Lukija aamujunassa

Perjantaina kevyemmin: tarjolla tarina Guylainista, tapoihinsa jumittuneesta miehestä, joka raahautuu joka aamu junalla inhoamaansa työpaikkaan.

Työ on karmea: hän käyttää makulointikonetta, joka jauhaa kirjoja! En ole tullut ajatelleeksi, miten makulointi käytännössä tapahtuu, enkä ehkä olisi halunnut näin elävästi sitä mielessäni nähdä kuin kirja pakottaa. (Tosin en tiedä, miten oikeasti on, mutta pääasia on sama, kirjasta mössöä. Minulle kun tekevät pahaa jo kirjoista tehdyt, sinänsä kauniit, koristeet ja muu uusiokäyttö.)

Junamatkalla Guylain lukee ääneen satunnaisia kirjansivuja, joita hän nappaa töistä tuhokoneen uumenista sitä puhdistaessaan. Hänellä on vakioyleisö, ja eräs faneista pyytää miestä lukemaan "heille". Paikka osoittautuu vanhainkodiksi, jossa Guylainista tulee odotettu vieras ja lukuhetkistä riemukkaita.

Toisaalla on nuori nainen, Julie. Hän rakastaa kirjoittamista, mutta työ yleisen wc:n hoitajana rajoittaa harrastusta. Guylain sattuu löytämään tytön kirjoituksia ja alkaa lukea niitä ääneen vanhuksille. Koko innokas yhteisö elää päiväkirjan mukana, ja eräs ystävä alkaa selvittää teksteihin hullaantunelle lukijallemme Julien työpaikan osoitetta tekstin vihjeiden perusteella. Sillä onhan heidän tavattava, eikö niin?

Julien päiväkirjan tekstit ovat mainioita ja kuvaavat hyvin kirjoittajaansa. Vaikka toinen asia, jota en ehkä olisi näin tarkasti halunnut tietää, on vessa-asioinnin laaja-alaisuus (hah). Mutta Julie suhtautuu työhönsä vakavasti. Ja tätinsä viisauksiin, joita hän sanoo tätismeiksi.

Hassunhöpsö lämminhenkinen satu, joka myös muistuttaa tärkeistä asioista: pienenkin huomaavaisuuden tärkeydestä, kirjojen kriisistä, paskaduuneista ja siitä, että jos jotain haluaa muuttaa paremmaksi, pitää tarttua toimeen. Ja tätien tärkeydestä. Pienoisromaani ripauksella Ehtoolehtoa ja reilulla kauhalla ranskalaisen romanttista, hieman melankolista tunnelmaa.

Kenelle: Nopealukuista viihdyttävää hakeville, ranskalaisen romantiikan ystäville, vessajuttuja pelkäämättömille.

Muualla: Myös Nina/Kasoittain kirjoja sanoi kirjojen tuhoamisen tuntuneen kamalalta. Krista kehuu käännöstä, ja syystä. Hemuli ruotii hahmoja tarkemmin.

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa. Tammi 2015. Suomentanut Kira Poutanen

Päivälehden mies

Jos olet allerginen politiikalle ja varovaisille sanankäänteille, tämä ei ole sinun kirjasi. Suomen suurimman lehden Hesarin päätoimittajana 1991 - 2010 toiminut Janne Virkkunen kertaa uramuistelmissaan noiden vuosikymmenien Suomen johdon ja talouden - osin maailmankin - merkittävimpiä käänteitä ja ilmiöitä, kuten suhteitamme suurvaltoihin, EU:hun ja Natoon, mutta myös muun muassa Sonera-kohua ja WTC:n terrori-iskun uutisointia.

Lisäksi hän kuvaa muutamia tärkeitä henkilöitä ja suhteitaan heihin erikseen kirjan loppupuolella; presidenttejä, pääministereitä ja muita vaikuttajia - tietysti tärkeimpänä Aatos Erkko, joka seurasi tiiviisti Hesarin tekoa taustalta ja antoi kantansa kuulua päätoimittajalle, sekä reippaiden haukkujen että kiitosten muodossa, joskus myös tekojen, jotka eivät aina olleet mukavia yllätyksiä.

Minua kiinnosti eniten lehden tekeminen ja kehittäminen tuotteena. Virkkusen aikana perustettiin Nyt-liite 1995, joka oli virkistävä avaus nuorten lukijoiden suuntaan. Reetta Rädyn ansiosta Nytillä oli alkuun oma ääni ja huumori, joka harmi kyllä on hävinnyt vuosien saatossa. Suuri uudistus oli koon vaihto tabloidiksi, jota kannatan lukijana entisen hankalasti käsiteltävän broadsheetin sijasta. Sisällöiltään HS on kunniakkaan taustansa velvoittamana (viittaan nuorsuomalaisten perustamaan Päivälehteen) pyrkinyt jatkuvasti Virkkusen mukaan puolueettomuuteen ja sananvapauden edistämiseen sekä laatujournalismiin. Kukin arvioikoon itse, miten siinä on onnistuttu.

Politiikan lisäksi talous on vahvasti läsnä, kun yritystoiminnasta puhutaan. Ennen nettiaikaa luimme talouden tilan siitä, miten paljon Hesarissa julkaistiin työpaikkailmoituksia. Huippuaikoina lehti joutui jättämään jopa 14 sivua ilmoituksia pois, koska teknisesti sivumäärä oli rajoitettu. (Sitten keksittiin liitteet). Taantumissa taas ilmoitukset vähenivät dramaattisesti, jolloin lehti joutui säästämään ja päätoimittaja kokemaan kustannuspaineita.

Virkkunen on kirjaimellisesti otsikon mukaan läpikotaisin Hesarin mies. Hän opiskeli HS:n toimittajakoulussa, josta siirtyi politiikan toimitukseen, ja sille tielleen jäi. Hänellä oli ja on laaja kontaktiverkosto, mutta ei työkokemusta lehden ulkopuolelta, luottamustoimia kyllä, myös kansainvälisesti. Jo hänen sukunsa kietoutui lehden perustajien sukuihin (Järnefeltit, Erkot), joten kohtalo lienee kuljettanut miehen paikalleen. Ja mitenkään tähän liittymättä, tiesittekö, että hän on Jean Sibeliuksen tyttärenpojanpoika?

Kiinnostavaa tietysti kuulla kulissientakaisia tapahtumia, vaikka erittäin korrektisti esitettynä. Virkkunen kirjoittaa suu supussa: faktat ovat varmasti kunnossa, mutta suuria tunneailahduksia tai tiukkoja kannanottoja hän ei tarjoile. Teksti on hämmästyttävän laimeaa ammattikirjoittajalle. Virkkunen käyttää paljon lieventäviä ja virkamiestyylisiä ilmaisuja, tyyliin "arvioisin, että", "monella muotoa", "melko","hieman", ja liitepartikkeleita (-kin, -han jne.), joihin käyttäisin punakynää. Voi olla, että on tavoiteltu jutustelevaa tyyliä. Ollaan vallan kammareissa ja tarjotaan menestyksen eväitä - fraaseja, jotka eivät tekstiä raikasta. Ja hyvin paljon lainataan Virkkusen lehtitekstejä, mikä tekee lukemisesta raskaanpuoleista, vaikka ratkaisu on perusteltu: kun asia on joskus huolella mietitty ja muotoiltu, toisto tuntui varmaan turhalta. Vuodet ison työnantajan palveluksessa ja juuri tuossa tehtävässä - jota sanotaan maan tärkeimmän mediavaikuttajan pestiksi - lienevät opettaneet varovaiseksi. Asiaa kuitenkin riittää, ja paljon. Välillä kirjoittaja onneksi puuskahtaa aidonoloisesti, kuten etuoikeutettua ja nautinnollista työtään kiitellessään:"...josta kyllä aika monta päivää vaihtaisin pois." (Riemastuin - olen aina suhtautunut epäluuloisesti "päivääkään en vaihtaisi pois" -fraasia käyttäviin.)

Kirja antaa kuvan hieman verettömästä ja kaukana pysyttelevästä, mutta työssään luotettavasta ja johdonmukaisesta tekijästä, joka hoiti tehtäväänsä tunnontarkasti ja osasi luovia verkostoissa. Epäilen, että räväkämpäänkin olisi löytynyt aineksia niin miehestä itsestään kuin etenkin tapahtumista, jotka jäivät kertomatta. Kerrottujakin kohtia pitää lukea tarkasti, jotta itse asia kirkastuu lukijalle. Hän sanoo, ettei pidä lehtijuttujen nykytyylistä, jossa kerrotaan toimittajan omia asioita; se näkyy myös hänen omassa tekstissään. Jotkin kannanotoista tuntuvat tavislukijasta kummilta tai ristiriitaisilta muuhun kerrottuun. Kuten miksi Virkkusen mielestä HS ei voinut järjestää valtioneuvoston kanslian kanssa "tasavaltalaisten voimien seminaaria" mutta Helsingin Sanomain Säätiö voi? Meille taviksille kyse on samasta tahosta, vaikka ne kuinka organisatorisesti ovat erillään. Tai miksi Kiinan suurlähettiläiden moitteille HS-kirjeenvaihtajia kohtaan "ei tarvinnut antaa mitään arvoa" - ahaa, politiikkaa, mutta vaikka asia olisikin noin, ilmaisu kuulostaa ylimieliseltä.

Joka tapauksessa. Kiinnostavaa ajankuvaa,  huima määrä faktatietoa Hesarin silmin katsottuna Suomen viime vuosikymmenistä lähes tähän päivään asti, ainutlaatuinen uratarina - vaikka vaisuhkosti paketoituna.

Sopiva ja ajankohtainen sitaatti lopuksi kohdasta, jossa Virkkunen kertoo Venäjä-vierailustaan:

"Tietoisesti halusin kertoa kuulijoille sananvapauden perusteista, sillä luultavasti se on alue, josta pitää vain jaksaa koko ajan puhua. Asiat eivät suinkaan parane itsestään. Niiden eteen pitää tehdä työtä."

Kenelle: Median toiminnasta kiinnostuneille, lähihistoriaa ja politiikkaa seuraaville.

Janne Virkkunen: Päivälehden mies. WSOY 2014.

Liitän jutun osaksi Elämäkertahaastetta. 

Blogistanian parhaat -ehdokkaani

Blogistania valitsee jälleen vuoden parhaat kirjat kirjabloggareiden äänestyksellä.

Vuoden 2014 parhaiden kirjojen valinnassa osallistun kolmeen sarjaan, kolmella kirjalla kussakin, pisteyttämällä ne siten, että paras saa 3 pistettä, seuraava kaksi ja kolmas yhden. Sarjat ovat:

• Blogistanian Finlandia (kotimaiset kirjat) 
• Blogistanian Globalia (käännöskirjat) sekä 
• Blogistanian Tieto (tietokirjat)

Lisäksi valitaan Blogistanian Junior, parhaat lasten ja nuorten kirjat. Kirjavinkkien tiedotteesta näet lisää tietoa palkintosarjoista.

Voittajat julkistetaan 27.1. klo 10 emäntäblogeissa, joihin linkit yllä sarjojen nimistä. Nyt jännittämään!

Ehdokkaani Blogistanian Finlandia -kilpailussa 2014 ovat: (Nominations for Oscars are...)

1. Anni Kytömäki: Kultarinta  3 p
2. Asko Sahlberg: Yö nielee päivät 2 p
3. Eeva-Kaarina Aronen: Edda 1 p

Tein valinnat täysin tunteella, enempiä analysoimatta. Listasin kirjat, jotka tekivät lukiessa suurimman vaikutuksen ja jotka nousivat nyt listatessani ensimmäisinä mieleen. Kovatasoinen vuosi jälleen ja valinnanvaraa riitti; luin viime vuonna peräti 67 kotimaista uutuuskirjaa. Mutta mihin jäi Jussi Valtonen? Tai Tommi Kinnunen? Tai Meri Kuusisto - alkuvuonna ilmestyneet tuppaavat harmittavasti unohtumaan syksytulvan alle. Huippuhyviä kirjoja heiltä kaikilta, mutta menin nyt ihan ihotuntumafiiliksellä.

Ehdokkaani Blogistanian Globalia -kilpailussa 2014 ovat:

1. Donna Tartt: Tikli  3 p
2. Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä 2 p
3. Eleanor Catton: Valontuojat 1 p

Tämä lista oli vaikein koota selkeän ykkösen jälkeen. Daniela Krien vaikutti, Alan Bradley riemastutti, Kate Atkinson kauhistutti ja ihastutti. Mutta pienellä harkinnalla päädyin yllä oleviin; jälleen siltä pohjalta, mikä lukukokemus järisytti eniten. Käännöskirjoja luin 35 kpl.

Ehdokkaani Blogistanian Tieto -kilpailussa 2014 ovat:

1. Antti Heikkinen: Juice Leskinen - Risainen elämä  3 p
2. Katja Jalkanen ja Aino-Maria Savolainen: Linnasta humisevalle harjulle. 50 parasta kirjaa.  2 p
2. Anita Konkka: Unennäkijän muistelmat. 1 p

Kirjahullu tietysti riemastuu kirjakirjasta, varsinkin hyvästä ja vieläpä kirjabloggarien tekemästä. Joka kodin perustietokirja! Vieraskoreasti laitoin kirjakirjan vasta kakkoseksi, jotta Antti Heikkisen upea Juice-teos pääsi kärkeen. Anita Konkan elämäkerta on niitä harvoja muistelmia, joiden lukemisesta olen nauttinut. Niin, Arne Nevanlinna on myös niitä, joten sekin olisi voinut tässä olla.

Äänestystuloksia odotellen!

Hyvä aviomies

Australialaista viihdettä. Ja ihan kelpo koukuttavaa sellaista. Hyvä aviomies tarjoaa sekä ihmissuhderomaanin että rikostarinan samassa paketissa. Pääpaino on kuitenkin ensin mainitulla. Tutustumme Ceciliaan ja John Pauliin, joiden kaunis avioliitto saa syvän särön, kun Cecilia saa selville miehensä menneisyydestä kauheita.

Kannattaako vanhoja asioita kaivella ja tuhota nykyisyys? Voiko asian sivuuttaa - kestääkö pää, kestääkö rakkaus? Cecilia joutuu ylitsepääsemättömän vaikean valinnan eteen. Kirjassa on muitakin, joiden silmin asioita kuvataan, kuten miehensä rakastumista toiseen naiseen kipuileva Tess ja tyttärensä traagisesti menettänyt Rachel. Kaikkien tarinat risteävät jossakin kohtaa.

Helppolukuinen, vilkkaasti etenevä ja sutjakka kirja, jossa on riittävästi tapahtumia ja riittävän aidon oloisia pohdintoja pitämään mielenkiinnon virkeänä yllättävään loppuun saakka.

"Ihminen saattoi kuvitella parhaansa mukaan jonkun toisen tragediaa - hukkumista hyiseen veteen, elämää muurin halkaisemassa kaupungissa - mutta mikään ei tehnyt todella kipeää ennen kuin itse koettuna. Etenkin jos se sattui omalle lapselle."

Suomentajan työ ei liene ollut helppo, lörpöttelevä kieli on jatkuvaa taiteilua kirja- ja puhekielen välillä. Oletan, että muutama suomen kielelle epätyypillinen, kömpelö lausejako tai sanajärjestys kuvailee alkuperäistä tyyliä. Oikoluvussa on oikaistu: esimerkiksi käytettiin ilmauksia pitkänäperjantaina ja pitkäperjantaina (pitäisi olla jompikumpi, mutta ei molempia), välillä sanoo Tess, kun sanojana on Cecilia, ja lainausmerkkien ja pilkun käytössä on pieniä epäjohdonmukaisuuksia. En sentään punakynää esiin kaivanut, mutta sen verran noita oli, että sen huomasi.

Muualla: Oho, tätä kirjaa onkin luettu blogeissa paljon. Esimerkiksi Leena Lumi innostui niin, että jopa hänen miehensä uteliaisuus kirjaan heräsi. Siina innostui kirjan ansiosta e-kirjoista. Kepeää ja kumminkin tarkkasilmäistä, sanoo Booksy. Linnea piti letkeänä, muttei oikein innostunut. Nina piti henkilöhahmoista ja löysi niistä suosikkinsa. Mai sanoo kirjan nimen huijaavan.

Kenelle? Ihmissuhdeviihteen ystäville, kevyen jännityksen ystäville, nopeasti nieltävää ja nopeasti sulavaa lukemista etsiville.

Liane Moriarty: Hyvä aviomies. WSOY 2014. Suomennos Helene Bützow.
Kustantajan lukukappale.

Ei, rouva presidentti

Tarja Halosen lehdistöpäällikkönä ja eri yritysten viestintäjohtajana toiminut Maria Romantschuk on julkaissut muistelmansa ajastaan presidentinkansliassa ja työelämästään sen jälkeen.

Miksi, kysyn. Velvollisuudesta, sanoo hän. Uskonko? En.

Hän jatkaa haluavansa oikaista väärinkäsityksiä ja huhuja. Selvä, sen uskon. Mutta onko kirja oikea tapa ja antaako se uskottavia vastauksia? Tutkitaan.

Kirja alkaa vetävästi - jos tylsät esipuheet jätetään pois - siitä päivästä, kun presidentin kansliassa paljastui tietovuoto, joka lopulta johti pääministeri Anneli Jäätteemäen eroon. Tuo lieneekin kiinnostavin tapahtuma, jonka Romantschuk voi työuraltaan kertoa sisäpiirin silmin.

Kirjoittaja siirtyy kuvaamaan Tarja Halosen nousua politiikassa ja ulkoministeriaikaa, jolloin Romantschuk tutustui häneen siirtyessään toimittajan töistä ministerin lehdistöavustajaksi. Tiet erosivat, kun Romantschuk lähti lehdistöneuvokseksi Tukholmaan, kunnes presidentiksi noussut Halonen pyysi luottohenkilöään töihin Linnaan.

Kirjan kirjoittanut Pirjo Houni kertoo Romantschukin suulla noista vuosista merkittävimpiä tapahtumia ja arjen sattumuksia. Tietenkään mitään oikeasti luottamuksellista tai yllättävää ei kerrota, ja muutenkin tekstiä vaivaa varovaisuus. Se lienee jo sisäänrakennettu ihmiseen, joka on työskennellyt salassapitovelvollisuuden ja/tai valtiollisen etiketin alaisena suuren osan urastaan. Siksi mehukkaimmat tarinat jäävät lukijalta saamatta, uskon. Muutamia pistoja entisten työkavereiden ja muiden kumppaneiden suuntaan löytyy, korrektiuden naamiossa. Niistä ei jää hyvä maku, mutta reiluuden nimissä on sanottava, että myös omia mokiaan Romantschuk on kirjannut, tosin vaarattomia sellaisia. Lähinnä listataan onnistumisia ja tähtihetkiä, joita riitti Halosen suosion ampaistessa kattoon. Ilmeisesti tuo salaperäinen työ oli siis onnistunutta.

Ai niin, se pääasia. Poliitiikasta kirja kertoo sen, mitä jo mediasta tai kokemuksesta muutenkin tiedämme. Halosen vihertävät ja modernit ajatukset, tuulipukukansan edustajuus ja saavutukset presidenttinä - ei huomauttamista jo muualla kerrottuun. Mutta korostan nyt sitä, että arvioin kirjoja normilukijana, ottamatta poliittista kantaa tai tuntematta taustoja enempää kuin mitä tavis tietää. Reetan blogin elämäkertahaaste ei olekaan niin yksinkertainen juttu kuin äkkiseltään luulisi.

Romantschuk esiintyy kirjassa suorapuheisena luottonaisena, joka uskaltaa sanoa mielipiteensä jopa presidentille. Yritysmaailmaan vapaampaan hierarkiaan tottuneesta lukijasta korostaminen on hassua; miksi ihmeessä presidentti maksaisi palkkaa suhteidensa hoitajalle, joka ei osaisi niin tehdä? Lojaliteetti pitää: presidentin toimet ja teot selitetään parhain päin, ystävyyttä todistellaan. Mehukas juoru mahdollisesta naisten välisestä suhteesta kumotaan monesti ja monin tavoin, kuten aviopuolisoita korostamalla. Ehkä se jopa oli kirjan tekemisen syy? Jälleen jää lukijalle kysymysmerkkejä. Miksi pitää todistella - kuka sitä kaipaa?

Kirjassa on muitakin ratkaisuja, joita en ensi lukemalta ymmärrä. Kuten sitä, miksi monta sivua käytetään Linnan työntekijöiden pukukoodin kuvaamiseen - koodi ei edes ole Romantschukin eikä Halosen käsialaa, eikä liity mitenkään kummankaan uraan kuin yhtenä työvälineenä. Tai miksi mukana on kopio Halosen allekirjoittamasta lehdistöpäällikkönsä irtisanoutumispaperista. Siis kopio tavallisesta valtion asiakirjasta. Ehkä se on mukana siksi, että kirjoittaja halusi osoittaa presidentin pedanttiuden, kun tämä on korjannut siihen yhden sanan käsin. Halosen korjaus on kyllä aivan paikallaan, pilkunviilaajana pisteet hänelle!

Kirja kertoo myös lyhyesti Romantschukin oman elämäntarinan pääpiirteet, kuvin varustettuna. Ajasta Linnassa on oma kuvaliitteensä. Kuvissa Romantschuk kättelee kuninkaallisia ja muita merkkihenkilöitä ympäri maailmaa. Jännittävää.

Risuja: Ylikorrekti teksti ei sytytä, hymistely ja parhain päin selittely tuntuu vaivaannuttavalta. Olen yhtä ylpeä suomalaisten naisten, kuten Tarja Halosen, saavutuksista kuin kuka tahansa muukin, mutta en usko, että Halonen olisi kirjaa tarvinnut. Jatkuva vakuuttelu missä tahansa asiassa alkaa tuntua falskilta. Ei voi välttää mielikuvaa lapsesta inttämässä hillot poskilla, ettei ole käynyt hillokaapilla. Edelleen mietin kirjanteon motivaatiota. Ehkä se perinteinen: "Haluan nähdä ja näyttää lapsilleni omat saavutukseni kovien kansien välissä". No, mikäpä siinä. Ja voihan siitä euroja tilille kilahtaa. Meille muille kirjan anti jää vähäiseksi niin kirjallisena, historiallisena kuin ajankuvallisena teoksena.

Ruusuja: Kronologiaa on kerronnassa rikottu kiinnostavasti. Erityisesti pidin uratarinasta Linnan jälkeen: Romantschukin Fortumin viestintäjohtajan ja Bonnierin viestintäjohtajan pestit olivat lyhyitä, mutta kiinnostavia, ja niissä on ainakin minulle uutta tietoa. Tuttuja ihmisiä vilahtelee (terkkuja vain Kirsi Nurmi ja Pauliina Henttonen, jos tätä luette). Yritysarki vain tuntuu niin paljon läheisemmältä kuin valtion toiminta.

Muualla:  Arvio tuulipukukansan omassa lehdessä (jota luen säännöllisesti, koska olen, no, tuulipukukansaa). Nina sanoo tällaisen muistelman tuovan presidenttejä ja muita tärkeitä henkiköitä vähän lähemmäs kansaa.

Pirjo Houni & Maria Romantschuk: Ei, rouva presidentti. Otava 2014.

Merkitsen osaksi jo edellä mainittua elämäkertahaastetta.

Ikuisuusvuonon profeetat

Raju teos, tämä! Kustantamon esittelyssä sain vähän väärän käsityksen: luulin kirjan olevan hyvin synkkä ja hyvin vaikea, ehkä jopa ikävän "taiteellinen".

Ei ole. On sellainen, että hykerryttää. Reilun sadan sivun jälkeen tunsin olevani kotona tekstin kanssa, vaikka olin jumalan selän takana Norjassa ja sittemmin Grönlannissa, noissa tuntemattomissa maailmankolkissa, vieraan 1700-luvun loppupuolen aikana. Ja papin kanssa! Norjalainen Morten Falck lähtee pappishommiin Grönlantiin kutsumuksesta ja vilpittomällä mielellä. Kirja kuvaa aikakautta ja henkilöitään laveasti ja pikkutarkan tietävästi - siten, että lukija saa huoletta sukeltaa ja nauttia aikamatkailusta.

Tuona aikana pakanoita käännytettiin kristinuskoon, vaihtelevin tuloksin. Maaomena eli peruna oli uusi herkku, moderni keksintö höyrykone jyräsi tehtaissa, ihmiset kuolivat nälkään ja tauteihin nuorina. Sivistyneistö tiesi jo, että maapallo ei ole litteä. Raavaat seikkailunnälkäiset miehet seilasivat puulaivoilla myrskyävillä merillä, kalastuksella elettiin jos elettiin tai jos laiva ei uponnut. Grönlannin alkuasukkaat elivät omaa, meille eksoottista elämäänsä taikauskon ja luonnon tahdissa.

Morten edustaa sivistyneitä, mutta oppii pian luovimaan maan tapojen mukaan. Moraalikäsitykset ovat siellä omanlaisensa ja avautuvat lukijalle Mortenin silmin, kuten muutkin tavat:

"Näköjään täällä erämaassa pärjäävät parhaiten kaikkein pahimmat syntiset."

Mortenin velvollisuudentunto on iso ja painava ja ajaa miestä tehtävässään, joka ei ole helppo. Taikausko on vahva, fyysiset olot vaativat, ihmisten luonteista paljastuvat pahimmat puolet, myös Mortenin omasta. Naiset pitävät huomaavaisesta Mortenista, eikä hän ole suinkaan immuuni ruumiin kutsulle, vaikka huolehtii sielustaan välillä tuskaisen tarkasti. Paasto ei ole aina vapaavalintainen; ruuasta on aina pulaa, koetaan myös todellinen nälänhätä. Keripukki kiusaa, kulkutaudit samoin, luteita on kaikkialla. Ällöttävyyksiä riittää, mutta kumma kyllä, se ei tunnu lukijasta pahalta (vähemmälläkin virtsan ja ihran hajulla olisi kyllä pärjätty). Tai paremminkin: kirja on niin täynnä hurjia ja fyysisyyteen kajoavia tarinoita, että se alkaa jo huvittaa. Mitä vielä tulee, voiko vielä olla tästä pahempaa?

Morten ottaa Grönlannin omakseen, tai Grönlanti hänet. Siellä hän rakastuu ja rakastaa, ystävystyy ja tutustuu mitä kummallisempiin ilmiöihin, kuten profeetoiksi kutsuttuun lahkopariskuntaan Ikuisuusvuonolla tai kuolleiden kulkueeseen. Tekstissä on hienoja kuvauksia esimerkiksi merimatkoista:

"Meri on edelleen levoton. Der Frühling kohtaa kokan eteen nousevan aallon ja ponnahtaa pystyyn, se joko lipuu eteenpäin tai jää siihen venyvään ajanjaksoon joka jatkuu jatkumistaan tai kutistuu kokoon, yhtä aikaa sulkeutuneena ja laveana, ikuisena ja silmänräpäyksen kestävänä, ja sitten se on ohittanut aallonharjan joka murtuu vaahdoten reelingin alapuolella ja menee menojaan. Laiva irrottautuu ja tähtää seuraavaan aaltoon..."

Tunsin ihan fyysisesti hyökyväni ylös ja taas alas laivan niiatessa tätä lukiessani. (Ja vielä kirjoittaessanikin). Väkevää tekstiä, josta kiitokset kirjailijan lisäksi hienolle suomennokselle!

Nautin suuresti kirjan lukemisesta, tuosta maagisesta mutta fyysisestä maailmasta ja ajasta. Mutta tiiliskivi on niin paksu, että loppupuolella alkoi väsyttää, pakko myöntää - olisi pitänyt pitää tauko ja palata kirjan pariin myöhemmin. Tarina kiertyy lopussa juurilleen, ja jopa Mortenin rakastaman lesken nimi selviää.

Kenelle? Laatuproosan ystäville, historiasta kiinnostuneille, tiiliskiviä ahmiville.

Muualla: ...viihdyttävää, järkyttävää, monitasoista ja taitavaa on Leinen kerronta, sanoo Jarkko Hengityskeinussa. Suurteos paitsi kooltaan, myös teemoiltaan ja rakenteeltaan, sanoo Lumiomenan Katja. Tätä lukukokemusta en unohda, sanoo Jokke. Kaunosieluksi nirppanokaksi itseään kuvaava Ulla sanoo kirjaa erinomaiseksi, vaikkei se hänen ominta luettavaansa olekaan. Teos vei Mummon matkalla matkalle "Grönlannin jäätiköille vuonojen syliin, tuuleen ja pakkaseen, traanintuoksuun ja vallinneeseen 'kulttuuriin'". Puhutteleva ja ruma, mutta lopulta varsin valoisa romaani, sanoo Lukuisan Laura. Suketuksen päänahkaa luteet kutittivat, ja kirja on "yksiselitteisesti hieno". Tuijata on otettu ja ylistää lukemisen voimaa.

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat. Tammi 2014. Suomennos Katriina Huttunen.

Operaatio Elop

Oliko Stephen Elop Microsoftin lähettämä Troijan hevonen, joka päämäärätietoisesti tuli ja tyri Nokian matkapuhelinbisneksen niin, että se saatiin ajautumaan Microsoftin omistukseen? Vastauksensa siihen antavat nyt toimittajat, jotka ovat tehneet kunnioitettavan mittavan taustatyön yli satoine haastatteluineen asiaa selvittääkseen. Vastaus on:

Ei ollut. Monestakaan syystä, josta painavin on se, että Jorma Ollila itse hoiti rekrytoinnin, eikä Elop ollut hänen ykkösvalintansa. Ensimmäinen valittu vetäytyi pois pelistä, perhesyistä. Hallituksen puheenjohtaja Risto Siilasmaa oli Microsoft-kaupan isä, ei Elop. Lisäksi Elop teki muutaman vuoden amerikkalaisen rankasti töitä puhelinten puolesta, jopa avioliitto kariutui melskeessä. Mutta kaikkea voi spekuloida, hyvällä tai pahalla tahdolla.

Kirja on tehty taidolla, tiedolla ja kiinnostavalla otteella. Se kertoo Elopin uratarinan lisäksi, miten ristiriitaisesti asiat nähtiin yrityksen sisällä. Ja mielestäni kerronta on neutraalia: johtoa sekä kiitetään että moititaan, joten lukija voi muodostaa oman käsityksensä. Kirja muistuttaa myös Nokian vahvuuksista, kuten osaavat tuotekehittäjät, yrittäjämäinen ja lähes isänmaallinen Nokia-henki ja loistava logistiikka. Valitettavasti ne rapautuivat loppuaikoina, mutta en usko sen olevan yhden miehen syytä; ongelmat olivat paljon kauempana ja laajempia kuin mitä yksi mies pystyy aiheuttamaan tai ratkomaan.

Nyt ymmärrän, miksi Kännykän historia tuntui vajavaiselta: siitä puuttui ekosysteemi! Siitä puuttuivat ihmiset, bisnes ja kaikki se toiminta, joita puhelinten kehittämisen ja valmistamisen ympärillä hyörii. Toki Elop-kirja keskittyy vain tiettyyn ajanjaksoon, eli lyhyeen (mutta ratkaisevaan) Nokian matkapuhelinten historiassa, joten kirjat eivät ole verrannollisia ajallisestikaan, saati sisällöltään ja käsittelyltään. Tavislukijan kannalta Elop-kirja on kuitenkin huimasti kiinnostavampi ja elävämpi, kuin parasta trilleriä bisnesmaailmasta.

Se vie lukijan nopeiden käänteiden ja piinkovan kilpailun pyörteisiin. Ala lienee maailman kovinta näissä suhteissa: kukaan ei voi kertoa, mikä on tilanne vuoden tai kahden kuluttua, joten suuret, koko yrityksen ja jopa alan kannalta ratkaisevat päätökset on tehtävä vahvalla mutulla ja visiolla. Organisaatioiden itsensä on siedettävä jatkuvaa muutosta, eikä päätöksille ole "oikeita" kriteerejä, vaan johdon on valittava ne itse. Nokian tapauksessa ratkaisevia päätöksiä olivat käyttöjärjestelmä- ja kumppanivalinnat. Kehitetäänkö omia käyttöjärjestelmiä alusta asti, hypätäänkö Googlen Android-kelkkaan vai Microsoftin Windows-ympäristöön? Kaikkia kortteja katsottiin, lopputuloksen tiedämme.

Kirja on hyvä oppitunti yritysmaailman toiminnasta. Se antaa muun muassa vinkkejä varoitusmerkeistä, jotka enteilevät huonoa loppua. Jatkuvat, paniikinomaiset organisaatiomuutokset ja irtisanomiset, tiukka kustannuskuri, joka on ykkösenä kaiken muun yli, lyhytjänteiset tai epäselvät visiot ja tavoitteet, heikko, alaa osaamaton hallitus, työntekijöiden väsyminen ja motivaation puute, kun lähes valmiita projekteja keskeytetään ja väkeä vähennetään mielivaltaisen tuntuisesti. Nokiakin irtisanoi ihmisiä, joita pian värvättiin takaisin, kun havaittiin, että olennaista osaamista häipyi asiantuntijoiden myötä. Paljon siis tehtiin virheitä, mutta niitä ei tuossa ympäristössä voi välttää. Kuten Siilasmaa Microsoft-kaupan jälkeen arvostelijoille heitti: Mitä olisi pitänyt tehdä toisin? Helppo sanoa, jälkeenpäin.

Tai ehkei niinkään helppo, sillä mistäpä voisimme tietää, miten olisi käynyt Androidin kanssa vahvassa aasialaisten halpapuhelinten invaasiossa - olisiko Nokia pystynyt säilyttämään kiinnostavuuteensa ja laatumaineensa ostajien silmissä? Olisiko oma käyttöjärjestelmä lähtenyt lentoon, jos jokin niistä olisi tehty valmiiksi massamyyntituotteeksi asti? Vuosia kehitetty Symbian haudattiin, suomalainen Jolla jatkaa MeeGoon perustuvaa kehitystyötä; toivottavasti menestyksellä, jotta kaikki työ ei olisi hukkaan heitettyä. Mutta Nokian puhelimia ei enää ole, ainakaan pian tai ainakaan toistaiseksi, sillä tuotemerkki on edelleen Nokian omaisuutta, mutta Microsoft ilmoitti luopuvansa sen käytöstä omissa puhelimissaan.

34,7 miljoonaa euroa sai Elop vaivanpalkkaa Nokia-vuosistaan. Summaa voi kauhistella, mutta kirjoittajat vertaavat korvauksia amerikkalaisten vastaavan tason johtajien palkkiohin. Siinä katsannossa summa on kuulemma kohtuullinen, eikä vähemmällä kansainvälistä bisnesjohtajaa - jota Ollila katsoi tilanteessa tarvittavan - olisi Suomeen saatu. Elopia ei kukaan sano huonoksi johtajaksi, päinvastoin, vaikkei Nokian matkapuhelinten pelastaminen onnistunut. Olisiko se onnistunut kenenkään muunkaan johdolla? Oliko bisnes siinä elinkaarensa vaiheessa, että loppu oli luonnollinen? Nykyään Elop vetää Microsoftin puhelin- ja tablettitoimintoja Kaliforniassa.

Kenelle: Bisneksestä ja talouselämästä kiinnostuneille, Nokia-saagaa seuranneille.

Muualla: Pekka Tikka ruotii kirjaa ja Nokian tilannetta tarkasti ja tietävästi. P. Tärkeä sanoo kirjaa jakomieliseksi poliitillisessa plokissaan.

Pekka Nykänen ja Merina Salminen: Operaatio Elop. Teos 2013.

Osallistun kirjalla Elämäkerta-haasteeseen ja rastin samalla Helmetin Kirjan vuoden haasteesta kohdan 14, Tositapahtumiin pohjautuva kirja.