Sinivalas on tarina perheestä, kertoo ohjelmalehtinen. 35-vuotisjuhliaan viettävällä Annalla (Elena Leeve) on aviomies, isä, sisko sekä liuta velipuolia, jotka kokoontuvat perheen saarelle merimaisemiin. Henkisesti mukana leijuu myös Annan kuollut äiti, fyysiselle vierailulle tulee Annaan rakastunut naapuri. Henkilöitä riittää siis, ja ihmissuhdeteemoja käsiteltäviksi!
Annalle tärkeä saari saa roolin ilmastonmuutoksen mukaan tuojana naisen elämänahdistukseen; meren ja rantojen kautta muutos tuodaan myös katsojan mieleen, mikä lienee pakollista nykyään. Perhe haluaa myydä saaren, Anna ei ole niin innokas. Vaikka hän on keski-ikäistymässä, hän muistuttaa lasta pysyvyyden ja muuttumattomuuden halussaan. Ikään kuin hän haluaisi ihmisen ikiaikaiseen tapaan saada elämästään ehjän kertomuksen, jossa on alku, keskikohta ja loppu. Ehkä sellaisen kertomuksen voisi luoda kirjailija Laura (Emmi Parviainen), joka tulee saarelle yhden velipuolen mukana?
Mutta onko nykyajassa mahdollista saada kertomuksesta ehjää? Onko kaaosta ja muuttuvia tekijöitä liikaa? Symppaan Annaa vain lievästi; tätimäinen ärtymys herää ja mieleen nousee ilkeästi "hyväosaisten valitus", kun hän, menestyvän yhtiön toimitusjohtaja lakimies-, lääkäri- jne. veljineen, rimpuilee kysymyksiensä ja muutospaineiden keskellä. Miksi hän kokee olevansa jotenkin hukassa, vaikka hänellä on kaikki mahdollisuudet? Ihmisen on tehtävä valintoja! Kakkua ei voi syödä ja säästää! (ja muuta tätimäistä). Esimerkiksi: hän on naimisissa, mutta suhteessa naapuriin (Eero Aho). Miksei hän ota tuota hurmaavaa naapuria ja heivaa miestään? Miksi pitää kiinni asioista, jotka eivät toimi - peri-inhimillistä toki.
Näytelmän alkuosan asetelma suurine videoineen ja lähes minimalistisine näyttämöineen avartuu tarinan edetessä; myös näyttämö runsastuu. Tekniikan monipuolisesta käytöstä pidin, vaikka isot screenit veivät huomiota pois muista henkilöistä kuin videolla näytetyistä. Alussa tuntui jopa liiaksi videolta - hei, tulin katsomaan live-esitystä enkä leffaa - mutta tilanne elää. Tosin kenenkään muun kuin aina loistavan Emmi Parviaisen kasvoja en jaksaisi katsella kolmelta valtavalta näytöltä!
Sisarukset ja isä jäivät varjoon kautta tarinan, joka vyöryttää esiin niin monia aiheita, ettei yksikään pääse kunnolla keskiöön, kuten ei henkilöistäkään. Ehkä se symboloi Annan maailmankuvaa, ehkä se on juuri se ongelma - katsojan kannalta ongelma on se, ettei ongelma oikein hahmotu. Tai siitä saa vain pienen aavistuksen, mutta tunnetasolle asti kokonaisuus ei yltänyt, monesta hyvästä elementistä huolimatta. Toisaalta, kun elementtejä on paljon, jotain niistä jäi nakuttamaan takaraivoon vahvasti vielä muutaman päivän päästäkin. Kuten kirjailija Lauran rooli; oliko koko tarina hänen kirjoittamansa, Anna hänen luomuksensa. Vahva yhteys näillä kahdella joka tapauksessa on.
Niin, se valas ja Joona. Tulkitsin valaan vatsaan joutumisen eksymiseksi; ohjelmalehtisessä käsikirjoittaja sanoo sitä totuuden kohtaamiseksi, yhden seuralaiseni mielestä se saattoi olla pakopaikka, toisen mielestä turvanhakua. Monitulkintainen ja runsas näytelmä siis, tarina, joka herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia.
Elena Leeve, Emmi Parviainen ja Eero Aho ovat esityksen tähdet, muita eivät heidän roolinsa salli nostaa. Neljänneksi tähdeksi nostaisin lavatekniikan kekseliään käytön, joka piti mielenkiinnon vireillä ja toi mukaan pilkahduksia huumorista ja laajemmasta maailmankuvasta.
Kenelle: Modernin ja taitavan teatterin ystäville, keski-ikäistyville, samastuville.
Muualla: Kerrankin olen samoilla linjoilla kuin HS:n Sanna Kangasniemi, tätä ei tapahdu usein. Tuijata pohtii komeasti näytelmää ja sanoo sen olevan romaani lavalla.
Sain lipun teatterin bloggariklubin jäsenenä, kiitos! Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho (pääsin yhteiskuvaan!) kävi moikkaamassa meitä klubilaisia ennen esitystä ja sanoi ihanasti, ettei hän näe mitään ongelmaa siinä, että teatterin kansoittavat keski-ikäiset naiset, joista meidänkin joukkomme pääasiassa koostuu - kunhan kiinnostuneita katsojia riittää. Sitä paitsi tätiys on uusiutuva luonnonvara, meitähän tulee koko ajan lisää. Vakavasti sanoen, ihailen Myllyahoa suuresti. Hän on hienosti jatkanut Maria-Liisa Nevalan aloittamaa uudistusta tuoda teatterilaitos tähän aikaan, jopa edelle, ja rohkeasti uudistanut koko maan teatteria.
Suomen Kansallisteatteri: Sinivalas. Ohjaus ja käsikirjoitus Paavo Westerberg.
Rooleissa Emmi Parviainen, Elena Leeve, Eero Aho, Kristiina Halttu, Elmer Beck, Esa-Matti Long, Markku Maalismaa, Antti Pääkkönen, Heikki Pitkänen, Timo Tuominen.
Lavasteet Kati Lukka, puvut Tuomas Lampinen, valot Ville Seppänen, dramaturgia Eca Buchwald, musiikki Kasperi Laine.
Kuvat: Kansallisteatteri, Tommi Mattila. Myllyaho ja minä -kuva: Pirita Tiusanen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti