Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Vaikka rakastan kirjoja, kirjoittamista, tekstejä ja sanoja, niin jostain syystä niistä kertovat kirjat ovat lähes poikkeuksetta tylsiä, päälleliimatun itsetarkoituksellisia ja teennäisiä. Ehkä aihe on liian läheinen kirjoittajille tai itsellä on liian suuret odotukset. Ainakin luomisen tuskaa poteva kirjailija on kertakaikkiaan vain niin kaluttu aihe, että siitä on vaikea tuoda esiin mitään raikasta.

Dickerin kirjassa näitä kirjailijoita on peräti kaksi; entinen ja nykyinen bestselleristi. Lähtökohta ei siis ole lupaava, mutta jo astetta näppärämpi ajatus on yhdistää kirjailijoihin rikosmysteeri. Yhdistelmän houkuttamana ja vähän mainonnankin uhrina kirjaan tartuin.

Harry Quebert on maailmankuulu kirjailija, joka joutuu vaikeuksiin. Hänen kauan sitten kadonneen nuoruudenrakkautensa Nolan ruumis löytyy vuosikymmenten kuluttua kaverin omasta puutarhasta. Harryn suojatti Marc, kirjailija hänkin, alkaa selvittää tapausta pelastaakseen Harryn murhasyytteestä ja ajautuu samalla tekemään omaa romaaniaan, kustantajan painostuksesta. Romaanin ja mysteerin ratkaisun eteneminen limittyvät toisiinsa.

Valmiina tajunnanräjäyttävän jännittävään tarinaan! Ensimmäiset 400 sivua sujuivatkin iloisesti laskematta, vaikka lukujen alussa olevat kirjoittamisen tuskasta ja ilosta kertovat johdannot ovat vaivaannuttuvia, juuri tuota alussa mainittua keinotekoista lukemista rakastavien koukuttelua.

Itse juoni vetää kohtalaisesti noin puoliväliin. Sitten tulee lepovaihe, josta mikään ei oikein tuntunut etenevän. Toistoa harrastetaan paljon tehokeinona. Hyvä idea, jos oikeasti jännite kasvaa, mutta ei kasva. Alan vilkuilla, paljonko sivuja on jäljellä. Jatkanko? Jatkan, haluan tietää, miten arvoituksessa käy.

Loppupuoli kieputetaan mysteeriä edestakaisin, ja epäillyt vaihtuvat tiuhaan. Muutaman kerran kirjailija onnistuu yllättämään, mutta jännitys ei nouse asteikon ylärekisteriin missään vaiheessa. Kirja on kuitenkin viihdyttävä ja helppolukuinen, siinä ei ole paljon henkilöitä eikä turhan monimutkaisia kuvioita. Mukavaa ajankulua, jos yhden ja saman murhamysteerin ratkominen yli 800 sivun verran jaksaa kiinnostaa. Joitakin välimerkki- ja muuta kielivirheitä käännökseen on valitettavasti jäänyt, mikä on yllättävää laadukkaan Keltaisen kirjaston kirjassa.

Kenelle? Mainoslause "jos luet vain kirjan vuodessa, valitse tämä" on taiten valittu. Kirja sopii parhaiten juuri heille, jotka eivät lue paljon, vaan katsovat mieluummin dekkareita ruudulta, sillä kirja muistuttaa harkittuine koukkuineen jakso jaksolta kirjoitettua tv-sarjaa. Kohderyhmää ajatellen tosin sivumäärä voi olla turhan runsas. Dekkareiden hevijuusereille taas sisältö ei ehkä tarjoa riittävästi haastetta.

Muualla: Booksyllä mainio postaus, ja hänen lukutyyliinsä Dicker sopii. Amma kuvaa kirjaa koskettavaksi ja kiinnostavaksi. Sonja myöntää koukuttavuuden, mutta on hieman varautunut.

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Suomennos Anna-Maija Viitanen. Tammi 2014.

Kustantajan lukukappale.

Heta

Olen vankka Nevanlinnan ihailija: hurmaava Marie viehätti,
terävänhauska Varma viihdytti, jopa nössöstä Hjalmarista hän tarjosi nautittavaa tekstiä.

Heta on jälleen erilainen, sekä kirjana että persoonana. Se ei oikeastaan ole romaani, vaan ajatuskoe. (Toisaalta, eikö kaikki fiktio?) Tämä tuli mieleeni kahdesta syystä: kirjailija kertoo Hetasta epätavallisesti; paljolti muiden silmin, hänen ympäristönsä ja säätynsä kautta, joten lukija saa epäperinteisen näkymän kirjan alkupuolella, jossa päähenkilö itse ei ole keskiössä.

Toinen syy on se, että Hetalla on myös epätavallinen kyky: hän osaa lukea ajatuksia. Hän siis tekee itse ajatuskokeita ja osallistaa tavallaan siten niihin myös lukijan, joka voi pohtia, uskooko Hetan kykyyn vai ei, vai mistä on kyse.

Heta elää 1900-luvun alun Helsingissä, Nikolainkirkkoa vastapäätä Senaatorintorin laidalla. Hän on pienestä pitäen piikana ja hoidokkina korskealla Celeriuksen perheellä, jonka patriarkka, Kenraali, on jo kuollut, ja Kenraalitar johtaa perhettä lapsineen ja heidän puolisoineen. Aikakausi on tuttu monista kirjoista, mutta silti aina kiinnostava. Kansallisuusaate nostaa päätään, suhteet Ruotsiin ja Venäjään mietityttävät. Perheen sisälläkin on monia mielipiteitä, onhan poika Rudolf peräti senaattori.

"Vaatimukset itsenäisyydestä ovat helsinkiläisten ja länsisuomalaisten keksintö, tai höpötystä tekisi mieli sanoa. Me viipurilaiset ja itäsuomalaiset tiedämme, että kuuluminen Venäjään takaa rauhantilan ja hullusti meidän kävisi, jos pietarilaiset lakkaisivat ostamasta voita ja halkoja."

"Kaikki on tuon Snellmanin syytä. On asunut Ruotsissa, puhuu ja kirjoittaa ruotsiksi, mutta ajaa kuitenkin suomenkielisten asiaa."

Lukeneisuutta perheessä siis on, viisauden määrän taas voi lukija itse päätellä. Hetan toinen jalka on toista lyhyempi (mutta toinen vastaavasti pitempi, leukailevat rengit), joten hän saa monia vähemmän mairittelevia kutsumanimiä. Älyssä ei kuitenkaan ole mitään vikaa, ja tyttö pääsee jopa käymään kansakoulua työn ohessa. Kirjat kiinnostavat häntä kovasti. Samoin perheen nuorin poika, Carl-Olof, ainoa perheenjäsen, joka kohtelee Hetaa ihmisenä, ja ainoa, jonka ajatuksia tyttö ei pysty lukemaan.

Mutta ne muiden ajatukset. Niiden lukukyvystä on sekä hyötyä että haittaa. Heta huomaa ihmeekseen, etteivät niin sanotusti sivistyneet ihmiset ajattele kovinkaan fiksusti, vaan ovat ahneita, pikkumaisia ja juonittelevia. Ajatuksia lukemattakin tämä käy lukijalle ilmi perheen keskinäisistä torailuista. Lämpöä tai myötätuntoa ei tunneta, toisille ei juuri anneta edes puheenvuoroa. Huolenpitoa ei riitä tietenkään pikku piialle, paitsi Kenraalittaren taholta yllättävällä eleellä. Mutta vanhuksen kuoltua Heta on pulassa.

Niin pahassa, että hän karkaa paniikissa ja kokee oudon seikkailun, mutta palaa lopulta selvittämään asioita. Seikkailu on Nevanlinnalle tyypillistä unen, muiston, haaveen ja valveen tilan vaihtelua, lukijaan luottamista.

Nevanlinna on laatinut jälleen kirjaansa omaperäisen kuvion. Hänen terävä tekstinsä ja viisas ihmiskuvauksensa sekä metelöimätön mutta aina läsnäoleva huumorinsa tekee lukemisesta nautittavaa. Aina häntä lukiessani minulla on tunne, että kirja täytyy lukea uudestaan, yksi kerta ei riitä. Koukkuja ei välttämättä heti huomaa, eikä juoni näyttele hänen teksteissään suurinta osaa. Nevanlinna arvostaa lukijaa, luottaa tämän mielikuvitukseen ja kykyyn lukea rivien välejä, tyrkyttämättä. Herrasmiehen tavoin hän avaa oven vähäeleisesti, mutta luontevan huomaavaisesti.

Kenelle? Elämänviisautta kunnioittaville, hiljaisesta huumorista nauttiville, omaperäisyyden arvostajille, juonivetoisuutta kaipaamattomille.

Muualla: Nami kirjaksi, sanoo Anneli. Morre ei syty Nevanlinnan tyylille.

Arne Nevanlinna: Heta. WSOY 2014.

Malmi, 1917

Jenni Linturi vie lukijan viime vuosisadan alun Helsinkiin, aikaan, jolloin Haaga oli kauppala, Malmi pieni kylä, jossa miliisit valvoivat, ja sisällissota juuri puhkeamassa. Pidän aikakauden valinnasta ja tietysti paikoista: Helsingin historia jaksaa kiinnostaa. Samoin mielenkiintoiselta tuntui juuri tuo ajanjakso, joka jakaa kansan kahtia ja jonka vaikutukset vieläkin tunnemme.

En vain päässyt mukaan Linturin tapaan kirjoittaa. En jaksa innostua punaisen eri sävyissä hehkuvista astereista enkä lehmukselle, koivulle tuoksuvasta paperista, kun janosin päästä mukaan silloiseen elämänmenoon (hehkuminen muuten toistui kirjassa silmiinpistävän paljon; milloin hehkuivat kukat, milloin hymy tai valo).

Henkilöinä tapaamme Puolakan tytöt, Ingeborg ja Lettu, ankaran isän tyttäret, joiden silmin tapahtumat nähdään. Tytöt ovat ymmärrettäviä, keskenään erilaisia: Ingeborg haluaa tähdeksi näyttämölle ja tekee mitä vain tavoitteensa vuoksi, Lettu on arempi, vaatimattomampi ja käytännöllisempi, vaikka uppoaakin herkästi kuvitelmiinsa.

Tytöt etenevät omilla tavoillaan. He tutustuvat Puolakan perheen poikiin, joista Oiva rakastuu Ingeborgiin, Letun suruksi. Tykkäämiset jäävät kuitenkin politiikan varjoon, sillä punaiset ja valkoiset alkavat erottua selkeästi. Väkivalta astuu arkeen. Miten se vaikuttaa nuorten elämään ja haaveisiin?

Jos ei yhtään tuntisi historiaa, kirjan perusteella ei juuri viisastuisi. Linturi kirjoittaa niin viitteellisesti ja runollisesti, että hieman oli välillä hämärää, kuka oli kenenkin puolella ja miksi. Äkilliset tapahtumat, jopa kuolemat, olivat - no, äkillisiä, mutta niin ne varmaan ovat oikeastikin sodan kaaosmaisessa varjossa. Kuten jo totesin, en innostu kuvailevasta tekstistä enkä lauseista tyyliin "Perunat höyryävät korissa, auringonvaloa, tillintuoksua." "Kädet, jalat, mieli typötyhjänä." Myös "hetkelle antautuminen" ja muut mielestäni fraasimaiset lauseet saivat kiemurtelemaan.

Aikakautta kirja kuitenkin kuvaa mukavasti. Pitkät välimatkat, jotka käveltiin, kuten keskustasta Malmille, kaikkinainen niukkuus, kuten vähäiset ruuat ja vaatteet, liikuttivat. Vaikka suuri osa kuvailusta oli makuuni liikaa, on vastapainoksi sanottava, että Linturilla on myös hienoja, omintakeisia ilmaisuja. "Veturi huusi parempia aikoja, kelejä, kaupunkeja ja keinovaloja." Ne pitää vain erottaa jo keksityistä. Linturilla on oma kielensä ja kirja on hyvä, jos tyylistä pitää, mutta kirjailija ehkä vielä kaipaa hienoista skarppausta omimpaansa.

Hauska yksityiskohta: muistan jo lapsena kuulleeni "Malmin mustalaisista". Nyt tiedän vähän paremmin sanonnan historiataustaa, mitä en ole tullut ajatelleeksikaan.

Kirja on johdonmukainen kokonaisuus omassa tyylilajissaan. Minulle se jää melko hämäräksi ja eroaa siten aika lailla Linturin esikoiskirjasta Isänmaan tähden, josta pidän kovasti.

"Syksyn eriväriset lehdet kahisivat kengissä, punaista ja keltaista kuolemaa vielä vihreän nurmikon pinta."

Kenelle? Runollisen ja kuvailevan ilmaisun ystävälle, ei reaaliproosan rakastajille.

Muualla: Luulin kirjaa paljon luetuksi, sillä jonotin sitä pitkään kirjastosta, mutta yllätyksekseni en kovin suurta bloggausmäärää löytänyt. Kirjan jos toisenkin lukenut Jane tiivistää kirjan hyvin. Mari A sai kirjan selätettyä toisella lukukerralla. Anni piti kirjaa tarkkanäköisenä ja taitavana, mutta etäisenä. Morre ei pitänyt ollenkaan. Jaanalla tiivis kuvaus ja lisää linkkejä.

Osallistun kirjalla Ihminen sodassa -haasteeseen.

Jenni Linturi: Malmi, 1917.

Tikli

Donna Tartt on suuri kirjailija. Niin suuri, että on vaikea löytää sanoja. Suuri on paitsi sisällöltään myös fyysiseltä kooltaan hänen uusin kirjansa Tikli, lähes 900-sivuinen järkäle.

Jumalat juhlivat öisin -kirjan järisyttävyys ei ole unohtunut, vaikkei sitä seurannut Pieni ystävä tehnyt yhtä suurta vaikutusta. Noin kymmenen vuoden välein julkaiseva Tartt on kuitenkin yksi kiinnostavimmista nykykirjailijoista, jonka teosta odottaa vesi kielellä läähättäen.

Tikli on teos taiteen vaikutuksesta. Tai oikeastaan se on kasvutarina, jossa Theo-poika aikuistuu ja löytää maalauksen avulla itselleen merkityksen elämään. Hän menettää äitinsä New Yorkissa, pommiräjähdyksessä. Isä on menetetty muulla tavoin. Theo särkyy. Ja tämä on nyt tulkintaa.

Ehkä Theo olisi toiminut joka tapauksessa kuten toimi. Emme voi tietää, olisiko hän vakaan perheen lapsena valinnut toisen tien, vai olisiko hän kuitenkin hakenut rajojaan, suistunut rikoksiin, itsetuhoisuuteen, kaikkeen siihen. Olisiko hän silti löytänyt aarteen, joka piti hänet järjissään? Olisiko merkitys löytynyt muualta?

"Eikö kaikki ole sen arvoista, että siitä voi pelata? Eikö hyvä voi joskus tulla sisään oudon takaoven kautta?"

On vaikea selittää kirjan lumoa. Mutta sitä siinä on, niin paljon, että huolestuneena tarkkailin lukiessani väheneviä sivuja. Ei se silti lopu kesken. Tarttin tekstiin eläytyy täysin, hengittää sen mukana - jos muistaa - ja tuntee Ymmärtävänsä Asioita. Se antaa väläyksen jostain suuremmasta, jostain saavuttamattomasta, mutta jostain, mikä kuitenkin voisi olla mahdollista. Siinä on jotain, minkä hämärästi aavistaa olevan totta ja tuttua, mutta mistä ei aivan saa kiinni. Siksi se jättää levottoman, kiihtyneen olon. Ja, kaikesta kauheudestaan huolimatta, toiveikkaan.

"Ei ulkoinen maailma vaan sisäinen merkitys."

Säälin häivähdys. Silti Theo ei ole säälittävä, vaan älykäs poika ja nuori mies. Hän tekee valintoja, paitsi ettei kaikkea voi valita itse. Oikeastaan ei paljonkaan, jos Theoa on uskominen. Ja toisaalta, luonto hoitaa (vaikka kirjassa tämä tarkoittaa kuolemaa) ja ilmoittaa, kun suunta on väärä. Fysiikka kertoo, kuume nousee.

Millä on merkitystä? Mikä kestää yli ihmisiän - ja miksi siitä pitäisi välittää? Kirja saa mielen oudoille poluille, mutta ei silti ole kummallinen tai metafyysinen, vaan välillä suorastaan karkea, väkivaltainenkin. Se pitäytyy tiukasti Theon todellisuudessa. Ja silti...

Hieno, lumoava kirja, josta voisi kirjoittaa romaanin itsessään. Sen henkilöt ovat hengittäviä ja tosia, ja heidän välisensä suhteet kehittyvät tai ovat kehittymättä juuri oikein. Boris, Theon ystävä, on mainio vastapaino synkkyyteen taipuvalle Theolle. Hobie, joka ottaa Theon huomaansa, on huonekalujen entisöijä ja niiden rakastaja, jolla on herkkyyttä yksityiskohdille ja iättömyydelle, kunhan ne koskevat tavaroita, eivät ihmisiä. Viisas Pippa, omassa vankilassaan elävä rouva Barbour perheineen - henkilöitä ei ole paljon, joten lukeminen on helppoa. Se on vaivatonta myös Tarttin sujuvuuden ansiosta; kuvailutkaan eivät kyllästytä, ja dialogia on paljon. Kirja ei ole vaikea, vaikka siinä voi nähdä ulottuvuuksia avaruuteen asti.

Kiitän paitsi kirjailijaa, myös kirjan taittoa. Marginaaleissa ei ole säästelty, vaan teksti saa arvonsa mukaiset mahtavuutta henkivät puitteet. Isojen resurssien kustantamojen suuri etu on myös laatu; kirjoitusvirheitä ei juuri ole, muutama tosin, ja ainakin yksi paha anglismi iski silmään. Nämä tulevat loppupuolella, ehkä keskittyminen on herpaantunut tarkistajilla. Mutta kokonaisuutena kirja on laadukas ja huiman nautinnollinen. Se tuo mieleen parhaat lapsuuden ja nuoruuden lukukokemukset, joissa sukeltui ja lumoutui, sokeana ja kuurona kaikelle muulle. Niin kävi nytkin.

Ja vielä: mitä yhteistä on Lady Gagalla, Marimekolla, Kill Bill -leffalla ja Harry Potterilla?  Kaikki esiintyvät Tiklissä. Pieniä mutta tärkeitä yllätyksiä - tässä ajassa ollaan.

Täydet pisteet. Järisyttävä lukukokemus.

Muualla: Minna hieman ärsyyntyi amerikkalaisuudesta, toinen Minna uppoutui ihanasti.

Donna Tartt: Tikli. Suomennos Hilkka Pekkanen. WSOY 2014.

Kuvanveistäjän tytär ja Muumi-haaste

Sain Muumi-haasteen Tuijalta, kiitos siitä! Sopivasti aiheeseen solahtaen luin juuri Tove Janssonin lapsuudenmuistelmia, joten pysähdyn hetkeksi miettimään niin Muumeja kuin Janssonia. Näitä kahta on mahdotonta mielessäni erottaa.

Tutustuin muumeihin vasta aikuisena. Olin kyllä kuullut nimen, mutta jostain syystä koko heimo oli mennyt minulta aivan ohi siinä iässä, kun itse olisin voinut jo lukea Muumi-kirjoja. (Silloin ei ollut edes kirjablogeja.) Minulla oli hämärä käsitys, että se on jotain ruotsinkielistä lastenjuttua. Vasta kun perheellistyin, sain mieheni ja tytärpuoleni myötä opastuksen muumien maailmaan.

Katsoimme piirrettyjä muumeja sunnuntaiaamuisin telkkarista. Hitaasti minulle valkeni, miten isosta ilmiöstä on kysymys. Vaikka olin jo ohittanut tavallisimman muumibuumi-iän, luin kirjoja, sekä ääneen että myös itselleni. Näkymätön lapsi ja Kuka lohduttaisi Nyytiä tekivät suuren vaikutuksen. Oivalsin, ettei kyse ole vain lastenkirjoista.

Lopullisesti olin myyty, kun luin Muumipapan menneisyydestä kirjasta Muumipapan urotyöt. Miten rehellistä, koskettavaa ja paljastavaakin. Mietin huolissani, ovatko kirjat lapsille edes sopivia, niin rankkoja ne ovat, ja käsitellään todella isoja asioita. Muumipapan lapsuushan oli hänen omien sanojensa kamala. Aivan hirveä! Hän yritti jopa itsemurhaa. Myös Pyrstötähti-leffa on tosi pelottava. Onneksi lapset ovat viisaita ja ymmärtävät sen mitä pitääkin, me aikuiset vain hössötämme.

Tove Janssonin monipuolisuus taiteilijana selkeni tätäkin myöhemmin. Bo Westinin erinomainen elämäkerta Sanat, kuvat, elämä antaa paljon tietoa. Linkkaisin, mutta en löydä blogiarvioita, itseltänikään, vaikka luin kirjan heti sen ilmestyttyä. Kirja on niin laaja tietopaketti Janssonin taiteentekemiseen, että siitä kirjoittaminen on varmasti tuntunut hankalalta.

Mutta jos pysymme kirjoissa, niitä Janssonilta löytyy muumien lisäksi useita. Kesäkirja on viehättävä ja tunnelmallinen tarina Sophian ja isoäidin kesästä meren äärellä. Monet Janssonin tutut teemat toistuvat. Kirjasta ovat kirjoittaneet muun muassa Jaana ja Linnea.

Nyt lukemani Kuvanveistäjän tytär kertoo Janssonin lapsuudesta, jo tutulla lämpimällä, humoristisella ja tarkkanäköisellä otteella. Jansson ei kikkaile*, ei selittele eikä tee kompromisseja. Tai jos tekeekin, niitä ei lukija huomaa, vaan vahva persoona näkyy ja tuntuu.

Kirjan perhe elää Helsingin Katajanokalla ja kesäaikaan meren äärellä Pellingissä. Tyttö kertoo tapahtumista omasta näkökulmastaan, aidosti lapsena. Perhe rakasti paitsi jäseniään, myös merta ja myrskyä. Pirunmoista, sanoi isä, kun vesi nousi pihalle asti. Kamalaa, sanoi äiti, ja näytti yhtä iloiselta kuin isäkin. Rouvista ei pidetty, niistä jotka halusivat olla isän malleina mutta eivät edes osanneet pysyä hiljaa paikallaan. Eikä tyttö pitänyt vierailevasta geologinaisesta, jolle hän huusi pahimman solvauksen, jonka tiesi: Amatööri! Sinä et ole mikään oikea!

Ammattitaito on arvossaan, kun Janssonista puhutaan. Kirjassa Janssonin visuaalisuus kuultaa joka lauseessa. Lukija näkee tapahtumat silmiensä edessä. Nautittavaa luettavaa, joka ei ajan myötä kalpene. Ja muumien alkukoti on jo selvästi nähtävissä.

Muumi-haaste kiertää kirjablogeissa Tove Janssonin syntymän satavuotisjuhlavuoden kunniaksi. Ateneumin näyttely on avoinna 7.9. saakka.

Haastan seuraavaksi Muumi-kokemuksistaan kirjoittamaan Lurun, Liisan ja Lauran.

HS:n sivuilla voi testata omaa Muumi-tietämystään.

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär. WSOY 1969. (uusi painos Bon-pokkarina)
Tove Jansson: Kesäkirja. WSOY 1972.
Molemmat on ruotsista suomentanut Kristiina Kivivuori.

*kikkailulla tarkoitan lukijan miellyttämiseksi laskelmoiden tehtyjä koukkuja, jotka näyttävät juuri siltä - erikseen keksityiltä, eivätkä luontevalta osalta tekstiä

Ole niin kiltti, älä rakasta häntä

Nautinnollista romanttista viihdettä tarjoaa Jojo Moyes. Lajityypin kirjalle on aina eduksi, kun siinä on haikeutta, kadottamista mutta löytämisen mahdollisuus ja monta aikatasoa. Kaikkea löytyy. Aikatasot pysyvät Moyesilla yhden elämän sisällä kuitenkin, mutta vuosia kahden tapahtumaketjun välillä on nelisenkymmentä.

Ellen on 2000-luvun sinkku, mutta vähemmän itsellinen kuin kuvittelee. Suhde varattuun mieheen rassaa, mutta nainen kieltäytyy itsepäisesti näkemästä totuutta - ettei miehellä ole aikeita sen enempään. Sattumalta Ellen alkaa tutkia hänelle joutuneen salaperäisen kirjeen taustoja. Hän saa selville kiinnostavan tarinan vuosikymmenten takaa, 1960-luvulta, jolloin Jennifer herää sairaalasta muistinsa menettäneenä. Naisten tarinat alkavat lähentyä toisiaan. Ja se salaperäinen kirje...

Häpeilemättä upposin romantiikkaan ja höpsöyteen; jännitettävää oli sen verran, ettei käynyt äiteläksi. Nappivalinta väsyneeseen hetkeen, kun haluaa uppoutua johonkin vaarattomasti koukuttavaan. Mutta iltalukemiseksi tämä on liian viettelevä, jos ei halua valvoa pitkin yötä malttamatta laskea kirjaa kädestään, kuten minulle kävi.

Erikoisuutena kirjassa ovat todelliset rakkausviestit, joilla niitä lukijoiltaan kerännyt kirjoittaja aloittaa jokaisen luvun. Hieman tämä tuntui jo överiltä enkä oikein jaksanut niitä tavailla, varsinkin, kun monet oli kirjoitettu hankalasti luettavalla script-tyyppisellä kirjasimella.

Mutta kaikkiaan: miellyttävä, ohimenevä, kertaluettava. Kelpo viihdettä. Kirjailijan nimi muistiin.

Muualla: Norkku suosittelee viihdenälkään. Maijalle kirja jätti herttaisen hyrisevän olon. Paula nautti totaalisesta todellisuuspaosta.

Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä. Suomennos Heli Naski. Gummerus 2014.

Vanha kirja: Musta obeliski

Saksalainen Remarque julkaisi 1956 kirjan, joka palasi ajassa ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen pikkukaupunkiin Saksassa. Sota, rauha, rakkaus ja kuolema, niistä on parhaat kirjat tehty, ja tässä ne kaikki levitetään lukijan eteen heti ensisivuilta. Maailma oli järkkynyt, ja usko niin Jumalaan kuin vallanpitäjiin horjui.

Tapahtumat ajoittuvat vuoteen 1923, jolloin  hurja inflaatio laukkasi syöden eläkeläisten ja työläisten tulot huimaa vauhtia, kun taas keinottelijat löysivät näppäriä väyliä kiertää ongelmat. Rahan arvo nousi useita kertoja päivässä, ja jos pientäkin hankintaa varten tarvittiin seteleitä matkalaukullinen, iltapäivällä niitä tarvittiin kaksi.

Ludwig on 25-vuotias maailmansodan veteraani, joka työskentelee sotakaverinsa Gregin hautakiviyrityksessä myynti- ja markkinointimiehenä. Vaikka nuoret miehet ovat jo nähneet paljon kuolemaa - tai ehkä juuri siksi - he ottavat ilon irti poikamieselämästään. Huvittelun vastapainoksi Ludwig kuuluu runokerhoon ja käy paikallisen mielisairaalan kirkossa soittamassa urkuja ruoka- ja viinipalkalla. Mielisairaalassa hänellä on ystäviä niin johtoportaassa kuin "asiakkaissakin", tärkeimpänä kaunis Isabelle.

Tärkeä henkilö on paikallisen ravintolan pitäjä Eduard, jota nuoret miehet kiusaavat minkä ehtivät. Jäynää tehdään myös muille, iltoja vietetään yökerhossa ja ilotalossa, mutta bisnekset hoidetaan suhtkoht kunnialla. Hautakivimyymälän puistopiha mallikappaleineen ja rauhaisine tunnelmineen houkuttelee öisiä kulkijoita, lähinnä lempiväisiä, ja pihalla tököttävä musta obeliski - jota kukaan ei halua ostaa - on antanut kirjalle nimen.

Remarquen kuvaama ajanjakso ja elämänpiiri on erittäin elävä, mainioine henkilöhahmoineen, joita tarinassa on runsaasti. Sodasta yritetään toipua ja uutta toimeentuloa rakentaa arjessa, aitogermaanisella tarmokkuudella ja itseluottamuksella. Tarina on myös hyvin poliittinen. Mielipuolinen inflaatio aiheuttaa paljon kärsimystä ja itsemurhia umpikujaan joutuneiden keskuudessa, jopa niin, että Ludwig mainitsee erikseen päivän, jolloin tietoon tuli vain yksi itseltään hengen ottanut. Palkkojen nousu muutaman kerran päivässä ei riittänyt pitämään hankkeita menojen tasalla.

Kuten aina, ennen oli paremmin. Ennen sotaa "maassa oli järjestys, valuutta oli vakaa, työttömiä ei ollut vaan talouselämä kukoisti ja kansaamme kunnioitettiin." Nykytilanne on kansallismielisen hallituksen syytä, sanoo Ludwig - eikä silloin vielä edes puhuttu natseista ja SS oli vielä SA, mutta kansallissosialistinen puolue piti jo vaalitilaisuuksia. Eräästä hyvästä puhujasta, Adolf Hitleristä, oli kuultu.

Tarinan kertoja Ludwig on monin tavoin nuori ja huoleton, mutta toisaalta tuntee itsensä sodan kokeena vanhaksi. Hän pohtii asioita välillä suorastaan juhlallisen runollisesti, mutta löytää käytännöllisiä näkökulmia. Niin myyntityöhön kuin naissuhteidenkin hoitoon voisi sopia seuraava miete - jonka voisi ajatella myös viittaukseksi poliittisen puheeseen:

"Ihmisille voi esittää väittämiä, joiden erheellisyys on aivan ilmeinen, mutta kun niissä vain lujasti pysyy, vaikuttavat ne aina jonkin verran kuulijoihin." 

Eräs tyttöystävä nasevoi Ludwigin runollisuudesta ruuanlaittoa miettiessään: "Vai murtuuko sisimmässi jotain arvokasta, kun ajattelet sipulia?" 

Hauska ja monitasoinen teksti päättyy katsaukseen 30 vuotta eteenpäin. Tässä välissä "yö koitti Saksalle", kuten kirjailija asian hienosti ilmaisee. Kirja ei ole tiiliskivi, mutta aikansa runsaalla kielellä ja lukemattomilla yksityiskohdilla höystettynä vajaan neljänsadan sivun lukeminen vei yllättävän paljon aikaa. Tämä kirja kestäisi ja suorastaan tarvitsisi uusintaluvun, sillä kerralla en kuvittelekaan kaikkea huomanneeni.

Rikas sisältö on yhdistelmä veijariromaania - joka tuo mieleen jopa parhaan brittihuumorin - yhteiskunnallista kuvausta ja kasvutarinaa. Terävät viitteet maan tapahtumiin, inhimillinen ote ja erittäin uskottavat ja todentuntuiset ihmiset tekevät kirjasta iättömän ja ajankohtaisen.

Erich Maria Remarque: Musta obeliski. Suomentanut Kai Kaila. WSOY 1957.

Osallistun postauksella kirjabloggareiden Wanhan kirjan päivään, jonka tarkoitus on muistuttaa, että muutakin voi lukea kuin sitä, mitä juuri nyt markkinoidaan. Hyvä kirja ei vanhene koskaan. Sen muuten huomasi Obeliskistakin.

Wanhan kirjan päivän logon on suunnitellut Niina Tolonen.

Linkkejä muihin Wanha kirja -postauksiin löydät Kotimaiset kirjablogit -fb-sivulta tai Kirjasfääristä.