Kuolema ei ole lasten leikkiä

... mutta tällaisen kirjan lukeminen on. Niin hauskaa se on! Mainio tapaus, kuten aiemmin totesin, tämä Flavia, 11-vuotias mestarikemisti ja salapoliisi, lapsena olon toimensa ohella. Flavian äiti on kuollut tytön ollessa vauva, ja hän asuu isänsä ja kahden isosiskonsa kanssa englantilaisessa maalaiskylässä.

Isä on paikalla, mutta ei läsnä, vaan uppoutuu postimerkkikokoelmiinsa. Siskot kiusaavat Flaviaa julmasti, joten perheen tuki on niukkaa. Halauksia ei tässä perheessä tunneta. Flavia onkin oppinut omatoimiseksi, ja kuolleelta isoenoltaan jälkeenjäänyt laboratorio on hänen mielipaikkansa. Siellä hän opiskelee kemiaa ja tekee kokeitaan, joiden ansiosta tytön tietämys aineiden vaikutuksista toisiinsa on huippuluokkaa. Utelias Flavia seuraa myös tarkkaan ympäristönsä ihmisiä ja osaa ikäisekseen ällistyttävän terävästi havainnoida ja tehdä päätelmiä näkemästään. Siksi hän on erityisen sopivaa dekkariainesta.

Kun paikkakunnalle saapuu kiertävä nukketeatteriseurue, Flavia on kärppänä paikalla tutustumassa taiteilijoihin. Tyttö tulee erinomaisesti kenen kanssa tahansa (siskoja lukuunottamatta) ja ystävystyy halutessaan nopeasti. 1950-luvun lapsena hänet on kasvatettu noudattamaan hyviä tapoja. Toisaalta on mainittava, että hän osaa myös manipuloinnin taidon.

Äkillinen kuolemantapaus nukketeatteriesityksessä järkyttää kylää. Tapaturmaisesti kuolleesta nukkemies Rubertista selviää monenlaisia asioita, kun asioita osaa yhdistellä, ja Flavia osaa. Lapsen huolettomuudella hän pääsee paikkoihin, joihin monet aikuiset eivät, eivätkä ihmiset osaa varoa hänen lähettyvillään sanojaan niin tarkasti kuin aikuisten kesken. Lisäksi pienikokoisen on helpompi piiloutua. Lapsena olosta on yllättävän paljon hyötyä salapoliisin työssä!

Flavia on pelottavan fiksu ja säälittävän yksinäinen, mutta lapsen tapaan hän ei sitä itse tiedosta, aavistaa kyllä. Toivottavasti hän ei vanhene koskaan eikä saa suruja noista edellämainituista asioista. Mutta nautitaan hänen seurastaan nyt: kirja on toinen perinteisessä ja hyväntuulisessa Flavia de Luce -salapoliisisarjassa, ja lisää tulee.

Dekkarijuoni ei ole minusta kirjan pääasia, vaikka se vaaratonta jännitystä tarjoaakin, vaan viehättävä, vanhaa aikaa henkivä tyylikäs tunnelma sekä nokkeluus ja huumori, jolla Flavia tapahtumista kertoo. Minä viihdyn hänen kanssaan mainiosti sen hetken kuin kirjan lukeminen kestää; se on melkein luettava kerralla, koska keskenjättäminen on vaikeaa, jopa mahdotonta.

Muualla: Vanhanaikaista brittitunnelmaa ja ilkikurisuutta, sanoo Lumiomena. Maija sai leppoisia lukuhetkiä, Mai ei voi kuin hymyillä. Hyvä mieli tuli myös Ullalle, joka kertoo, että valmiina sarja on kuusiosainen. Kirsi nostaa kirjasta esiin erityisesti erään sivuhenkilön, Dieterin, mainion tarinan. Flavia sulatti MarikaOksan sydämen. Oivallinen jatko-osa, sanoo Jassu ja kehuu myös komeaa kantta. Juha Mäntylä esittelee kansigalleriaa enemmänkin.

Kenelle? Helppolukuisen laatuviihteen ystäville, brittidekkariperinteen palvojille, hymyä ja hyvää mieltä hakeville, kemiasta kiinnostuneille.

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä. Bazar 2014. Suomennos Laura Beck.

Miksi Jussi Valtonen voitti Finlandia-palkinnon?

Kuka ihmeen Jussi Valtonen, miettii moni. Onneksi myös monet tuntevat kaverin tuotantoa, josta Siipienkantamat on oiva esimerkki. Mutta se oli silloin, ja nyt hän on astunut uuteen.

Vedonlyöntivinkkejä ei minulta noin pääsääntöisesti kannata kysellä, koska en uskonut näin epäperinteisen kirjan Finlandia-voittoon. Mutta hienoa, että Anne Brunila teki rohkean päätöksen. Ei harmita yhtään olla väärässä.

He eivät tiedä, mitä tekevät on hyvä kirja. Tajuntaani se ei räjäyttänyt Brunilan tavoin, mutta siitä on helppo pitää. Niille lukijoille, joille Valtonen on tuntematon kirjailija, tarjoan kätevän listan, joka auttaa havaitsemaan, miksi kirja ja kirjailija on palkintonsa ansainnut.

1. Uudenlainen

Oletko aiemmin lukenut kirjaa Suomeen naisen vuoksi muuttavasta amerikkalaisesta huippuprofessorista ja hänen kokemuksistaan maamme akateemisessa arjessa, jossa uhkaa ekoterrori ja jyllää huipputeknologia? En minäkään.

2. Aito

Valtosen vahvuus aiemmissa kirjoissa on toden tuntu. Lienee psykologian tuntemuksen ja ennen kaikkea kiinnostuksen ansiota, että hän kuvaa ihmisiä rehellisesti, kaunistelematta ja kauhistelematta, ja kirjoittaa auki heidän tekemisistään, ajatuksistaan ja motiiveistaan asioita, joita me muut vain hämärästi mietimme, muttemme osaa pukea sanoiksi. Henkilöiden tilanteet ja tekojen motiivit tuntuvat todellisilta, uskottavuus säilyy. Ainakaan sitä ei mieti lukiessa, vaan on vaivatonta elää henkilöiden ja tarinan mukana.

3. Haastava

Ei liian vaivatonta, sillä näkökulmien äkilliset muutokset edellyttävät myös lukijalta eri kenkiin astumista yllättäen. Ja hieman ymmärrystä ihmisten erilaisista taustoista. Lukijaa ei aliarvioida, paitsi ehkä ihan lopussa on turhaa selittelyä. Pihtiputaan mummon kirja tämä ei ole, Helsingin mummon kyllä. Mutta mummot saattavat yllättää. Ensisijaisesti kuitenkin arvioisin kirjan nuoremman sukupolven makuiseksi.

4. Epägenremäinen

Tarkoittaa sitä, että kirjaa on vaikea määritellä tiettyyn genreen, mikä on aina ehdottomasti hyvä juttu - jos kirja on hyvä, kuten nyt on. Tarinassa on trilleriä, rakkauskertomusta, scifi-tyyppistä tulevaisuudenkuvaa (tosin sivusivujuonteena, joten scifi-fanit älkööt innostuko liikaa), psykologista romaania (etenkin tätä!) ja aikakauskuvausta. Jonkin verran myös tiedettä ja tutkimusta sekä sukupolvi- ja sukupuolinäkemystä. Valitse omasi.

3. Koukuttava

Varaudu pitkään iltaan. Sivuja riittää aamuun asti. Jos nyt jostain pitää jupista, hieman olisin tiivistänyt loppupuolta. Ehkä olen vain kärsimätön lukija. Ahmin silti kirjan niin nopeasti kuin pystyin. Luulen jopa lukevani sen toisen kerran, ja tiedän jo nyt löytäväni asioita, joita ensimmäinen pikaluku ei eteeni tuonut. Yksityiskohtia, viittauksia, henkilöpiirteitä.

Kenestä tahansa Finlandia-ehdokkaasta voisin laatia vastaavan listan - lukuunottamatta Heidi Jaatista, jonka kirjan jätin liian raskaana ja vaikeana kesken, mutta yritän ehkä vielä uudestaan. Valloittava Kultarinta ja muut ehdokkaat saanevat huomiota nekin, toivon, ja myyntiä, toivon.


Onnea, Jussi Valtonen! Olet palkintosi ansainnut. Terv. kaikki kirjasi lukenut. En muista, kuka kirjabloggari vinkkasi Valtosesta jo muutama vuosi sitten - saattoi olla Salla? - kiitokset myös hänelle. Tässä ollaan nyt. Jännää on ollut, kiitos.


Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät.  Tammi 2014.

Viinamaa

Viinamaa vie lukijan Kiinan syrjäseuduille, pieniin kyliin ja kaupunkeihin, ja muutenkin hyvin oudoille poluille näin skandilukijan näkövinkkelistä. Tosin meillä ja kirjan henkilöillä on yksi suuri, suorastaan keskeinen, kiinnostuksen kohde: alkoholi. Viinamaa on paikka, jossa sitä kehitellään, tuotetaan ja nautitaan kaikilla mahdollisilla ja mahdottomilla tavoilla. Myös ruokavalio on erikoinen. Mutta kuten kirja sanoo, mikä maailmassa olisi hyvin syömistä ja juomista tärkeämpää, ja näihin asioihin paneudutaan huolellisesti.

Erikoistutkija Dong Gou'er syyttäjänvirastosta saa tehtäväkseen lähteä Viinamaahan tutkimaan hurjaa väitettä, jonka mukaan maakunnassa nautitaan aterioiksi poikalapsia! Tutkijapolo on pulassa tuota pikaa joutuessaan kummalliseen, viinankyllästämään maailmaan. Esimerkiksi teetä ei käytetä, sillä joka tarpeeseen ja tilanteeseen löytyy aina sopiva alkoholijuoma, jopa liian alkoholin nauttimisen aiheuttaman tilanteen parantamiseen (selvennysjuoma). Maakunnan ihmiset vaikuttavat tyytyväisiltä ja hyvinvoivilta, viinatuotteiden vienti vetää ja vaurastuttaa, eikä nälkä vaivaa, janosta puhumattakaan.

Paitsi tutkijan seikkailuja kirja kuvaa myös kirjailija Mo Yanin ja viinatohtori Liun kohteliasta kirjeenvaihtoa. Tohtori harrastaa kirjoittamista ja toivoo kirjailijalta kommentteja sekä vetoapua teksteilleen.  Mo Yan kommentoi tekstejä ja kirjailijuutta jo Seitsemästä elämästäni tutulla tavalla. Hän toteaa muun muassa huomanneensa, että kirjailijan ammattiin ajautuvat yleensä ne, joiden kyvyt eivät muuhun riitä. Kummallisesti tekstien sisältö alkaa kiertyä erikoistutkijan seikkailuihin niin, että lukijakin alkaa olla pyörällä päästään, hyvällä tavalla (ei tarvita selvennysjuomaa).

Hulvattomien hahmojen lisäksi tarinassa on paljon eläimiä, etenkin aaseja - tämäkin on tuttua Seitsemän elämääni -kirjan lukeneille. Nyt aaseja, voitteko arvata, syödään... Niiden peniksia järsitään kuivatettuina, häntiä rouskutetaan välipalana, ja perinteinen aasimenu on herkkuateria, jota ei kaikille suoda. Muitakin merkillisiä ruokalajeja pöytään kannetaan, haudutetusta karhuntassusta alkaen.

Mutta syödäänkö lapsia? Ja saako Mo Yan järjestettyä matkan Viinamaahan, kuten hän tohtorin kanssa kaavailee? Miten kaikki liittyy yhteen vai liittyykö; jätän lukijan omaan harkintaan.

Kirjaa on hauska lukea; käänteitä on mahdoton arvailla, ja lukijan suu lienee ollut lähes koko ajan hämmästyksestä auki ammottava. Pientä kyllästymistä ilmeni hetkittäin, kun kirjailija jaarittelee kovin pikkutarkasti ja näsäviisaasti, mutta pian vauhti taas kiihtyi. Taidokas suomennos on raikasta ja ajanmukaista kieltä. Sen rytmi vaihtelee sopivasti ja sopii erinomaisesti kirjan tyyliin.

Kehen länsimaiseen kirjailijaan Mo Yania voisi verrata? En osaa sanoa fantasian tai maagisen realismin muista edustajista mitään, mutta mieleeni tuli John Irving hillittömimmillään. Tosin hän on mieto tähän verrattuna, mutta samanlaista ylijärjen ulottuvaa mielikuvitusta tästä löytää, samoin monisanaista, jopa viisastelevaa selostusta ja ironista otetta. Minua vaivasi lukiessani tunne, että kirjailija irvailee nyt pahasti - mille? Sille, että ihminen ei osaa arvostaa arvokkainta, mitä hänellä on? Että syömme tulevaisuutemme? Olemme nautintojemme orjia? Vai onko tämä poliittinen kannanotto taideammatin harjoittamiseen Kiinassa, kärjistysten kautta? Syödään kaikki ja nautitaan, muusta viis?

Huima ja ällistyttävä tarina, joka irrottaa kauas arjesta - johon on erityisen mukava palata tämän viinanhuuruisen kieputuksen päätteeksi. Huh.

Kenelle? Perinteisen maagisen realismin rakastajille, hulluutta ja yllätyksiä arvostaville, kiinalaisesta kirjallisuudesta kiinnostuneille. Ehdottomasti ei herkkänahkaisille eikä tosikoille. Suosittelen myös laihduttajille (nälkä kaikkoaa hetkeksi).

Mo Yan: Viinamaa. Otava 2014. Suomennos Riina Vuokko.

Parempaa kuin seksi

Kirjan suljettuani en voinut kuin hihitellä hölmösti. Tuli niin hykerryttävä olo; vaikka väitän inhoavani nostalgiaa, ei sitä nyt voinut välttää. Ja se tuntui yllättävän hyvältä, koska nyt puhutaan ajoista, jotka ovat omiani, 1980-luvulta tähän päivään.

Pete, Jussi, Anja ja Tero ovat ystävyksiä, jotka saavat aikaan suuria. Paitsi kestävän ystävyyden, myös aivan uudenlaisen ajattelun ja puolueen maahamme. Ja siinä sivussa kansainvälistyvät, perustavat perheitä, uudistavat mediakenttää, tekevät tohtorinväitöksiä, hyppäävät benjihypyn ja järkeilevät maailman asiat uuteen malliin.

Huimaa. Pete kertoo tarinansa herkullisesti ja huumorilla. Ja koska kyseessä on fiktio, tarina ei ole totta. Tosin samaan aikaan oikeassa maailmassa vaikuttivat ystävykset Pekka Sauri, Pekka Haavisto, Heidi Hautala ja Teppo Turkki. Suomi-lehteä tehtiin yötä myöten, Radio City aloitti toimintansa, Vihreä Liitto perustettiin.

Varsinainen historiikki tai elämäkerta ei siis ole kyseessä, mutta paljon on ammennettu oikeista tapahtumista. On puolueen perustaminen, ryhmittymät liikkeen sisällä, Yölinjalla-radio-ohjelma ja monta muuta tuttua ilmiötä. Oikeasti nämä henkilöt eivät yksin muokanneet yhteiskuntaa. Mutta tarina on niin kiinnostava, etten edes halua tietää, mikä yksityiskohta on totta ja mikä ei, vaikka tosimaailman tapahtumat nostivat kirjaan tarttumisen kiinnostuskerrointa monta pykälää.

Kirja keskittyy Peten elämään, ja rohkeasti kirjailija esittää nolojakin tapahtumia, omia ja ystäviensä tekemisiä ja ajatuksia, Peten silmien kautta. Nimenomaan henkilökohtaiselta kantilta. Kuinka hän valvoi öitä lasten kanssa, kävi töissä ja muun ajan rakensi uutta, ajattelevaa, tasa-arvoista ja suvaitsevaista maailmaa. Kuinka vaimo loittoni, kuinka ystävyyssuhteet kehittyivät. Kuinka hän totteli Jussia, tuskastui Anjaan, ihaili Teron laajoja verbaalisia ja älyllisiä kykyjä ja heittäymisvalmiutta.

Se nostalgiaosuus (ja yritän pitää tämän lyhyenä, vaikka ajatuksia virtasi jos jonkinlaisia.) Seurasin kiinnostuneena Vihreän Liikkeen nousua, sillä se oli jotain täysin uutta, nuorekasta ajattelua entiseen vanhoilliseen puoluepolitiikkaan. Olin jopa ostanut Soininvaaran kirjoja. En ole ollenkaan poliittinen, mutta tuona aikana nuori aikuinen Helsingin kantakaupungissa ei voinut ystävysten ajatuksilta välttyä (eikä törmäämästä heihin kaupungissa, kuten Kasvis-ravintolassa, jossa tarjottiin taivaallista ruokaa. Tosin nuorena ei ollut rahaa usein ulkona syödä.) Ja juu, äänestin Heidi Hautalaa, kun puolue perustettiin. Ystävykset tekivät siis hyvää työtä, kun saivat epäpoliittiset ja itsekeskeiset nuoret miettimään.

Pekka Sauria ei aiemmin ole tituleerattu kirjailijaksi, vaikka tekstiä hän on tuottanut uransa aikana varmasti paljon enemmän kuin moni ammattikirjoittaja. Miettikää sitä powerpointien, muistioiden, tiivistelmien, kannanottojen, puheiden ja lehtijuttujen määrää, jonka psykologian tohtori, Vihreän Liiton puheenjohtaja ja Helsingin kaupunginvaltuutettu ja apulaiskaupunginjohtaja on joutunut tekemään. Puhumattakaan elämäntehtävästään maapallon pelastamisesta, jonka tueksi hän ystävineen toimitti lehteä ja tuotti aineistoja puolueen puolesta ja käyttöön. Fiktion kirjoittaminen on luonteva jatko kirjoittamiselle. Jatkaako Sauri tällä linjalla, jää nähtäväksi, kykyä varmasti on.

Kirjassa näkyy kirjoittamisen, mutta ennen kaikkea ajattelemisen taito. Sauri osaa sanoa nasevasti, tiivistää, jättää pois, houkutella detaljeilla, lukijaa kunnioittaen. Osoittelun sijaan kuvataan, valinta fiktioksi antaa mahdollisuuden muokata tapahtumia ja henkilökuvauksia - luulen, että kärjistyksiä, yhdistämiä ja oikaisuja on tehty fiktion ehdoilla - niin, ettei kukaan voi loukkaantua, mutta sana saa vapaammin lentää. Herkin alue ovat omat lapset, jotka ovat nyt jo niin isoja, että ymmärtävät, tai ainakin kirjoittaja varmasti niin toivoo. Lasten tärkeys nousee isoon rooliin. Näin meille käy. Kun takaseinä häämöttää, alkaa nousta tarve tehdä tiliä itselle ja muille, erotella tärkeitä asioita vähemmän tärkeistä. Saurin kirja on osoitus tästä. Eikä hän myönnä tätä elämäkerraksi, sillä tämähän on fiktio. Mutta ehkä hän kuolinvuoteellaan joskus korahtaa viimeisiksi sanoikseen: Se kaikki oli totta.

Fiksu, antoisa ja viihdyttävä kirja, jonka luettuani olen tyytyväinen, että meillä on ollut ja on älykkäitä ihmisiä tekemässä tätä yhteistä todellisuuttamme. Ihmisiä, jotka tekevät, eivät vain valita tai teorisoi. Ja kirja viestittää, että mikään tavoite ei ole liian iso, kun tahtoa ja taitoa löytyy. Toivoisin kovasti, että meillä olisi oikeasti olemassa Jussin kaltainen yliviisas näkijä ja käytännönläheinen päättäjä, Peten kaltainen uurastaja ja toteuttaja, Teron kaltainen villin laaja ajattelija ja tekijä.

Ai niin, mukaan on myös ujutettu historiallinen pienoisromaani Viipurin valloituksesta. Se tarjotaan pieninä pätkinä muun tekstin väleissä. Kärsimättömänä hieman sivuutin tätä osuutta, mutta se toimii itsenään sotatarinana: en ensi lukemalta pystynyt keskittymään ja miettimään sen mahdollisia yhteneväisyyksiä tai vertauskuvallisuuksia muuhun tarinaan. Ehkä se tukee tarinaa, ehkä Sauri vain halusi kokeilla lajin kirjoittamista ja esiintuomista, ehkä kyseessä on vain sisäpiirin juttu. Jätän lukijan harkintaan. Ja yllätykseksi sen, mistä kirjan nimi on napattu. Tosin koko tarina kertoo elämänmittaisesta tehtävästä, joten ehkä nimi viittaa siihen. Tai ystävyyteen. Tai... no, lukekaa itse.

Muualla: Osmo Soininvaara kommentoi kirjaa. Keskusteleva aate- ja sukupolviromaani, sanoo Savon Sanomat.

Kenelle: Suomen (lähi)historiasta ja vihreästä aatteesta kiinnostuneille, vaikuttamisen keinoja ja oppeja hakeville, motivaation merkitystä miettiville, uratarinoita tutkiville, ystävyystarinoita kaipaaville, 80-luvun nuorille, Yölinjaa kuunnelleille.

Pekka Sauri: Parempaa kuin seksi. Kaiku Books 2014. Kansi: Joel Melasniemi.

Kuvassa kirjailija Kirjamessuilla signeeramassa kirjojaan - minun kynälläni (enkä edes itse ollut jonossa, mutta satuin huomaamaan epätoivoisen kynänetsinnän. Lahjoitin kynän siis suurempiin tarkoituksiin, tuottakoon se iloa niin kirjoittajalle kuin nimmarin saaneille.)

Palkinnoista, pärjäämisestä

HS:n vuoden esikoiskirjaksi valittiin Kissani Jugoslavia. Hesari halusi nostaa uudenlaista, ei leimallisesti suomalaista, kieltä ja mieltä uudistavaa raikasta proosaa, ja hyvä niin.

Antti Majander sanoi esikoistarjonnan olevan laadukkainta, mitä hänen 15 vuoden tuomarointiurallaan on nähty. Kuulemma jonain aikaisempana vuonna mikä tahansa finalisteista olisi valittu riemuiten voittajaksi.

Viime vuonna 2013 julkaistiin peräti 90 esikoista, nyt määrä on palannut ns. normaaliin, niitä on 65 kappaletta. En osaa sanoa, onko määrä paljon vain vähän viiden ja puolen miljoonan kansalle. Miten paljon esikoisia julkaistaan Saksassa, Englannissa tai USA:ssa per asukas?

Myyntimäärissä Kissani-kirja ei näy top tenissä ainakaan vielä. Voitto nostanee sijoitusta, mutta Alexandra Salmelan muistaen en usko sitä bestselleriksi. Finlandia-ehdokkaista niitä perinteisesti löytyy, toivottavasti tänä vuonna useampikin. Ehdokaslista jättää syrjään monta hyvää teosta, mutta parempi nostaa edes osa kuin ei lainkaan. Ja kuten kustantajat muistuttavat, muutaman bestsellerin myynnillä kustannetaan esikoiset, runot, esseet ja muut alle tuottorajan jäävät kirjat.

Kirjoja riittää noiden alussa mainittujen kisojen ulkopuolellakin. Vaikka ne saavat suurimman mediahuomion, lukijan ei tarvitse rajoittua vain nosteessa oleviin. Kuhinaa riittää muuallakin, ja palkintoja.* Tiesitkö, että Suomessa myönnetään noin paljon kirjallisuuspalkintoja? Minä en, ilman blogikollegan vinkkausta.

Yksi uudesta seitsemästä kuolemansynnistä saattaa olla nationalismi, kuten Serlachius-museon näyttely väittää. Silti uskon, ettei suomalaisella kirjallisuudella ole vielä vaaran, vaan näytön paikka. Omaleimaisuus ja taitavuus kunniaan - ja maailman nähtäväksi! Hyvää työtä on tehty, kuten Frankfurtin kirjamessujen, maailman suurimman kirjatapahtuman, teemamaana olo osoitti. Mutta vaikka rikoimme siellä ennätyksiä, kirjallisuuden vienniltä leikataan varoja. Nolo palkinto lupaavalle lentoon lähdölle. Antaa ruotsalaisten ja muiden mellastaa kulttuurin kärkisijoilla, ei meillä ole varaa.

Jos emme näy emmekä esille tarjoudu, ei kukaan osaa kaivata. Paperikoneita suljetaan, elintarvike- ja vaatetuotanto siirretään ulkomaille, julkinen hallinto "tehostaa" siirtämällä ihmisiä työpaikoilta sievistelevännimisen te-toimiston asiakkaiksi, it-tuki hoidetaan Intiasta, teknologiakeksinnöt myydään muualle - kaikki osaamme kertoa kauhuesimerkkejä palvelujen muutosta muualle tehokkuuden nimissä. Kun raha virtaa maasta pois, jää nähtäväksi, mistä me revimme ansiomme? Miksemme hyödyntäisi suomalaisuuden ainutlaatuisia piirteitä? Voisiko kirjallisuus olla yksi nostava tekijä talouden ahdingossa?

Frankfurt osoitti, että mahdollisuuksia on. Näyttävän esilläolon lisäksi on tärkeää solmia oikeita kontakteja. Presidenttiparin vierailu Suomen osastolla nostaa häntää, muttei vielä muuta; omien tuki on kuitenkin elintärkeää. Jos emme itse usko asiaamme, miten kukaan mukaan voisi?

Suomella jos millä luulisi olevan edellytyksiä menestyä ja brändäytyä kirjamaana: taitoa, luovuutta ja omaperäisyyttä löytyy, eksotiikkaakin. Asema lännen ja idän rajalla tuo oman vivahteensa, historia kokemuksensa. Sivistys on arvossaan, laadukas koulutus taattu kaikille. Kirjastot ja tietopalvelut ovat kaikkien käytettävissä, kirjoittajaryhmät kokoontuvat ahkerasti työnväenopistoilla. Näppäimistö kasvaa kansamme käsiin kiinni jo kolmevuotiaista lähtien. Introvertti luonteemme on luotu taiteelliseen työhön, sisäinen maailmamme vahva ja luonto inspiroiva. Tuotamme jopa itse paperia ja sen tärkeintä raaka-ainetta, mutta olemme myös edelläkävijöitä monen sähköisen keksinnön kehittämisessä ja käyttöönotossa. Emme pelkää teknologiaa, nälkä ei haittaa näköä. Tarkemmin ajatellen: mikä muu edes voisi olla the Maailman Kirjamaa?

Se maa, jonka kirjallisuutta maailma herkeämättä seuraa (ja ostaa) ja jonka erikoisosaamista kysytään kaikilla foorumeilla. Jonka valtionjohto paistattelee omaperäisen maansa hehkussa antamassa lausuntoja englannin-, portugalin-, intian- ja kiinankielisiin valtalehtiin. "Niin, päätimme maana erikoistua..." Jonka kirjailijat työllistävät kustantamot, graafikot, kääntäjät, painofirmat, paperitehtaat, e-kirjakoodaajat, lukulaiteliukuhihnat, kirjakaupat niin, että työntekijöitä on palkattava jatkuvasti lisää. On lisättävä koulutuspaikkoja, keksittävä kulutusmahdollisuuksia vaurastuvalle väelle...

Jaan kirjailjoiden ja kustantajien haaveet maailmanvalloituksesta, kirja kerrallaan. Tai mieluummin monta. Mitä meiltä puuttuu, ettei niin voisi käydä? Miksei niin ei ole jo käynyt? Ai niin, meillä ei ole varaa.


* Kirjasammon listan lisäksi löysin muitakin, ilmeisesti ei-vakiintuneita palkintoja, kuten Mahdollisen kirjallisuuden seuran palkinto, jossa näyttää olevan kiinnostavia ehdokkaita.

Kolme tärkeintä asiaa

"Opettaja antaa ainekirjoituksen aiheeksi kolme tärkeintä asiaa. Jokainen voi itse miettiä, mitkä ovat kaikkein tärkeimmät asiassa omassa elämässä, opettaja sanoo. Opettaja on ehkä äidin ikäinen, vakava ja lyhyttukkainen. Heini miettii, miten äidille mahtaisi sopia lyhyt tukka. Sitten hän hätkähtää. Mistä sen voi tietää, vaikka äiti olisi leikannut tukkansa lyhyeksi, kokonaan kaljuksi ehkä. Tai ottanut kippuraiset rastaletit."

Heini on heräämässä murrosikään, pikkuveli Saku on vielä alaluokilla. Äiti on häipynyt etsimään mielekkyyttä naiseuteensa ja uraansa Argentiinaan, uhanalaisia eläimiä pelastamaan. Kotiin jäi aikuiseksi Jukka, äidin miesystävä, joka ei ole lasten isä.

En ehtinyt lukea kuin muutaman kymmenen sivua, kun sydäntä alkoi puristaa huoli noiden avuttomien takia. Kaikkien ote normaalista heltiää, jos sitä on ollutkaan. Heini on fiksu tyttö, jonka suurin unelma on juuri tuo: olla normaali. Olla samanlainen kuin muut, elää tavallisessa perheessä. Hän tekee kaikkensa, jotta siltä näyttäisi ulospäin. Saku ei vielä osaa ajatella niin isosti, mutta hän ymmärtää Heinin olevan vihainen ja Jukan surullinen, ja miettii keinoja auttaa.

Hätä on suurin nimenomaan lasten puolesta. Aikuisella on aina valinnan varaa ja vapautta, lapset ovat toisten armoilla. Jukka ei tätä oivalla, vaan kääntyy sisäänpäin ja alkaa juoda, kunnes työpaikka menee alta.

Kirjailija luo asetelmasta koskettavan, jos kohta hieman epätodellisen. Moni asia on kuitenkin pelottavan todentuntuinen. Opettajat ja Sakun jalkapallovalmenteja huomaavat, etteivät lasten asiat ole kunnossa, mutta uskovat, kun nämä vakuuttavat kaiken olevan ok. Sen syvemmälle ei asioita tutkita. Vaikka Saku lähes lopettaa syömisen ja kulkee pakkasessa pelkillä verkkareilla, ja vaikka Heini hoitaa kotityöt ja raha-asiat kuin aikuinen ainakin. Vaikkei kukaan kysele lasten perään, vaikka he olisivat iltoja ja öitä poissa kotoa.

Näkökulmia tekstissä on kolme, kunkin päähenkilön vuorollaan. Lasten osuudet ovat liikuttavan todellisia käytännön huolineen. Jukan kertomus on yksi parhaita lukemiani alkoholismin kuvauksia koskaan. Se kertoo karusti kierteen tissuttelusta tosiongelmaan. Ostarin takametsän miehet näyttäytyvät tragedioina, joihin musta huumori tuo komiikkaa mutta ei silitä rentturomantiikalla heidän perussurkeuttaan.

Tekstiä höystävät nettikommentit, ja mukana on myös Heinin saamia äidin sähköpostiviestejä, joihin tyttö ei vastaa koskaan. Äiti yrittää vakuuttaa lapsista huolehtimistaan ja perustelee ratkaisunsa oikeutusta. Viestien vaikutus on päinvastainen niin Heinin kuin lukijan mielessä.

Jostain syystä teksti sisältää useiden sivujen vuodatuksia ikään kuin ulkopuolisen selittäjän silmin. Selittäjä lienee valmentaja tai sitten jonkinlainen fiktiivinen elämänvalmentaja, joka käskee lopettamaan pillittämisen ja toimimaan, antaa ohjeita ja selittää, miten menestyjien maailmassa kannattaa toimia ja miksi jotkut ovat erilaisia kuin toiset, jo lähtökohdiltaan. Minusta nämä osuudet ovat turhia tai ainakin aivan liian pitkiä; lukija ymmärtää kyllä pointit lasten ja Jukan kertomusten kautta. Sitäpaitsi inhoan kursiivitekstiä muuten kuin tehokeinona. Tehokeinon teho katoaa, kun sitä käytetään sivukaupalla. Maailmassa on satoja jollei tuhansia tekstityyppejä - jos tekstikohtien erilaisuutta haluaa korostaa, on olemassa parempia vaihtoehtoja kuin hankalalukuinen italic.

Vaikka teksti on turhan selittelevää ja siten välillä hieman junnaavaa, ja tyylilajikin jää määrittelemättömäksi (realismia hienoisella todellisuuspakoisuuden kierteellä?), kaiken kaikkiaan kirja nousee plussan puolelle onnistuneella tunteiden herättelyllään ja aikaan osuvilla aiheillaan. On hätä ja suoranainen pelko lasten puolesta, on kiukku äitiä kohtaan, on tuskastuminen Jukan vaillinaiseen vastuuntuntoon ja juopotteluun. Kelpo kuvaus hyvinvointiyhteiskunnan pahoinvoivista ja lasten asemasta silloin, kun heiltä puuttuu perusta, turvalliset aikuiset.

Kenelle? Kotimaisten perusproosan kuluttajille, tämän ajan perhekuvausten ystäville.

Muualla: Rankka perhetarina "aikuisten oikeesti", sanoo Ulla. Hieno kirja, sanoo Mari A. Jonna tunsi lukeneensa jotain tärkeää.

Mikko Kalajoki: Kolme tärkeintä asiaa. WSOY 2014.

Järjestäjä

Järjestäjä on vimmaisen kiihkeä, huumoria ja vakavuuksia ryöppyävä, absurdin rajoja hipova tarina näyttelemisestä ja oman roolin etsimisestä. Niin teatterissa kuin elämässäkin.

Tarmo on töissä kirjastossa. Epävarma nuori mies hermoilee paljon ja on ylikiltti - hän ei halua kenenkään pahoittavan mieltään. Mutta häntä kohdellaan yhtenä "tytöistä", ja se satuttaa Tarmoa, joka ei ole tullut kaapista. Erityisesti hän inhoaa pomoaan:

"Minulla oli sellainen käsitys, että äidit puhuivat lapsilleen niin kuin Lillukka puhui minulle. En ollut koskaan kertonut hänelle äidittömyydestäni, mutta ehkä hän haistoi sen. Ehkä hän näki orpouden minussa ja täytti sitä toruvalla, mutta rakastavalla sävyllä."

Kun tarpeeksi nujerretaan, löytyy Tarmosta tarmoa, tai jokin alkukantainen vaisto, jonka avulla hän päätyy etsimään uutta työtä. Hän haluaa teatteriin, sillä hän on rakastunut näyttelijä-Danieliin. Mies tekee taustatyöt huolella, kuten hänelle on tyypillistä, ja onnistuu: hänestä tulee järjestäjä.

Tarmo ei ole suulas eikä tuo itseään esille, mutta on tarkkaavainen. Eikä hän ole tyhmä, vaan havainnot ovat ilkeänhauskoja ja usein nasevia:

"Muuten oli tätejä kuten teatterissa aina, sama väkevä hajuvesi haisi vuodesta toiseen, ja lohileivät ja lakkaleivokset katosivat ruttuisiin suihin."

Vaikka mies on nuori, hän ei tunne itseään nuoreksi eikä huolettomaksi, vaan on tottunut siihen, että jotain halutessaan on tehtävä asioita, paljon, enemmän kuin muut. Hän lunastaa olemassaoloaan toisten auttamisella enemmän kuin hänellä olisi taloudellisesti tai henkisesti varaa. Siksi häntä kuvitellaan helpoksi. Oikeasti hän tuntuu jatkuvasti rankaisevan itseään, jostain huonosta itsetunnosta kumpuavasta syystä. Jopa seksi - silloin harvoin kun sitä on - on jonkinlaista rankaisua. Kipu ja nautinto ovat lähellä toisiaan.

Tarina on hyvin fyysinen, hikineen ja eritteineen. Kakka-sana toistuu, sen härskimpää kieli ei ole, vaan kirjailija käyttää onneksi väkevämpiä tehokeinoja.

"Jokaisella ihmisellä on ongelmia, sairautta, vääntymiä, vikoja, hautuvia hajuja kehossaan, tieto kuolemasta takahampaan taakse kerääntyvänä bakteerimassana, pissatippoja alushousuissa ja ihossa yksittäisiä, vallankumouksellisia karvoja. Rakkaudessa on kaiketi kysymys siitä, ettei näe mitään väärää, ei kuule mitään väärää."

Rakkauden etsimisestä, siitä on kyse. Hyväksynnän hakemisesta, kuulumista johonkin tai jollekin. Tarmo on  hyvä työssään järjestäjänä, ja hänen tutustuessaan teatterimaailmaan lukijakin pääsee mukaan sisäpiiriin ja käytäntöihin, sanastoonkin: nyt tiedän, mikä teatterissa on nolla. Mutta realismia ei lukijan tarvitse liikaa pelätä, niin hulvattomiksi tapahtumat kääntyvät. Vaikka Tarmo on ylitunnollinen työntekijänä ja ystävänä, hän vetää äärimmäisyyteen myös toiseen suuntaan. Äärimmäisyyksiä kirjailija etsii myös muista hahmoista, jotka varmasti naurattavat ja kismittävät ainakin teatteria tuntevia. Lempisivuhahmojani on viisas tarpeistonhoitaja Anja, joka kokemuksellaan jo tietää tarkkaan, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Teksti on minämuotoista, mutta seassa on muitakin ääniä, päiväkirjaa sekä muutama lehtiartikkeli ja kässärinpätkä, jotka tuovat mukavia näkökulmia Tarmon yksinäisenä pulppuavaan kerrontaan. Vauhtia ja energiaa riittää niin, ettei lukijan aika käy pitkäksi. Välillä hiljennetään, välillä kiihdytetään, ja draama huipentuu lopussa asiaankuuluvasti.

Kirja on kiinnostava esikoinen, oudonpuoleinen, hauska ja skarppi, jotenkin lihaisalla tavalla, jonka näyttelijäntyöhön tänä päivänä helposti yhdistää. (Kissi Vähähiilari on muuten loistava Putous-hahmo, jossa Holma myös hyödyntää lihan voimaa.) Hienoisesti sekavanoloinen välillä; niin syvälle en päässyt Tarmon päähän, että aivan kaikkia aivoituksia olisin ymmärtänyt - etenkään en nuoren Danielin - mutta kuvannee miehen henkistä ympäristöä hyvin, eikä vaikeuta lukemista.

Muualla: Mainio ja raadollinen työelämäkuvaus, sanoo Kirsi. Absurdi ja omituinen, tuumii Marile. Sekopäisen hyvää kirjallisuutta, toteaa Krista. Huh, sanoi Sanna viimeisen sivun jälkeen.

Kenelle? Teatteri-ihmisille, uusia ääniä etsiville kirjaihmisille, kotimaisen nykyviihteen ystäville.

Antti Holma: Järjestäjä. Otava 2014.