Peruutamme ajallisesti taaksepäin, Tulisiiven Kaarlen Yrjö-isoisän lapsuuteen. Hän muuttaa vanhempiensa ja veljensä Veikon kanssa Amerikkaan aikana, jolloin Suomessa nähtiin nälkää ja pelättiin tsaarin sotia, 1860-luvulla. Ehkä elanto irtoaisi laveampana rapakon takana? Seikkailunhaluakin lienee ollut aimo annos siivittämässä Kuuran perheen asettumista Nyy Jorkkiin. Maassa oli kuulemma sota kesken, sivil voor, mutta se riehui kaukana etelässä ja näkyi kaduilla lähinnä satunnaisina sotavammaisina ja värvääjien huuteluina.
"Täällä pitää oppia nopeasti tai jää jalkoihin", neuvoo tuttu mies Nyyperi. Yrjöstä tulee George Frost, poika, joka pärjää hyvin eläinten kanssa ja taitaa pian kielen, lukemiset ja laskemiset. Pisnes, juu nou!
"- Miss sitä ja mister tätä. Vaikka näiden solkotus tarttuu päähäsi paremmin kuin täi tervaan, ei se estä minua lyömästä sinua nyrkillä kuonoon, Veikko sanoi ja tarttui paitani rintamukseen. - Minkä minä sille voin, että sanat tarttuvat päähäni? Minusta ne ovat hauskoja, niin kuin pööd, sehän on kuin linnun pitkä liuku taivaalla. Tai hoos, sehän muistuttaa hevosen hirnahdusta. - Niin varmaan."
Isä haaveilee omasta maapalasta. Eikä se jää haaveeksi - Kuurat ovat tekijäsorttia - vaan perhe hankkii haltuunsa maatilan. Länttä pyrittiin asuttamaan, sotilaslinnakkeet suojasivat muuttajia intiaaneilta, joiden elintilaa rajoitettiin reservaatein ja jotka ymmärrettävästi eivät suhtautuneet heiltä metsästysmaat vieviin uudisraivaajiin suopeasti. Hyökkäyksiä ja väkivaltaa tapahtuu, ja jotain kauheaa: intiaanit sieppaavat Georgen. Hän on vasta toisella kymmenennellä.
Lapsi sopeutuu, muistot perheestä haalistuvat. Lakotaheimosta tulee hänen perheensä, heidän pojistaan sielunveljiä, heidän päälliköistään kaiken päättäjiä; sodan ja rauhan, elämän ja kuoleman.
"Valkosilmät ovat tulleet maillemme ja ajaneet biisonit pois. Valkoinen isä piirsi paperiin viivan, mutta preeria ei ole paperia. Valkosilmät eivät näe viivaa. Jos haluamme saada saalista, on meidän pakko mennä sinne, mistä sitä saa."
Mutta voivatko intiaanit mitään valkoiselle vyörylle ja hyvin varustetulle armeijalle? George, joka tarkan näkönsä vuoksi on saanut nimen Haukansilmä, ei halua sotia muttei voi välttää taisteluita, ja hänesta kasvaa urhea ja arvostettu soturi. Silti hän ei halua pois, sillä intiaanit ovat nyt hänen kansansa. Ristiriita saa pojan kyyneliin.
"Kaksi maailmaa riiteli minussa ja ne molemmat olivat julmia omalla tavallaan. Valkosilmien maailman jumalat olivat raha ja vallanhimo, niillä oli valta nostaa ihminen taivaaseen tai sysätä hänet helvettiin. Intiaanien jumalat olivat rohkeus ja ylpeys, jotka hulluuteen saakka pakottivat heidät vaarantamaan omansa ja muiden hengen. Siinä missä valkosilmät halusivat alistaa luonnon omalle vallanhimolleen ja muuttaa sen rahaksi, intiaanit halusivat elää luonnon ehdoilla, sillä se vaatii suurta rohkeutta. Olin maailmojen välissä enkä tiennyt, mikä oli oikein ja mikä väärin."
Sotilaskoneisto löytää Georgen lopulta, ja hänen nahkansa pelastuu, toistaiseksi. Sotimaan hän ei edelleenkään halua, kenenkään puolelle. Perheelleen ja niille muutamalle, jotka katsoo läheisikseen, kuten kummisetä Bob ja mestariampuja Diana, hän ilmoittaa olevansa elossa: sopeutuminen jo lähes unohdettuun kieleen ja valkoisten elämään vie aikansa. Mieluiten hän eläisi preerialla metsästellen ja hevosia hoitaen. Niin helposti asiat eivät tietenkään suju. George joutuu vielä moniin seikkailuihin ennen paluuta New Yorkiin ja kirjan viimeistä sivua.
"Älä ajattele paluuta, ennen kuin olet edes lähtenyt. Et voi lähteä ja palata yhtä aikaa. Sinun ei kannata ajatella asioita liian pitkälle."
Kirja on kuin western parhaasta päästä; molempien sotivien osapuolten näkökulmat on huomioitu. Tarkoitan sotaa intiaanien ja hallinnon välillä, en Civil Waria. Westerniä tarina muistuttaa sikälikin, että naiskuva on ohuenpuoleinen, vaikka naiset ovat tärkeitä toimijoita eikä romantiikkaa jäädä vaille. Vauhdikas veto vie lukijan läpi historian ajanjakson, jossa tapahtuu paljon. Tuttuja todellisia nimiä vilahtelee sivuosissa Jamesin rosvoveljeksistä kenraaleihin ja legendaarisiin intiaaneihin.
Todentuntuinen tarina vie vastustamattomasti mukaansa. Suureen tietomäärään ja erinomaiseen kerrontataitoon pohjaava aikuissatu ja kasvukertomus, joka koskettaa ja saa ajattelemaan ihmisen perusluonnetta ja länsimaisen kasvuajattelun rajoittuneisuutta, josta maapallomme saa nyt kärsiä enemmän kuin George aikalaisineen olisi ikinä voinut kuvitella. Vaikkapa isänpäivälahjaksi oiva teos, jolla myös äidit, vaimot, mummot, kummitädit ja tyttöystävät voivat herkutella.
Kenelle: Kaukokaipaaville, siirtolaisten jälkeläisille, sukutarinoista innostuneille, historiahulluille, westernien katsojille, vauhdikkaan seikkailun ystäville.
Muualla: Kirsin kirjanurkka toteaa Koskisen olevan armoitettu tarinankertoja. Kirsin tavoin kertasin Tulisiiven tämän luettuani. Hieno kirjapari! Eikä yhtään haittaisi lukea lisää Kuuran perheen tarinaa.
Tämä oli niin hyvä! Mieheni luki tämän myös, nyt se on vävyllä eli koko suku lukee ja kaikki tykkää. Pidin tarinasta ja pidän Koskisen kirjoitustyylistä.
VastaaPoistaKyllä, vetävä ja kiinnostava ovat tämän kirjailijan tavaramerkkejä. Mainiota seikkailun ja historian yhdistämistä, kiva kuulla, että koko suku innostuu!
Poista