Suntio, nimeltään Turtola, on miettinyt uskonasioita paljon ja hartaasti. Hän pyrkii noudattamaan omaa uskonnollisuuttaan myös käytännössä, niin työssään kuin pienen tytön yksinhuoltajaisänä. Pitkä kokemus tekee työstä helppoa ja näkemyksistä koeteltuja. Lapsen kasvatus ei ole aina helppoa, vaikka he ovat tiivis pari. Kaikkensa Turtola silti tekee.
Turtola käy jatkuvaa keskustelua uskosta, moraalista ja ihmisen kiperimmistä kysymyksistä kirkkoherra Sirénin kanssa. Tällä on omat ongelmansa, suntion mielestä miehen uskokaan ei aina vaikuta puhtaalta. Kiviä ei silti heitellä, tietenkään, vaan sanan säilä heiluu.
"- Käsi sydämelle, Sirén. Kumpaa pidät parempana työmiehenä: sellaista, joka hoitaa hommansa, vai sellaista, joka hoitaa hommansa rakkaudella?"
Rakkaus puhuttaa enemmänkin: "Onko parempi rakastaja se, joka rakastaa vaieten, vai se, joka kertoo kaikille miten etevä on rakkaudessaan?"
"- Ylpeillä ei ainoastaan saa vaan täytyy. Selaa päivälehteä, katso laatudraamaa, lue kotimaista kertomakirjallisuutta, osallistu kirkon vapaaehtoistoimintaan, elä yhteiskunnassa tai edes sen liepeillä ja huomaa: hiljainen rakkaus on rikos."
Olemmeko liikaa tunteidemme ohjaamia? "Miksi valuviin nesteisiin tulisi luottaa?" Jos Jeesus on herra, tunteeko kansa häntä kohtaan herravihaa? Ovatko ihmiset viihdyttävimmillään menetettyään malttinsa? Onko toivo uskonnon varavirtalähde? Taiteesta keskustellaan myös, sillä kirkkoherraan viitaten suntio toteaa: "Koemme molemmat vastuuta tutustua työtämme sivuaviin taideteoksiin."
Keskustelujen ohessa Turtola säilyttää roolinsa käytännön miehenä. Siihen liittyy niin rikos kuin rangaistuskin. Kuinka vankka usko kirkkoherralla lopulta on, sitä koetellaan toden teolla, kun tapahtumat kääntyvät lukijan kannalta täysin yllättävään, outoon suuntaan.
Loppuosa kirjasta on suntion kirjeitä hänen elämässään vaikuttaville henkilöille, vaikka hän väitti: "En osaa tehdä tehdä lauseita. Käsittelen puisia, kivisiä ja metallisia asioita." Kirjeitä lukee kuitenkin ahmien. Selitä, taustoita!
Antti Hurskaisen tiiviin tarkasti muotoiltu ja osuvasti iskevä teksti yllätyksellisine sisältöineen on nautinnollista luettavaa. Se herättää takuuvarmasti ajatuksia uskonnon ominaisuuksien lisäksi armosta ja pelosta, itsekkyydestä ja rakkaudesta, elämästä ja kuolemasta. Isoja asioita käsitellään kunnioittavasti, ihmisyyttä ymmärtävästi.
Kirja on helppolukuinen, sanastolla ei hienostella. Sisältö on silti painavaa, se paitsi ajatteluttaa myös kammottaa, pilkahduksina jopa huvittaa, nostaa tunteita laidasta laitaan. Vaikea löytää verrokkia, kirja on niin omanlaisensa! Kim Leine tuli mieleen, tiristetyssä muodossa. Yksi asia häiritsi: dialogia on alkupuolella niin paljon ja pitkästi, etten aina pysynyt mukana, kumpi keskustelijoista puhuu, kun nimiä ei toistellen mainita (sinänsä sujuvuutta edistävä ratkaisu, ja sitaatin sisällöstä voi päätellä paljon). Mutta se oli helppo tarkistaa peruuttamalla ja jakamalla puhevuorot mielessään.
Tyyliin sopiva ulkoasu kruunaa teoksen. Luin sitä lounasravintolassa ja hekottelin itsekseni, että minun ehkä luullaan olevan hyvinkin hengellinen: kirja näyttää vanhan ajan virsikirjalta viininpunaisine kansineen ja kullattuine nimineen (ristikin löytyy, mutta sisäsivulta). Kanteen on kirjoitettu "käsin" "omistajan" nimi (myös kustantajan) mustalla tussilla. Hieno teos, sisältä ja ulkoa.
Kenelle: Uskoa ja ihmisyyttä ajatteleville, yllättävää ja älyllistä luettavaa hakeville, isoja kysymyksiä pohtiville mutta arjessa eläville.
Muualla: Tuijata sanoo kirjaa tarkan lauseen romaaniksi ja miettii, onko kirjoittajan sukunimi enne.
No nyt, tähän täytyy tarttua kyllä! Uskonto ja usko ovat suomalaisessa nykykirjallisuudessa hyvin harvinaisia aiheita. Marko Annala kirjoitti ortodoksisuudesta Paasto-romaanin ja Joel Haahtela pyörittelee mysteereitä. Tässä kuulostaa olevan uskonajatusta konkreettisemmin. Aika rohkea valinta esiraadilta Finlandia-ehdokkaaksi.
VastaaPoistaTurtola on käytännön mies! Mysteerimäisyyttä kirjassa ei ole (no, aihe sinänsä tietysti...).
Poista