistu raikkaalla tavalla. Hämmentävää muuten, kun tässäkin on Helena - jonka niminen on myös Kinnusen Lopotin päähenkilö. Aina niistä Helenoista on huolta! Ihalaisen kirjan kaltaista miesnäkökulmaa ehdottomasti tarvitaan, lisääkin samaa lajia saisi olla.
Kenelle: Miehistä kiinnostuneille. Sukupolviromaanien ystäville. Kotimaisen proosan lukijalle.
Muualla: Tuijata toteaa, ettei vastaavaa kattausta miesnäkökulmassa nykyproosassa ole ollut ja sanoo tekstiä sulavaksi ja tehokkaaksi. Lempeänkarheaa, otteessaanpitävää ja sutjakkaa, sanoo Mummo matkalla. Suketus sanoo romaania hyväksi eikä kadehdi miehen roolia.
Jarmo Ihalainen: Mitä miehen pitää. Atena 2016. Kansi: Elina Warsta. Kustantajan lukukappale.
Eletään kahta aikaa: kertojan, alle nelikymppisen Mikan, nykyaikaa, ja hänen isoisänsä aikaa lapsesta vanhuuteen. Miesten tarina jos mikä! Ihalainen pohtii henkilöidensä kautta sitä, mitä mieheltä vaaditaan nyt, mitä aiemmin, vertaa aikakausia ovelasti ja kuvaa miesten elämää vavahduttavasti.
Isoisä, nimeltään Kelpo, oli huutolaislapsi, josta kasvoi perheenisä ja ammattimuurari.
"Onko joku teistä ollut huutokaupassa?" "Siihen aikaan, kun tämä seinä muurattiin, Suomessa myytiin ihmisiä huutokaupassa."
Mika on opettaja, turvallisessa virkasuhteessa, epäturvallisissa ihmissuhteissa: vaimo jätti, lapset seilaavat kahden kodin väliä. Saamme tutustua eronneen miehen näkymään: nettideittailuun, harmaaseen mutta myös palkitsevaan opettajan arkityöhön, sukulaisuussuhteisiin, lasten tapaamiseen joka toinen viikonloppu. Juuri kun tottuu olemaan ilman lapsia tai lasten kanssa, on sopeutumisen paikka, niin lasten kuin vanhemman osalta. Mutta aina kun he lähtevät:
"Osa minusta on taas poissa."
Ja äijäharrastuksiin, kuten lentopalloon, mikä on kirjan antia herkullisimmasta päästä. Mitä mies tekee silloin kun sillä ei ole naista? Ihalainen raottaa salaisuuden verhoa pukuhuoneen tapahtumista ja sinkkuiskän arjesta koskettavasti ja huumorilla.
Nettideittailu on niin ajan juttu. Mikalla on perusviestit erityyppisille naisille: tässä olen äijä, tässä intellektuelli. Fiksuna miehenä hän on huomannut, mikä toimii ja mikä ei, ja mitä naisten viestien takana piilee. Erilaiset tarpeet kohtaavat ja erkanevat aika nopeasti, verkkotuttavuuksiin tottuneilla. Miten vaikea on luottaa!
"Nyt täytyy olla rehellinen. Emme ole kertoneet taustamme juuri mitään, mutta tänään se on pakko tehdä. Minun pitää sanoa, että puhuin juuri tyttäreni kanssa puhelimessa. Tässä vaiheessa pitää olla avoin, tuli mitä tuli. - Työasia vaan, sanon Liisalle ja työnnän puhelimen taskuuni."
Itsetunto on kovilla, ja kovettaa se pitää, että sosiaalisuuden viidakossa pärjää, vapaalla tai töissä. Kuten jo Kelpo huomasi laman iskiessä:
"Hyvinä aikoina on varaa pitää porukkahenkeä, huonoina aikoina jokainen ajattelee vain itseään."
"Mukavilla ja oudoilla ihmisillä ei näinä raakoina ja kylminä aikoina ole oikein sijaa."
Kelpon tarina raastaa sisintä verisesti. Tekee mieli peittää silmät, niin kovaa pojalla oli. Kovimmin koskee ajatus siitä, että näin meillä oikeasti on kohdeltu lapsia.
"Harakka lentää pihan yli aivan kuin kaikki olisi hyvin."
Aika on kuitenkin Kelpon puolella, ja aikuisena hän saa itse päättää. "Sitä sattuu syntymään johonkin perheeseen ja se on vain kestettävä." Näin sanoo Mika, jonka elämä on pumpulipallo Kelpoon verrattuna. Oman todellisuuden kanssa vain on pärjättävä, oli se millaista hyvänsä.
"Tämä maisema ja tämä kylä ovat lopulta samanlaisia kuten kaikki muutkin maisemat, kylät ja kaupungit. Tehdään töitä, nukutaan ja syödään. Yritetään selviytyä. Koetetaan löytää jostain joku ihminen jonka kanssa voisi olla."
Rakentamisaihe, jota Kelpon työn kautta käsitellään, kiinnostaa minua, samoin Helsingin historia: Eduskuntatalo, hotelli Torni ja monet muut, joita tässä mainitaan: niitä rakennetaan Kelpon parhaina työmiesvuosina. Yhteen aikaan lempiharrastukseni oli katsoa vanhoja Helsinki-elokuvia, joissa vilahtelee kaupungin rakentaminen sellaiseksi kuin se on tänään, tiilimuurauksineen kaikkineen. Ehkä olen nähnyt Kelpon vilahtavan kuvissa? Työmaan suhteet ja erilaiset työntekijätyypit Ihalainen kuvaa täpäkästi. Kirjailija on laittanut tämän työvoimapoliittisen kommenttinsa sadan vuoden taakse, Kelpon aikaan, vaikka se voisi olla tästä päivästä:
"Yksi ei ole tärkeä, seinä pysyy ilman sitäkin pystyssä. Mutta ei niitä loputtomiin voi poistaa. Jossain vaiheessa rakenne haurastuu niin, että kaikki romahtaa."
Mainio kuvaus miehestä, miehisyydestä, miehenä olemisesta. Miten pärjää tavis, joka ei ole kovin hyvä muttei ihan huonokaan? Joka sanoo: "Ei siinä mitään" vaikka sydän pysähtyisi. Taisteleeko mies vai taipuuko? Naiset on jätetty hävyttömästi ja virkistävästi taka-alalle, kerrankin! Heitä ei käsitellä ihannoivaan eikä edes imartelevaan sävyyn, ironiseen kyllä: "Ihan lasten ehdoilla tässä mennään." "Naisten kyky lähettää ristiriitaisia viestejä on peräisin vuosituhansien takaa."
Jos nyt jostain en kirjassa haltioitunut, niin lievästä - hyvin lievästä - katkeruudesta: nettinaisten vaatimuslista miehille on turhan alleviivaava, vaikka sen todenmukaisuutta on paha mennä kieltämään. Ja viestittely Mikan ja Liisan välillä tuntui epätodelliselta. Mutta mikä kenellekin toimii. Pääasia että heille toimii.
Teoksesta tulevat monin tavoin mieleen Tommi Kinnusen kirjat: sukupolvet, perhekipuilut, realismi ja tarkat havainnot, jotka on ilmaistu raikkaalla tavalla. Hämmentävää muuten, kun tässäkin on Helena - jonka niminen on myös Kinnusen Lopotin päähenkilö. Aina niistä Helenoista on huolta! Ihalaisen kirjan kaltaista miesnäkökulmaa ehdottomasti tarvitaan, lisääkin samaa lajia saisi olla.
Kenelle: Miehistä kiinnostuneille. Sukupolviromaanien ystäville. Kotimaisen proosan lukijalle.
Muualla: Tuijata toteaa, ettei vastaavaa kattausta miesnäkökulmassa nykyproosassa ole ollut ja sanoo tekstiä sulavaksi ja tehokkaaksi. Lempeänkarheaa, otteessaanpitävää ja sutjakkaa, sanoo Mummo matkalla. Suketus sanoo romaania hyväksi eikä kadehdi miehen roolia.
Jarmo Ihalainen: Mitä miehen pitää. Atena 2016. Kansi: Elina Warsta. Kustantajan lukukappale.
Hauska huomata, että selvästi innostuit. Romaani on tavallaan rohkea siinä, että koverretaan äijään koloja tyyliin mies, ihminen ja isä, näitä kaikkia sorkkien - ja naisen menevää tyhjää tilaa täyttäen. Tykkäsin.
VastaaPoistaSamoin tykkäsin, Tuija! Ei tätä miesnäkökulmaa liikaa ole ollut tarjolla, ja Ihalainen kirjoittaa vetävästi ja fiksusti. Ja rajaa hyvin. Olin tosi iloinen, että tämä tuli luettua; suosittelen kaikille naisille. Kun yritämme ymmärtää tätä toista sukupuolta. Ja miehille, jotka löytänevät tästä itsensä. Terkkuja, tällaista kirjaa kaivattiin!
Poista